Teknologia tarvitsee toimiakseen vakautta perustuksissaan. Siitä se huolehtii muuttamalla ympäristöä. Jokia ja järviä säännöstellään, jotta laivat voivat liikennöidä, voimalat saavat jäähdytysvettä ja lähtevät jäät eivät riko rakennuksia. Meitä ympäröivä jatkuva välttämätön taustasäätely joutuu ongelmiin, jos olosuhteen muuttuvat laajemmin. Ilmastomuutos on sellainen voima, joka voi panna polvilleen kaiken, mikä ei ole joustava ja omavarainen.
Abstraktien rakenteiden haavoittuvuus ei löydy pelkästään yhteiskunnan rakenteesta tai teollisesta tuotannosta vaan muistakin (osaoptimoidusti) kehittyneistä ja hiearkisista rakenteista. Myös luonnonläheisessä alkutuotannossa on korostunutta haavoittuvuutta kantavia toimintoja. Omenapuutarhan vuosikymmenten työ voi tuhoutua vaikean talven seurauksena tai karhu voi vierailullaan lopettaa mehiläistarhan. Epäonnistumisen riski suhteessa satsauksiin on paljon isompi kuin monipuolisessa perusviljelyssä. Siksi olen hieman kriittinen sen suhteen, että ne ovat Opiston opetuksessa. Samoin eläintenpitoon ei luontaistalouden aloittelijan kannata mennä. Entisaikoina pelattiin venäläistä rulettia tattariviljelyn kanssa.
Tässä jo näkyy, että tarkoitan resilienssillä jotain muuta kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Valtio ei pyri resilienssin kasvattamiseksi vähentämään teknologiariippuvuuttaan vaan halua pysyä teknologiaosaamisen kärjellä. ”Kotivara” kriisiaikoja varten tähtää siihen, että kriisitilanteessa kotitaloudet pärjäävät paremmin omillaan, jotta resursseja voi kohdistaa enemmän resilienssiherkkiin kohteisiin ja niiden suojeluun.
Eräs ihmisen evoluution erikoisimpia saavutuksia on, että hän ei jaksa pumpata polkupyörän tai kottikärryn rengasta kovaksi, mutta jaksaa liikkua vaivalloisesti sillä pitkiäkin matkoja.
Pidin 1990- luvun puolivälissä Valtimon Lions-klubissa esitelmän demokratian iltaruskosta. Siinä oli paljon samanlaisia elementtejä kuin tässä kirjoituksessa >>”Jossain vaiheessa demokratia vain hiipuu pois”. Silloin esittelin omavaraisuuden kehittelyn eräänlaisena yhteiskuntaturvallisena keinona kanavoida kielteiset voimat rakentavaan suuntaan.
Linkissä ajatellaan samoin, että demokratia on historiansa aikana joutunut tilaan, jossa sen työkalut ovat käymässä vähiin eikä demokratian elinvoimaisuus ole niinkään kiinni äänestysvilkkaudesta (näinhän sitä halutaan usein esittää. Liitän dokumentaarisista syistä tähän minun kiivaan lukijakirjeen >>paikallislehteen samoilta ajoilta).
Haluan ajatella ja koenkin näin, että Omavaraopisto on pieni kokeiluverstas jumiutuvan yhteiskunnan sisällä. Ja siksi on tärkeä, ettei se sokeasti sovella jumiutuvan yhteiskunnan tylsistyneitä ratkaisukeinoja omassa toiminnassaan vaan hengittää ja reagoi vapaasti.
Luennostani silloin pidettiin.
Ei tieteellistä näyttöä
Niin, mitä tieteelle pitäisi tapahtua? Juuri sitä, mitä se teki keskiajalla kirkolle. Silloiset uskonnon vallanpitäjät ja opportunistit löytyvät nyt samalla lailla tiedemaailmasta. Ihminen ryhmittyy mielellään auktoriteettien seuraan. Tiede on itse itseään korjaava systeemi, mutta sitä sieluntiedekin on – muttei ihmisten käsissä, jotka eivät halua sen muuttuvan. Itsensä korjautuvuus ei käynnisty itsestään vaan hyvillä argumenteilla.
Keskiajan uskonto oli syvällisesti sotkeutunut sortoon, valtapyrkimyksiin ja kaksinaismoraaliin. Se on aika kaukana uskonnollisen mystiikan sieluntietoudesta. Vastaava erkaantuminen on tapahtunut populistisen tieteen ja sen kovan ajatuksellisen ytimen välillä. Nykytiede on – viherpesuyrityksistään huolimatta – erottamaton osa meidän kelpuuttamaa helvetinkonetta.
Olisi aikaa naulata jotain teesejä Heurekan tiedekeskuksen ovelle, mutta kun se ei kestä. Liian särkyvä. Poiskäveleminen on myös hyvä.
Muutunko iän myötä ns. konservatiivisemmaksi, koska ymmärrän enemmän vai siksi, että haluan yhä vähemmän taipua sosiaalisille vaatimuksille? Siinä se radikaalius piilee ja tunkeutuu pinnasta syvemmälle.
Polarisoivat aurinkolasit auttavat näkemään äärimäisyyksiä hyvälläkin säällä. Ei maltillisille.
Vaikuttaa siltä, että ydinpelote ei olekaan enää kovin mahdollinen pelote. Datajärjestelmien tuhoamisesta voisi seurata suurempia vahinkoja. Jos jotain yhdistää itää, länttä, pohjoista ja etelää, se on internet ja sateliittiyhteydet kotikoneisiin saakka. Hybridivaikuttaminen keskittyy enemmän datajärjestelmän vaikuttamiseen kuin sen tuhoamiseen. Huvittava, kun nyt mietitään, miten voi turvata kaupassa käynnit nettipimennyksen aikana. Digihurma juuri ehti syrjäyttää käteisen. Sain muistakseni muutama vuosi sitten ilmaisen linja-autokyydin, koska järjestelmä reistaili.
Välillä kuumottaa katsella rakennushankeita kierrätysmateriaaleista; mutta isolla kuljetusmäärällä toteutettuna. Kyllä, kierrätyksen ekologista hyötyä voi koetella vajaalla suunnittelulla ja huonoilla valinnoilla.
Järki on hyvä renki mutta huono isäntä. Tiede on hyvä renki mutta huono isäntä. Jumalako hyvä renki mutta huono isäntä? Vai sittenkin hyvä isäntä mutta huono renki? Onko tietelö, höttöinen sellainen, vielä huonompi isäntä kuin jumala?
Tässä pitää nyt olla tarkkana ja jos jotain tökkii, lukekaa uudestaan: Kennedyä syytetään toimivan vastoin tieteellistä totuutta >>Yhdysvallat ei julkaise raporttia, joka osoittaa koronarokotteiden hyödyt. Mutta voiko tiede väittää asioita yksiselitteisesti todeksi? Ei, koska teoria ei ole sama kuin totuus eikä tutkimus pystyy todistamaan totuutta. (“Tieteen avulla ei todisteta asioita oikeaksi vaan tiede on vain nimi menetelmälle, jolla luotettavaa tietoa hankitaan.“, Wikipedia) Tutkimuksilla saadaan näkökulmia todellisuuteen. Emme voi tutkia sitä, mitä tulee ilmi sadan vuoden päästä. Voimme sanoa, että antibiotit ovat tähän asti pelastaneet monen ihmisen hengen, mutta voi olla, että antibiotien käyttö saa pikkuhiljaa jotain aikaan, joka kääntää tilanteen toiseksi. AI:sta voimme sanoa paljon vähemmän.
Tiede esiintyy julkisuudessa harvoin arvoneutraalina ja tiukasti tieteellistä etiikkaa noudattaen. Sen sijaan se taipuu selvästi sosiaalisiin normeihin ja vallankäyttöön. Se välttää, sosiaalisista syistä, käsitellä esimerkiksi geneettisten sairauksien periytyvyyttä siksi, että teemat ovat liian lähellä rotuhygienia, eugeniikkaa ja ihmisoikeuskysymyksiä. Vaara on ilmeisen suuri, että jotkut tahot valjastavat niitä poliittisiin tarkoituksiin julmalla tavalla. Näin populaaritiede ottaa ulostuloissaan usein holhoavan roolin, koska ihmisen käytös on varsin arvaamaton. En hirveästi uskoo, että Kennedy haluaa varjella tiukkaa tieteellistä etiikkaa ja siinä mielessä hänen toimintansa voi olla arveluttavaa.
Minä vaan en pidä tiedeväittämien sopeuttamisesta poliittisiin tarkoituksiin, vaikka tarkoitus olisikin hyvää. Kysymykseen, onko hyvää tarkoittava valhe parempi kuin riskejä ottava rehellisyys, ei ole tieteellistä vastausta. Tiede ei ole kaikkivoipa instanssi. On asioita, jotka jäävät tieteellisen metodin ulkopuolelle ja meidän olisi hyvää osata erottaa tiedettä ja tieteen kaavussa kulkevaa politiikkaa toisistaan.
Huumori on siksi niin tehokas mielen suojautumiskeino, koska sen viljely on pitkälti meidän omissa käsissämme. Huumorilla varustettuina olemme riippumattomampia toisten töykeydestä ja usein armeliaampia toisia kohtaan. Huumorilla voi riisua hallitsijoita alastomiksi. Ivallisuus ei ole sitä, mitä minä huumorilla tarkoitan. Huumorilla jaksaa kulkea vaikeata tietä pidemmälle kuin uholla.
Ja mitä tärkeintä: huumori pitää käsitteet ja niiden kuvaamaa todellisuutta hieman erillään. Hajurako voi estää pirua tulkitsematta raamattua kirjaimellisesti. Jos kirjoittaisin kirjan aatehistoriasta, aloittaisin tutkimaan kunkin aikakauden suhdetta sanoihin. Työhypoteesi olisi, että aatteen palossa ihminen sekoittaa todellisuuden ja käsitteet keskenään ja luulee niiden olevan samaa.
Omavaraistumiseni aamunkoitossa lopetin hammastahnan käyttöä 20-vuotiaana. Hyvin se meni. Myöhemmin olen käyttänyt koivuntuhkaa, josta ensin poistin lipeän.
Olen kohdannut välillä super-radikaaleja, joiden mielestä hammasharjakin on tuomittava kapistus. Jatkoin heidän neuvoista huolimatta hampaiden harjaamista. Sekin oli hyvä päätös: minulla on hampaita, heillä ei enää.
Tein muutama harja itse, mutta ne eivät toimineet hyvin. Elämäni aikana olen ostanut vain pari puista harjaa. Kaikki muut ovat olleet ihmiseltä eksyneitä kierrätysharjoja.
Viimein Wagner otti etunimekseen “Richard” ja sivistyi.
Esko Aho peräänkuuluttaa rahallisten >>Tosiasioiden tunnustamista. Kehotuksen hän osoittaa luultavimmin vasemmalle. Suurin osa minun tuntemia vasemmistolaisia hallitsee syvää vastenmielisyys markkinataloutta kohtaan. Heille Eskon tosiasioiden tunnustamista olisi samaa kuin kapitalismin tunnustaminen järjelliseksi järjestelmäksi. On tavallaan johdonmukaista, että he eivät halua tehdä mitään kapitalismin tervehtymisen eteen, vaan pikemminkin rikkoa kapitalismin tekemällä sille haitallisia päätöksiä.
Monet olettavat, että kaikki kapitalismin heikkeneminen vie meitä kohti jotain parempaa. Tähän binaariseen väistämättömyyteen en usko. Ison markkinatalouden rapautumisesta seuraa varsin alkukantainen ja säätelemätön markkinatalous, jossa vallitsevat aika rautaiset kilpailutuksen ja tuloksellisuuden lait.
Nämä ovat ne luonnonlait, joista Esko Aho puhuu, mutta joita hän ei tarkoita. Siinä missä vasemmisto ounastelee faktojen ohi, samaa tekevät eskoaholaiset silloin, kun he esittävät vallitsevaa talousjärjestelmää tosiasioihin pohjautuvaksi.
Omavaraistaloutta vakavasti harjoittava tietää, että työtä on tehtävä kokonaisvaltaisen tehokkaasti. Mutta rahan mukaantulo sotkee tosiasialliset palautekytkennät, jotka paljastavat, mitä on toimiva ja mitä on rahailmiöiden harhoja.
Kapitalismin kovimpia oivalluksia oli se, miten rahavirtaan saatiin kytkettyä fossiilisen energiasyötön järjestelmään. Tähän perustuu paljon ikävää mutta myös hyvinvointiyhteiskunnan palvelut. Raha on melkein yhtä kuin posketon energiavirta. Ja rahadiileillä pyritään varmistamaan, että Hormuksen salmi pysy auki vastaisuudessakin.
Kannatan rahallisten tosiasioiden tunnustamista, mutta ihmisten sidonnaisuus rahaan on sokaisevan vahva. Kapitalismikritiikki osuu myös kapitalismikriitikkojen nilkkaan, jos he eivät tunnusta luonnonlait. Luontaistalous opettaa ja näyttää nopeasti, hoidetaanko taloutta viisaasti vai lyhytnäköisesti. Ilosanoma on, että hyvin hoidettuna se voi kukoistaa.
>>Syrjivä käytäntö saattoi johtaa kuolemiin. Niitä olisi voinut aiheuttaa myös ei-syrjivä käytäntö. Käytäntöjä tarkemmin tuntematta kuulostaa siltä, että kirjoituksessa keskitytään pääasiallisesti eettisiin periaatteisiin ja siinä mahdollisesti sivutetaan (tavalliseen sosiaalisen hyvesignaloinnin johdosta) korona-ajan resurssipulmat. Rokotteista oli kansainvälisesti epävarmuutta, kukaan ei tiennyt, mikä on taudinkulun suuntaa ja ehkä ajateltiin, että laitoksissa olevat ihmiset olivat perusterveyshuollon lähellä. Kriisitilanteissa kirjataan prioriteetit uusiksi välitöntä selviytymistä silmällä pitäen. Kiireellä improvisoitujen päätöksiin sisältyy väistämättä puutteita.
Viime vuosina olen elänyt jatkuvia optimismin hautajaisia – vähän niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa ”Hippityttö ’42”.
Joskus kuvittelin, että sivareissa ja rauhanliikkeessä olisi ollut jokin oivaltava voima. Jos on ollut, se ei ainakaan näy nykyajan keskusteluissa, joissa se olisi mitä tarpeellisinta. Jos ei tehdä varteenotettavaa ajatustyötä eikä rakenneta uskottavia ratkaisuja, huonoa laatua puretaan. Käy näin kuten turvallisuusasiantuntijan >>Henry Vanhanen haastattelussaan kuvailee: ”… Sama koskee siviilipalvelusta, joka ei vastaa tämän ajan kokonaisturvallisuuden tarpeita tai edes perustuslain maanpuolustusvelvollisuutta.”
Puolustuspolitiikkaa edustaa tiukkaa, suorastaan brutaalia resurssiajattelua. Jos aikoo väittää vastaan, pitää olla oma resurssikäsitys kunnossa. Siitä ei ole mukavuusorientoituneessa, ajatuslaiskassa ja silmälaputetussa yhteiskunnassamme merkkejäkään.
Miten yleensäkään resurssiajattelu voisi olla läsnä päätöksenteossa, kun ihmisten käsitys tekemisiensä merkityksistä muuhun on hämärtynyt perusteellisesti? Omavaraistelu palauttaa kosketusta todellisuuteen.
Olemme havainneet useasti paradoksaalisen reaktiokaavan: Opistoon tullessa (jolloin käsitys omavaraisuudesta on fiktiota) ihmistä voi vaivata valtava omatunnontaakka osallisuudestaan ilmastomuutokseen ja luontotuhoon. Kun hän on saanut realistisen (ei kammottavan!) käsityksen omavaraisuudesta, hän saattaa palata keventyneenä kaupunkielämään. Onko pohjana nykyajan ilmiö ane-kaupasta? Onhan se toiminut keskiajallakin.
Joka ei toivo mitään ei pety mihinkään. Ajattelin aikoinani kehitellä sekä luontoa säästävän että henkisesti kestävän elämäntavan. Kuvittelin ihmisten hyppävän kyytiin, kun näkevät, että näin voi elää rikasta elämää. Miten Amishit onnistuivat luomaan yhteisöllisyyden, jota vaalitaan?
Jos jaetaan maailmarauhan kolmeen tilaan – rauha, sota ja harmaa vyöhyke niiden väliltä – missäkö tilassa oltaisiin historiallisesti pisimpään? Luulisin että hortoilemme välitilassa kuten nytkin. >>Maailma ei ole kriisissä, vaan hakee uutta voimatasapainoa
Näppituntuma on, että miesten miesidentiteettiin liittyvät epävarmuudet ovat lisääntyneet voimakkaasti viime 10 vuoden aikana. Etenkin ”kiltimmästä” päästä olevat miehet viljelevät rajuimpia itsesyytöksiä, kun taas kunnon äijiä ei mitään hetkauta.
Noin 15 vuotta sitten oltiin tapahtumassa, jossa naiset nostivat keskusteluun erään miehen ylilyönnit. Nimeä ei mainittu ja sen jälkeen monet miehet oireilivat tunnonvaivoja. Ne olivat juuri ne ”kiltit”. Hyvä oli, että siitä piirissä puhuttiin.
Some-trendit ovat murskaavampia ja epävarmalle ololle ei tarjoudu juttuhetkeä asianomaisten seurassa. Moninkertaistetut mielenliikkeet ovat aina laadultaan ja seurauksiltaan hyvin erilaisia kuin pienet. Vähän niin kuin metsänhoidossa: ongelmat alkavat kattavien konseptien myötä.
Kyse on siis minkä verran suostumme yhteisten asioiden oireilijoiksi. Minulle se tapahtuu melko automaattisesti, ilman suostumusta.
Eläinsuojelun lempikohteita ovat usein lemmikit.
Luonnonsuojelun ykköset ovat jylhät a usein kansallistarinoiden maisemat.
Rakennussuojelu painottuu arvorakennuksiin.
Ei siinä mitään, mutta voimmehan arvostaa muovipurkin ja muovipussin kivikausi-ihmisen silmin. Silti niitä olisi hyvä olla tuottamatta. Tunnen ihmisiä, jotka halveksivat asioita, jos ne eivät mielytä heitä esteettisesti. Ylivirittynyt esteettisyys, rampauttava hedonismi vai pragmaattisuuden puute? Huono ominaisuus resurssikäytön kannalta.
Ymmärtäminen edellyttää luottamusta. Emme voi ymmärtää mitään jos emme luota sen todenperäisyyteen tai olemassaoloon. Totuudenetsijän pulma on, että hän ymmärtää vain silloin jos hän haluaa ymmärtää eikä ymmärrä jos ei halua ymmärtää. Eli asenne määrää todellisuuden jossa liikumme, mutta kaikkeen luottaminen taitaa tuhota ymmärryksen.
Sanassa “skeleton” “skele” on melkein pakko tarkoittaa “lihaa”.
Mahtaako moni nykyteknologian ihailija vakavasti miettiä mistä hänen tehokkuutensa on peräisin? Meitä ei hirveästi hetkauttaisi, jos Hormuksen salmi olisi tukossa vaikka vuoden. Sen sijaan esim. tehoviljelijältä loppuisi vääntö alta aikayksikön. Kai hänen on pakko kannattaa väylän avaamista hinnalla millä hyvänsä.
Poikamme halusi nähdä James Bond elokuvia. Itse näin muutama niistä 45 vuotta sitten. Oli tietysti mielenkiintoista katsella niitä nykykulttuuriperspektiivistä, mutta oli vielä jännempi havainto. Muistin elokuvasta erityisesti 3 kohtausta. Huomasin, että muistin kohtaukset toisesta kuvauskulmasta kuin mitä ne olivat elokuvassa. Aivomme taitavat käsitellä lähtökohtaisesti 3-ulotteisena myös valkokankaan 2-d kuvat, joten niiden pyöräyttäminen toiseen kuvakulmaan on niille aika helppoa. Onko muistamani kuvakulma sitten se, jonka olisin valinnut jos olisin voinut? Kohtauksessa missä ”Leuka” puraisee rautakettingit poikki, minä katselin tapahtumaa hänen olkansa yli. Elokuvassa hän hajottaa niitä edestä kuvattuna.
Pliis, ei tuollaisia korjauksia!
Taas esimerkkejä siitä, miten säännöstely-yritykset ihmisen vallankäytön rajoittamiseksi ovat vain väliaikaisia. >>Eduskunnassa puhutaan paskaa. On tärkeä, että tunnistamme vallankäyttöä ihmisen luontaisena pyrkimyksenä, jolle on hyvää asettaa nopeasti rajoja, jos kyseinen henkilö ei itse siihen kykene. Psykologisen silmän haparoidessa turvaudumme vallankäytön tunnistamiseksi ensisijaisesti ulkoisiin merkkeihin, kuten poliittiseen kantaan, hyve-signalointiin ja ammatilliseen arvoon. Niiden turvin on helppoa peitellä vaikuttamisyrityksiään (jotka voivat olla reiluja ja vähemmän reiluja). Vallankäytön porsaanreikiä löytyvät vaistonvaraisesti, joten tekijää ei voi syyttää laskelmoivuudesta eikä edes päälle-päsmäröinnistä.
Nuoresta asti olen ollut kiinnostunut ihmisistä. Hakeuduin monenlaiseen skeneen, ala- ja yläkulttuuriin, saadakseni kuvan millainen on keskivertoihminen. Ajattelin, että jossain ääripäitten välissä asuu keskiarvo–tallaaja.
Viime kymmenen vuotta räjäytti potin. Ihmiskuva ei tarkentunut vaan atomisoitui. Objektiiviseksi kuvaksi ihmisestä ei tullut mikään yleisselitys vaan nippu rinnakkaisia tarinoita. Kuka on se keskiarvo-olento, joka edusta kansan enemmistöä? Minkä ideologian luomus se on ja kenen ruoka se syö? Olisiko se …taas…hän
En pidä Päivi Räsäsen näkemyksistä enkä pidä korkeimman oikeuden hänelle langettamaa tuomiotakaan viisaana. En pidä siitä, miten eri tahot sitä poliittisesti hyödyntävät. Politiikka on impulssiluontoinen ja harvoin kaukokatseinen.
Tuomio nosti hänet yhden raamatuntulkinnan edustajasta koko sananvapauden puolustajaksi – niillekin, joille raamatun tulkinnat ovat samantekeviä. Vastapuoli ripustautuu tämän hetken tieteelliseen näkemykseen ikän kuin se olisi maailman korkein viisaus. Tätä asemaa en tieteelle soisi, koska se on siihen liian osallisena luonnon esineellisitämiseen (kristillisyyden parista löytyy ekosuuntauksia muttei tieteistä!) Dogmaattisuutta ei voi nujertaa dogmaattisuudella. Timo Soinni totesi osuvasti, että tuomio varmisti Räsäsen uudelleenvalinnan eduskuntaan.
Ehkä syntyvä keskustelu pelastaa tilanteen, mutta arvelen, että se enemmänkin vie ajatukset kauemmas olenaisesta: ihmisen luonteen moninaisuudesta ja sen rajoittamisesta. Räsäselle korkein laki on raamatun sana. Se ei eroa moraalisesta tai eettisestä vakaumuksesta, jonka pohjalta ihmiset vastustivat Hitleriä tai Gandhi brittihallintoa. Demokratian on kestettävä epäkoherenttia käytöstä ja jatkuvia rajanylityksiä.
Totuudellisuus ei ole mikään alue, jossa emme valehtelisi. Se on pikemmin hiuskarvan levyinen polku, jonka molemmin puolin oikeamielisyys katoaa.
Minulla käy yleensäkin kuin Bookchinin tekstin kanssa: sanapyörittelyn takainen maailma ei aukea minulle – varmaan siksi, että minulla on erilainen kokemus maailmasta.
Kohtasin taannoin Suomen filosofian vanhemman sukupolven kovia nimiä. Keskustelusta ei tullut mitään, koska hänen maailmansa on täynnä verbaalista yhteenottoa ja tunteet ovat jatkuvasti pinnalla. Ajattelussaan hän korjaa sen mitä kylvää niin kuin minäkin ja hedelmät eroavat kuin yötä ja päivää.
Voin toki eläytyä hänen näkökulmaansa mutta koska se tuntuu vajaalta, en kävisi mitään taistoa sen puolesta. Teorian pitää kohdata ulkomaailman laajemmin kuin yhden mielen leveydeltä. Tämä on aina faktatarkistukseni viimeinen vaihe.
Olen yrittänyt lukea Murray Bookchinia joskus kaksikymppisestä saakka. Sanojen takana oletettu todellisuus ei auennut. Arvelin syyksi oman älyni hitautta.
Harrastan vanhojen lehtien lukemista, koska jälkiviisauden voimin tunnen itseäni olevani niskan päällä.
Lukaisin Murray Bookchinia käsittelevää kirjoitusta vuodelta 2016. Ei taaskaan auennut mutta nyt en hirveästi epäilyt älyni lahjoja. Jotkut tekstit toimivat kyllä sanojen keskinäisen logiikan tasolla, mutta se ei tarkoita sitä, että ne osaisivat kuvata todellisia asioita. En kokenut muuta kuin tavanomaista oppirakenelmien pyörittelyä.
Mikä lie rahtikuljetuksen hyötysuhde paino/matka:
>>Antimateriaa kuljetettiin ensi kertaa autolla
Sanna Ukkola oikealla asialla >>Toimittajan tehtävä ei ole ajaa kenenkään asiaa. Asia on monimutkainen, “objektiivisuuden” tavoittelu on melko keinotekoinen mielentila. En löydä minkäänlaista objektiivisuutta tämän hetken öljykriisin uutisoinnista. Lööpit ovat täynnä dystooppisia kansalle suunnatuista (miellyttääkseen?) sananvalintoja bensahinnoista tai kulutuskustannuksista. Huolesta Suomen taloudesta tehdään aukottomasti pakko-kollektiivista. Energiariippuvuutta ei analysoida eikä talousjärjestelmän toimintaehtojakaan. Näille teemoille löytyy palstatilaa vain silloin kun talous porskuttaa. Journalisti ajaa asioita, joista hänellä ei ole aavistustakaan. Jos hän tiedostaa niitä ja kirjoittaisi niistä, hän vasta ajaisi asioita!
Olen journalistia enemmän kirjoittaja, jolle totuudenmukaisuus on ollut tärkeämpi kuin maailmanparannuksen taktikointi. Koen pystyväni jonkinlaiseen ”objektiivisuuteen” vasta nyt myöhemmällä iällä, koska sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tarve on heikentynyt riittävästi. Sosiaaliseksi hylkiöksi muuttuminen omien (ketkä ne nyt mahtaa ollakaan) parissa on minulle rankkaa.
Tunnen paljon toimittajaa, jotka painivat puoluemattomuuden kanssa. Yksi usein vastaan tullut tapa on luoda ympärillään änkyrän olemuksen, joka pitää ihmiset kaukana kuvittelemasta, että he voisivat vaikuttaa kirjoittamisen sisältöön.
En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut, että vihaisen totuudentorven habitus (Sanna Ukkolassa on hieman sitä) edistää ”objektiivisuuden tavoittelua. Se voi olla apukeino, josta olisi hyvää päästä eteenpäin. Tunne kuitenkin uhkaa värittää ulosantia.
Objektiivisuus journalismissa ei ole mikään tieteellinen tai filosofinen alkumitta. Uutisointi energiakriisistä osoittaa, että objektiivisuus on aika lailla samaa kuin yhteiskunnan koettu ”normaali”. Normaalista käydään kiivasta vääntöä, jossa yritetään sekä ”normalisoida” että ”epänormalisoida” monenlaisia ihmiseen kohdistuvia vaatimuksia.
Journalistinen objektiivisuus kuuluu näihin inhimillisiin paradokseihin, jotka ovat samaan aikaan sekä olemassa että kuviteltuja.
Sattuneista syistä haluan kertoa tarinan, miten fossiilikausi vaikuttaa vaivihkaa meidän käyttäytymiseemme.
On ihmisiä, jotka pitävät minun tapani toimia raksalla turhana riskinottona. Olen selviytynyt tähän saakka melko hyvin. Tiedän kyllä monen ihmisen ottavan isompia terveyden riskejä laskettelurinteillä, kiipeily- tai moottoripyöräharrastuksissaan.
Omavaraisuuden alkutaipaleella olin kavereiden kanssa pelaamassa kaukalopalloa. Olen surkea luistelija ja kaaduin paljon. Kerran iskin peukaloani jäihin niin, että se meni pois sijoiltaan. Onneksi yksi pelaaja oli lääkäri ja pani sen heti takaisin paikoilleen. Nivel oli silti turvonneempi kuin toinen vielä vuosia.
Tapahtuman kautta ymmärsin, miten paljon harrastamme vaarallisia asioita, koska tiedämme, että meillä on kestämätön fossiiliyhteiskunta, joka kursii meitä taas kasaan.
Sen pituinen se.
Haluan julkaista tekstin jo keskeneräisenä.
Eripura on kannansäätelyä
(Elämämme perusteista puuttuva osa)
”Elämämme perusteista” julkaisuversiosta jätin yhden osion pois, joka käsittelee ihmisyhteisöjen kannansäätelyä. Luennoidussa alkuperäisversiossa se oli tärkeä osa, enkä tiedä miksi hylkäsin sen. Jälkeenpäin harmittaa, koska aihe tuntuu saavan koko ajan lisämerkitystä.
Mahdollinen syy hylkäämiselle arvelen olleen silloin epävarmuus, onko esitetty havainto ja tulkinta riittävän vahvalla pohjalla. Vuosien varrella olen tullut rohkeammaksi pitämään havaittua ilmiöitä vähintään minun omana totuutenani.
Kamppailemme enenevin määrin yhteiskunnan polarisaation kanssa. Ilmiö on vakava, koska koventuva ilmapiiri muodostaa kasvualustan väkivaltaan saakka ulottuvaan väkienselvittelyyn. Prosessi ei ole noin vain katkaistavissa, jonka vuoksi olisi tärkeä olla tietoinen siitä, minkälaisen ilmiön kanssa olemme tekemisessä. Toivon, että tätä miettisivät nimeen omaan kaikki populistista politiikkaa harjoittavat, mutta etunenässä suomen perussuomalaiset ja vasemmisto.
Populaatio ja kannansäätely
Eläinkunnassa kannansäätely on tavallista. Yksilömäärää ei voi olla määrättömästi, jonka vuoksi eläinlaji itse tai olosuhteet säätelevät yksilömäärän tiheyttä. Olosuhteet, kuten ravinnon saatavuus, loiset ja taudit ovat luultavasti yleisin tapa pitää kantaa sopivassa määrässä. Mutta on myös populaation sisäisiä säätelykeinoja.
Tilan ahtaus aiheuttaa stressioireita. Jos kannantiheys ylittyy, hiiret ja rotat tekevät selvää toisistaan siitä riippumatta, onko heillä riittävästi ruokaa. Kuuluisa koe siltä saralta on ”Universe 25”. Sosiobiologian huono maine taisi minulla olla pääsyy, miksi jätin mietteitäni sosiaalipatologiasta julkaisematta ”Elämämme perusteissa”.
Sosiaalinen stressi on meillä ihmisilläkin väkevä voima. Minuakin on kasvatettu kestämään sitä ja olen onnistunut pärjäämään sosiaalisesti jotenkuten. Joidenkin mielestä olen varmaan pärjännyt jopa erinomaisesti, mutta se johtuu vain siitä, että kehitin tehokkaita välineitä purkaa tätä stressiä, joka nuorempana uhkasi minun sielullista ja fyysistä terveyttäni. Juuri nyt istun kirjoittamassa tästä aiheesta, koska minun on pakko muotoilla yhteisiä tunnetilojamme sanoiksi, jotta voimme ehkä tehdä jotain vääristyneelle yhteisöllisyydellemme. Kutsun sitä vääristyneeksi vaikka on ihmisiä, jotka pärjäävät sosiaalisesti mainiosti käyttämällä avuksi kulutusjuhlaa, päihteitä ja vihaamalla ja rakastamalla sairaalloisesti toisia. Jos väestöstä 50% pärjää, se ei ole kuitenkaan hyvää ja vakaa olotila.
Hyvä eripuraisuus
Eläinten lisäksi ihmiselläkin on kannansäätelymekanisminsa. Etsimme jatkuvasti meille sopivaa etäisyyttä toisiimme: ei liian kaukana, ei liian lähellä. Tosielämässä se on jatkuvaa kompromissinteko ja sitä se on erityisesti järjestäytyneessä yhteiskunnassa, missä meille on varattu määrättyjä rooleja. Opettaja ei voi noin vaan kävellä ulos luokasta kun hänelle riittää. Hän nielee osansa, opettaa päivän loppuun asti ja purkaa väsymystään johonkin koulu-ulkopuoliseen, puolisoonsa tai ottaa paukun.
Eripuraisuus, erimielisyys ja näkemyserot mielettään meillä lähes yksinomaisesti kielteiseksi voimaksi. Kulttuurimme korostaa yksituumaisuutta ja talvisodan henkeä. Tällekin piirteelle löytyy perusteita. Liian pieni populaatio muuttuu sisäsiittoiseksi ja voi kuihtua sekä henkisesti, sosiaalisesti että toiminnallisesti. Navajo- intiaaneilla oli tapana jakautua kahdeksi heimoiksi silloin kun yksilömäärä ylittää noin 3000 henkeä (en muista, mistä tämä luku on peräisin ). Syy oli, että heimo ei enää toimi kunnolla. Väen puutteessa heimot voivat myös sulautua yhdeksi.
Valtiojärjestelmämme ei anna meillä tässä asiassa mahdollisuuksia separatismiin, mutta onneksi meillä on mahdollisuus muodostaa runsaslukuisia kuppikuntia yhteiskunnan sisällä. Huonoksi onneksi kuppikunnat eivät haluakaan enää olla toistensa kaltaisia, eriytyvät ja yhteiskunnan yhtenäisyys alkaa murentua ryhmien ottaessaan etäisyyttä toisiinsa.
Oire ei johda korjaukseen
Populistiset toimijat ovat tilanteen hyötyjät. Heille avautuu mahdollisuus ohjata ihmisten välistä erkaantumista kiihdyttämällä sitä lietsovilla puheillaan. Periaatteessa voimme ajatella, että hajaannusta tuottava mekanismi olisi itse itseään korjaava kohti pienempää yhteisökokoa, mutta tämä rakennemuutos ei ole populistin päämäärä. Hän haluaa kasvattaa valtaa pakottamalla toisia oman totuuteensa mukaan.
Yhteiskunnan polarisoituminen on oire, että se on sosiaalisesti liian tiheä ja tähtää purkamaan jännitteen. Yksi äärimmäinen tapa on ajautua sisällissotaan, jonka jälkeen kansa yhdistävä ajatus voi olla kuuluisa ”ei koskaan enää”. Ihmisten kokemukset eivät ole periytyviä eivätkä kasautuvia vaan muuttuvat muistoiksi ennen kun ne unohtuvat. Silloin alkaa uusi kierros yhteisymmärryksen rakentamisessa kunnes se ei enää luonnu.
Itsetuhoisuudelle rajoja?
Nähdäkseni seikka, että meidän sisäänrakennetut kannansäätelyn mekanismit ei voi eikä saa ohjeistaa meidät luontevalle populaatiotiheydelle, saattaa olla ihmiskunnalle kohtalonkysymys aikoina, kun heimoyhteiskunnista on siirrytty yhä suurempiin yksikköihin. Yksi kannansäätelyn mekanismin tarkoitus on rajoittaa populaation vaikutusta ympäristöönsä. Sen tuhoamisesta voi seurata pahimmillaan sukupuutto, joka on lajin suurin katastrofi.
Ihmisen vaikutusvalta maapalloon on saavuttanut sille itselleen uhkaavia mittasuhteita. Ydinpommiarsenaalit ovat yksitäisten johtajien ja niiden eliittien käsissä, mitä on vain siksi mahdollista, koska olemme suostuneet muodostamaan hierarkkisia systeemejä, joista on lamautettu lauman kokoa säätelevä säädin.
Tämä tuntuu olevan eräänlaisen mielen viruksen aikaansaannos, sillä maailmassa on heimoja, jotka eivät ole kehittyneet isommiksi kuin terve heimodynamiikka sen suo. Bushmannien kulttuuri on kuulemma säilynyt melko samanlaisena tuhansia vuosia. Miksi heille kävi näin ja meille ei? Meikäkulttuurin mielen ohjelmointivika olisi korvannut alkeellisen jousimetsästyksen tehokkaammilla tappoviritelmillä alta aikayksikön. Miksi kulttuurikehitys on suosinut aggressiivisempia muotoja?
Jos tietäisin ratkaisun, olisin kunkku
En keksi tähän hätään muuta kuin se, että tiedostaisimme paremmin, minkälaisten mielen ja luonteemme voimien kanssa olemme tekemisissä. Toivon myös, että tätä ajattelun hetkeä eivät ehdi pilata ihmiset, joilla on valtava tarve johtaa ja manipuloida toisia ihmisiä. Yhtä lailla toivon, että manipulaation ja johtamisen kohteeksi joutuvat ihmiset tunnistavat pelin ja pystyisivät olla lähtemättä mukaan.
Kaikkien osapuolten toivoisi miettivän, että voisiko kansalaistottelemattomuudessa olla institutionaalinen jarru, joka voi estää yhteiskuntien kehitystä itsetuhoiseen kokoon ja suuntaan. Ennen kaikkea toivon malttia isojen päätöksien edessä.
Lasse Nordlund, aamuvarhain 22.3.2026
On ihmeellistä miten sitkeästi jotkut kelvottomat väittämät kiertävät vuosikymmeniä harhauttamassa meitä sivupoluille. Aina on riittävän suuri kokematon ja ulko-oppeihin hakeutuva porukka, joka pitää tarinat liikkeellä.
”Porkkanoita on hyvää säilyttää hiekassa.” Olen renkivuosina kaivellut riittävästi mätäneviä porkkanoita hiekasta. Ehkä se toimii Euroopassa, mistä monet puutarhavinkit tulevat eikä ole maakellareita kuin meillä. Suomessa se on ikivihreä huono idea, joka tuottaa huomattavia varastotappioita, vie tilaa ja teettää lisätyötä. Juureslaatikoissa näen heti huononevan porkkanan ja käytän sen pois ja nahistumisen estän ilman sopivalla kosteusprosentilla.
Vastaavaa oppineisuutta esiintyy kompostoinnissa, viljellyssä ja missä tahansa alalla, missä kilpaillaan tietämyksestä. Siinä tilanteessa kokematon joutuu teeskentelemään tietävänsä ja silloin hänelle on eduksi, jos hän valitsee tietämysalaksi aiheen, joka ei ole tihkunut (vielä) valtavirta-tietoisuuteen. Harmi vain, että sosiaaliset pelit vaikeuttavat luotettavan käytännön tiedon löytämistä. Olen helpottunut, etten tarvitse enää käydä kovin paljon niitä kampailuja ja kertoa asiat näin, että maatiloilla on oikeasti mahdollisuus harrastaa omavaraisuutta.
Uuden luomisessa olen enemmän poisoppimisen kannalla. Muualla yritetään rautahaarniskan sisällä uida uuteen uljaaseen maailmaan.
Minun korviin sanaluomukset kuin ”queer-ekologia” kuulostavat samanlaiselta kuin ”tehomaatalous”, jossa etuliite viittaa alisteiseen jälkiosaan. Tämä on tuttu juttu valkoisen miehen ja naisen älyllisessä selkärepussa. Kuka uskaltaa enää tutustua perunaan ja syödä sitä ilman kontekstia?
Tuntuu myös siltä, että on jatkuva tarve kehittyä ”poispäin” alkuaiheesta. Aluksi ”tiedostamme” miten eksistentiaalisessa suhteessa olemme perustuotantoon. Seuraavaksi kastetaan varpaat hiemaan multaan voidaksemme sen jälkeen kirjoittaa järisyttävän oivalluksen vallassa kirjoja.
Harvat jatkavat multakasteen jälkeen hiomaan ruokahuollon käytäntöjä eteenpäin. Ihmettelen tätä juurettomuutta jatkuvasti enkä ihmettele sitä, että ihmiset jäävät etsimään elämälleen merkityksellisyyttä. Paikallinen putkimies voi kokea huikean merkityksellisyyden tunteen siinä mitä hän tekee.
Zen-buddhalaisuudessa (kivi)puutarhojen tarkoitus on ilmentää perimmäistä, muuttumatonta todellisuutta.
Tätä ei voi korostaa liikaa:
Verkostoutumisen olisi oltava enemmän kuin yhteiset juhlat. Ennen oli helpompaa jättäytyä kauemmas vahinkoa tuottavista yhteiskuntarakenteista. Digitalisaatio on sitonut yksilön monin verroin tiukemmaksi järjestelmään joten nyt käytännössä pitkälle viety irrottautuminen on lähes sama kuin paperittomuus.
Ote >>Tiekartta tulevaan
Lehdessä oli kirjoitus valtimolaisista “seitsemästä veljeksistä ja siskoista” (en ole laskenut tarkkalleen). Erittäin vaatimattomia eläjiää ja hyväntahtoisia ihmisiä. Heidän elämänsä on kulunut työtä tehden perinteisessä maa-, metsästys- ja metsätaloudessa ja jatkuu heillä edelleen 70- ja 80- ikäisinä. Somessa kritisoidaan heidän harjoittamaa metsänhoitoa. Sanoisin, että heidän elämänsä pitkässä aikavälissä on kuluttanut luonnonvaroja verrattoman vähemmän kuin useimilla luontoaktivisteilla tulee tapahtumaan.
On yksi asia, mitä metsäkiistoissa osapuolet eivät ymmärrä: Suojelija usein ei ymmärrä, että pienimuotoinen metsänhoito on perusteltu työteknisistä syistä, jos elantonsa maasta hankkii. Vanha metsänhoitajan taas on vaikeaa ymmärtää, että perinteiset hoitomenetelmät voivat muuttua haitallisiksi teollisessa mittakaavassa harjoitettuna.
Joskus, melkein puolisataa vuotta sitten, oli vallassa ajatus, että esimerkiksi James Bond elokuvat vähättelevät väkivallan käyttöä. Ajateltiin, että jos näkyisi ruhjeita ja verta, katsoja kauhistuisi ja kääntyisi vahvemmin väkivallan käyttöä vastaan. Sitten tulivat realistisemmat sota-elokuvat ja todenperäisyyden tavoittelu on siitäkin jatkunut.
Minä en vain löydä niitä voimankäytön seurauksiin havahtuneita, vaan enemmän turtuneita tai jopa raakuudella mässäileviä.
Mietin, että olivatko James Bondit sittenkin enemmän parodia kuin malli? En tiedä, mutta tämä ei ole ensimmäistä kertaa, että koen kasvatuskonseptien olleen hakoteillä.
Jos osaisimme erottaa, milloin ihminen taistelee itse asiasta ja milloin hän taistelee omien mörköjen kanssa, luulisin, että huomattava osa meidän taistoista ovat sijaistaisteluja. Vaikea olo saa vääntämään politiikasta, moraalista, oikeuksista ja velvoitteista. Tällainen tunne tuli kun luin Voima-lehteä.
Silloin kun minulta loppuu sanat, puhun nopeasti, jotta toinen ei huomaisi ajatuksieni huteruuden.
Silloin kun minulta loppuu sanat, puhun pitkään, jotta toinen väsyisi.
Silloin kun minulta loppuu sanat, käytän muiden ihmisten sanoja.
Silloin kun minulta loppuu sanat, muutun hyökkääväksi.
Silloin kun minulta loppuu sanat, yritän sekoittaa toisen ajatuksia.
Silloin kun minulta loppuu sanat, pelkään että toisella on sanottavaa.
Silloin kun minulta loppuu sanat, voisin aloittaa kuuntelun.
Kun öljyvirta takkua, harva uskaltaa julkisesti lausua ääneen, että saamme nyt kärsiä, mitä emme halunneet ajatella. Maailma on valinnut tiensä olla öljyriippuvainen. Nyt kaikkien on PAKKO olla huolissaan Suomen talouskasvusta kun katala Iran tukkii Hormuzsalmen miinoillaan. Siinäkin Suomi lausuu hiljaisen hyväksynnän Trumpille, että hän saa upottaa talouskasvun pilaajat veden syliin.
Aamulla radiossa taas päiviteltiin median vastuuta, kun se yhtenään suoltaa niin paljon negatiivisia uutisia, että nuoret masentuvat.
Joitain vuosia sitten moni media, meidän paikallislehti mukaan lukien, rupesi julkaisemaan “positiivisia” uutisia. Kampanjat tuntuivat niin teenäiseltä, että ne eivät onneksi kestänyt pitkään. Ne kuulostivat samalta kuin metsäyhtiöt kertovat metsäsuojelun menestystarinaa.
Mutta toki medialla on vastuuta: ei tarvita positiivisia valeuutisia kunhan luovuttaisiin klikkiotsikkojen käytöstä, joiden lukeminen tähtää stressihormoonien eritykseen aamusta iltaan. Ne ovat tahallisesti harhaanjohtavia kuten tämän päivän Ilta-lehden isku vyötärön alle: “Analyysi: Nato varautuu Venäjän hyökkäykseen Lapissa – Paljon uhreja”. Oh my God, miten huonoja mielentuntijoita olemme!
Terveisiä Valtimon koulun kasi- ja ysiluokkalaisille! Flower-power konepelin alla. Toivoo turbo- Lasse
PS. Muuten, arvaako teistä kukaan, mikä tämä on?
Nyt pitää vähän egoilla: 25 vuotta sitten oli mulla muutama vuosi, jolloin sävelsin vanhalla tietokoneella (melkein) kaikki minua vaivanneet melodiat ulos. Mietin yleensä nuotteja asettelessani, mikä on edellisille nuoteille väistämätön seuraava nuotti. Kun kuuntelen niitä (juuri äsken), ihmettelen miten minä näitä nuotteja oikein kirjoitinkaan. Olen yhä innostunut! Ja miksi ne kuulostavat edelleen sekä tuoreilta että selittämättömiltä? Se on minulle arvoitus ja tässä tarjoan yhtä kappaletta. Suuri toiveeni olisi kuulla niitä joskus oikeilla soittimilla soitettuina. Nyt ei voi muuta kuin kuvitella viuluja ja huiluja. Beau!
Jos kiinostaa lisää >>Nuottilaari
Muuten: kun Trump kaipaa iranilaisten kansanousua, niin toivoisin sellaisen myös USA:an ja tietysti Venäjään että Kiinaan. Mikä mahtaa olla eväät kansanousuille, kun kansat kerran päästi kaistapäät valtaan? Aihe on kiinnostava, koska EU-maat yrittävät varmistaa demokratian byrokratian (rakenteellisella) diktatuurilla – eli sääntöpohjaisuudella.
Tilanteiden eskaloiminen on taitolaji. Se on kyky mahtailuun ilman että siihen jäisi vangiksi. Taitamaton ajaa itsensä nopeasti tilanteeseen, jossa uskottavuus joutuu vaakalaudalle. Suurvaltapelissä Trumpilla tuntuu olevan ainaisessa vaarassa pelata itsensä seinää vastaan. Toisaalta hän osaa kirjoittaakin koko ajan pelin säännöt uusiksi. Suomen silmäily ydinaserajoituksien purkamisen suuntaan voi ajatella valttikorttien keräämiseksi käteen, mutta arvelen, että suuri osa Suomen vaikuttajista jää ajattelun vangiksi. Ja silloin, jos pelisilmä ei riitä, olisi ollut parempi olla esittämättä ajatusta. Ollaan siis luultavasti matkalla kohti eskalaation seuraavaa, hallitsematonta, askelta. Vaikka on varmasti tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, jotka miettivät päänsä puhki, miten voisi rauhoittaa tilanteen, olen pessimistinen. Tapa, miten tähän saakka Ukrainan sota Krimistä lähtien on hoidettu, ei minusta anna aihetta optimismiin. Poliitikot ovat runsaasti ylistäneet toimintojaan ja sen jälkeen todenneet vaikutuksien jääneen vähäisiksi. Enkä väittäisi, että olisin fiksumpi. Odotettavissa on ripeätä päätöksentekoa pää edellä, joka viittaisi reaktiivisuuteen eli pohdinnallisen perässä hiihtämiseen.
Tämäkin kirjoitus on ollut kesken vähintään 3 vuotta. Olin sitä jo hylkäämässä, mutta ei sitä tiedä, mitä lukija siitä irti saa.
Rajapinnat_resurssit, jotka kätkevät resursseja
Tuskaisin tuntein seuraan Suomen ulkopoliittisia kannanottoja, jossa tuomitaan Iranin kostoiskut muihin maihin muttei Israelin ja Yhdysvaltojen laittomat iskut Iraniin. Alexander Stubb, onko arvopohjainen realismi sittenkin sellainen viritelmä, joka murentaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestelmän? Ollaanko hyvällä tiellä, että muiden valtiollisten roistojen joukkoon on liittynyt kumppanimaiden Israelin ja USA:n johtajat? En usko. Kirjassani ”Elämämme perusteissa” kirjoitin kohdassa VII.) ”Hallitsematon yhteiskunta” näin: ”Imagosyistä rauhanomaisuutta liputtava valtio etenee liittoutumalla aggressiivisempaan siinä toivossa, että se voi itseään tahrimatta varmistaa apajiaan häikäilemättömämmän osapuolen vanavedessä. Tällainen ryhmittyminen näyttää olevan kiivaasti meneillään.”
Laitan arvopohjaisen relativismin rinnalle pientä sitaatikokoelmaa ihmisestä, joka merkittävällä tavalla toi maailmaan ryhtiä ilman sotaa.
Gandhi’s quotesJa suomeksikin löytyy: >>Gandhin filosofiansa ymmärtäminen
On muuten mielenkiintoista, miten uuspuritanimi on löytänyt Ganhinsakin. Ajattelinkin joskus kirjoittaa erityisongelmista, joita ihminen kohtaa silloin, kun hän elää hyvin epäsymmeetrisessä suhteessa toisiin.
Hei kulttuurituottajat!
Viihdeala on maailmassa suurimpia bisnesaloja. Joukkoon mahtuu koko paletti sivistävästä sisällöstä roskaan saakka. Kaukana ovat ne ajat, jolloin pirtissä päreen valossa opeteltiin aakkosia, luettiin raamattua ja koverrettiin kauniisti arkun kansia.
Nykyinen kulttuurivolyymi ei paikkaa enää peltotyöstä väsyneitä mieliä, vaan elää omaa kestämätöntä energiapaisumustaan. Joten en allekirjoita kulttuurialan vetoomuksia olla leikkaamatta avustusrahoja. Olen ollut koko elämäni aikana kulttuuri- talkoilija itsekin satojen luentojen ja kirjoitusten voimin. Ilmaisella työllä ei ehkä pysty luomaan sitä suurinta taidetta, mutta olen tyytyväinen oman keskitason antiini. Olen voinut toteuttaa sen ilman rahankeruuta ja mielistelyä luontaistalouden sivuvirtana. Se tarkoittaa vapaata kulttuuria ilman bisnestä.
Huomautukseni ei kohdistu kirjastoihin, joiden tiloja olen ahkerasti täytellyt väellä. Kouluista kuitenkin olen varmaa, että 50’-luvun kansankouluilla oli resursseihin nähden erinomainen kyky saada opetukset perille. Nykyongelmat tuntuvat olevan muualla kuin mistä niitä etsitään.
Kiitos kun luitte, ymmärrän suuttumustanne.
Koska alkaa olla hankalaa boikotoida kaikkien roistovaltioiden tuotteita, ehdotan omavaraisuuden eettisen kuluttamisen varteen otettavaksi vaihtoehdoksi.
Vanhempani ovat sitä Natsi-Saksan jälkeistä sukupolvea, jonka parissa esiintyi paljon syytöksiä omia vanhempia kohtaan aiheesta ”Miksi ette ole vastustaneet ajoissa natseja?” Monet tarkkailivat Saksan jälleenrakentamista sillä silmällä, ettei vain jotain samankaltaista voisi syntyä uudestaan. Saksan jälleenaseistumista sodan jälkeen epäilytti jopa konservatiivisia tahoja. Latautunut ilmapiiri sai joitakin uskomaan natsiuuden uustulemiseen ja ryhtymään aseelliseen vastarintaan RAF:n (Rote Armee Fraktion) parissa, jossa kantavina voimina olivat >>Ulrike Meinhof ja Andreas Baader.
Vartuin ilmapiirin jälkikaiuissa. Minuun jäi vahva kysymys, milloin ’ei–jälkiviisas’ ihminen voi tietää, pitääkö toimia vai olla toimimatta? Mikä on ajoissa ja mikä liian myöhäistä? Ihmiset, jotka valitsevat toimimisen ajoissa, saattavat tehdä pahoja virhearviointeja ajan merkeistä ja jopa edesauttaa sitä mitä heitä huolettaa. Myöhäiset taas toteavat vain, että oli myöhäistä ja kantavat häpeänsä.
Suurin osa ihmisistä nytkin elävät vaikenemisen ja puhumisen välimaastossa. Syynä lienee ensisijaisesti sosiaalinen riski. Nettiaika pitää huoleen siitä, että tahra näkyy kehdosta hautaan. Pelkäämme puhumasta lööperiä, mutta oliko aihe lööperiä, näemme vasta historiakirjoituksen takapeilistä.
Toivoisin enemmän puhuja-tyyppejä mutta samalla saisimme kuulla enemmän keskeneräisiä vuodatuksia. Ehkä tilanne on ihan ok näin, niin puutteellinen kuin se onkin. Vaikenenhan minäkin monesta mitä panen merkillä, koska koen, että aika keskusteluun ei ole kypsä. Toisinaan kokemuksestani puhua vaikeista asioista ei yleensä seuraakaan mitä erityisen hankalaa (kuten >>tuolla). Syy on ehkä siinä, että osaan perustella ajatuksia hyvin enkä tarvitse turvautua räyhäämiseen. Mieluiten tarjoan ajatuksiani “ota tai jätä”-periaatteella.
Luentokiertueesta seuraa kunnon krapula. Viikkojen valmistelut kanavoituvat puhetapahtumaan, jossa luontevuus ja vaivattomuuden tunne vertautuu tanssitaitelijan suoritukseen. Esiintyjä pyrkii peittämän ponnistuksen merkit, jotta yleisö voi keskittyä sisältöön. Samalla luomme illuusion, kouriintuntuvan tilan muutoksen mahdollisuudesta, oivalluksista ja käsitettävyydestä tai jopa kokemuksen rauhasta kaaoksen keskellä.
Yhteisen mielentilan luominen osuu itseenikin. 30 v. sitten, pitkien esiintymisien jälkeen, huomasin, miten omat sanat tuntuvat yhä todellisemmalta vaikka ovat vain kuvausyrityksiä todellisuudesta. En silloin tiennyt, pidänkö siitä vai en ja lopetin luennoimisen pidemmäksi ajaksi.
Luentojen jälkeen jää aina vaivaamaan, oliko revokka suhteessa uhraukseen. Silmiä kirvelee kirjoittamisesta, hermot ovat kireinä, polttopuut ovat hakkaamatta ja junassa tuli istutettua fossiilienergian kyydissä (ihmettelen, miten ennen jaksoin polkea talvella 100km ja pitää luennon perässä jatkaakseni seuraavana päivänä).
Tässäkö filosofin ja taitelijan ero: filosofi rakastaa todellisuutta ja taitelija illuusion.
Nokkeluus-addiktion kehittää ihminen, joka keskustelee AI:n kanssa tavoitteenaan saada sitä myöntämään turhuutensa. Tunnistan ovelan koukutuksen aivokuoressani enkä ole tähän asti yhtäkään kysymystä esittänyt. Mutta lujille ottaa.
Olenko nyt omaperäinen, laumasta karannut yksinäinen susi?
Luentokiertueen lunttauslapulla on aika paljon ajatelmia, joten laitan sen tänne
Demokratia,resurssit ja synergia2026Eettisen herätyksen koin mietittyäni vanhojen fyysikkojen vastuuta ydinteknologian syntyyn, joka kulminoituu ydinpommien laukaisuun siviiliä vastaan. He uskoivat tekevänsä hyvää ja siirsivät loppuvastuun toisille. Vastuutonta naiiviutta.
Nyt ajattelen maailman eturivin psykologeja, jotka kehittivät koukuttavimpia keinoja sitoa ihmisiä pikkulapsesta asti älylaitteisiin. Vieläpä humanisteja eikä mutterirajoitteisia nörttejä!
Heitä ehkei ajaa vastuuton naiivius vaan sen vastuuttomampi variantti raha – toivottavasti krapulan kanssa.
Viime vuosina olen ollut verestämässä vanhoja, teiniajan harrastuksia kuten elektroniikkaa. Hyvähän on kaikenlaista osata. Samalla tarkkailen, miten resurssitase muuttuu silloin kun siirrytään teknologista tasoa ylemmäs – eli poispäin alkutuotannosta.
Yli sata vuotta sitten fyysikkojen oli tapana rakentaa mittauslaitteistonsa usein itse, koska niitä ei ollut olemassa. Teen paljolti samalla tavalla ja silloin huomaa, miten paljon alemman tason resursseja tarvitaan voidakseen siirtyä ylöspäin. Resurssilisäkulutus ei tunnu olevan lainkaan lineaarinen suhteessa etäisyyteen alkutuotannosta vaan paljon raskaampi. Olen edelleen sitä mieltä, että vain hyvin matala teknologiaa voi olla resurssitehokasta.
Pitää olla tarkka: kun väitän vastaan, että maalla asuvan hiilijalanjälki on lyhyempi kuin kaupunkilaisen, niin tarkoitan tietysti luontaisviljelevän maalaisen elämää. Ja niitä ei kyllä ole hirveän paljon.
Innostuin äitini opiskeluvihon penkomisesta. Mietin minun aika tiiviitä näkemyksiäni teollisesta yhteiskunnasta. Suomalaiset saavat jo äidinmaidossa perustietoja metsänhoidosta. Keskisaksan Wetzlarissa äidinmaitoon sisältyy rautaruukin vanhat perinteet. Olen nähnyt jotain raudan valmistuksen valtavasta infrastruktuurista ja se on vaikuttanut minun ajatteluun ihmisen jättämästä vaikutuksesta ympäristöön. Tässä otteita raudan valmistuksesta hänen työvihostaan. Hän oli silloin 18 vuotta vanha ja käden piirtojälki oli virtuoosimainen.
Arbeitsheft2_BrigitteHilgendorf1958Äitini sukupolvi edustaa sodasta selviytyneiden vuosilukua, joita muistot vainoavat. Kurinalainen elämäasenne auttoi painamaan pinnan alle asioita joita dementoituva mieli nyt taas vapauttaa.
Siihen aikaan ihminen solmii usein ylisukupolvisia siteitä yrityksiin, joille he tekevät työtä. Meidän perheessä se oli Leitz – tehtaat. Suhteeseen liittyy ylpeyttä ja se sen voi aavistaa vihon pidosta.
“Dem Ingenieur ist nichts zu schwör”. Ei ainakaan saksalaiselle. Mutta he tarvitsevat teknisia piirtäjiä ja mun äiti oli sellainen 50-luvulla, jolloin piirrettiin vielä käsin. Tässä näyte hänen työvihostaan ammattikoulun ajoilta. Siitä voi päätellä, miksi meidän suvussa ei keksitty epätarkkuusperiaatetta (Heissenberg sen teki) vaan ollaan perfektionistejä.
Äitini osasi tekstata vapaalla kädellä kuin sapluunasta. Koulussa oikeakätiseksi pakotettuna hän osasi käyttää piirustuspöydällä piirtämisessä molempia käsiä. Tekstaus näytteessä puhutaan, että tekninen piirtäminen on taidetta. Niin kai – ja jälki on hyvin eritasoinen kuin nykyisissä ammattikouluissa. Olisi mielenkiintoista tutkia millä aloilla alisuorittamisesta on tullut uusi normaali ja miksi.
En olisi katsonut, ellen valmistautuisi luennoimaan vaikeista asioista >>Maan puolustajat. Hyvä ja rehellinen ihmiskuvaus.
Nyt alkaa totisesti omavaraisuus olla kaikkien huulilla. No, ainakin >>digitaalinen . Tais vaan unohtua harvinnaiset maametallit Kiinasta.
Teollistumisen aikana yhteiskuntaamme syötetyt resurssit (energia avainasemassa), ovat vaikuttaneet aivan kaikkeen. Aineellisen runsauden lisäksi muovaantui koulutus, lasten kasvatus, suhde elämään/kuolemaan, työasenteet, käytöstavat, (sosiaalinen) viestintä, ihmis- ja omakuva, aatteet.
Teollistumisen alkuaikoina nousi sosialismi, jonka keskiössä in kuka omistaa koneen (vallan) ja kenelle kuuluu koneen jauhama lisäarvo. Kenelle sitten kuuluu, mitä on kavallettu maasta? Ei työläisille eikä kapitalisteille. Aatteen takana on eturiita energiasta, joka on tuonut valtavasti ihmisuhreja. Energian mahdollistama teknologia on tehostanut välienselvittelyt.
Nyt on uuden, energia varaan kehittyneen uskomusresurssin vuoro sekoittaa omistusoikeuksia: data. Ihmiset uskovat nyt samalla naiiviudella uutuuteen vanhalla argumentilla: ”eihän teknologia/raha/data/ydinteknologia ole sinänsä paha, vaan se riippuu ihmisestä!”.
Niin, tämä on juuri se ongelma, että ihmisen kyky ennakoida on sanattoman huono – siitä huolimatta, että todistusaineisto ihmiskunnan pieleen menneistä saavutuksista on mittava. Mutta jos jätetään energian mukaan tuomat seurannaisvaikutukset pois laskusta, voimme varmaan nähdä ihmiskunnan kulun riemukkaana kehityksenä.
Toteamukseni ei ole kyyninen eikä ivallinen.
Jos haluamme päästä sekä kestämättömyydestä että säilyttää humanistisia saavutuksia, meillä on mielettömän iso projekti edessä. Yhteiskuntamme sosiaalinen kanssakäyminen on erittäin resurssi- intensiivinen. Tuntuu mahdottomalta saavuttaa sellaista sosiaalista uudelleen-järjestelyä hyvinä aikoina, mutta se saapunee kriisin alla luontevasti. Voimme ehdottomasti tehdä paljon lieventämään siirtymäaikojen vaikeuksia.
Yhden luentoon valmistautumiseen kuluu minulta noin kuukausi, josta intensiivisemmin vähintään viikko. Tehottomalta ja hidasjärkiseltä näyttää, mutta prosessin ohella työstän keskeneräisiä kirjoituksia, kotisivuja ja käyn keskusteluja aiheesta. Loppupelissä siitä tulee leveän ajatusvirran kulkiessa aika paljon limittäisiä asioita hoidettua. Siinä sitten se talvilepo olikin ja käännän takkini kesäänpäin, nuuhkaisen ilmoja ja tutustun taas kädentöihin.
Yhteiskunnan rakennemuutoksissa (myös resurssioptimoinnissa) on hankala potentiaalikuopasta siirtyminen toiseen. Tämä tarkoittaa, että on purettava aikaisempi (menettelevä) tila ja koottava palikat uusiksi. Varmuutta siirtymän onnistumisesta ei ole, joten varovaiset ihmisluonteet yrittävät estää siirtymän ja (uhka)rohkeammat toteuttaa sitä. Maailmatilanteeseen sovellettuna se tarkoittaa, että hajoava järjestys voi olla mahdollisuus paremmalle uudelle tai sitten ei. Omalla kohdallani keskityn mieluummin romahtavan korttitalon uudelleenrakentamiseen toisella tavalla kuin korttitalon romahtamisen estämiseen.
Kolmas iltaluku-urakka meidän nuorimmalle lähentelee loppuaan. Harry Potter sarjan ”Kuoleman varjelukset” kyntää syvällä. Justus ihmettelee kun isällä ja äidillä on kyyneleet silmissä ja lukeminen takkuilee. Me iäkkäämmät tarvitsemme oma käänteistä K-järjestelmää – ehdotan ’Ei yli viisikymppisille’.
Ruletin peluussa on kielletty yksi tapa, jolla vääjäämättä voittaa pitkässä juoksussa: häviön sattuessa tuplataan panokset (jos varallisuus riittää). Trump toimii samalla tavalla. Silloin kun hän joutuu vaikeuksiin, hän luo (vähintään) kaksi lisä-ongelmaa. Näin hän hajottaa vastarintaa ja kuluttaa vastustajiensa voimavaroja.
En pidä johdattelevista draamapuheista ”tulevista sukupolvista, joiden tulevaisuutta tuhoamme”. Meidän tihutyön seurauksena heitä ei välttämättä kärsimään synny. Kärsimyksen kokemus luonnonkadosta syntyy enimmäkseen muutaman sukupolven sisällä ennen kuin uuteen tilaan on totuttu kuten Saharan muinainen metsäkato. Ilmastomuutokseen voi monella tavalla reagoida. Kun pellot kuivuvat, metsäpuutarhat voivat antaa viileyttä, rakentamistapoja voi muuttaa vaikka maan sisään. Jos ajatellaan, että mullistukset suovat aikaa valmistautumiseen, voimme harkita kumpi on hedelmällisempi toimintatapa: vastustaminen ja osana koneistoa pysyminen vai tuhoisuudestaan irrottautuminen ja uusien keinojen etsiminen.
Olen tyytyväinen, että löysin sanan ”uskomusresurssi” vastineeksi ”uskomuslääkkeille” ja ”uskomushoidoille”. Ihan siksi vaan, että järjenkäyttöön vetoava moderni yhteiskunta nojautuu itse vahvasti uskomus-sidonnaisiin rakenteisiin kuten rahaan.
Elämä ryhmittyy niin tiiviisti rahan ympärille, että alamme mieltä sitä resurssina vaikka mineraalien tapaan. Ajattelen rahaa enemmän sosiaaliseksi uskomusresurssiksi. Se voi paisua, haihtua tai olla kovaa elämälle. Raha on rajapinta. Halkokasa siirrettäessä tiedän missä puut ovat. Silloin kun siirretään rahaa, taustalla liikkuu mitä vain, josta emme tiedä mitään. Jos tietäisimme, suhtautuisimme rahaan vakavammin.
Jumala ei ole luonut työttömyyttä eikä työttömyysrahoja. Ne ovat ainoastaan markkinatalouden luomuksia. Jos valitsee jommankumman, valitsee samalla markkinatalouden.
Jos kilvoittelu saavuttaisi päämääränsä, se muuttuisi hybrikseksi. Minusta tuntuu luontevalta, että pohdintani elämästä päättyvät yhä useammin paradokseihin ja ajatuksien yhteen sovittamattomiin ristiriitoihin. Ajattelu yleensäkin hakeutuu samanaikaisesti kahteen vastakkaiseen suuntaan: se etsii vapautumista ja valitsee sanan kahleet. Meillä on pakkomielle määritellä asioita usein tunnistamattomuuteen saakka (ks. aiempi postaus). Kilvoittelu on pyrkimystä täydellisyyteen ilman harhaluuloa sinne pääsemisestä – kuin kävelisi valuvassa hiekassa. Silti olen mieltynyt siihen, koska se on parasta mihin pystymme ja jää siksi ihmisen osaksi.
Niille, joita ahdistaa itsensä lokeroinnin paineet suosittelen >>tätä. Identiteettirimpuilu on mitä epämieluisinta puuhaa. Silti pidän hyvänä, jos ei jättäydy itsensä-lokeroinnin vangiksi. Lokeroinnin vaatimukset ovat usein kohtuuttomia ratkaistavaksi kuten ”Onko anarkisti oikea- vai vasemmistolainen?” Itsensä vapauttaminen lokeron suojista on minusta täysin verrattavissa pasifistin tekoon riisua aseen fyysisen uhan keskellä. Aseista riisuminen on pelottava. Puuttuva rohkeus siihen saa meitä pysymään aseistettuna. Aito rohkeus on pitkän kilvoittelun tulos. Se ei ole käskettävissä eikä ole pelottelun tulos. Se asettuu ihmiseen varttumisen seurauksena kuin patina korvaisi maalin. Meidän käyttämä sana rohkeudesta kuvaa vain tukahdetun pelon uhmaa. Aito rohkeus on pelottomuuden tila, jolle ei ole varsinaista sanaa. Siltä ainakin tuntuu.
Hyvät työttömät, yrittäkää luoda työtä rahamarkkinoiden ulkopuolelta. Oma kasvimaa, omat polttopuut, asioiden korjailua. Siellä ei ole suhdanteita eikä potkuja. Se maksaa takaisin.
Talon arkkitehtuuri on hyvä, jos se pystyy rikkoontumatta mukautumaan olosuhteisiin. Kovilla pakkasilla vetäydymme pienempään tilaan talon sydänosaan. Yhdessäolon intensiteetti nousee, luemme yhdessä kirjaa kunnes se laskee kevättalvella, kun levittäydymme taas koko taloon ja ulos.
Tarkennukseksi ”verorahoja törsätään”- argumenttiin: raha ei ole oikea resurssi vaan kuvajainen resursseista eikä sitäkään – mielikuvatuote, aineeton, koditon ja ilman kiinteää kohdetta. Raha sitoo yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden. Yhdysvaltalaisia futura-kauppoja Grönlannin luonnonvaroista on varmaan jo käyty .
“From the contract, there’s no turning back”. (Depeche Mode, Everything counts)
Olemme yhteisestä sopimuksesta päättäneet kadottaa resurssiaiheista pelisilmää. En minä kenellekään toivo kuolemaa, mutta mitä voi luonnonvarojen kannalta sanoa suomalaiselle ekstreme – soutajalle, joka haastaa luonnonvoimat Etelä-Atlantilla ja aiheuttaa egotrippailun seurauksena mittavan pelastusoperaation? Pelastus käy huomiotalouden Hollywet- vihteeksi. Hänen esimerkin vanavedessä seuraavat lähtevät kumiankan kanssa kiertämään valtameriä ajatuksella, että heitä resursseista piittaamatta pelastetaan mistä tahansa pinteestä. Sponsori kommentoi näin “K-ryhmä kannustaa uskomaan omiin unelmiin. Rohkeus luottaa itseensä voi tehdä mahdottomastakin mahdollista.” Tämä on täyttä saivartelua, jossa pahasta olosta puhutaan muun nimikkeen alla. Se muistuttaa tarinaa, miten on makeeta kuolla isänmaan puolesta, omat suolet sylissään. Tämä muotoilu oli raaka mutta tuolla tavalla kielenkäytömme ohjaa ja hämäyttää meitä ja vielä kerran anteeksi lasiseinän läpi menemisestä.
Lähden pian puhumaan teemasta ” Demokratia, resurssit ja sosiaalinen synergia”. Seminaari on suljettu, koska teema on herkkä eikä someraivoa kaivata. Resurssikäytömme uhkaa demokratiaa. Demokratiaa uhkaa myös polarisoitunut ilmapiiri, joka vaikeuttaa asioiden avointa julkista käsittelyä.
Ihmisten on kerta kaikkiaan vaikea ajatella resurssien rajallisuutta. Jos sinä varaat itsellesi enemmän, se on pois toiselta ja toisinpäin. Lauseelle on helppo nyökätä niin pitkään kuin ei näe omaa osaansa joukkuepelissä. Toivon, että pystymme edes vähän pureutumaan vakaviin ja kiireellisiin asioihin rauhallisin ja rehellisin mielin.
Populismi syntyy usein vain hyväksynnänkipeästä miellyttämisestä. Siihen sortuvat usein hyvätahtoiset ihmiset, jotka lausuvat mieluummin pidemmän päälle katteettomia lupauksia kuin tuottaa välittömiä pettymyksiä. Mielenkiintoista on, että populistit esiintyvät usein melko itsevarmoina.
Uuden vuoden aamuyön hämärissä loksahtelivat monet minulle pitkään vinoilleet palikat paikoilleen. Aion lupaamattakin keskittyä enemmän konkreettisten kriisiaikojen tiekarttojen kehittelyyn. Olenhan sitä jo pitkään tehnyt, josta juontuvat minun suhteellisen karut maanittelut resurssiymmärryksen puutteista. Jos kehtaan julkaisemaan arvioitani, ne tulevat olemaan entistä karumpia. Lukijan pitää kuitenkin muistaa, että panikoimisen ja toteamisen välillä on juuri niin iso ero, kuin hänen pään sisäinen ajattelunsa siitä tekee. Tässä päässä vaalin suurinta mahdollista realismia dramatisoinnin sijaan. Koen, että kirjoittelussani olen vältellyt liian rohkeitten johtopäätelmien julistamisen. Samalla olen yrittänyt olla vähättelemättä tosiasioita, vaikka niitä ei haluaisi kuulla. Toivon, että onnistun siinä. Kierrätän yhden kotisivun lauseen, johon uskon edelleen vastalääkkeeksi panikointia vastaan: Elämä voi tuntua merkitykselliseltä missä tahansa tulevaisuudessa.
Herkkänä ihmisenä haasteeni on olla tekemättä läheisteni elämää turhaan vaikeaksi. Tasapainoillessani heidän ja minun tarpeiden välillä yritän keskittyä siihen, että pulma jalostuu kaikille hyödyksi eikä vain minun parhaaksi.
Uuden vuoden julistus
Sata vuota sitten demokratia oli käymässä läpi vielä hyvin perustavanlaatuisia muotoutumisvaiheita. Silloin oli vahvoja vanhoillisia rakenteita kuten säätyjien etuoikeuksia ja armeijan omia valtalonkeroita kaikkiin suuntiin. Sananvapaus oli rajoitettu uskonnollisin syin ja säädyllisyyden perustella. Näkisin sen näin, että demokratian vaiheen painopiste oli silloin vanhojen sidonnaisuuksien läpikäynti, koska läpinäkymättömyys oli vaaraksi demokratialle. Tämä vaihe on viety nykyhetkeen melko pitkälle ja ajattelen, että nykyistä demokratiaa uhkaa nyt enemmän sivistyksellinen puute. Tietämättömyys aineellisista ja sosiaalisista resursseista saa ihmisiä toimimaan vailla vastuuta. Tarvitaan kipeästi uutta laajennuspalaa. Uudenvuoden lupauksena (vuosikymmenten luuppauksien jatkumo) yritän paneutua tiekarttojen luomiseen.
Ideologisesti suuntautunt ihminen pelkää alituisesti, että uusi ajatus voisi olla vääränlainen.
