Tiekartta tulevaan

Tiekartta tulevaan

Varmojen ratkaisujen tarjoaminen maailman ongelmiin on vähintään epäeettistä. Miten voimme kuvitella tietävämme ratkaisuja kun emme keksineet niitä ennenkään; silloin kuin ongelmat olivat vielä pieniä?

Muutos tarvitsee edelläkävijöitä. Toivon näkeväni ihmisiä, jotka viihtyvät kasvimaalla ja käsitöiden parissa vaikka akateeminen ura, näkyvyystalous ja yhteiskunnallinen asema houkuttelee meitä koko voimallaan pois “likaisistä” töistä. Heidän käsissä lepää esimerkin voima. Vaihtoehtokentälle kanavoituu vain vähän sitä suunnitelmallisuutta, osaamista, luovuutta  ja sitoutuneisuutta joka pyörittää valtavirtaa.    

Nykytilanne on pulmallinen siinä mielessä, että peruuttamalla
menneeseen emme saa tekemättömiksi niitä vahinkoja, joita olemme
aiheuttaneet ekosysteemille. Eteenpäinkään pääseminen turvautumalla teknologiaan ei näytä lupaavalta. Teknologiset ratkaisulupaukset silti koukuttavat edelleen näyttämällä vakuuttavilta piirustuspöydillään. Todellisuudessa ne toistavat osa-alueisiin sirpaloituneen ajatteluntavan tuloksia.

Yksi kriteeri maailmanparannusyrityksille tässä tilanteessa on se, ettei vaikuttamisyritys epäonnistuessaan jätä uusia ongelmia vanhojen lisäksi. Olen lähtökohdakseni ottanut sellaisia suosituksia, jotka ymmärrykseni mukaan todennäköisimmin eivät ole vääräsuuntaisia eivätkä rohmua liiallisesti resursseja muilta mahdollisilta innovaatioilta . Toinen kriteeri on, että suositukset eivät lukitse muutoksen etenemissuuntaa tarpeettomasti. Teknologiaan turvautuvat ratkaisumallit yleensä luovat paineita edetä lisä-teknologialla ja torjuvat aktiivisesti muita malleja.

Muuttuvissa olosuhteissa vakautta vaativat hankkeet kariutuvat herkästi ja hukkaavat niihin investoidut voimavarat. Mitä kehittyneempää teknologiaa, sitä vakaampia olosuhteita se edellyttää toimiakseen. Tuskinpa siihen tarvittavat resurssit jauhetaan kestävällä tavalla. Nyt meidän olisi viisaampaa keventää selkäreppuamme.

Kaupungistumiskehitykselle en esittele mitään, koska ne ovat kestämättömiä (ks.  Elämämme perusteista). Toki voi sielläkin viljellä, mutta mitä tiiviimmäksi asutus muuttuu, mahdollisuudet alkutuotantoon vähennevät ja infrastruktuurin ylläpito nielee yhä suuremman palan käytettävistä resursseista.

Tulevaisuudessa kärjistyy luultavasti vastakkainasettelu teknologisten ratkaisujen puolestapuhuvien ja systeemistä irtautuvien välille. Sekä vallankäyttömahdollisuudet että resurssit ovat ensisijaisesti ensimmäisen ryhmän hallussa ja olisi ihme jos se pidättäytyisi käyttämästä niitä. Suosittelen seuraavaa painketta kovasti ihmisille, jotka uskovat tekniikan mahdollisuuksiin ja poliittisiin ratkaisuihin

Lue lisää teknologian ja yhteiskunnan välisestä suhteesta

Fakta on, että useimmat globaalit ongelmat ovat teknologisen kehityksen aikaansaannoksia, joten teollisen yhteiskunnan itsekritiikki on enemmän kuin paikallaan.

Ympäristökriisin lisäksi elämme sosiaalisen murroksen keskellä, joka on myös paljolti teknologian aikaansaama ja kiihdyttämä. Teknologia ja spesialisointi tekevät meille vaikeaksi hahmottaa itse teknologian ja spesialisoinnin luonnetta ja seurauksia.

 

Valtiojohtoisesta muutoksesta

Todennäköistä on, että elämme murenevan yhteiskunnan aikoja. Koen melkoista epämukavuutta kirjoittaa sanoiksi asioita, joita itsekään en haluaisi ajatella. Se, ettei halua ajatella jotain, ei tietenkään ole vastuullinen peruste jättää asioita ajattelematta. 

En usko, että pystymme sosiaalisen tai lakisääteisen kontrollin lisäämisellä hallitsemaan materiaalisen elintason pudotusta. Meillä alkaa olla kaikki ekologisen hädän ainekset valmiina, joihin vedoten olemassa oleva järjestelmä voisi säätää mitä tahansa pakkokeinoja niin halutessaan.

Liuku autoritaariseen valtiojärjestelmään ei suinkaan toteudu vain epädemokraattisten liikkeiden toimesta tai egotäytteisten johtajien kautta. Ympäristöstä huolissaan olevat kansalaiset vaativat politiikoilta ympäristötekoja – eli ohjausta ylhäältäpäin. Silloin pysymme jatkossakin lujasti rakenteellisten ongelmien seurassa. 

Siksi on purettava niitä teollisen yhteiskunnan rakenteellisia
piirteitä, jotka mahdollistavat sekä yltäkylläisyyden että
totalitarismiin luisumisen. Vaatimattomuuden hyväksyminen on psykologisesti helpointa silloin kun kukaan ei pysty sitä kiertämään.

Tausta-ajatus on että ollakseen sosiaalisesti kestävää, elintason
supistamisen pitää koskea kaikkia. Totutussa yltäkylläisyydessä elävillä ihmisillä ei ole yleensä kykyä luopua etuisuuksistaan. Eriarvoisuuden kärjistymiseltä vältytään purkamalla ihmisen mahdollisuuksia käyttää valtaa.

Jotta elintason pudotus on mahdollinen meidän pitää purkaa lisähavittelun kierrettä. Sen käyttövoima ei ole vain kyltymättömyydessä tai kateudessa vaan todellinen. Otan mielivaltaisen esimerkin: silloin kun yhteiskunnalla on varaa varustaa osan ihmisistä silmälaseilla, käytöskulttuuri alkaa rakentua hyvin näkevien ehdoilla, joka huonontaa heikkonäköisten elämää ( Tästä voivat vammaiset kertoa paljon!)

Minun mielestäni meidän kannattaa suunnata toimintaa hajauttavaan suuntaan, purkaa tiedonkulun esteitä ja vahvista elämiseen liittyvää perusosaamista. Silti ei kannata yhtään ala-arvioida, miten hienovaraisella tavalla nyky-yhteiskunnat ovat hoitaneet sen, että elämme melko rauhallisissa olosuhteissa. Täällä ihmisen tunnekirjolle löytyy kattavasti turvallisia purkuväyliä. Muuttuvat olosuhteet haastavat meidän ymmärryksen yhteiselosta (ks. myös  Opiston kehitys ). 

 

Muutos ruohonjuuren tasolta

Omavaraistuminen on verraten riskitön toimintatapa eikä sillä tiellä oikein voi epäonnistua.

Se vaikuttaa samaan aikaan sekä elämän käytännön tasolla (ympäristökuormitus vähenee) että muuttaa yhteiskunnallisia ylärakenteita resurssikestävämpään suuntaan.

Tämä tapahtuu käsityövaltaisessa elämäntavassa luonnostaan sen kautta, että kehomme pystyy parhaiten hahmottamaan missä suhteessa energia (työ) ja työn tulos ovat keskenään.

Ruohojuurentason toimintaa pidetään usein vähäpätöisenä verrattuna yhteiskunnallisesti johdettuun toimintaan. Siinä unohtuu, että matalan järjestäytymisasteen toiminta ei tarvitse sellaista infrastruktuuria kuin kansalliset hankkeet. Jos resurssien saatavuus heikkenee huomaamme, millainen hyöty on kansanparannusperinteestä verrattuna pitkälle viedyn lääketeknologian tarjoamaan apuun.

Resurssitietoisuudessa harjaantuminen on alussa vaivalloista, koska se tuntuu olevan jatkuvasti ristiriidassa nykyopetuksien kanssa. Ajattelutapojen päivitys edellyttää melkoista uppoutumista, jolloin ylitulkinnoilta ei vältytä. Oppiminen jatkuu suuntaan, jossa voimme priorisoida erilaisia resurssinäkökulmia keskenään.

Vain ruohonjuurentasolla pystymme optimoimaan resurssienkäytön pitkälle. Valtion suunnalta ohjeistukset voivat olla vain ylimalkaisia.

Markkinatalouden ulkopuolisella toimeliaisuudella on henkinen merkitys. Muistammehan historiasta, millaisia seurauksia (massa)työttömyydellä on yhteiskunnissa. Tekeväisyys suojelee hulluudelta.

 

Kumman tien valitsisi?

Mistään mallin tai niiden yhdistelmien toimivuudesta ei ole takeita. Omavaraisuudessa ihminen muistaa koko ajan mihin hänen elämänsä perustuu. Tämä luontaisen ja persoonatoman voima johtaa meidät kestävyyden pariin. Samalla meillä on suuri vapaus luoda omaa elämätyylimme. Tätä vapautta ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin valtiolähtöisessä mallissa, jossa säilytetään voimaperäisen ja pakottavan toiminnan mahdollisuudet.

Hajautettu yhteiskunta ei tarvitse olla kurjuuden tyyssija. Ihminen on viettänyt suurimman osan historiastaan kukoistavissakin luontaistalouksissa. Se onnistuu mikäli opimme taas elämään paljon pienemmällä energiasyötöllä.

Haluan esittää tulevaan suuntaavia polkuja, joilla voimme lieventää muutoksen aiheuttamia henkisiä ja aineellisia ahdinkoja.

  • Resurssien uudelleenohjaus

Resurssien uudelleenohjaus edellyttää syvällistä tietoa mikä on resurssi. Niitä on aineellisia (materiaaleja) ja aineettomia (työvoima, aika, tieto).

Meidän on yritettävä suunnata resurssit ulos palvelemasta nykysysteemiä ja rakentaa niillä kestäviä vaihtoehtoisia, elämää kannattelevia (vara)järjestelmiä. Niitä on tarpeen kehittää hyvissä ajoin ennen kuin valtarakenteet joutuvat vaikeuksiin. 

Käytännössä se vaatii pudottautumista mahdollisimman kauas rahatalouden sanelemista ehdoista. Rahan vaikutustapojen hahmottaminen on hyvin mutkikasta, joten en suosittele käyttämään paljon aikaa rahatalouden uudistamiseen eikä kokeiluihin kuten kryptovaluuttoihinkaan. Resurssiajattelun piiriin kuuluu olennaisesti riskiarviointi, jota usein pidetään vain turhana kehityksen jarruna.

Resurssikäytön tehokkuutta voi viedä pisimmälle vain hajautetuissa, luontaistalouden kaltaisissa toimintaympäristöissä. Kestävän yhteiskunnan rakentamisessa tämä osaaminen on välttämätöntä mutta pitkälti hävinnyt teollisena aikakautena. 

  • Vaikuttaminen

Siirtyminen vähemmän varoja käyttävään elämäntapaan edellyttää voimavarojen tarkkaan kohdistamisen. Puntarissa on minkä verran panostaa vanhan korjaamiseen tai uuden luomiseen. Tarjolla olevat vaikuttamisväylät palvelevat enimmäkseen katoavaa kulttuuria, mutta yhteiskunnallinen vakaus puolestaan helpottaa vaihtoehtojen rakentamista. Se on kallista aikaa. 

Sääntö on, että ihminen kiinnittää huomiota omiin resursseihinsa vasta silloin kun hän on puun ja nilan välissä. Voidaksemme luoda kestäväämpää maailmaa meillä olisi ennennäkemätön itseopiskelu edessä.

  • Kokemuksen tietopankki

Tieto on valta. Suuri osa tiedosta omistetaan ja se mitä tiedetään on pitkälti välitettyä tietoa eikä kokemuspohjaista.

Vapaasti liikkuvan tiedon paikkansapitävyyteen liittyy epävarmuus. Kannatan perustarpeellisen tiedon keräämistä, vastuullista tarkistamista ja saattavuuden turvaamista kaikille.

Esimerkiksi kansanlääkinnästä on hävinnyt paljon arvokasta tietoa, osa tiedosta on siirtynyt lääkefirmojen omistukseen ja osa tiedosta on epäluotettava.

  • Välikappaleroolin kyseenalaistaminen

Nykyjärjestelmä on rakennettu niin, ettei se tarvitse meidän aktiivista sitoutumistamme itseensä. Sille riittää, että olemme passiivisesti mukana maksamalla veroja ja saapumalla työpaikalle. Raha sitoo meidät täydellisesti systeemiin.

Tämä tarkoittaa, että jupina ja kansalaisadressit eivät korvaa työntekoa vaihtoehtojen luomisen saroilla. Rahan makuuttaminen tileillä on valtuutus pankeille käyttää sitä.

  • Terve toiminnallisuus

Yksi muutosvaiheen riesoja on seikka, että siinä muodostuu välittömästi muutoskoordinoijiksi haluavien ryhmä.

Konsultti- ja hankevetäjäryhmien pariin houkuttelee usein ajatus, että silloin ihminen voi säilyttää suurinpiirtein totutun elintapansa ja samalla olla muutostapahtuman kärjessä. Tämä on perin inhimillistä turva-ajattelua, mutta se kertoo rivien välissä myös siitä, mitä pitää ”tärkeänä” ja ”vielä tärkeämpänä” toimintana.

Haluan korostaa, että työ puutarhassa, polttopuun teossa, huolenpidossa terveydestämme ja toisistamme ovat tärkeimpiä toimia joita on olemassa. Muutoksen opettaminen ja kauppaaminen toisille on sitten jo häilyvämpi juttu.

Ei ole ekologista kuluttamista vaan kestävyys alkaa osallisuudesta alkutuotantoon. Kun perusta on toimiva, sen rinnalle sopii henkisiä haasteita. Meillä korostuu aktiivinen, ulospäin suuntautuva ja muokkaava toiminta, mutta ihmisyyden ja filosofinen pohdintaa voivat olla harmittomampia ympäristölle.

Pidän uushenkisyyden mielenkiintoisena ilmiönä ja arvelen että Ashram – kaltaisilla henkisillä yhteisöillä ja meditatiivisilla menetelmillä voisi olla merkittävä osuus tulevaisuuden rakentelussa.

Ahdistus, viha ja loukkaantunut mieli synnyttävät toiminnallisuutta, joka voi olla hyvinkin rikkova.

  • Siltojen rakentaminen

Luodaan siirtymämahdollisuuksia: jokainen tietää miten vaikeaa on tehdä muutoksia elämässä. Vaikka tiedämme, että muutos on tarpeen, puskemme eteenpäin vanhaan malliin. Velat, ystävien asenteet, harrastukset ja tottumukset tekevät muutoksen toteuttamisesta vaikeaa. Siksi olisi erittäin tärkeää kehittää reittejä, joita pitkin ihminen voi hallitusti irrottautua kaavoistaan kohti kestävämpää elämää. Pienet puutarhat voivat kehittää taloutensa suuntaan, jossa he samalla antavat oppeja harjoittelijoille omaan viljelemiseen. Omavaraopisto voi tarjota paikkaa opettajille, jossa he samalla voivat nostaa omaa omavaraisuusastettaan ja tulla riippumattomimmiksi rahasta.  

Empatian lisääminen: olemme samassa veneessä ja hankalina aikoina on tyypillistä, että eri ryhmien puhevälit sammuvat ja vastakkainasettelu rehottaa. Se, joka viljelee vihaa, aukaisee portit seuraavalle askeleelle. Jokaisen, joka toimii ”pyhän raivon” vallassa, kannattaa muistaa tämä. Yksin koettu suru, pettymys ja pelko kypsyvät usein vihaksi. Monet ikävät tuntemukset ovat jalostettavissa rakentavaksi voimaksi. Vihaamalla muutut ohjailtavaksi välikappaleeksi muiden pyrinnöille. Koita eläytyä ja ymmärtää vastapuolta.

  • Verkostoutuminen

Vaihtoehtojen luominen on yhteinen projekti ja sille on luontevaa verkostoutua ihmisten piirtämien rajojen yli.

Omavaraisuuden resurssitietoisuuden vaihto rajojen yli voi katkaista tai lieventää kilpavarustelua sekä sotilaallisella että resurssijahdin kentällä.

Verkostoutumisella on vain rajallista arvoa, jos se tapahtuu samanmielisten välillä. Realiteetti kuitenkin on, että ihmiset kirjoittelee eri foorumeissa toisilleen eivätkä käytä paikallislehtien lukijapalstoja yleissivistyksen jakamiseen.

Surun hetkinä voimme olla vertaistukijoita toisillemme. Maltamme ehkä mietiä hetken pidempää mitä kannattaisi tehdä. Olemme luoneet ylivoimaisen mutkikkaan tuhojärjestelmän. Kehityssuunta jatkuu älyteknologialla. Sitä ei voiteta äkkitoiminnalla.

(LN)