Ajatelmia…

…katkelmia ja kukkasia

Vaikeinta on olla keskeneräinen

-Lasse Nordlund

 

 

 

 

Minulta on yksi pohdinta tulossa, mutta tämä lämmittelyksi luentokiertueen keskeltä >>Milloin pitää menettää uskonsa siihen, että asiat voivat olla hallinnassa?

 

  Psykedeliaa Justukselta


Käyttökelpoisia muutosmalleja

Kiinnostuksen aiheet ovat sitoneet minua noin 15-20 vuoden jaksoissa. Lapsena uppouduin intohimoisesti luonnontieteisiin ja tekniikkaan ja sukulaiset olivat huolissaan minun sosiaalisesta kehityksestäni. Murrosikäisenä uusi projektini oli ihminen. Se jatkui siitä huolimatta, että väliin tuli totaaliomavaraisuus. Tiukka omavaraisuuden kehittely jatkui noin 15 vuotta. Sen jälkeen nousi kiinnostus yhteisöllisyyteen, jonka oppeja tuli kahlattua viime 20 vuoden ajan. Nyt huomaan tuon jakson olevan ylikypsä ja on aika tutkia muuta. Tuleva on selvästi kaiken yhdistämistä ja suuntautuu yhteiskunnallisiin muutosMAHDOLLISUUKSIIN. Kirjoitin tämän isolla, koska melkein kaikki muutoskonseptit joita tunnen, tuntuvat syntyneen piirustuspöydällä kaukana reaalimaailmasta. Tositilanteessa ne eivät toimi oikeasti ilman tietynlaisia reunaehtoja. Nämä reunaehdot (energia, resurssit, vakaus, raha, mielenterveys, ympäristö…) ovat juuri vaarassa rikkoontua kriisitilanteissa.

Eli olen kiinnostunut kierrätystaloudesta, joka on resurssineutraali. Nykyinen ”kierrätys” ei minusta ansaitse sitä nimitystä, sillä se tuhoaa (energia-, materia- ja aivokäytöllä) luotua pääomaa lähinnä raaka-ainetasolle. Silloin kun auto menee kierrätykseen, siellä ei ole ketään, joka ruuvimeisselillä irrottaa vaihdekeppiä, vaan se romutetaan. Nykykierrätys hukkaa valtaosan jätteen sisältämästä energeettisestä lisäarvosta. Kirpputorit ovat usein vain kulutuskulttuurin hidastusväylä.

Jos ajatusleikkinä maailmassa kaikki muovi- ja metallituotanto loppuisi, meillä olisi pitkäksi ajaksi hyvin hidas elintasolasku, jos kierrätys harjoitettaisiin käyttökelpoisuusvetoisesti. Olen korjannut designlamppua leikkaamalla tyhjästä majoneesituubista etuosan (Itse asiassa lampun design-arvo vain nousi – tämä vain kevennykseksi). Hyödyllisempää on tietää, mistä romusta voi irrottaa kondensaattorin, jotta radion saisi taas toimimaan. Korjailua olen harrastanut pienestä lähtien ja koen että se on sekä henkivakuutus että realistisimpien muutosvaihtoehtojen kulmakivi. Sillä osaamisella voi vaikuttaa tuntuvasti elämäänsä. Sitä osaavat vielä monet vanhat ihmiset, joiden rivit ovat kovasti harvenemassa.


 

Alan olla jo liian vanha sopeutumaan mihin tahansa >>kasvatusnäkemyksien tiukennuksiin. Pihalle on joskus mentävä. Tarkkailuni aikaperspektiivi on kohta 60 vuotta, enpä ole havainnut, että lapset nykyään voisivat sanottavasti paremmin kuin ennen- pikemminkin päinvastoin. Sisäistääkseni nykynäkemyksiä minun olisi pakko mitätöidä aivojeni havaintoaineiston ja tätä en kevyein perustein tee. Tämän hetken suosituksien pitkäaikaisvaikutuksista emme kuitenkaan tiedä, joten olen lasteni kanssa tavalla, josta luulen, että heistä tulee fiksuja, itse- ja sosiaalisesti tietoisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä, joiden kanssa on hyvissä väleissä silloinkin, kun ovat jo lähteneet kotoa. Nykyinen 0-toleranssi ajattelu on minusta sairas ja sairastuttaa. Olen ihminen, teen välillä tyhmästi ja pyydän anteeksi lapsiltakin.

Kiinnostaisi kuulla eroavien reserviläisten perusteluita. Hehän ovat nähneet armeijaa, joten heidän kieltäytyminen on armeijalle imagollisesti hankalampi kuin nuorten sivareiden päätös. Mediassa viljellään helposti klassiseksi syyksi pelko (jonka vastakohdaksi muistamme stereotyypin urheasta sotilaasta). Sotaa pelätään ja siihen reagoidaan eri lailla, osaa hakeutumalla aseiden seuraan.

Arastelen kertoa minun omavaraisuuden, viljelyn ja energiavälttelyn muista kiinnostuksen kohteista, sillä tiedän että niitä ymmärretään väärin. Olen viime vuosina ollut kartoittamassa niitä alueita, jossa omavaraisuus joutuu vaikeuksiin tämän yhteiskunnan sisällä. On selvä, että puhelin- ja tietokonevetoisessa ympäristössä jo postissa käynti voi olla uuvuttava kujanjuoksu, mutta sieltä neuvottelutaitoinen voi vielä onnistua ja saada pakettinsa ulos . Erityisen kiinnostavat alueet ovat niitä, joissa joudumme täydellisten joko-tai  valintojen eteen. Syy vaihtoehtojen loppumiselle on erittäin usein osaamisen puute. Jos radiosi rikkoontuu, onko sinulla muuta vaihtoehto kuin hankkia uuden? Jos sinulta paristot loppuvat, simahtaako otsalamppu lopullisesti?

Olen tottunut kriisiosaamiseen- ja improvisointiin siksi, että tunnen hyvin tämän parjatun tekniikan. Meidän Justus sai jouluna veljeltään sähkölegot. Vihaan paristoja ja niiden ympäristövaikutusta. Tänne niitä vanhoja on kuitenkin hankkimattakin kertynyt. Tein hänelle erikoisen paristokotelon, jossa kulahtaneita paristoja voi kytkeä sopivasti rinnakkain ja sarjaan, jotta saa niistä ulos vielä viimeisetkin mehut. Tämä on resurssineutraalista hyödyntämistä.

Haluaisin jakaa niksejä mutta ongelma on toistuvasti siinä, että ihmiset ihastuu tällaisiin virittelyihin ja haluavat oikaista omaraisuuden opettelun pitkältä polulta kohti ”helpommalta” näyttävää omavaraisuutta. Se on sama kuin kolmipyörästä haluttaisiin suoraan siirtyä Ferrarin rattiin.

Opettamisessa tämä tarkoittaa kuvallisesti ilmaistuna sitä, että pioneeri ei saa erkaantua liian kauas oppilaistaan ilman että ohjaus kärsii. Jos he seuraavat hänen askeleitaan, he näkevät, mitä pitää osata ennen toista askelta. Jos opettaja on edennyt liian kauas ja on tehnyt kaarroksen, muut ajattelevat että senkun mennään suoraan. Ja tulos voi olla jopa rasitusvamma tai oppimistien rikkoontuminen. Luonnontieteissä tämä on selvä, ettei integraaleja voi laskea ennen kuin matikan perusteet ovat hallussa. Sama pätee muissakin pitkissä ja mutkaisissa kokonaisuuksissa, vaikka niiden välineet ovat kynän sijasta lapio. Kirjoittamani ei pidä ottaa opetusmallina vaan kuvauksena eräänä oppimisen mekanismina. Toki jokainen valitsee tapansa oppia suhteessa tavoitteeseen.

Nyt on muodissa roomalainen sanonta: Si vis pacem, para bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Nykytulkinta painottuu asevaltaan. Keksin muitakin tapoja valmistautua. Sanonnat voivat kaventaa ajattelukykyä.

Palaan vielä tuohon “kuka määrittelee mitä on isänmaalista ja mitä petturuutta”-teemaan. Häkkäsen pyrkimys estää reservistä eroamisen nosti vastalauseita, joita presidenttiehdokas Stubb myötäili sanomalla, että valtaosa soumalaisista ovat kuitenkin  valmiit puolustamaan maataan. Eli epäsuorasti hän sanoo, että muut lintsarit eivät tee sitä. Pitää muistuttaa, että on monia tapoja välittää elämäympäristöstään. Olen muistaakseni jossain kirjoittanut Suomen ydinvoimapolitiikan väistämättömästä linkittymisestä Venäjän ydinaseteollisuuteen. Silloin Stubb, talousajattelun ohjaamana, tuki hanketta. Minun rauhantyö tapahtuu mm. sen kautta, että yritän keskusteluttaa päätösten kauaskantoisia seurauksia. Palvelen maata silloin kun toiset tuliperseet kiitävät ohi miettimättä liikoja. Kun soppa on kiehumassa yli, mietin kenen vastuulla sotku on ja lähdenkö minä siivoamaan toisten jälkiä. Tässä pohdinnassa tulen siihen tulokseen, että jatkan oman vastuun kantamista ja toivon, että sopankeittäjät eivät intoudu liikaa pakottamaan muita lusimaan aikaansaannoksiaan. En äännestä, koska haluan kantaa omaa vastuutani enkä voi delegoida sitä muille. Joka tapauksessa tällaisten isänmaallisuus-petturuus asetelmien lietsominen on minusta sekä mitä vastenmielisimpiä että vastuuttomimpiä vaikutuskeinoja. Ehkä jotkut maan esi-isänmaaliset kääntyvät moisesta pykälän verran haudoissaan.

Olen pienestä asti purkanut laitteita ja rakennellut niiden osilla. Etenkin sähkölaitteista juotin pois komponentit ja kasasin niistä vahvistimia, radioita ja myöhemmin digitaalisia piirejä. Näitä osia minulla on vieläkin (45 vuoden jälkeen) ja silloin kun tarvitsen diodin aurinkopaneeliin, avaan vain vetolaatikon, jossa niitä on satamäärin. Purkutavarana voin toimia siis melko resurssineutraalisti. Tein jo lapsena sähköasennuksia mun vanhempieni taloon eikä vahinkoja syntynyt. Lainsäädäntö oli silloin löysempi. Dyygatessani romuja on tullut vastaan myös uskomattomia ja kaikin puolin vaarallisia viritelmiä. Monien ammatti-ihmisten mielestä Tee-se-itse tyypit ovat pahimpia (myös selittelemään). Se on jokin syyvään juurtunut luonteenlaatu, joka saa joitakin tekemään käsittämättömiä juttuja, kuten tämä tapaus >>The Boy Who Built A Nuclear Reactor in His Basement

Kaipaisin mitä pikimmiten omavaraistelijoiden ja muiden pohdiskelevan julkisesti tällaisia avauksia >> Suomen tulisi siirtyä sotatalouteen . En tarkoita sitä soopaa kumpi on pahempi, NATO vai Venäjää tai hömppäpasifististä keskustelua (jossa määritellään asioita miten niiden pitäisi olla, jonka jälkeen ei tarvitse enää ajatella realiteetteja). Myös ministeritasolla käydään kiinni omantunnonvapauteen >>Antti Häkkänen aikoo estää reservistä eroamisen. Populistisella tasolla hän varmasti niittää monessa piirissä suosiota, mutta politiikkoihin jatkuvasti paistava ramppivalo tekee vaikeaksi hahmottaa päätösten laajempia seurauksia. En oikein aio antaa Antille valtuudet määritellä, mitä on isänmaalista ja mitä ei. Voisin samassa hengessä kutsua esimerkiksi Suomen metsä-, ympäristö-, kaivos-, energia- ja  maatalouspolitiikan kestämättömyyden epäisänmaaliseksi. Olen riittävän itsetietoinen, että vapaehtoinen panokseni yhteiskuntatalkoisiin alkaa olla elämänpituinen. Tämä täyttänee isänmaalisuuden tunnusmerkkejä, mutta kumpuaa epäpateettisesti vain siitä, että välitän.
Mutta takaisin asiaan: kuka pistäisi pystyyn ruohonjuurellisten puolustuspoliittisen ja filosofisen työpajan?

Aika heikkoja perusteluita >>kolme sivaria kertoo tarinansa, eikä armeijaan menevienkään parempia ole. Sivareilta altavastaajina toivoisin enemmän paneutumista tärkeän valinnan syihin.

Kerronpas vielä, miten ennen vanhaan miehet olivat rautaa jne. 🙂 Silloin kun minä kieltäydyin aseista, joutui selvittämään kantaansa kirjeellisesti lautakunnalle. Päälle tuli haastattelu ryhmän edessä, joka koostui puoliksi armeijanhenkilökunnasta ja puoliksi siviileistä. Tuo paine sai aikaan, että jo 14-  vuotiaana rupesin keräämään pohdintoja aiheesta kirjekuoreen. Koulussa muiden kanssa se oli iso teema ja kokoonnuttiin keskustelemaan. Tunneille kutsuimme (erikseen) sekä sotilasta että sivaria kertomaan päätöksestään. Näin marinoituna alkoi muodostua ajatuksia, jotka kannattelevat läpi elämän ja ovat laajempia kuin ”armeija ei ole minua varten”– tasoisia. Tilanne muuttui kuin veitsellä leikaten silloin kun menettely kevennettiin. Sivareista tuli paljon epäpoliittisempiä ja matalinta aitaa valitsevia. Vaikka he tekivät saman päätöksen kuin minä, en enää voinut samastua heidän motiiveihinsa.

Olen viime aikoina selvittänyt sotkuisia langankeriä. Säästäväinen luonteeni on tehnyt minusta siinä hommassa hyvän – kilometrikaupalla. Se on meditatiivinen taitolaji jossa vastahakoisuus ja kärsimätön repiminen tuhoavat purkautuneen langankerän heti alkuunsa. Yhteiskunta toimii hyvin samalla tavalla. Epäviisas toimeliaisuus tuottaa epävakautta ja huonoja yllätyksiä. Poliittinen repivyys ja mekanistinen ymmärrys useimmiten huonontavat mahdollisuudet selvittää ongelmia. Yhteiskuntaan kannattaa suhtautua kuin elävään organismiin tai pyörteilevään veteen.

Rajunotteiset toimijat, tyypillisesti yhden-asian liikkeet keskittyvät osa-alaansa optimointiin vailla kattoa. Resurssihoidossa ylioptimointi on yhtä huono asia kuin heikko optimointi. Ylioptimointi repii varoja jostain pois ja häiritsee toisen osa-alueen optimoinnin. Silloin kokonaistase heikkenee.

Olisiko tästä vaikka esimerkki aloite siirtää kesäloman myöhemmäksi sillä perusteella, että turismi toisi enemmän rahaa? Siinäkö kaikki seuraukset? Rahaa mielessä kellojakin siirrellään hyvinvoinnin kustannuksella. Pitäisi siirtää joulunkin kesään, jotta pääsisimme turhasta kuusenkaadosta ja kuusenrosvoilusta.

Mietin sinua, siis olen.

 

Pelottavaa mielenkuvituksen puutetta >>Kansanedustaja ehdottaa: Uusi presidentti ”mini-inttiin” . Juuri tuolla tavalla pysymme kaavamaisuuksien vankeina.

Kulttuuripakkaus sivilisaatiokritiikkiä. Vuosien varrella on sadellut verraten vähän raivoa minun pohdinnoilleni. Syyksi arvelen, että olen esittänyt asiani enemmän käytännössä ja kulttuurisella tasolla kuin hyökkäävänä vaatimuksena.

Leikin taas ja aina välillä teoriani kanssa, että meillä on populaation vahvuutta sääteleviä geenejä perinnössä. Ne aktivoituvat silloin kun olemme liian tiiviissä yhteydessä toisiimme ja ilmenevät tarpeenamme luoda omia pieniä ympyröitä vaikka väkivalloin. Finaali toimenpide on kognitiivinen itsemurha, jossa yhtenäiskulttuurista irtisanoutuminen suoritetaan kieltämällä luonnonlait ja ajattelun pelisääntöjä. Ongelma ei ole siinä, että uskotaan maailman syntyneen sotkan rikkoontuneesta munankuoresta. Vaikeus on ehkä enemmän siinä, että niillä ihmisillä on painolastina edelleen yhtenäiskulttuurin tavat toimia ja ajatella.

Leikin taas ajatuksella, kirjoittaa enemmän siitä kehityksestä, miten vieraannuimme huolehtimasta elämämme perusedellytyksistä. Otsikossa ”Työvieroksunnan kulttuurihistoria” olisi se ongelma, että ”työ”-sana on kokenut myös merkityksensiirron eikä siinä välity enää sen elämää ylläpitävä rooli. ”Elämänedellytyksien kieltämisen kulttuurihistoria”. olisi parempi. Siinä käsittelisin niinkin paradoksaalisia asioita, miten seksikästä on viestiä muille ihmisille, ettei tarvi tehdä likaista fyysistä työtä. Sen alleviivaamiseksi kasvatamme pitkiä maalattuja kynsiä, kuljemme valkoisissa röyhelöpaidoissa ja koristamme itseämme työnteolle mahdollisimman haitallisella tavalla kuten isolla korvarenkaalla risutalkoissa. Mielenkiintoista on, että me vapaaehtoisesti kavennamme kykyjämme toimia. Sellaista teemme, koska meillä on siitä jokin muu – sosiaalinen – hyöty, joka kertoo, että meidän vieraantuminen työnteosta on rakenteellisesti ankkuroitu meidän kulttuurimme. Vapautuminen siitä on enimmäkseen henkinen prosessi, koska silmittömän puuhaamisen aloittaminen on harvoin yhteydessä kestävän elämäntavan luomisen kanssa.

 

Ymmärrän suuttumuksen >>Vapaehtoinen työttömyys , enkä itsekään arvosta pummaamista. Jättäydyin itse rahatyöstä omatunnonsyistä. Koska mitä tahansa euro, joka liikkuu, ruokkii tuhoisaa koneistoa, mulle ei tullut kysymykseen sossurahojen nostaminen. Omavaraisuuteen paneutuminen oli johdonmukainen veto. Budjettien kanssa painiskelevalta poliitikolta unohtuu helposti, että rahatonta ja arvokasta työtä tehdään runsaasti esim. perheen isinä ja äiteinä, hyväntekeväisyydessä ja kulttuurialalla. Lähden pian luentomatkalle. Minun tapani ei ole veloittaa puheesta (joka on ilma). Talkoohengessä pyydän vain ruokaa ja yösijaa. Jos sanottavani tuntuu kiinnostavalta, matka järjestyy. Muuten jään kotiin sahaamaan polttopuita.  Talkoissa voi tukea sitä, mitä pitää tärkeänä. Palkkatyöstä lähtevät vero kehittää mitä vain maailmanmenoa, josta ratkaisevan ison osan en pidä kestävänä. Nyt on tärkeä luoda kestäviä elämäntapoja, jotka eivät perustu siivellä elämiseen tai dyykkaamiseen (rahaneutraali) mutta pyörittävät mahdollisimman vähän valtioita ja maailmanlaajuisia kehityslinjoja.

 

Halla-Aho on tarkkana sanoista >>Iltalehti ja se on hyvää lääkettä loukaantumisherkässä ilmapiirissä. Ihmiset saisivat kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, virkkeisiin ja tapahtumien välisiin suhteisiin. Kielen rikkauksiin kuuluvat vertauskuvat (metaforat) ja rinnastukset (analogiat), joita ei pitäisikään ymmärtää sanallisesti. Paremmissakin piireissä menevät hutiloiden sekaisin asioiden välisiä suhteita kuvaava korrelaatio (yhtenevyys) ja kausaliteetti (syy-seuraus).

Hyvin onnistunut ja jatkojalostettu kirjoitus Talous ja kestävyys, osa 2: luontaistalous (omavaraistalous)

Olen iloinen siitä,että “Elämämme perusteista” edelleen puhuttaa.

 


Myötätuntemisesta

Sisältövaroitus oli joskus empaattinen ja hyvätahtoinen huomautus sille, joka saattaisi joutua henkisesti tukalaan tilaan. Hyvätahtoista holhoutta.

Nyt sisältövaroitus on viesti vastuuvapaudesta, jonka jälkeen voin tuulettaa oikein kunnolla. Empatia korvautui siten juridiikalla. Hyvätahtoinen holhous korvautuu lailla ja rangaistuspelolla.

Empatia kitketään enenevin määrin kylmällä byrokratialla, sitä muka suojellen.

Empatiaa mielletään yleisesti positiiviseksi ominaisuudeksi. Se on kuitenkin yhtä moniulotteinen kuin muutkin ihmisen ominaisuudet. Tunnen liudan ihmisiä, joilla on kyseenalaisia taipumuksia esim. väkivaltaan, mutta joilla on kyky empatiaan. Heillä riidan ja epäsovun tilanteet voivat aiemmin kuin muilla kasvaa niin sietämättömäksi, että pato murtuu. Nyt saattaa joku huolestua, että voiko rikostekijä vedota herkkyyteensä. Mitä sinun empatiasi siihen sanoisi?

Empatiaakin voi johdatella ja se on voimakkaasti kohteensa valikoiva ominaisuus.


 

Onko sivistystä ilman resurssitietoisuutta sittenkään sivistystä, kun se kariutuu omaan mahdottomuutensa?

Peltolassa -40 astetta, sähkö jäätyy johtoihin ja saunassa hiki. Me linnoitautumme sänkyyn lukemaan Harry Potteria. Huispausottelut nostavat kehon lämpötilaa ja veelat tanssivat.

20- 25 vuotta sitten omavaraisuutta käsiteltiin liian teoreettisena. Oli akateemista sivilisaatiokritiikkiä, anarkoprimitivismiä ja metsästys-keräilijä kulttuurin ihannointia vailla käytännön kokemusta. Onneksi ollaan päästy siitä, ja opetellaan käsillä. Nyt omavaraisuudessa kallistutaan minusta vähän liikaakin yhteisöllisyyteen ja epäpoliittiseen suuntaan. Omavaraisuus on tavattoman laaja kenttä ja houkutus on suuri jäädä osa-alueen tuntijaksi. Vahvempi yhteiskunta-analyysi pitäisi omavaraisuuden julkisesti paremmin esillä yhtenä varteenotettavana yhteiskunnallisena kehityslinjana eikä vain taivaanrannanmaalarien hommana tai kriisinhallinnan lisukkeena.

Saateajatus vuodelle 2024

A.)

Uuden vuoden lupauksien keskellä kannattaa pitää mielessä, että monien ihmisten ammattikuvaan kuuluu luvata muutoksia tai uskotella, että ne olisivat mahdollisia. Heidän avulla voimme asennoitua siihen, että se vastuu on meiltä pois. Tämä bisnes hyödyntää sekä lupailijaa että tarinaa uskovaa. Win- win tilanne muodostaa hurmaavan houkutuksen olla pelissä mukana.   

B.)

Alan olla setämäisessä iässä jakamaan elämänohjeita. Puolestani puhuu, että onnistuin toteuttamaan poikkeuksellisen itsellistä elämätapaa, jota en itsekään pitänyt mahdollisena nuorempana. Silti yritin ja olin valppaana. Vapauteni avain on omavaraisuudessa, mutta vielä enemmän ennakoinnissa. Mietin paljon mitä valinnoista voisi seurata. Opiskelusta voi seurata lainaa, joka pakottaa seuraaviin valintoihin. Ajokortti tuo lähemmäs sitoutumisen ajokulttuuriin – aina joku kaveri tarvitsee kuskin muuttokuormalleen. Se synnyttää ristiriitatilanteita, joita ehkä nyt vielä jaksaa mutta jotka kuluttavat vuosikymmenten saatossa. Myötäilemällä olosuhteita vahvistamme niitä. Olen ollut hyvin kiinnostunut seurata ihmisten elämänpolkuja ja johtopäätös näkemästäni on, että elämänhallinnan sijaan useimmat enemmän tai vähemmän ajelehtivat. Ajelehtiminen voi kuljettaa onnekkaaseen suuntaan varsinkin jos arvot ovat samansuuntaiset valtavirran kanssa. Kuitenkin monessa nuoren aikuisikänsä taakse jättäneessä ihmisessä koen erisortista surumielisyyttä, joka ehkä olisi ollut vältettävissä. Tässä kohtaa setä nyt vaikenee, jotta ei kukaan syylistä häntä syyllistämisestä. Sedäthän ovat menneisyyden haamuja, kiusallisia kaikuja, haudan takaisia ääniä. Heidän olemassaoloa jatkuu vaikka vuodet vaihtuvat.

Hyvää uutta(?) vuotta kaikille!  Tehkää tulevaisuutta!

 

Silloin kun >>Onkalo rakennettiin kotimaisen ydinjätteen sijoituspaikaksi, sanoin vakuuttelut ettei Suomeen sijoitettaisi muiden jätteitä harhaanjohtaviksi. Euroopassa ydinjätteen loppusijoitus on niin kallis ongelma, että se olisi Suomelle liian houkutteleva bisnes. Nyt ollaan sillä tiellä ja olen varma, että lobbaus avaa Suomen maaperän muiden maiden loppusijoitukselle. Siksi kiinnitän yhteiskunnassa enemmän huomiota siihen mitä tehdään kuin siihen mitä puhutaan. Sopimukset lukeutuvat paperillisiin puheisiin, koska niitä saatetaan purkaa.

Miten kestää demokratian herkkä tasapaino? >>Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti: oikeusvaltion horjuttamisen täytyy loppua. Tietokoneohjelmoinnissa voi tulla vastaan sellainen abstraktiotaso, että ymmärrys alkaa olla koetuksella. Sitten alkaa ohjelmointityö olla sellainen, ettei uskalla enää ottaa isoja askeleita, koska riski kasvaa, että pelikorttitalo hajoaa. Se tarkoittaa, että ohjelman kehittely alkaa loppua. Pitkälle mutkistuneissa valtioissa voi minusta syntyä samanlainen tilanne. Järjestelmän päivittäminen on itsekin riski niin kuin päivittämättä jättäminen. 

 

Olen aika innostunut Justuksen piirustuksista. Väritelmä B.

Välillä kuuluu ihmettelyä Ajatelmien olemassaolosta Omavaraopiston kotisivuilla. Poikkeavuus on toki opiston piirteitä siinä missä poisoppiminenkin. Haluan täten kysyä, mitä mieltä olette siitä, että tällainen sivu kulkee opistosivujen kylkiäisenä hieman kuin purukumi kengän pohjassa? Pitäisikö pakata muuttokuormaa vai jatkaa tavanomaisten ajatuksien häiritsemistä? Olisin kiitollinen saada vähän palautetta, jotta tiedän mandaattini laitaa.

Opettaessani olen kokenut kasvavan epäluulon pedagogia kohtaan. Niin kuin yleensä, olen ennen ajatellut, että pedagogiikkaa palvelee oppimista ottamalla huomioon ihmisen (erilaisia) tapoja omaksumaan tietoa. Nykyinen epäluuloni perustuu siihen, että opettamisesta on tullut muoto, jossa tiedon välittäminen ei olekaan enää keskeisin asia – opettamisessa on tullut opettamisen kaava tärkeämmäksi kuin opettamisen varsinainen tehtävä. Otan esimerkin: tasapuolisuuden vaatimuksen nimissä on arvioita jaettava suhteessa 1:1. Kritiikki vaatii rinnalleen kehun. Kehun pitää sijoittaa ensimmäiseksi. Koen tällaisia ”lutviutumis”toimenpiteitä holhoavina. Kritiikin on oltava asiallinen mutta sen upottaminen sokeripalaan pilaa sokeripalan. Sen lisäksi sitä juonta opitaan nopeasti. Jo sokeripalan lähestyminen saa pahat aavistukset liikkeelle, jolloin oikeasti tarkoitettu kehu ei ole enää osoitettavissa. Minusta tällainen miellyttämisen pedagogiikka synnyttää kieroutuneen viestinnän, jossa alkaa hämärtyä mikä on rehellistä, totta ja oikeata. Keinotekoisen tasapuolisuuden vaatimus on siirtynyt ulos opetustilanteista arkielämään. Takanani on tilanne, jossa minua epäillään symppaavan puoluetta, koska kritisoin toista ilman 1:1 – sääntöä. Tiesin säännön rikkomisen riskin ja näin kävikin. Vaihtoehtoisen kieroutuneen viestinnän käyttäminen tuntui vain epärehelliseltä, loputtoman työläältä ja toisen ymmärtämistä manipuloivalta. Jätin etiketit ja riita oli valmis. On tuntunut jo pitkään, että pedagogia on kaivannut itselleen kuopan ja nykyinen koulutilanne on heijastus siitä. 1:1 – vaatimus neuvoo minua pehmentämään sanomisiani, mutta alan olla yhä enemmän kyllästynyt palvelemaan muotoja sisältöjen sijaan. Vääristymä tuntuu toteutuvan silloin, kun yritämme vangita hienovireisen oivalluksen palvelemaan jatkuvammin, ikään kuin teollistamassa sitä. Joitakin hienoja pedagogisia asioita voidaan ehkä vain käyttää harvakseltaan tapauskohtaisesti ja uniikinomaisesti. Muuten ne kokevat inflaation, valjuntuvat ja murenevat meidän käsiin. Hetken ja asioiden uniikiomaisuus on meidän teollistuneen aikakauden ihmisten ehkä vaikeaa tajuta.

Mitä kokemuksellisuudesta tulee, kun elämässämme epäreaalin osuus kasvaa koko ajan. Kuka on se ihminen, jolle koodi, laskentaa ja virtuaalitodellisuus on yhtä kokemuksellista kuin nyrkkeily, puutarhanhoito ja rakastelu?  

Ajan hengestä kertoo nyt miten presidenttiehdokkaatkin alkavat kertoa valmiudestaan väkivaltaan ääritilanteissa. Minusta se on inhimillisen käytöksen itsestäänselvyys. Outo on, että siitä pitää nyt julkisesti vakuuttaa. Toisaalta: miten voimme puhua nykytilanteesta ilman että meidän ouhe militarisoituisi? On niin vähän varteenotettavia (ei-idiologisia) ajatuksia, jotka kykenevät vastaamaan väkivallan koneistolle muulla tavalla kuin väkivallalla.

Tässä kirjoituksessa välittyy aika hyvin nykymaailman dilemma autoritääristen ja demokraatisten järjestelmien konfliktistä. >>Maailma ei ole ollut rauhattomampi sitten toisen maailmansodan. Samasta aiheesta minulta kohta pienkirjoitus tulossa.

Pohdintani sosiaalisten resurssien parissa on saanut viime vuosina lisäpontta siitä, että viereisessä talossa asuu minun dementoituva äitini. Useat ovat kehottaneet viemään hänet vanhainkotiin, mihin hän ei halua. Yritämme pitää häntä täällä ja tarkkailemme tilannetta.

Toiset ovat vieneet vanhempansa hoitokotiin ja mitä ihmettä, haukkuvat huonoa hoitoa. Eli siellä pitää tehdä jotain sellaista, mitä itse ei jaksa.

Äitini hoitaminen on tällä hetkellä vielä verraten yksinkertaista. Ruoka viedään hänelle, hän vielä jotakuinkin saa sen lämmitettyä. Selitetään mitä tehdään, aina uudestaan. Henkisesti muistisairaan kanssa oleminen koettelee omaa todellisuudentajua. Hän luo tapahtumien välille täysin uusia yhteyksiä ja ponnistus olla ymmärtäväinen kasvaa tukalaksi. Olo on kuin Philip K. Dick:n rinnakkaistodellisuuksissa.

Hän ei ole osaa kestävää taloutta. Meidän yksinkertainen ruoka ei maistu hänelle ja tuvan lämpötila on 24 astetta, koska vaatetuksen pitää olla mukavan kevyttä. Ennenkin viluisia vanhuksia majoitettiin uuninpankoille. Emme voi tehdä käsin tuplasti polttopuita, joten on ilmeinen ristiriita omavaraisuudessa käytettävissä olevien resurssien ja nykyvanhusten odotuksien välillä.

Taivumme ostamaan hänelle ruokaa ja sähköä lämmitykseen hänen säästöillään. Valitsemme kompromissin, jossa meidän omavaraisuus ei hajoaisi liikaa.

Jos ekoilu lisääntyisi valtakunnallisesti merkittävästi tai yhteiskunta kokisi romahduksen, tämä olisi elämän- ja kuolemankatsomuksellinen kysymys. Elämän jatkuvuus ei voi pyöriä pian elämästä poistuvien ehdoilla. Tätä tiesivät myös entisaikojen vanhukset. Kyseessä ei ole nykysilmin katsottuna hylkäämisestä, vaan he tiesivät eri kulttuureissa, milloin on lähdön aika, jotta nuoremmat voivat jatkaa. Arvelen että nälänhätää sattuessa tekisin samaisen luontevan johtopäätöksen, jotta lapseni voisivat jatkaa.

Pyydän ihmisiä olla tekemättä heppoisia johtopäätöksiä, mitä mieltä olen vanhuksista. Suosittelen valaisevaa kirjaa aiheesta: “Suomalaisen lähtö – Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista”, Juha Pentikäinen.

Ajatelmat ovat minulle muistiinpanoja asioista, joita pitäisi käsitellä enemmän. Toivon mukaan joku tekee näin.

Fasismin uhreista tulee fasisteja. Kehitysoptimismi onkin kehitysympyrää. Vanhaa oppia ei koskaan opita.

Voinhan mainita, että resurssivetoinen ajatteluni ei oikein tunne rajoja. Yritän kierrättää tekstitiedoston hukkaan kirjoitettuja kirjaimiakin, sillä jokainen niistä on vienyt tietokoneen virrasta biljoonasosan.

Vaikka minua elämässäni on kohdeltu varsin hyvin poikkeavuuteni nähden, seassa on myös ikäviä nöyrytyksiä. Tunnen vastaavia “selfmade” tapauksia, jotka normaalin koulutus- ja työelämän ohitse loivat omaperäisen ja myöhemmin arvostusta saaneen ura. Heillä on usein silti pahana haavana aikaisempi kohtelu, joka kummasti oireilee vasta silloin, kun elämän asiat ovat kääntyneet voitoksi. Hieman sellaista koen omassa nahassani.

 


Etsin kierteen katkaisukohtia. Arvaan, mitä kierteen päässä odottaa.

Joku sanoi, että taiteen tehtävä on tuoda kaaosta järjestykseen. Minä haluan tuoda hieman järjestystä taiteeseen.

 


 

>>Rautavaara haluaa perustaa omavaraisen kylän

Omavaraisuus trendaa ja kokeiluja on siellä täällä. Harmi vain, että projektien julkiskuva ja todellisuus eroavat useimmassa tapauksessa melkoisesti. Ajatellaan, että voidaan vain istuttaa hanketta johonkin paikkaan ja kylä täyttyy. Omavaraopiston tähänastinen taival on ollut varsin onnistunut. Se mitä meillä toimii, on vuosikymmenten kokemuksen tulos siitä, miten asiat eivät toimi. Toivon, että puolikypsät hankkeet eivät pilaisi kovin monen ihmisen innon kokeilemaan omavaraisuutta. Ala elää villin lännen lailla. Lykkyä tykö!

Kokemuslähtöisessä ajattelussa on hyvä muistaa miten paljon häly tekeytyy kokemukseksi. Itsetarkkailu voi upottaa suohon, sillä tarkkailu luo kokemuksen tarkkailusta.

Kulttuurityöntekijät ovat jääviä ottamaan kanta apurahajärjestelmään, armeijan työntekijät ovat jääviä puolustuspolitiikan suhteen, terveysalanihmisetkin ovat jääviä puuttumaan sosiaalibudjetointiin ja poliitikot ovat jääviä valtiojärjestelmään liittyvien päätöksien suhteen. Kaipaamme siis ulkopuolisen instanssin, tekoälyn, ratkaisemaan ne pulmat, joihin meidän mieli on liian korruptoitunut tarttumaan.

Elämä is the teacher, filosofi is the preacher.(En käyttänyt sana “Laiffi”, helvetti.)

Jos (kansainvälisiä) sopimuksia puretaan siksi, että niitä väärinkäytetään, sen ei tarvitse tarkoittaa automaattisesti, että hylätään inhimillistä näkökulmaa ja toimintaa. On paljon humanitaarista toimintaa, johon ei mikään laki velvoita eikä sopimus paperilla välttämättä johda toimintaan.

Meillä on ilmeisesti kaksi tasavahvaa vaihtoehtoa: runnella planeettaamme kolmannella maailmansodalla tai sotavarustelulla, joka estää kolmannen maailmansodan.

”Virkamies leikkaisi sosiaaliturvajärjestelmästä ja ohjaisi rahan sotateollisuuteen. Samoin siviiliteollisuutta voitaisiin hyödyntää sotilaallisiin tarkoituksiin. Hän vaatii myös muutoksia ympäristölakeihin tuotannon helpottamiseksi.” >>Iltalehti

Mitkä olisivat kolmannen vaihtoehdon kriteerejä maapallon pelastamiseksi?

– se pitää olla tavallisten ihmisten toteutettavissa.

– se pitää luoda riippumattomuutta, jotta ihmisten tekemiset eivät joudu politikoinnin tai strateegisen kiristyksen kohteiksi

– se pitää voida elättää ihmisiä (suoraan, eikä jonkin, esim. rahan, välityksellä)

– se pitää kyetä korvata teknologista tuhokapasiteettiä toimivalla alkeellisemmalla tekniikalla, jolla viljelee ym.

Sitä varten

– resurssivirtaus teknosysteemiin pitää tyrehtyä.

– muutosyrityksien epäonnistuminen eivät saa olla itse epävakauttavia

Tässä vain muutama. Tuntui silti tarpeelliselta kerrata, koska  ”Helsinki ilman natseja” – mielenosoituksessa tuntuu olevan väkeä, joilla pallo on hukassa mistä alettaisiin rakentaa parempaa maailmaa.

Usean varsin kovaa konservatiivista linjaa vetävän julkishahmon taustalla tuntuu olevan pettymys. Monella vanha idealismi on saanut tällin huomattuaan, että vanhat idealistit eivät olleet muita parempia ihmisiä. Tämän toteaminen on eräänlainen elämän taitekohta. Se on vain lapsellisen yksinkertainen pettymys, jota moni rehti yrittäjä kantaa sydämessään mukanaan. Useimmat tahtoo sen ohittaa tai pakottaa pois mielestään. Ei se vain lähde. Ja sitten voi tulla se hetki, jolloin raivo tulee ulos ja kääntää kelkan 180 astetta. Tunnistan asian itsessäni ja kirjoitan nyt asioita ylös, joita olen pidätellyt, pelännyt ja joista kenties toisia olen syyttänyt.

Aikaisemmista syrjityistä tulee tämän hetken despootteja. Tämä on kaikkien vapausliikkeiden risti, sillä syrjitty ei ole useinkaan oppinut vallankäytön vastuun eikä tule sopivana hetkenä  hoksanneeksi että moraalinen oikeutus vastarintaan loppuu vapautumiseen. Varman päälle potkiminen ja moraalisen ylivertaisuuden vaatiminen ikiajoiksi on ylilyönti. Toivoisin, että syytökselle saamelaiskulttuurin omimisesta ei someraivoista huolimatta annettaisi periksi. Meidän olisi hyvää miettiä miten suorannaisen sorto ja rakenteellinen sorto eroavat toisistaan. Rakenteellisen vallankäytön purkaminen on herkkä asia, jossa osallisten synnintaakat eivät jakaudu enää niin selvästi kuin fyysisessä sorrossa. Silloin kun pyritään kontrolloimaan, mitä toiset meistä ajattelevat, olemme jo orwellimaisessa maisemissa – eli taas massiivisessa rakenteellisessa vallankäytössä.

>>Taiteilija Katariina Souri maalasi saamelaisen naisen

Päivitys: on annettu periksi, ja oikein nöyränä pahoitellen, ettei itsesensuuri toiminut. Ehdotan ajatusleikiksi kuvasarjaa helikoptereissa istuvista poronisännistä ja ylikokoisiksi kasvaneista porontokista. Niitähän todennäköisesti kritisoitaisiin siitä, että ne eivät kunnioita saamelaiskulttuuria (eli liian vähän stereotypiaa?). Tykkäsin muuten Ville Ranta/ Ruben Stiller – viime perjantain haastattelusta. Nolla-toleranssien aikoina kyky itseironiaan on vähissä. Silloin, kun elämä loukkaa meitä yhtenään, satiirilla on vaikeat ajat ja pilapiirtäjästä tulee tapojen ammattirikollinen.

Kokemuksellisuudella ei ole ideologiaa. Sillä on vain juuria.

Jos mietin, miten suuri osa kanssakäymisessämme ja tiedotusvälineissä tähtää siihen, että elämä näyttää hallitulta, toiveikkuus leijaa ilmassa ja ongelmia on vain vähän, niin kyseessä on kokonainen teollisuusala. Elämän näytelmässä täytämme statistin roolia esittämässä tietämättömiä ja kuvailemassa ukkospilviä poutasääksi.

Siinä, missä värikäs vaatetus nykyään symboloi elämänmyönteisyyttä , se oli aikoja sitten vaurauden merkki, sillä väriaineet ja värjäämisen työ merkitsivät yltäkylläisyyttä. Matkalla resurssitietoisuuteen törmäämme tällaisiin viestinnällisiin kuoppiin. Vierastan silti ankaria yrityksiä kumota symbolimerkityksiä tai kääntää niitä päälaelleen. Paljon painavampi vaikutustapa on itse teko eikä sen symboliarvon kanssa kampaileminen. Symboliarvoilla on nimittäin verraten vähän tekemistä todellisuuden kanssa mutta sitä enemmän huijaamisen kanssa. Voimmehan lähteä trendikauppaan ostamaan kalliilla punknäköisiä rääsyjä. Elämälle voi sylkeä vain tummissa värittömissä vaatteissa!    

Vastuullisen varainhoidon ja sosiaalisten tarpeiden yhteensovittaminen on minusta lähes mahdoton haaste muuttuvalle yhteiskunnalle riippumatta siitä, onko kyseessä ekologinen jälleenrakentaminen tai mukautuminen muihin muutoksiin. Sovitteluprosessin saa erinomaisen helposti rikki kansaryhmiä liehittelevällä vaatimuspuheilla, joka hyödyntää ns. ylivertaisuusvinouma (Dunning-Kruger-efekti). Kyllä sen jokainen agitaattori tietää, vaikkei myönnäkään.

Tietokoneohjelmoinnista on kirjoitettu valtavan paksuja kirjoja – yleensä jostain kapeasta aihepiiristä, kuten ohjelmointikielien lauserakenteista. Aivokapasiteetti, jonka ihmiskunta on investoinut teknologiaan, on aivan huikeaa. Jospa ripaus tästä olisi käytetty kestävään elämään tai omavaraisuuden tutkimiseen.

Harmi, että useat yhteiskunnalliset toimijat, jotka ovat olleet minulle eettisesti läheisiä, tuntuvat olevan ideologisesti niin kangistuneita, etteivät ne kykene olemaan varteenotettavia keskustelijoita muuttuvissa olosuhteissa. Sivistyneisyydellä on taipumus elää omaa elämäänsä ja palvelemaan itse itseään. Vasemmalta ja ihmisoikeusalaltakin kuuluu nyt enemmän politiikkaa kuin harkintaa. Silloin kun resursseja siirrellään, syntyy pahaa vertaa.

Tämä on minusta meille tyypillinen ajatuskulku: >>Bakteeri muistaa kokemansa . Sen sijaan, että mietimme hetken luonnon hienovireistä rakennetta, sen merkitystä ja mahdollista tarkoituksenmukaisuutta, aiomme heti räpeltää jotain kenties helposti särkyvää.  

Nykyään saatetaan lukea teknologiakriittisiä ajatuksia valtamediassakin. Monia globaaleja ongelmia ovat selvästi yhteydessä teknistyneeseen maailmaan, joten vaikea se on kieltää asianyhteyden. Mielenkiintoista on se, että kriittiset äänet ovat kokonaisvaltaisempien näkemyksien toivossa kääntyneet humanististen tieteiden puoleen. Koen, että nykyään suhtaudutaan sosiaalitieteiden tuloksiin hieman samanlaisella varomattomuudella kuin ennen teknologian väittämiin. Joka nurkan takana tuntuu olevan jokin uusi sosiaalinen tai ideologinen konsepti joka vaatii meiltä jotakin. Hengästyttävää!

Kallistun yhä enemmän ajatukselle, että elämme kollektiivista neuroottisuuden aikaa joka saattaa olla osaa kulttuurimme syklisyyttä. Kierto resetoituu jonkin sodan tai romahdustilan kautta. Kollektiivinen neuroottisuus ilmenee minusta yltyvänä pakonomaisena identiteetihakuisuutena. Samaa, diagnostisoidaanko ihmisille erityisherkkyyttä, seksuaalista poikkeavuutta tai ollaanko salatietoon vihkiytyneitä, kunhan on jotain, mihin omakuva voi tukeutua ja jonka kautta saa unikkiomaista näkyvyyttä. Luonnossa populaation vahvuutta säätelevät loiset, taudit sekä elintilan ja ravinnon riittävyys mutta myös sosiaalinen tila. Ihminen jo entudestaan pakkautuu kaupunkeihin mutta nykyään lisäksi erittäin luonnottomaan sosiaalisuuteen. Ennen piti lähteä naapurilla käymään uutisia vaihtamaan. Nyt some liittää meidät mitättömän pieneksi käyneille mielenetäisyyksille, jolloin psyykkinen kuormitus saattaa aktivoida kannansäätelyn mekanismeja. Ei mulla ole mitään hyvää ennustettavaa, ei mitään. Mutta ihmeistä ei aina voi välttyä.

Minäkö neuroottinen?

Minulla ei ole tapana kommentoida kestämättömien valtiojärjestelmien kestämättömiä poliittisia päätöksiä. Silti mietityttää terveydenalan paikallisyksikköjen lakkauttamiskehitys kriisivalmiuden kannalta. Kyse on hyvin perustavanlaatuisesta infrastruktuurista, jota ei noin vain ylösajeta tarpeen tullen.

Viisaus on pidättäytyä tekemästä asioita, jotka edesauttavat hallitsemattomia ketjureaktioita. Nyt sen toteavat jopa >>suuryhtiöiden vaikuttajat tekoälyn osalta, mutta ongelma ulottuu historiallisesti koko teknologian toiminta- ja ajattelutapaan. Siitä ollaan äärimmäisen kaukana keksiä konkretiaa toteamistyön jälkeen.  

>>Sotilaalliset kärjistymiset  ovat niin ikään historiallista vakiokamaa eikä niidenkään estämiseksi tahdo löytyä kestäviä reseptejä. Miten löytäisikään kestäviä reseptejä, kun jo huomenna teknologia tarjoaa seuraavaa inspiraatiota sotateollisuudelle?

Ainoat, jotka yrittivät katkaista varustelukierrettä juuritasolla, ovat periaatteelliset kieltäytyjät: pasifistit, konerikkojat ja rautateiden vastustajat. Jotkut fiksummat anarkistit, jotka näkivät suurjärjestelmien, kuten valtioiden ja suuryrityksien, tuhopotentiaalin. Heidän toiminta on fundamentalistinen, koska pragmaattisuus päätöksenteossa aina hyväksyy myös toiminnan palasia, jotka pitävät yllä varustelukierrettä. Fundamentalismi ei kykene rinnakkaiseloon, kun taas pragmaattiset toimijat eivät pääse irti varustelukierteistä. Välillä minusta tuntuu, että ääripäille on vaihtoehtoja, välillä tuntuu, ettei ihminen niihin yllä.

Alla olevaa kirjoittaessani unohdin karumpaa vaihtoehtoa, josta Jussi Halla-aho puhuu. >>Vihreitä miehiä?

Niin pitkään kuin omavaraisuus ei ole syvässä lihasmuistissa, siihen pyrkiminen on hyvin kurinalaista. Se johtuu poisoppimisen määrästä.

Mitä kiihkeämpi uskovainen, sitä lähempänä omaa jumalankäsitystään.

Maailman merkittävimmät kirjat ovat sellaisia, joihin voi viitata ilman että olisi niitä lukenut. Teen sitä jatkuvasti.

Asiantuntijoiden diktatuurissa voi käydä näin: Maria Nordin ei vienyt kanaa lääkäriin. Omavaraisuus ja oma harkinta on asiantuntijoiden päätöksellä perutettu. Kissan kanssa, tulkaa hakemaan.

Jos oivaltaa jotain, se ei takaa viisaita tekoja. (Tällä viittaan nimeen omaan nykysosiaaliseen ja poliittiseen liikehdintään.)

Ajattelen tällä hetkellä, että meidän henkistä vapautumista uhkaavat seuraavat mielteen ansat. Lopussa mainitut ovat mulle epäselvempiä.

– Ego, joka saa meidät mieltymään kuvitelmiin itsestämme, jotka ovat vailla pohjaa

– Laajennettu ego, jossa miellymme sosiaaliseen keskiöön, jossa meistä tehdään sijaistoimijaa. Voi ilmetä altruismina ja voi johtaa uhriutumiseen. Emme huomaa hyväksikäytön, koska toimintamalli tuntuu hyveellisen epäitsekkäältä. Tähän ryhmään voi kuulua myös idealismi ja aggressiivinen taistelumieli.

– Ikonisoituminen. Jäämme yhteisön osoittamaan paikkaan ja siten koteloidumme erillisiksi sosiaalisesta organismista. Mukava paikka, jossa saa narrinvapaudet ja mahdollisesti neron leiman- eli egon hivellystä. Toinen nimi olisi instituutioksi tai monumentiksi muuttuminen (Sibelius, Gandhi).

 – Vapauden tuntu, joka huumaa ja saa unohtamaan ettemme ole vapaita. Nousee päähän ja saa meidät tekemään tyhmyyksiä.

Ulko-ohjautuvuus ja ajan neuroosit

Elämän virrassa huuhtoutuu lähemmäs rantaa. Siinä missä aiemmin trendi ja habitus kutsui, ihmettelen sitä määrää henkistä toisvaraisuutta, jota nuorempana en tunnistanut itsessäni. ’80-luvulla oli vamppimaista ilmeettömyyttä ja Depeche mode. Toisilla meni hippivelttouden merkeissä. Oli silloinkin kovaa kysyntää sille, joka näytti löytäneen avaimen elämään. Tuli muotiin pehmeä mies ja neuroottinen empaattisuus – katumusharjoituksia pullamössösukupolvelle. Aktivismi sekoittui anekauppaan. Natsi-Saksan pitkä varjo ja ”Ei koskaan enää” ajoi idealisteja ojasta allikkoon. Salonkikelpoinen kaksinaismoralismi ja pelko jäädä kiinni alhaisista motiiveista veivät voimia. Piti itkeä liikutuksesta kun lapsi syntyy, mutten itkenyt. Sosiaalista peliä enemmän kuin hengen sisältöä, kuten nytkin. Alan vähitellen vapautua ajastani ja juuristani, tuntuu hyvältä.

 


Lehtiriemua

Ahh, mikä riemu toimituksessa kun kansalle pystyy tarjoamaan tällaisen otsikon “Raymond Paska koki ripulipainajaisen Ruotsissa”. Suomalaiset voivat vain ihmetellä mitä maailman nimenannoissa on mennyt pieleen.

Ahh, uhh ja lisää! Lehdistö on päättänyt nostaa kierroksia eeppisiin mittasuhteisiin: “Raymond Paska ei ole yksin – Muistatko Raimo Kullin ja Otto Pippelin?”. Eläköön sukuelinten ja eritteiden fantastinen liitto! Yksi asia vielä puuttuu: väkivaltaa! Mielenkiinnolla odotan huipennusta.

Muuten: missä Čaputová, Meloni ja Megawati? Entäs Megadeth?

Kaikki kaput, huipennus ei tullut.


 

Sotilaiden puheenvuoroja ovat minulle vaikeita. En tuomitse >> kyseessä olevan sotilaan päätöksiä ja ymmärrän hänen näkemyksensä. Tavallista on, että sotilaat usein kokevat, että he ottavat oikeasti vastuun tiukan paikan tullen ja toiset lipeävät. Asetelman epäsymmetriaan on kuulunut, että pettureita saatetaan ampua. Ymmärrän tunnelogiikan ja laitan omani vastaan. Minua on aina rasittanut tavallisten ihmisten ajattelemattomuus ja lyhytnäköisyys huolehtia luonnon ja yhteiskunnan kasvavasta räjähdysherkkyydestä (väsymyksen hetkinä olen välillä myös ihaillut niiden kykyä olla ajattelematta raskaita asioita). Tämä koskee usein ns. toiminnan ihmisiä, jotka aktivoituvat vasta sitten kun vahinko on syntynyt ja toimivat sitten hätätilanteen sanelemien raakojen ehtojen muksisesti. Minä olen laittanut koko elämäni ajan itseäni likoon, jotta voisimme välttyä raaistumisesta ja jälkisiivouksista. Toivon siis, että väkivallan käyttöön suopeammin suhtautuvat kunnioittaisivat sitä, että olen tehnyt osuuttani silloin kun he saattoivat nukkua tai pitää hauskaa. Minua ei siis huoleta yksitäisen ihmisen mielipiteet, vaan millainen mielipideilmasto voi lähteä itämään.

Pilkkoitunut ammattillisuus on vakava resurssivuoto. Sillä saavutetaan teollista tuottavuutta mutta menetetään inhimillistä osaamista. Vuoropuhelu ei toteudu missään, missä se voisi olla enemmänkin kuin mahdollinen. Eikö pasifisteilla ja sotilailla ole (ainakin ilmaisullisesti) samaa päämäärää – rauhaa? Puuttuva vuoropuhelu pitää yllä ymmärtämättömyyttä: toiset eivät tiedosta riittävästi, miten uhka ja väkivalta synnyttävät uutta vihanpitoa. Toiset eivät tiedosta ettei kaikki häijyys ja väkivalta väistyy pehmeydellä. Humanistien ja fyysisen työntekijöiden välillä on sama kuilu, vaikka toimivan yhteiskunnan tavoite voi olla sama.. Humanisteilla ja sosiaalisen alan ihmisillä on usein vaikeata tiedostaa, että käytettäviä resursseja pitää ensin luoda konkreettisesti. Kädentyöntekijöillä on usein hankaluuksia hahmottaa yhteiskunnan abstraktimpia lainalaisuuksia (tässä on epäsymmetrisestä suhteesta kyse, kun taas pasifisti/sotilas ovat samassa riippuvuussuhteessa alkutuotantoon). Kohtaamattomuuden kautta osa ihmisen potentiaalista valuu hukkaan. Huono juttu on, että erikoistuneisuus tekee mahdottomaksi järjestelmän kokonaisoptimoinnin, kun ammattiryhmien sisällä tapahtuva kehitystyö voi olla vain osaoptimointia eikä kokonaisvaltaista.

OmaKylä- hanke kohtaa tärkeydestään huolimatta juuri tätä: harva se sosiaalityöntekijä, joka ymmärtää omavaraisuuden/alkutuotannon päälle ja harva se fyysinen työntekijä joka ymmärtää riittävästi yhteiskuntamme horjuvuuden päälle. Ja harvoin poliitikko tulee valituksi, jos hän ei kosiskele äänestäjiensä tunnetiloja.

En usko enää nykyiseen pedagogiikkaan. Sille on käynyt samalla tavalla kuin teknologialle fossiilienergian tiputuksessa. Mekanistisesti ilmaistu: input/ output suhde on romahtanut. Olen opettanut vähäisen pitkin elämäni. Joskus sain jopa kehuja. Lienevätkö pedagogiset voimavarat rajallisia?

Kriittisyyteni armeijaa kohtaan perustuu ensisijaisesti siihen, että sen konfliktiratkaisumallit ovat sidoksissa resurssikestämättömään yhteiskuntarakenteeseen. Siksi puolustusvoimat voivat tarjota rauhan säilyttämiseksi vain pelotetta mutta ei vaihtoehtoja sille, miten konflikteista vältyttäisiin. Yhteiskuntien resurssikestämättömyys johtaa vääjäämättä konflikteihin ja pelotteen ylläpito vaatii huomattavia lisäresursseja. Ennuste rauhalle on siis huono, kun ei valtiovaltaakaan pääse purkamaan omaa resurssiriippuvuuttaan. Kestävämmän rauhan rakentajiksi jäävät jäljelle oikeastaan vain yhteiskunnan resurssikäytöstä vapautuneet kansalaiset. Niitä on niin marginaalisen vähän joten armeijan vajavaisen rauhankonseptin taakse löytyy enemmän väkeä, koska yksinkertaisempi ajattelutapa suosii palojen jälkisammutustyön ennaltaehkäisyn sijaan. Lykkyä tykö!

PS: jos armeijan keskuudessa on ihmisiä, jotka haluavat tästä keskustella, ottakaa yhteyttä minuun!

Vaikka suhtaudun kriittisesti armeijaan, pidän monia puolustusvoimien analyyseistaan psykologisesti hyvin laadukkaina. Tämä kirjoitus >>Tiedottaminen sodassa, käy erinomaisesti yhteen minun ajatuksen kanssa rehellisyyden voimasta. Rehellisyys voi tylsyttää aseita. Panin merkille Ukrainasodan alkamisesta, että länsimaissa panostettiin avoimuuteen. Törmäsin myös ennakoitavaan kansalaisten reaktion, joiden huoli oli se, että eikö Venäjä voisi hyödyntää länsimaiden tekemät analyysit heidän tekemistä virheistään. Huoli aliarvioi venäläisten omaa kykyä arvioida sotasiirtojaan.   Tästä voisi vielä paljon kirjoittaa. Toki avoimuuteenkin voi piilottaa harhaanjohtavaa viestintää, mutta ihmismielen tuntemuksella voi paikantaa aika hyvin vaihtoehtojen kirjosta todennäköisimpiä pyrintöjä.

Oleg Protopopov on kuollut. Seuraavassa elämässä hänen nimekseen tulee toivon mukaan Oleg Popov.

Milloin olen viimeksi herännyt aamulla pää tyhjänä, kuten lapsena tai nuorena aikuisena? Tapahtuuko tämä yleisesti ikääntyessä?

Alla olevaan tekstiin viitaten, sosiaalinen avoimuuden tärkeys tuli minulle selväksi tutustuttuani erilaisiin ekoyhteisöihin ja maalle asumaan lähteneisiin vaihtoehtoihmisiin. Hyvin yleisesti niillä oli jännittynyt ja epäluuloinen suhde paikallisten ihmisten kanssa. Kumpikin osapuoli kuvitteli kaikenlaista toisten elämästä ja siten portit olivat auki perättömien huhujen kasvulle. Päätin omissa hankkeissa olla yltiörehellinen välttääkseni tätä kehitystä silläkin riskillä, että avoimuuteni saattaa minua haavoitettavaan asemaan. Kiva oli huomata, että ympäristö ei ollutkaan raadollisen hyökkäävä. Suomessa arvostetaan rehellisyyttä ehkä enemmän kuin muissa Euroopan maissa ja luulen, että avoimuudella täällä on parempi mahdollisuus kääntyä luottamuksellisuudeksi kuin hyväksikäytöksi. Kuitenkin avoimuutta ei voi välttämättä kuka tahansa voi ottaa suoraan käyttöön, sillä pitää osata hieman ennakoida miten paljastuksien kanssa käy ja osata johdatella kohtaamisen sovinnolliseen suuntaan, sillä avoimuus vaatii aina jälkikäsittelyä. Sosiaalinen lisäponnistus oli minulle ok, sillä en kestä salamyhkäistä yhteisöllisyyttä pidempään kuin 2-3 päivää. Sen jälkeen on joko nostettava kissaa pöydälle tai lähdettävä.

Tietosuoja on fossiilikapitalismia

Merkityksellisyydestä

Puhun usein merkityksellisyyden tunteen merkityksellisyydestä. Ei se ole niin yksinkertaista, että voisimme päättää tehdä elämästämme merkityksellisen. Merkityksellisyys ei synny teosta vaan tekojen seurauksista. Näkyvyystalous toki myy meille kuvitelmia merkityksellisyydestä, joita saatamme pitää aitoina.

Nuorena näin toistuvia unia kuolemastani ja niistä inspiroituneena aloin miettiä miten eläisin, jotta voisin lähteä milloin tahansa elämästä sovussa itseni kanssa. Oma kuolemansa ajatteleminen, alkuepämiellyttävyyden jälkeen, voi auttaa näkemään mitä on merkityksellistä. Kuolema on isoin meidän elämään mahtuva vertauskohde.

 


Vallankäyttö on kaikkialla

Vallankäyttö voi näyttää oikeutetulta mutta on väärää.

Vallankäyttö voi näyttää väärältä mutta on oikeutettu.

Vastaus tiedetään ehkä 1, 10 tai sadan vuoden päästä.

Vallankäytön vääräksi tai oikeaksi tunnistamiseksi on kirjoitettu kirjoja.

Ne tunnistavat vain puolitotuutta.

Tarkkailulla, tilannetajulla ja kokemuksella opimme pidemmälle.


 

Nyt vasta valkeni: matoilla saa pölyt ulos huoneesta ilman pölynimuria! Rakentamassani hirsitalossa on suuri ongelma kaikkiin rakoihin levittäytynyt savipöly. Harjaaminen ei käy, pyyhkiminen kostealla rätillä on pakko, mutta sillä ei pääse kaikkiin nurkkiin. Pahimmat pölyt olen imuroinut pidentämällä letku ja laittamalla imuria ulos, sillä vanha imuri ei pidättele hienoa savipölyä. Matot hoitavat loput. Savijämät laskeutuvat ja sitoutuvat niihin ja ravistelemalla talo vähitellen puhdistuu.

Olen tieteellisesti orientoitunut tutkijaluonne, jolle tiede ei ole poissulkeva järjestelmä. Valitsevaan tiedekäsitykseen sekoittuvat minun mielestä liikaa sosiaalispoliittisia agendoja ja uskonnonkaltaisia vaatimuksia siitä mitä todellisuus on. Terveeseen ja eettiseen tieteeseen kuuluisi olla tietynlainen nöyryys luonnon edessä. Sen olisi hieman laahattava tutkittavien ilmiöiden perässä ja tutkia ennen hutkimista. Teorian testaamiseen tarvitaan sitten sen soveltamista selvittämättömiin ilmiöihin, sillä tarkentuva selitys todellisuudesta ei ole sama kuin todellisuus itse ja tämä unohtuu niiltä, jotka tekevät tieteen tuloksilla valtapolitiikkaa. Luonnollisesti minua kiinnostavat tieteen raja-alueet, joissa kohtaamme laskettavuuden ongelmia tai ilmiöiden poikkialaisuus tekee tutkimisesta vaikean. Kerron esimerkiksi taannoisesta unesta. Olin ihmisten seurassa ja tuskailin sosiaalisten etikettien kanssa. Seuraan tuli henkisen olemuksen mukaan nuorekas mies, joka oli yli 90-vuotias. Yritin päättää, miten toimisin kun hän otti minun kädet omiinsa ja sanoi, että ei tarvitse sanoa mitään. Tilanne pysähtyi. Herättyään minulle jäi lämmin olo niin kuin olen kokenut elämässäni monen unen jälkikaikuavan. Kovalla tieteellä on taipumus vähätellä näiden ilmiöiden merkitystä. Unia näkee oletetusti suurin osa ihmisistä ja niin kuin some-vaikutukset tiedostetaan nykyään mittaviksi, en vähättelisi unien rooli meidän kollektiivisen sielun liikkeissä. Silloin kun puhumme unista, näkemys painottuu siihen suuntaan, että ne jälkikäsittelevät tapahtuneita asioita. Sitä ne tekevätkin, mutta olen melko varma, että niiden merkitys on myös siinä, että ne ohjelmoivat meitä tulevaa varten jättäen meihin tunnejäljen, joka vaikuttavat meidän tuleviin valintoihin. Minua kiinnostavat juuri ne valinnat, joita me teemme ankarissa maailmantilanteissa, koska ne vaikuttavat olevan kaukana harkitusta ja vailla mahdollisuutta murtautua ulos pahaenteisistä stereotypioista. Toistavatko ja vahvistavatko unet stereotypioita vai luoko REM-vaihe satunaistekijöitä meidän jumiutuneisiin ajattelukaavoihin ja paradoksaalisuus treenaa aivot samalla tavalla kuin koanit zen-buddhalaisessa meditaatioissa? Hyvää herätystä ja huomenta kaikille!

PS: Uni on kuin peili. Tukea ja selkeyttä kaipaava voi nähdä niissä enteitä, kehotuksia ja peräti käskyjä. Minä koen unia enemmän vihjeinä tyyliin ”ajattelepas tätä ….” .

Haluamme nähdä toivoa asioissa, jotka ovat toivottomia. Se on pois niistä asioista, joissa jotain on vielä tehtävissä.  

Minulle on mysteeri, miksi monet nerokkaat saavutukset näyttävät niin puhtaan yksinkertaisilta. Esimerkiksi E=mc^2;  Iso juttu ja pieni kaava. Se ei tunnu sattumalta.

Ihminen on taitava näkemään syy-seurausyhteyksiä toiveitensa mukaan. Toisten mielestä maailman pahimmat ongelmat ovat seuraus teknologian kehityksestä, toisten mielestä ongelmat ovat seuraus siitä, että teknologiaan ei satsata riittävästi. Sitten on vielä ajatus, että ongelmat ovat teknologisen kehityksen moottori. Kaikissa on hivenen totta, mutta vakavien ekologisten ongelmien lisääntyminen sattuu samaan ajanjaksoon teknologisten harppauksien kanssa.

Niin, hyvät kehitykseen uskojat, miten arvioitte mahdollisuuksianne hantlata tällaisia lieveilmiöitä? >>Deepfake

 


Raha, käytös, rahankäyttö

Käytöstavat ovat niitä varten, jotka eivät tule luontaisesti toimeen keskenään.

Käytöstapoja tarvitaan jos yhteisönsä ei voi valita.

Palkka auttaa sietämään työpaikan epämieluisia ihmisiä.

Mitä vähemmän olemme riippuvaisia rahasta, sitä huonokäytöksisempiä saamme olla.


 

Runo peilille

Minä pelkään sinua,

joka pelkää minua,

joka pelkää sinua,

joka pelkää minua,

joka pelkää sinua,

joka pelkää minua,

joka pelkää sinua,

joka pelkää minua,

joka pelkää sinua,

joka pelkää minua,

joka pelkää sinua,

(…)

 


 

Olen siivoamassa minun välit maailman kanssa. Onnellisuuden hetkiä. Sen aika on nyt, koska tulevasta emme tiedä. Pahin mitä tiedän, on itsekunnioituksen menettäminen.

Jos salaliittoteoreettikkojen mukaan maa on litteä, sitten ei ole mitään syytä olettaa että kuukaan olisi pallo.

 


Nyt, jos ei koskaan, kehotan ihmisiä rakentamaan vaihtoehtoja tälle maailmanmenolle. En tarkoita vastustamista ja vaatimista vaan ihan oikeata työtä järjestelmien luomiseksi, jotka eivät pelaa eskalaatioiden ja maailmapalon pussiin. En kehota aktivoitumista eläkepäivinään tai ”sitten joskus opiskelun jälkeen”. Ei isoilla pojilla ole mitään hallinnassa. Unohtakaa hienohelmaisia totaalisen ”safe space” haikailuja. Luvassa on sellaista, jossa edes humanismin perusasioissa kiinnipitäminen on vaikeata.
Halusin aina välttää lausua näitä asioita niin suoraan. Nyt sen teen, sillä aika tuntuu valuvan vähiin, jolloin voi vielä tehdä muuta kuin paeta. Ryhtykää OmaKylä- kaltaisiin hankkeisiin, varautumaan pakolaisuuteen, ruokapulaan ja levottomuuksiin. En tarkoita purkkiruoan hamstraamista tai aseiden hankintaa, jotka eivät ole kestäviä toimia. Yrittäkää pysykää rehellisinä ja empaattisina ihmisinä myös kriisiaikoina mutta kehittäkää ihmistuntemusta, sillä panikoivat, hädässä olevat ja toisvaraiset ihmiset voivat olla häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita. Terve realismi on parempi kuin epäluulo. Pysykää rauhallisina, ehkä päästään vielä hiuskarvan verran pälkähästä – jos toimimme viisaasti. Muuta en toivo.

 

Elämätaitelijan vuorovaikutusperformanssi

Olin herkkä ja syrjäänvetäytyvä lapsi.

Itkin helposti kun minua tönäistiin.

Pidin varoetäisyyttä toisiin; ystäväsuhteita oli harvassa mutta syviä.

Itsevarmuus kohentui kun vihdoin löin koulukiusaajalta huulen auki – ja pahoittelin sitä hänelle.

Aloin kiinnostua ihmisen käyttäytymisestä. Tavoite oli pärjätä missä tahansa tilanteessa.

Vapauduin askel askeleelta ja kuljin omavaraisuuden polkuja.

Suretti olla koetteleva ihminen kanssaihmisille mutta rehellisyys oli tärkeämpi.

Ryhdyin hakeutumaan sosiaalisiin jännitteisiin puhkaisemaan sietämättömiä ja kyteviä asenteita.

Tein noloja tekoja venyttääkseni rajojani.

”Heittäkää lokaa naamani” puhdisti ilman.

Kasvoin herkäksi ja syrjäänvetäytyväksi aikuiseksi.

Nyt tuntuu, että haluan tehdä taas omia asioita.

 

PS: kirjoitan tämän, koska elämänkoe antoi vastauksen. Ihminen on ihan ok, jos siltä ei vaadita liikoja. En toiminnut suunnitelmallisesti mutta jälkeenpäin löydän kiinnostukselleni punaisen langan.  Performanssitaitelija Marina Abramović teoksessa Rhythm 0 (1974) pöydällä oli 72 esinettä, joita yleisö sai vapaasti käyttää taiteilijaan; joukossa ladattu ase. Vuorovaikutus oli järkyttävä. Mietin, ylikorostuiko hänen johtopäätös ihmisen pimeiden puolien esiintyvyydestä performanssiasetelman kautta. Kertoiko äärimäinen asetelma enemmän siitä, miten ihminen ylikuormitettuna voi reagoida kuin ihmisestä itsestään.


 

Meitä pitäisi aina epäilyttää, jos vaikuttajat yrittävät luoda järjestelyjä, joista on liki mahdotonta perääntyä. Diktatuurit eivät synny tyhjästä, vaan niitä rakennetaan pala palalta. Ihmisiä ohjataan tavalla ”josta ei voi kieltäytyä”. Ja sitten jossain vaiheessa lauma on valmis marssitettavaksi. Vastaavaa tapahtuu demokratioiden puolelle ja se on riski demokraattiselle päätöksenteolle. Itseohjautuvien mekanismien (niiden takan olevasta algoritmistä minä käytän mieluiten sanan rakenteellinen tai sisäinen informaatio) luominen on ihan tavallinen pyrkimys luoda jatkumoita – mutta mikä on suunta? Yksinkertaisimmasta päästä esim. lainanotto sitoo takaisinmaksamiseen. Siitä muodostuu reunaehto tuleville päätöksille. Investoinnit teknologiaan suorastaan pakottavat jatkamaan valitsemalla tiellä. Näin punotaan mahdollinen hirttosilmukka tulevaisuudelle silloin kun olosuhteet eivät vastaa ennakoitua tilaa – ja sitten pudotaan syvälle. Omavaraisuudessa voi käytännön kautta simuloida suunnitelmallisuuden ja yli -suunnittelun välistä tasapainoa. Tietoisuus tästä on vähentynyt, koska fossiilitalous on keinotekoisesti vakauttanut olosuhteita, joissa toimimme. Omavaraistelu auttaa tunnistamaan hirttosilmukoita umpimetsässä.  

Sotatietelijän Ilmari Käihkön kommentti tähtää oikeaan suuntaan. Kapealla ymmärryksellä sodasta ei rauhaa rakenneta.

Ihan hyvä perusteksti kielen ja mielen vuorovaikutuksesta matkalla toisvaraisuuteen: Sanna Puhto, Kotiliesi

Miten järjestää itselleen hyvän työ-flown? Hyvä työnvire vaatii sekä työntö- että vetovoiman. En rakasta lautojen pinoamista, mutta tiedän että se on tarpeellista. Tahto ja ymmärrys tarpeellisuudesta toimivat tässä työntövoimana. Pinoaminen muuttuu heti mukavammaksi, jos samalla lajittelen kauniit laudat johonkin meneillään olevaan rakennelmaan. Nyt esteettisyys ja tavoitteellisuus toimivat vetovoimana. Saan paljon aikaan luomalla sopivaa tasapainoa eri motivaatioiden välillä. Siihen auttaa useiden asioiden rinnakkainen työstäminen, jolloin toisen työn puuduttavia vaiheita kompensoin toisen työn valmistumisen riemun avulla. Työnilon voi oppia.

Samalla tavalla kuin teknologisen kehityksen tieltä ei päästä kehittämään yhteiskuntaa ekologisen luontaistalouden suuntaan, väkivallan kierteestä, asevarustelusta tai sotilaallisissa eskalaatioista on hyvin vaikeaa vapautua. Raiteilla pitää kiinni vahva rakenteellinen informaatio ja sen rikkomiseen tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät jotain niistä lainalaisuuksista, jotka vääjäämättä ajavat meitä nurkkaan (jonka perällä saattaa löytyä punainen nappula). Niitä ihmisiä on vähän ja heitä harvemmin löytyy niistä viroista, jotka toteuttavat vallitsevia etenemissuuntia. Useimmat seuraavat emotionaalisesti “vahvemman” ärsykkeen viitoittamaa polkua: ei oteta vastaan heikot signaalit vaan reagoidaan vasta kun on hätä. Silloin päätökset on pitkälti jo tehty. Olen pessimistinen sen suhteen, ovatko ohjakset edes ihmisten käsissä.

Kysymyksessä on demokratian toimivuudesta. Järjestelmän itseohjautuvuus syrjäyttää ihmisten päätöksenteon, koska järjestelmä tarjoaa ehdottomat puitteensa ihmisten toiminnalle. Mielenkiintoisia yrityksiä irtautua megatrendeistä oli brittien brexit tai Kuuban peak-oil reaktiot (tässä on nimeen omaan kyse re-aktiosta, kun taas brexit olivat lähtöisin kansalaisliikkeestä).

Ydinasepelote on surkuhupaisan hatara näyte, miten teknologiavetoinen yhteiskunta on avuton luomaan teknologian rinnalle sen haittavaikutuksia suitsevia rakenteita. Konsepti ydinasepelotteen toimivuudesta on vakava psykologinen huijaus, joka mahdollisti sen, että nykyteknologian riskeistä ei tarvittu puhua tosimielessä.

Keskusteluilmapiiri maanpuolustuksesta Suomessa on minusta melko maltillinen eikä lietso sotahulluutta. Mitä siitä pitkälti puuttuu, on tieto vaihtoehtoisista toimintatavoista, jotka eivät ole reaktiivisia. Ukrainan sodan alettua en nähnyt eskalaatiokierrettä rikkomaan kykeneviä siirtoja. Toivon, että ehtisin enemmän kuvailla yhteiskunnallista rakennemuutosta, johon sisältyy de-eskalaation mahdollisuuksia. Ihmisillä on taipumus olla kiirehtimättä. Jospa löytyisi OmaKylä – hankkeelle vetäjää, jotta se olisi olemassa silloin kun sitä tarvitaan.

 

Eläintaloudella on yhteyksiä entisajan fossiilivapaan elämään. Siinä mielessä ehdoton eläinoikeuksien toteuttaminen tekee haastavaksi vähentää fossiilisten energiavarojen käyttöä. Eläintalous on ollut täysin integroitu ihmisten elannolliseen toimintaan. Hevonen kuljetti polttopuut, kynti peltoa, oli perheen jäsen ja hyödynnettiin lopuksi nahaksi, saippuaksi ja liivatteeksi. Jossain syötiin myös hevoslihaa. Omavaraistaloudessa voi pärjätä ilman eläimiä, mutta vähänkään abstraktimpi yhteiskuntarakenne perustuu materiaalin ja ihmisten liikkuvuuteen, jota toteutetaan kovalla energialla – joko eläimillä tai fossiilisesti. Tuntematta niitä yhteyksiä on vaikeata kaavailla ekologisempaa yhteiskuntaa, jos haluaa pitää kiinni ihmisen oikeuksista esim. matkustaa. Oma valintani oli kehittää elinkeinoa ilman eläimiä. Suurimpia vaikeuksia (työajallisesti) kohtasin tehdä kelvollisia vaatteita ilman villa ja nahkaa.

(Tämä teksti on vain raapaisu vaikeaan teemaan; muistutus siitä, että idealismi on helppo valinta jos se perustuu suppeaan ajatteluun. Ei ole vain “yksi” eettinen valinta, vaan erilaiset eettiset pyrinnöt voivat lyödä toisiaan korville, jolloin joudumme tekemään vähä-eettisempiä valintoja.)

 


Maailmanloppua varten

 

Korjaamme satoa – maailmanloppua varten

Istutamme omenapuita – maailmanloppua varten

Kaunistamme kotiamme,

rakastumme,

teemme lapsia,

kaikkea maailmanloppua varten.


 

Silloin kun mittanauha on hukkaantunut olemme omillamme. Aika omavaraistua.

syli:  n. 150cm

kynnär (nivel – sormenpäät): n. 50cm

”rystys” (kynnerpää – rystyset): n. 35cm

”silmä” (jalka – silmä): n. 170 cm

”sternum” (jalka – rintalastan alapuolelle) : n. 130 cm

erilaiset sormivälit: 1-20 cm

hammasväli, kynsi ja hiuskarva: <1 cm

 

Tulenko kuolemaan kultalusikka suussa?

Argh! Poistuin eilen illalla saunasta ja unohdin sammuttamaan toisten sytyttämän kynttilän. Aamulla kävin tarkistamassa ja siinä se edelleen paloi puolta lyhyempänä saippuarasian sisällä. Ilman havahtumista, sauna olisi todennäköisesti palanut, osaa metsästä ja mahdollisesti uusi talokin. Yksi opetus on, että kynttilän sammuttamista muistaa parhaiten se, joka sen on sytyttänyt.  Palamaton alusta on tietenkin perusvaatimus, joka sosiaalisessa häslingissä sekin saattaa unohtua. En ehkä lähtiessäni  nähnyt liekkiä otsalampun kirkkaassa valossa. Hävettää kertoa mokasta, mutta ehkä se estää yhden palon jossain. Fakta on, että virheitä sattuu jokaiselle joskus. Ainoa asia, jolle voimme tehdä jotain on vähentää riskejä. Ei kynttilöitä epämääräisissä olosuhteissa.

Tutkijan rooli tarjoaa mainiota mahdollisuutta harjoittaa ”hyve-signalointia” ja samalla olla sitoutumatta konkreettisiin tekoihin vetoamalla tukijan objektiivisuuteen. En väitä, että se olisi sääntö, mutta tunnistan sitä, että paljon tutkimusta tehdään muista syistä kuin ankaran eettisen pakkomieleen sanelemana.

Ihmisen ajattelun lyhytnäköisyys ilmenee rusinoiden poimintana pullasta: ydinvoima (mutta ilman ydinsodan riskiä), tekoäly (ilman työnmenetyksiä, valvontakoneistoa ja hallitsemattomia sosiaalisia murroksia). Toivelistalla myös mukavaa autoilua ilman pakokaasuja, halpistuotteita ilman lapsityövoima, lomaa ilman elannonmenetyksiä. Eli – summa sumarum – elämää ilman vastuuta. Tekoäly päättäköön mitä meidän kanssa pitäisi tehdä.

Onko vihkisormuksen symbolimerkitys olla kettinkien ensimmäinen lenkki? Vai ympyrä ikuisuuden vertauskuva? Ehkä symboli turvasta ympyrän sisäpuolella?

On varmaan epäkorrektia kysyä ja edes ajatella sellaista kysymystä, voiko seksin ostamisen kriminalisointi johtaa siihen, että vietit hakeutuvat toisiin rikollisiin uomiin. Lapsiin? (Sivutan nyt kysymystä prostituutioon liittyvästä >>ihmiskaupasta.)

Muuten, jos pyrin joskus presidentiksi, ei tarvitse kahlata vaivalla siistittyjä nettisivuja. Pyrin lähtökohtaisesti olla puuttumatta vanhoihin ajatelmiin siinä toivossa että kenties tulee näkyviin ajatusten muuntumista. Vähimmäistoiveeni on, että harjaantumisen myötä ainakin kirjoitusvirheet vähennevät :-). Välillä luonnostelen ajatuksen tähän ja täydennän se vähitellen. Tämä on enemmän dokumentti pohdinnasta kuin valmis julkilausuma.

Kun perinteinen parisuhde tuntuu ahtaalta, muutoksia tilanteeseen etsitään nykyään ehkä ylikorostuneesti mono/ poli- akselilta. Luulen, että muut keinot järjestää asiat toisin jäävät turhan vähälle huomiolle.  

Koetun ja jaetun todellisuuden välillä on yhteen sovittamaton railo, jonka kanssa on elettävä. Yritys pakottaa ne yhteen tai julistaa jommankumman vähäpätöiseksi, tekee sielustamme kodittoman.

Auktoriteettiusko ja auktoriteettiviha eivät ole toistensa vastakohtia.

Omavaraopiston tiluksen Rumolan ympäriltä on nyt hävinnyt luonnonmetsät. Tarjosimme osan ostettavaksi, jotta Rumolan puutalous olisi omavarainen, mutta metsän arvo näkyy täälläpäin kiihtyvinä hakkuumäärinä. Teknologian metka psykologinen vaikutus on, että se saa näyttämään brutaaleja tekoja steriilin siisteiltä. Puunkorjuun eleganssi vie huomion luonnon raakamaisesta alistamisesta. Aikoinaan giljotiinin käyttöönotto ja mekaaninen siisteys kirvoittivat ylistäviä puheita siitä, miten se tuotti teloitettaville vähemmän kipua. Nykyään puhuisimme varmaankin asiakkaista.

Teknologia luo tunne-etäisyyden tekijän ja uhrin välille ja mahdollistaa toiminnan laajamittaisen harjoittamisen. Maaseudulla monet kokevat, että he eivät ole vieraantuneet elämän perusteista toisin kuin kaupungissa. Puppupuhetta. Missä teknologiaa, siellä ollaan vieraantuneita. Moottorisaha, ryhmäkaasutus ja pelikonsoli auttakoot. >>Kannonoton kautta juurihoitoon, siis laulaen


Keksin ajatuksia paremmasta maailmasta. Olin vuosia mukana saksalaisessa Anarkismi-arkistossa ja kunniahimoisessa Projekti A:ssa. Hong- Kongissa asuin ja työskentelin kiinalaisten taide-anarkistien kanssa.

Olen nähnyt mielenosoituksissa polttopullojen lentävän. Olen kuullut tutut vihollistarinat kytistä aina uudestaan. Olen nähnyt mielenosoittajien ryöstelevän kauppoja.

Rumuuden vastapainoksi kukkaisliike ei tuonut kauneutta.

Seisoskellessani käsi kädessä rauhanliikkeen ympyröissä tunsin yhteisöllistä naiiviutta.

En voi vaatia toisilta sellaista, mihin itsekään en kykene. Mihin siis kykenen? Omavaraisuudessa elävän ei tarvitse sortaa ketään ja verottaa luonnosta ylimääräistä.

 Näin ihmisten kokeilujen loppuvan lyhyeen.

Romanttinen radikaalius himmeni ja kykenin kelpuuttamaan vähemmän hohdokkaita maailmaparannusyrityksiä. Pitkäjänteinen työ tekee asioita, joihin räjähtävä kumouksellisuus ei yllä lähellekään.  

Tuleeko nuoresta radikaalista aina vanha konservatiivi?

Ehkä. Näyttö on sanahelinää vahvempi. Olen skeptinen superradikaalien suhteen. En luota ihmisten harkintakykyyn, joilla on ratkaisu kaikkeen takataskussa.

Tiedän paremmin, mitä voin toisilta vaatia.


 

Psykologisissa kokeissa on huomattu, että ihmiselle jää paremmin mieleen keskeneräiset asiat kuin valmistuneet. Ominaisuus tuntuu olevan järkevä, jotta ihminen arjen käytännöissä muista viedä asioita loppuun ja olla haaskaamatta resursseja. ”5 vuoden päästä voimme asettua rakentamaamme taloon”.

Ominaisuus avaa myös paljon mahdollisuuksia ihmisten manipuloinneille. Voimme sitoa ihmisiä kertomalla heille keskeneräisyyksiä. ”Messias tulee” tai ”taistelemme vapauden puolesta”. Visionääri voi tällä tavoin -tahallisesti tai tiedostamatta – suunnata paljon ihmismieliä jopa heidän omaa elinaikaansa ylittäviin tapahtumiin. Lasse on pikkuhiljaa siirtymässä Omavaraopistosta syrjään, keskeneräisyyttä riittää :-).

Mistä lie tunne, että ihmisen käyttäytymisestä valtava siivu on varattu olemaan vain muille suunnattu viesti. Ollaan sitä jo ennenkin kerrottu, miten joillekin taisi olla tärkeämpää tulla nähdyksi sunnuntaisin kirkossa  kuin elää hyveellistä elämää.

Tämän vuoden hauskimpia sanantuttavuuksia oli ”hyve-signalointi”. Siinä ulkokuultaisuus on sisältöä tärkeämpi. Silloin kun kadotamme yhteyden sisältöön, viestinnästä katoaa totuudellisuus ja korvautuu sosiaalisella pyrinnöllä. Esimerkkinä merkityksenkadosta ottaisin sanan ”sananvapaus”. Sanomisen vapauttava tunne on, että joku kuuntelee. Vain nyökkäily ei tuo tunteen, että olisi tullut kuunnelluksi. Onnistuneen ilmaisun jälkeen jää tunne, että kivaa! ja lisää! Nyt sananvapauden käsite on siirtynyt palvelemaan enemmän sosiaalisena viestinä leiriytymisistä ilman empatian (kuuntelemisen) häivää. Sanavapaudella käydään taistoja ja siitä on tullut lyömäase. Tuntuu, että arvokeskusteluita halutaan käydä erityisesti silloin, kun sanat ovat jo rikkoontuneet taistelussa ja voitto on jäänyt saavuttamatta. En tiedä, miten arvokeskustelut sitten enää oikein toimivat. Empatian ja sanamerktyksen eheytyshoitoja?   

150 v sitten pikkulintuja ja eläimiä ei kohdeltu minään. Sai kiduttaa ja tapaa huvikseen. Topelius ja kansallisromantiikka antoivat arvoa ja myötätuntoa eläimille inhimillistämällä niitä. Nykyään eläimiä ei pitäisi liikaa inhimillistää. Miten käy? Mihin ihmisen tuhovietti suuntautuu, jos ei tapa pikkulintuja?

Tunnemmeko empatiaa vai matkimme sitä? Itkenkö koska minun kuuluu itkeä? Tuntuuko kysymys huolestuttavalta?

Oksettava katsella tätä poliittista kulttuuriaa. Joka suunnalla anteeksipyyntövaatimuksia, joita ei voi kuitenkaan täyttää, koska rikkomukset ovat syyttäjien mielestä anteeksiantamattomia. Tällaisia ilmapiirejä syntyy aika ajoin – oliko taistolaisuuden aikana tällaista?

Tästä toipumiseen voi mennä pitkään ja osallistujat saattavat jälkeenpäin huomata olleensa virran myötäkulkijoita tai palojen sytyttelijöitä kuten useissa historian tuhoisimmissa näytöksissä. Ja sitten kuului taas selitys, ettei tiennyt… Historian narrilaivassa ollaan ja täydessä vauhdissa.

Philip Glass – Satyagraha. Huikea teos. Ruohojuurentoiminnan ulottumattomissa.

Elämme käytännössä kahden äärivalinnan välissä: joko otamme omiin yksityisiin käsiin ruoka- ja energiahuollon tai istahdamme katetun pöydän ääreen ja haukumme tarjoilun.

Uskominen on matkimista.

Vahva nuija julkiseen keskusteluun (etenkin vasemmisto/ oikeistoakselilla) on syyttää toisia, etteivät ”välitä”. Se on melkomoista epäinhimillistämistä. Varojen jakamisessa tulee vastaan tilanteita, joissa on vastuullista olla syömättä siemenperunoita. Puhun nyt oikeasta taloudesta eikä rahataloudesta.

Pohdin Jeesuksen ja hänen opetuslapsien mahdollista vuorovaikutusta. Minkä verran he osallistuivat prosessin, joka johdatti Jeesusta kuolemaan ristillä? Kavaltaja-Juudas saa ehkä vain näkyvimmän osan tässä tapahtumassa. Menikö jo silloin jotain pieleen, kun apostoolit veivät Jeesuksen opetukset eteenpäin? Ovatko opetukset edes toistettavissa? Aihe on herkullisen vaikea purkaa, sillä tulkintojen kirstunvartioita on sisäkkäisissä kirstuissa joukoittain. Tuntuu hyvältä, että olen ehtinyt matkata riittävän kauas, että olen voinut palata pohtimaan kulttuurimme mielenmekanismeja vapaammin. Pidän uhriutumisen, roolinoton ja ihmisen (joukko)psykologian tiedostamisen ratkaisevan tärkeänä meneillään olevassa muutosprosessissa – jos olemme vakavasti tavoittelemassa muutosta. Eväät varteenotettavaan muutokseen ovat minusta hyvin heikot, joten kannattaa yrittää avartaa ajattelua.

Ymmärrän kaksikielisyyden kautta. Vastine sanalle ”pettyminen” on saksankielessä ”enttäuschen” (musta/punainen). Filosofiaan taipuvaisena pidän enemmän saksalaisesta versiosta, jossa etuliite viittaa petoksesta vapautumiseen. Suomalainen ”pettyminen” tuntuu pysähtyneemmältä tilalta (haalean sinivihreä), jossa ei ymmärryksen lisääntyminenkään tunnu lohduttavan. Filosoofin pitäisi rakastaa pettymyksiä!

Tästä nyt kohkataan: Nyt puhuvat radikaalit kansallismieliset . Ei pohdita, miksi he ovat siellä. Osasyynä on vastapuolen vihapuhe. Harva enää uskaltaa sanallistaa ajatuksen raakileita, koska tapahtumaan tarvitaan tunneviisautta. Hyvät moraalin ylivartijat, sananvapaus ei voi toteutua ilman empatiaa. Kontaminaatiopelossa toimiminen on oppimisen suhteen kuin itsekastraattio.

Kertomus vanhasta kirjasta

KertomusVanhastaKirjasta

 

Työtön on minulle luonnon ihme.

Paatuneen Tee-se-itse-tyypin uskontunnustus: ”Ei minua oikeastaan kiinnosta, mitä toiset tietävät, vaan mitä minä voin oppia.”

Monet ismit ovat syntyneet aikaan, jolloin maailma alkoi teollistua. Fossiilisen energian käyttö vapautti ihmisiä ajattelemaan enemmän vaihtoehtoja elämälleen. Työnjako ja kaupungistuminen edesauttoivat heikentämään siteet resurssiajatteluun, joka oli välttämättömyys luontaistaloudenkaltaisessa esiteollisessa alkutuotannossa. Esiteollisessa ajassa yläluokka pystyi repimään elintasoaan kansan selkänahasta. Fossiilinen energia – periaatteessa – korvasi orjatyön. Paha juttu on nyt siinä, miten voimme kulkea kohti ekologista kestävyyttä ilman orjayhteiskunnan paluuta? Toiseksi: koen, että nykyinen yhteisöllisyyden korostus ekologisen jälleenrakentamisessa syntyy alitajuisesti juuri siitä tuntumasta, että nykyinen ihmisarvoajattelu voi osoittautua toimintakelvottomaksi tilanteessa, jossa ihan oikeasti pitää ajatella resurssilähtöisesti. Teollisena aikana olemme poisoppineet resurssitietoisuudesta kohti ismejä. Nyt olemme tilanteessa, että on poisopittava ismeistä kohti resurssiymmärrystä. Tästä voisin vielä jatkaa pitkään jos uskaltaisin…   

Tärkeä puheenvuoro mitä sota muualla tekee meille: >>Suomi ja Eurooppa militarisoituvat kovaa vauhtia. Se on uhka ihmisyydelle ja demokratialle .Omavaraisuudella voisi olla merkittävä rooli vaihtoehtojen luomisessa.

Minulla on linja-auton aiheuttama jet lag. Kävin Joensuussa. Aikaero arviolta n. 3min.

Kannattaa muistaa, että tieteen ilmoittamat muutokset elinympäristössämme eivät ole reaali-aikaisia. Se, mitä on tutkittu, on jo menneisyyttä. Nykyhetki on jo pidemmällä.


Jälkipointteja Kulttuuriykkösen keskusteluun:

Millainen maailma se olisi, jos siirtyisimme kaikki omavaraisuuteen?

Niitä olisi lukematon määrä vaihtoehtoja, jotka riippuvat siitä, millä mielellä me niitä loisimme. Jos koemme omavaraisuuden nöyrrytyksenä, tulevaisuuden näkymä olisi karu, funktionaalinen ja hengetön. Mikäli omavaraisuus ymmärretään arvokkaana, sen ympärille voisi kehittyä kulttuuria, parempaa hoivaa ja turvallisuutta. Vastakysymys: haluammeko vastaanottaa sitä maailmaa, jota kohti näytämme olevan menossa?

Onko omavaraisuus ideologia tai –ismi?

Ideologioihin (kuten uskontoihinkin) liittyy paljon olettamuksia ihmisen luonteesta ja pyrinnöistä. Omavaraisuus painottuu elämän perusosaamisiin, joista meillä on melko varmaa tietoa siitä, miten me hankimme ruokaa, hoidamme haavan ja järjestämme arjen. Sen sijaan teknologiavetoinen yhteiskunta olettaa pystyvänsä hallitsemaan ympäristöhaittoja, pitämään riskiteknologian aisoissa sekä ihmisiä tyytyväisinä. Vankkumaton usko näihin kykyihin kasvavista ongelmista huolimatta osoittaa, että nyky-yhteiskunta on ideologiaa – jolle en löydä kunnon nimeä.

Kumppanuusviljely

Sitä en sekoittaisi omavaraisuuteen. Se on vain erilainen tuotantorakenne, jolla voi nostaa kotimaisuusastetta (sitähän myydään Suomessa “omavaraisuutena”) mutta jolla ei voi toteuttaa omavaraisuuden energia/ resurssitehokkuutta eikä työn limittyneisyyttä. Ruokakunnan palkattu puutarhuri ei voi käsin kääntää maata kaikkien puolesta. Hän käyttää koneita ja häntä palkkaavat maksavat rahalla, jonka he ansaitsevat fossiilisesti.

Pessimismi

Omavaraisuutta oppi vain harjoittamalla sitä. Tekevät eivät välttämättä kerro osaamisestaan, koska haluavat mieluummin keskittyä tekemiseen.  Omavaraisuudesta puhuminen voi olla muotia mutta se ei tee siitä trendin.

Miten omavaraistumisessa pääsisi alkuun?

Itse tekemällä. Maslowin pyramidin pohjasta suuntana ylöspäin. Luonnonkosmetiikan tuottaminen tulisi minulle viimeisenä mieleen. Siksi olen tämän, eli itseni, näköinen.


 

Minulla on ikävää vanhaa piiriä. Vierastan sanaa ”piirityöskentely” ja funktionaliteettia. Kokemani muutokset piirissä rinnastuvat täysin teknologiaan. Luomme uuden työkalun ja huomiomme kiinnittyy siihen, mitä työkalullamme voimme tehdä emmekä havaitse sitä mitä menetämme. (Puhemiehen) vasara muuttaa aina käyttäjäänsä. Kehitetty piiri tuottaa mekanisoitua puheenpartta ja nostaa aikataulutettuja tunteita. Tyhjiö imaisee mukaan.

Alussa on oivallus sosiaalisista tai kielellisistä tarpeista. Oivallus itse jo muuttaa maailman mutta me haluamme kehitellä oivallusta ikään kuin se tarvitsisi sitä. Ja sitten syntyvät NVC tai sosiokratiaa – kuoletettuja oivalluksia, sosiaalista byrokratiaa. Ja meidän pitää olla tyytyväisiä saavutuksesta samalla tavalla kuin meidän pitää olla onnellisia siitä, että meille lahjoitettiin Internet. Yli vuosikymmenen kestänyt tarkkailu on päättynyt ja johtopäätökseni on yksiselitteinen. Nyt, aamuyöllä klo 4.

Minulla on ikävää vanhaa piiriä joka pysähtyy oivallukseen eikä kehitä sitä. Kaipaan sen intensiteettiä ja yllätyksellisyyttä. Suostumukseni on lopussa, en halua enää osallistua.

PS. Funktionaliteetti on tärkeä. Pitää lähteä marjaan jos halua niitä syödä. Amen.

Minun itsemääräämisoikeuteen ei voi kuulua se, millaisena toiset minua näkevät.

Toivoisin näkeväni jonkinlaista Gandhi-villitystä ympäri maailmaa. Vaikka se olisi kliseemäinen, Andy Warholia jäljittelevää popkulttuuria   – mitä tahansa kelpaa kuohkeuttamaan sometettua uskonmaailmaa. Gandhi toi yhteen hindut, muslimit ja kristittyjä, hetkeksi, kunnes hänen voimansa ja elämänsä päättyi. En ole kovin varma, että nykyhetken uskonriitoihin enää riittäisi ekumeeninen sovinnonyritys. En usko, että hengellistä yhteenkuuluvuutta voi luoda jos hengellisyyden alkuperät ovat kateissa. Koen, ettei enää ymmärretä uskon käsitteitä, ei edes mitä tarkoitti ”jumalaton” tai ”uskossa olevaa”. Kielenkäyttömme on muuttunut pikkutarkaksi ja takertuu näennäismerkityksiin. Tällaista kielellistä uskonreformaatiota tarvittaisiin. Mutta miten sellainen voisi tapahtua? Minun ajattelussani ”jumalaton” ei ole sidonnainen uskontoihin eikä jumala-sanaan eikä jumalkuviin. Se on ihminen, joka on irrallaan eikä tiedä minne hän kulkisi. Hän tarttuu mihin vaan. Meitä on paljon.

Kapitalismi vaikuttaa minusta olevan vain yksi ajallinen etappi globalisoituvan maailman kehityksessä. Sen käsitteleminen jollain itsenäisenä tilana tuntuu ongelmalliselta eikä sen takana olevat mekanismit avaudu kunnolla. Yhteiskuntien energian saatavuus on minusta paljon perustavanlaatuisempi tuotanto-olosuhteita ja elämää muokkaava tekijä kuin omistussuhteet.

Globalisaation vaaroista puhuttaessa jäädään enimmäkseen talous-, luonnonvara- ja sosiaalisen tasa-arvo kysymyksiin kiinni. Globalisaation vaarat ilmenevät myös asioissa, joissa siihen kriittisesti suhtautuvat ovat vähemmän halukkaita luopumaan. Katsoisin informaatiokulun reaaliaikaisuuden vakavaksi riskitekijäksi ylipäätään kaiken suhteen, mitä tässä maailmassa pitäisi pitää tasapainossa. Vauhtia on liikaa ja seuraamukset karkaavat inhimmilista reaktionopeutta. Pörssissä reagoidaan koneellisesti sekunneissa ja some ehtii lynkata ennen kuin poliisi saapuu paikalle. Paine kohdistuu luomaan automatisoituja päätösprosesseja ohi ihmisen reaktiohitauden. Asejärjestelmätkin annetaan siten tekoälyn hoiviin. Globalisaatio on kattava ja itseensä linkitetty kokonaisuus, jonka reaktoriin on kirjattu ylikuumenemistapahtuma. Askeleita siihen suuntaan on otettu jatkuvasti. Jo rahajärjestelmien synkronointi hävitti erillisten rahasaarekkeiden välistä puskurivyöhykettä. Ikään kuin meidän tavoite olisi, että dominopalikat pystyisivät kaatuilemaan sujuvammin.

Kiitos tiedonkulun ihmettä, Irakissa tiedetään reaaliaikaisesti, milloin Ruotsissa joku tulisielu aikoo polttaa Koraanin. Tekninen edistys luo maailmaan syttymisherkkyyttä eikä rinnastu ihmisen henkisen kehitykseen siitä huolimatta, että tekniikka on ihmisen luoma.

En ymmärrä, miksi käytetään voimavaroja vieraslajien hävittämiseen, kun ilmastomuutos saattaa hävittää herkkien alkuperäislajikkeiden lisäksi vieraslajikkeet.

Lakko – Hollywoodissa – tuo – meille – vähän – rauhaa.

…ja antaa mulle tilaisuuden tarjota syvää melankoliaa omasta takaa.

 

Olen vuosia ihmetellyt väittämää, että häkä olisi hajuton. Ehkä kemiallisesti puhtaana, mutta tulisijasta tulevaa häkää tunnistan aiemmin kuin häkävaroitin sen edes rekisteröi. Ihmettelen aina, miten toiset voivat olla huomaamatta. Pääsin testaamaan nenääni viime vuosina opiston mittareilla. Minulla on erinomainen hajuaisti (joka kehittyi huikeasti maalla asumisen yhteydessä) ja luulen, että se on osin kouluttautunut tähän elämäntapaan. Joskus kauan sitten häkä yllätti sillä tavalla, että huomasin sen nousseen vaivihkaa ja huomaamatta. Sen jälkeen tämä ”turruttava” ominaisuus ei enää yllättänyt (en tiedä voisiko nukkuessani). Koen ja olen havainnut, että suurin osa ihmisistä on aika lailla vieraantunut hajujen maailmasta ja se on isohko menetys. En koskaan hankkinut epäekologisia vempeleitä, jotta saisin elää aistillisessa deprivaatiossa enkä koe tarpeellisena synkronoida kokemusmaailmaani joka asiasta varoittimien tai mainospuheiden kanssa. Meidänhän piti vaihtaa hammasharjatkin 2 kuukauden eikä 20 vuoden välein. Toivon kuitenkin että jokainen pyrkii tekemään omien kykyjensä ja oivalluksien mukaan. Kerron vain kokemuksistani eikä siihen sisälly kehotuksia mihinkään. Kiinnittäkää huomiota siihen, että nykyisissä tulisijoissa vanhat ohjeet peltien pienentämisestä eivät välttämättä päde, koska pelit eivät vuoda.

Idealistin ongelma on, että hän halveksii kompromisseja. Silloin hän saattaa olla ottamatta ne kömpelöt ensiaskeleet, jotka vievät ideaalin suuntaan. Idealistin olisi oltava yhtä pitkäjänteinen kuin hänen tavoitteensa on kaukana. Nopeat tulokset häviävät myös nopeasti. Olen kohdannut paljon ihmisiä, jotka haluavat muuttaa kaiken heti ja kelpuuttavat esimerkiksi vain metsästäjä/keräilijä-ideaalia. En ole nähnyt ketään onnistuvan, joka ei suostu ottamaan ensimmäistä askelta ennen toista. Emme voi ymmärtää luonnosta menemättä sinne. Luonnon liiallinen pyhittäminen voi estää luonnon kanssa elämistä. Silloin joutuu jäämään kaupunkiin riistämään luontoa kaukaa, sitä näkemättä mihin osallistuu.   

Omavaraopisto toimii pragmaattisesti: opitaan perustaidot, luodaan riippumattomuutta, joka mahdollistaa seuraavat askeleet.

Harjoittamalla omavaraisuutta saa vastuun elämästä takaisin, joka nyky-yhteiskunnassa on luovutettu toisille. Se tarkoittaa samalla sitä, ettei ota vastuulleen sellaisia asioista, jotka toiset ovat huolimattomuuttaan saaneet aikaan. Käsitteet kuten solidaarisuus, kansalaisyhteiskunta, yhteiskuntasopimus ja omavastuu elämästä ovat merkittävän päivityksen tarpeessa. Niiden läpikäynti saattaa vähentää yhteiskunnallista polarisaatiota, jonka osa-syy on kuvaavien sanojen puute hiertäviin kysymyksiin.

Rehdimmät ajatukset asettuvat veitsenterälle. Hyvissä käsissä ne kallistuvat hyvälle puolelle, huolimattomissa toiselle. Viisaassa käsittelyssä ne pysyvät pystyssä.

Mitäs mie sanoin?

Jumalauta-tila on henkinen purkautumistila, jossa vanhat turhautumiset pääsevät vihdoin ilmoille. Aina ennen sitä valitsee jumalaton tila.

Nerouden palvonta voi johtaa mihin tahansa eettiseen fiaskoon, sillä nerous on pidäkkeetöntä. Palvomme neroutta.

Monitulkintaisen taitelijan kuoltua alkaa heti hänen tapauksensa omiminen. Se tuntuu ilmeisen hyvältä kun voimme hakea projektioitemme kohteen lähellemme. Kuoleman magiaa.

Some ja siihen voimakkaasti kytkeytyvillä kansanliikkeillä on ongelmallisen vahva vaikutus päättäjiin (jotka kärsivät suuresta houkutuksesta kerätä irtopisteitä). Tässä minusta Päivi Räsäsen huomautus on aiheellinen, jossa hän kysyy missä ominaisuudessa ministerit osallistuvat Prideen. Demokratiassa vallanjako ja vallankäyttö on oltava läpinäkyvä. Trump ja aikalaiset ovat rapauttaneet sääntöpohjaisen politiikan huolestuttavalla tavalla ja tapa säteilee kaikkialle.

Miten ihminen voi sanoutua irti salaliittoteoriasta jos se hänelle ei ole salaliittoteoriaa?

Mielestäni järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla liikkuvilla ihmisillä on usein sellaista ihmistuntemusta, mitä yhteiskunnan mallikansalaisilla ei ole. Hämärät toimijat osaavat keskimäärin muita paremmin tinkiä, feikata, uhkailla ja ajaa omia etujaan. Minä jään tavan takaa toiseksi, koska en kykene sujuvaan valehteluun eikä harkitun uhkailevaan elekieleen. Perussuomalaisten keskuudessa on aineksia, jotka osaavat tyylilajit ja se näkyy heidän neuvottelutaidoissa esim. hallitusohjelmasta, joka voi koetella sivistyskansalaisia. En oikein innostu politiikan kovenevista otteista, koska hinta on kova ja pitkäkestoiset vaikutukset ikäviä. Erityisesti harmittaa vallankäytön epäsymmetriaa ja sivistyneistön avuttomuus kohdata häikäilemättömiä voimankäyttäjiä. Valitettavasti vastaanpanijatkaan eivät useinkaan loista ymmärryksellä. Tätä voimien vuorottelua pidän merkittävänä tekijänä yhteiskuntien sahalaitaiseen kehityskulkuun alennustilasta viisastumiseen kautta seuraavaan arvoromahdukseen. Mitä sivistyneempi, sitä vähemmän tiedämme pimeästä puolestamme, joka alkaa taustalla rehottaa. Ihmistuntemus on hyvin tärkeä taito, jonka oppimiseen ei oikein kannusteta. Ei sen oppiminen välttämättä mielyttävää ole.

Vaikutelmani on, että on ihmisiä, jotka alkuunpääsyn jälkeen voivat luontevasti uppoutua yhä syvemmin salaliittojen suohon.  Siltä tuntuu, ettei monet usko vain yksitäiseen teoriaan vaan askel askeleelta isompaan settiin teorioita. Mietin porttiteoriaa: silloin kun olen intensiivisesti tekemässä jotain, noin kolmen päivän päästä toimi kokee päässäni laatumuutokseen. Jos paneuduin matikkaan, luvuista tuntuu tulevan eläviä tai orgaanisia. Niiden käsittely käy leikiten. Olotila on hyvin miellyttävä ja koukuttava flow-tila. Arvelen, että vastaavasti minun kävisi jos tuijottaisin kolme päivää salaliitoteorioita Youtube-kanavilta. Koska uppoutumisen kokemus on hurmaavaa, arvelisin että samaan ja väkevämpään luo hakeutuisin uudestaan. Minä saan kiksejä siitä että sain rakennettua jotain hienoa, päihdekäyttäjä joutuu tekemään jotain aineen eteen, Youtuben hanat aukeavat lähes ilmaiseksi ympäri vuorokauden. Ajattelen salaliitoilun addiktiona.

Tulokulmia omavaraisuuteen ovat useita. ”Reaktiivinen” omavaraisuuden kehittely lähtee uhkakuvista ja huolesta selviytyä. Siitä ponnistaa keskustelu huoltovarmuudesta.  Aatteellinen omavaraisuus lähtee maailmankatsomuksesta ja on luonteeltaan ennakoiva ja pyrkii estämään uhkakuvien toteutumista. Siitä voi tulla elämänpituinen projekti, jonka käyttövoima ei ole pelko. Sitten on niitä, joille omavaraisuus on vain parempi tapa elää, vaikka joksikin aikaa. Varmaan on niitäkin, joista omavaraisuus on hauskaa, mutta he eivät vie sitä kovin pitkälle. 🙂

Ihmistunteiden kohteena ja siten tulkkina oleminen on välillä lähes kohtuutonta. Ei ihmettä, jos joudutaan until Lindemannit. Heikämeitä on liian vähän.

Toinen asia joka hiertää jo vuosikaupalla ja josta saattaisi kehittyä ”Elämämme perusteista”- trilogian viimeinen osa, on nykyiset trendikkäät sosiaaliset menetelmät kuten sosiokratia- ja clipsismit. Yhdyn melkein pitkänlinjan kansalaisaktivismiystävän humoristiseen toteamukseen, että sosiaalimetodien takana saattaa olla salaliitto, jonka tarkoituksena on tuhota kansalaisaktivismin juurineen. Clipsismiin uskovat saattavat närkästyä pahemman kerran, mutta se, mitä olen nähnyt, ei todellakaan ole vakuuttavaa! En puhu todellakaan minkään äijäpuhekultuurin puolesta, mutta se, mitä on meneillään, on kaksinaamaisuuteen johtavan puritanismin riemunvoitto, josta herätään silloin kun hyvin paljon ihmisen välisestä kommunikaatiomahdollisuudesta on kadonnut. Malja radikaaleille uudistuksille!  

Kerron tässä ensimmäisen kerran julkisesti, miksi läksin 1980-luvulla omavaraisuutta tutkimaan ja jakamaan kokemuksiani. Ensimmäinen syy oli, että tulin siihen tulokseen, että yhteiskuntamme kaikilta osin tulee kariutumaan. Toinen syy oli silloin huoli nousevasta inhimillisestä hädästä. Kriisitilassa ihminen saattaa tappaa saadakseen ruokaa. Omavaraisuus vähentää luontevasti tätä mahdollisuutta.  Kauhistelin sitä tilannetta, että omavaraistelijana joutuisin käännyttämään ruokaa pyytäviä ovelta. Tämäpä oli vahva syy popularisoimaan omavaraisuutta ja lähteä opettamaan elintärkeiden taitojen haltuunottoa. Tositilanteessa me viljelijät joutuisimme sanomaan avunpyytäjille ”Ei”, sillä heitä olisi paljon. Monet heistä olisivat voineet kuunnella ajan viestejä vakavasti ja opetella omavaraisuutta hyvissä ajoin. He eivät tehneet sitä ja se oli heidän valintansa. Tämä moraalinen painajainen on merkittävästi ohjannut tekemisiäni vuosikymmenten ajan. Kehittelin omavaraisuutta pitkälti mahdollista raskasta eettistä ongelmaa varten. Toivon, että se ei koskaan toteutuisi. Tämä oli minun yhteiskunnallisen työn osuus enkä lähde muihin aivottomuuksiin mukaan.

Kumpi vastuunotto on merkityksellisempi: korjata muitten aikaansaamia vahinkoja, kuten ennallistaa soita, tai kehittää elämäntapaa, joka ei aiheuta senkaltaisia ongelmia? Yhdestä voit olla varmaa: jos korjaat toisten huolimattomuuksia, samaiset eivät muuta tyyliään ja tulevat työllistämään sinua jatkossakin. He jopa vapautuvat vastuunkannosta. Pidän huolen omista pienistä resursseista, jotta ne palvelisivat tulevaisuutta, joka itsessään olisi kestävä. Tämä linjaus koskee ekologisten kysymyksien lisäksi myös muita poikkeusolosuhteita.

Teininä selailin mainostekniikasta kertovaa kirjaa. Siinä mainittiin Woodstock- festivaalia muistaakseni yksi kaikkien aikojen onnistuneimpana mainoskampanjana, jota saatiin myytyä kulutuskriittisille hipeille. ’Ole itsesi, tuo mukaan telttasi, rauha ja rakkaus’ iskulausein luotiin epäkaupalliselta ja idealistiselta vaikuttava brändi. Iso joukko ihmisiä on aina ostopotentiaali ja kiinnostaa rahanvälittäjiä. Rauhanliike kiinnosti poliittisia toimijoita. Mitä tapahtuu Priden aatteiden taustalla? Miten ja milloin erottaa suurta aatetta alhaisesta hyödyntämisestä? Pelaako lopulta kaikki kapitalismin pussiin luomalla henkistä ja fyysistä irtolaisuutta? Muuan filosofi (Karl Popper?) sanoi tähän tyyliin: yritykset luoda taivas maan päällä tahtovat päästä irti helvetin.

Haluan auttaa sorrettuja. En halua tukea tulevia sortajia. Siksi autan vain maltillisesti, jotta heiluriliike pysähtyisi keskikohtaan.

Miten tietäisin kuka olen, kun olen keskeneräinen?

Arvaukseni on, että 42 ei ollut vastaus kaikkeen vaan kaiken kysymys. Subjekti kysyy, objekti vastaa. Kysyminen ei ole sen enempää nöyryyden harjoitusta kuin vastaaminen osoittaisi ylimielisyyttä.

Käytiin kierrättämässä muiden aiheuttamia jätteitä. 5 m^3 romurakennuksen purettua lasivillaa, suvun kuivuneita maalitölkkejä ja edellisten maatilapitäjien metsäisiä roskahautoja. Justus löysi yhden astumalla törröttävään lasisirpaleeseen. Haava oli syvä ja puhdistustyö tuskainen. Ympäristön siivoamisesta veloitettiin 150 €. Kannattavaa toimintaa meille rahatalouden syrjässä eläville.

Toivottavasti vasen laita suhtautuisi kärsivällisemmin, jos hyvinvointiyhteiskunnasta leikattaisi ekologisista syistä eikä kapitalismin hyväksi. Pelkäänpä että ei. Kummaa, että populismin harjoittamisesta viitataan ensisijaisesti oikeistoon.

Höyryhengitys helpottaa koronatautisen rautahevosen hengenvetoja.

Fossiilienergia on muuttanut kaiken. Se näkyy ensisijaisesti tuottamisessa mutta se on muokannut myös meidän sosiaalisia käytänteitä, ratkaisustrategioita, lastenkasvatusta ja koulujärjestelmää. Voimme hyvällä syyllä olettaa, että meidän kuvitelmat fossiilitaloudesta poistumisesta ovat fossiilisten vääristymien läpitunkemat. Siksi tuloksien kannalta varmin tapa oikaista harhaista maailmaa on kasvattaa ruokansa. Muihin keinoihin fossiilitalouden suitsimiseksi liittyy suurempi epävarmuustekijä onnistumisesta. Mitä korkeammalle kurkotetaan ison aikaansaannoksen toivossa – poliittiseen päätöksentekoon ja kansainvälisiin päästökauppoihin, sitä suurempi vaara, että työ valuu hiekkaan. Toinen sentään nostaa hiekasta vähäisen porkkanoita. Kenen tahansa yhteiskunta-aktiivin olisi hyvä arvioida itsekriittisesti miksi ei lähde omavaraisuuden kehittelyyn.

Pidän Kaija Saariahon musiikista. Samalla vierastan hänen kulttuurikäsitystään. Kulttuurilla ei voi ole itseoikeutettua asemaa eikä sillä voi ole itseisarvoa koska se elää toisvaraista olemassaoloa. Rest in permaculture!

”Lantun henki” on sijaiselämäkerta, jossa Touko, Antti ja Lasse tutkivat omavaraistumisen polkuja lantun ajatelmien hengessä. 

Kävin koulua ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta Saksassa. Nazi-ajan historian käsittely kouluissa oli intensiivistä ja minulle jäi mieleen aikalaisten kuvauksia siitä, miten kansa päätyi valtakuntakansleri Hitlerin pauloihin. Pohdinnoissa usein päädyttiin kansalaisrohkeuden puutteen ollen avainasemassa. Sittemmin sana ”Zivilcourage” iskostui lähtemättömästi mieleeni.

Tänään oli koululaisten päätösjuhla. Urheilusalin suojassa koululaiset suorittivat erilaisia pikkunäytöksiä. Olin äimänä kaikkia yhdistävästä tunnehalvauksesta. Syyttämättä (ihan normaalista) tilanteesta ketään, esiintyjistä eikä yleisöstä, totean vain, että jotain tuntuu olevan hälyttävästi pielessä.

Ryhmähengen sitovuus vei pienenkin omaperäisen tunneilmauksen, aplodit seurasivat kehotuksesta ja lopussa ihmiset poistuivat omille teille mahdollisimman sujuvasti keulivien mopopoikien ottaessaan haltuunsa tyhjentyviä katuja. Minusta ihmisten kasvoista välittyy useasti nöyryytetyksi tulemisen ilme. Tällaiset ovat teeskentelyt juhlat ilman viinaa.

Olen enemmän tottunut juhliin, joissa tunnelma on katolla ilman rohkaisuryyppyjä ja hermosauhuja. Kokemani patoutunut juhlatunnelma suorastaan huutaa laukaisutekijän perään. Itkijämummot ovat kuolleet mutta käärijä elää.

Kansalaisrohkeuden puute petaa tien raivokkaalle yhteistoiminnalle. Se, mitä yksilö ei uskalla, saa luvan ryhmässä. Kriisitilanteet, sodat ja epävarmuus kasvattavat painetta. Kun puhutaan mielipiteiden polarisaatiosta, ei ole yksinään kyse mielipiteiden jyrkentymisestä vaan ihmisten ryhmittymisestä niiden ympärille.

Sosiaalisen painekattilan avaaminen varhaisessa vaiheessa on tärkeä, koska myöhemmin se ei ole enää mahdollista. Kansalaisrohkea ja –kykyinen ihminen osoittaa sosiaalisille paineille muitakin purkautumisväyliä kuin niitä kaikkein stereotyyppisimpiä, alkeellisista tunnepiikeistä kumpuavia. Väylän avaaminen on vaikea laji, sillä olen usein nähnyt tavan, jossa vain halutaan “rikkoa rajoja”. Sen tekemiseksi ja sosiaalisen kynnyksen ylittämiseksi tarvitaan vihaista, ylimielistä tai itsenöyrytyksen lisäpotkua. Yrityksestä voi jäädä käteen myötähäpeää, paha oloa ja sulkeutuneita mieliä – juuri sitä, mitä kansalairohkeneva eniten pelkää. Hyvät vibat nousevat sydämestä ja tilannetajusta.

Kansalaisrohkeutta on syytä harjoitella asteittain, sillä se aina rohkaisee muita olemaan hieman rohkeampia. Ja samalla kasvaa itse. Se, mitä sosiaalisesti pelkäämme seuraavan ryhmäkaavasta poikkeamisesta, osoittautuu usein vain oman mielikuvan tuotteeksi. Koen, että ihmisen kyvyt henkiseen kasvuun ovat aika rajalliset. Mutta kansalaisrohkeuden opettelussa on aito mahdollisuus kehittyä ja se tekee yhteisön vahvemmaksi kuin samanhenkisyys.

Lasse Nordlund oli koulupoika, jonka kädet viitatessaan saattoivat olla stressistä märkiä.

 

Mahtavaa! Minäkin haluan >>rangaistuksen!

Nuorempana uho auttoi minua puolustamaan elämäntapaani, koska puolustavia sanoja ei vielä ollut.

Perinteitä mielletään suojaaviksi ja kestäviksi tavoiksi elää. Mutta miten päädyttiin tähän? Amazonin metsiäkin on perinteisesti poltettu. Jos perinteiden katsotaan edustavan kestävää kulttuuria, varteen otettavia ehdokkaita löytyy ehkä varmimmin ajalta ennen teollisuutta.

Milloin puhutaan perinteistä? Silloin, kun Suomessa halutaan harjoittaa Brysselin päätöksenteosta vapaata ns. perinteistä metsätaloutta, sisällytetään perinnesuojelun piiriin koko nykyisen, varsin epäperinteisen koneellisen metsäkäsittelyn. Koska todellisuus on tämä, nykymetsätaloutta pyritään säätelemään, koska se ei ole enää mikään kotitarveharrastus. Kieli on enimmäkseen sosiaalisen vaikuttamisen väline kuin informaation väylä.

Jospa vaatimus työpaikkojen luomisesta kohdistuisi siihen, että puretaan jatkuvaa automatisaatiokehitystä. Metsäalan kehitys on karsinut koko ajan työpaikkoja koneistamalla työtään, joten työpaikkoja voi luoda lähinnä kasvattamalla hakkuumääriä. Se, että kehitys on idioottimainen, ei johda siihen, että sille tehtäisiin mitään. Harvoin historiassa ihmiset ryhtyvät vastustamaan alkusyitä kuten Ranskan konerikkojat, joilta sana sabotaasi (sabot = ’puukenkä’) on saanut nimensä. Wikipedia: ”Perinteinen tarina kertoo, että koneita, erityisesti kutomakoneita, on tuhottu rikkomalla niitä puukengillä, mutta tätä ei tiedetä tapahtuneen sanan syntyaikoina.” En tiedä, oliko silloinkaan kyse syvemmästä oivalluksesta kuin oman työpaikkansa säilyttämisestä. Lääke lähes kaikkeen on jälleen omavaraisuus: siinä luodaan oma työpaikkansa eikä omatuntoaan tarvitse myydä.

Kyseenalaistaminen on hyvä, toiseksi osoittaminen on parempi.

Metsänsuojelu teolliselta tehokäytöltä on hieno asia. Ongelma ei ole, että puuta käytetään rakentamiseen tai polttopuuksi. Meidän maailman ongelma on, että kaikkea tehdään potenssi sataan. Siellä, missä kauan sitten korvessa ihminen kaskesi metsää pelloksi, se saattoi lisätä luonnon monimuotoisuutta. Kun teollinen ihminen tarttuu asioihin totaalisen kattavasti, jälki on selittelystä huolimatta katastrofaalinen.

Valitettava seikka suojelun kannalta on, että valtio voi poikkeustilanteissa varata kansakunnan nimeen lähes mitä tahansa varoja. Suojelutyössä kannattaisi ennakoida kriisitalouden pakkotoimenpiteitä ja miettiä, miten siihen suhtautuu. Aika voi käydä vähiin.

Kuti 2021

Freedom-addicted people usually never build abstract enterprises. That’s fine, because they will not manage to create an atom bomb. But they often try to take advantage of people’s work, who have built systems of power on the costs of people’s freedom. Mostly freedom, which  we try to achieve, restricts other people’s freedom – only sometimes it feeds other people’s freedom in the whole.

Ajan myöten ihmisten väliset vallankamppailut käyvät minulle yhä turhauttavimmiksi. Varmin tapa saada selville, tavoittaako toinen valtaa, on olla sille avoin. Jos toinen ei pyri kerryttämään valtaa, hän usein osoittaa sitä olemalla itsekin avoin. Jos hän pyrkii etulyöntiasemaan, hän kertoo sinulle vain sen verran, että jatkat kertomaan lisää yksityiselämästäsi.

I.) Huoltoasemalla näin sotilasasuun pukeutuneen miehen. Hän yritti näyttää brutaalilta. Univormu näytti antavan voiman tuntoa ja alaleukaa eteenpäin työnnettynä hän vihoitteli maksuautomaatillekin. Tunnen sivistyneitä armeijan henkilöitä. Sitten on sellaisia, joille armeijan statuksen antama noste ei kertaa kaikkiaan sovi. Heille ryhmään kuuluvuuden tunne on alibi purkaa kaiken sisällä asuvan halveksunnan mieluiten sellaisiin ihmisiin, jotka eivät suostu kunnioittamaan heidän univormujaan.

II.) Yllä oleva karikatyyri kertoo, miten sosiaalisen paineen alla ihmiset lajittelevat itse itseään erilaisiin leireihin. Samaa tapahtuu myös diagnoosien yhteydessä. Jos arvelet, että sulla on autismikirjon ongelma, haet lääkärille ja saat diagnoosin. Silloin sinussa todennäköisesti vahvistuvat samaistumisen kautta juuri siihen oireyhtymän kuuluvat oirekuvaukset. Tässä esimerkissä psykologinen ilmiö on verraten harmiton, mutta minun huolen kohteena on kokonaisen kriisiytyvän yhteiskunnan mielenmekaniikkaa. Samastumisen kautta luomme arkaaisen laumasielun.

III.) Olemme hiemaan yrittäneet hankkia tietoa, miten toimisi ihmisten kanssa, jotka ovat vajonneet salaliittoteorioiden suohon. Heitä on paljon, jotka ovat katkaisseet tulkinnalliset siteet maailmaan niin perustavanlaatuisella tavalla, että paluu loogisen ajattelun kautta on melko mahdotonta. Ammattilaisauttajat tuntuvat olevan itse jonkinlaisessa suossa, koska he eivät muuta osaa sanoa, kuin se, että pitää uskoa mitä viranomaiset sanovat. Kehen viranomaiseen? Olin ällikällä näin huonosta eläytymiskyvystä salaliittoteoreetikkojen mieliin. Salaliitoteoreetikko nimenomaan ammentaa siitä, että esim. koronaepidemian aikana erilaiset asiantuntijat lausuvat erilaisia näkemyksiä tilanteesta, puhumattakaan naapurimaa Ruotsin melko päinvastaisesta koronastrategiasta. Toiseksi auttajien auttamiskykyä tuntuu olevan rajoittunut, koska he eivät ole näköjään tavannet yhtäkään tervejärkistä rokotekriittistä. Harmillista, koska niitäkin on.

IV.) Olisin luullut että tieteen voittokulussa myös psykologia ja ihmistuntemus olisivat ehtineet mukaan. Mitä olen pannut merkille pandemian hoidosta ja puuttuvasta jälkihoidosta on, että koronan jättämät arvet ovat syviä niiden ihmisten kohdalla, jotka kieltäytyivät rokotuksista ja joutuivat selviytymään kovasta sosiaalisesta paineesta. Koronan jälkiselvitys ei ole tapahtunut ja lisäksi meillä on nyt sodan uhkakuvien käynnistämä mielipideankeus alkanut vallata tilaa. Minua yllätti, miten ajattelematta moni itse Terveysviranomainen siirtyi poliittisen vaikuttamiskäyttäytymisen piiriin ohittaen ihmisen mielen haavoittuvuuden. Tämä nolo tilanne edesauttaa, että jälkipyykkiä halutaan välttää. Mutta vaikenemiseen arvet eivät umpeudu vaan moka ajaa edelleen ihmisiä salaliittouskontojen suuntaan.

V.) Asiantuntijuuden ylikorostuneisuus vaikuttaa itseään vastaan, sillä pinnallinen osaaminen tuo pettymyksiä. Moniko Ukrainan sodan asiantuntijoista on osunut oikeaan, kun teki ensimmäisiä ennustuksia vuosi sitten? Meillä on liikaa itseään asiantuntijoiksi arvelevia ihmisiä, jotka hieman myöhemmin nousevat politiikkaan ehkä jopa presidentin virkaa mielessä. Salaliittoteoreetikoilla on minun nähdäkseni usein ongelmia sovittaa ihmisten ilmeisen ristiriitaisia viestejä yhteen. Tässä tilassa toiset etsivät selittävän voiman Jumalasta ja toiset arvelevat Bill Gates:in olevan kaiken takana.

VI.) Joukkokäyttäytymisen voimistuminen kasvattaa laajoja rintamia mutta ajattelun diversiteetin kustannuksella. Tyly voima kuljettaa kohti ennalta arvattavissa olevia tilanteita. Sotaan johtavat eskalaatioketjut ovat älyllisesti karmaisevan yksinkertaisia siirtoja, joiden ohjaamisessa olemme hyvin avuttomia. Ukrainan sodan etenemisen suhteen en ole törmännyt luoviin analyyseihin (salaliitoteorioita en kelpuuta analyyttisiksi), jotka tuovat lähemmäs ymmärrystä. Jos ylipäätään jotain on tehtävissä, niin pyrkikäämme välttää pelon ja ryhmäpaineen kanssa leikkimisen ja asiantuntijuuden kanssa pöyhkeilyn. Ne siirtävät huomattavan osan ihmisistä oppositioon, jolloin rakentava vuorovaikutus saattaa kuolla pois.

VII.) Jos haluaa ajatella optimistisesti, salaliittoilmiöön voisi liittyä pyrkimys vapautua liian holhoavaksi käyneestä esivallasta ja sen julistamasta ajatusmaailmasta. Vapautumisessa mennään alussa sitten ojasta allikkoon, jonka jälkeen tilanne tasaantuisi. Silloin osapuolet olisivat oppineet läksynsä. En ole erityisen optimistinen.

Kaikki leikkivät tekoäly-chatillä, vaikka hiilijalanjälki on pitkä. Ja ruokimme sitä ja se kasvaa. Milloin minä sorrun ja esitän huolitellun kysymyksen algoritmi-aivoille? Miten vähän mahtaakaan järkeily leikkimiselle.

Maria tuon keksii:  artificial intelligence = AI ; tekoäly = TÄ?

Olemme osaamisestamme hyvin vähän opettaneet lapsillemme. Halusimme olla mukavia vanhempia.

Meidän elämä on ollut poliittisesti kummallinen jo ennen Omavaraopistoa. Opistoa kohtaan on ollut kiinnostusta yli puoluerajojen mutta yksi taho on aina pitänyt visusti etäisyyttä: Vihreät! Olemme kyllä tasapuolisesti antaneet rukkaset. Haluamme pysyä riippumattomina.

Omavaraopiston ja meidän viereistä metsää parturoi Riveria. Kaksi oppilaitosta jotka ohjeistavat oppilaitaan erilaiseen tulevaisuuteen. Ennen puut kasvaisivat samankokoisiksi takaisin yhdessä ihmisiässä. Viime vuosien ankaroituvat sääolot eivät enää lupaa kasvurauhaa metsälle ihmisen iäksi. Sekä metsä, maaperä että me tulemme kaipaamaan suojaa helteiltä, myrskyjen voimilta ja sijoiltaan menevän ekosysteemin seurauksilta. Resurssiahdinkoon ajautuvat yhteiskunnat ovat perinteisesti välittäneet vain lyhyen aikavälin tarpeista. Me opetamme mahdollisimman sovinnollista rinnakkaiseloa luonnon kanssa ja toiset oppivat viemään sitä. Riverian opiskelijat tulevat iän puolesta todennäköisesti näkemään metsäpeitteen ohenemista ja elämänehtojen kaventumista. Jälkeenpäin voi sitten olla ajattelematta koko jutun kulkua.

Päivän piristys:

Olemme suurimman osan ajasta kuolleita: ennen syntymää ja elämän jälkeen (jos jätetään jällensyntymään pois laskusta). Niin pitkän kuolon keskeltä voi olla vaikeata herätä elämään ja harvat vuodet kuluvat kuolontokkurassa.

Cogito ergo sum –ajattelen (miten saisi ihmisiä kiinnostumaan omavaraisuudesta), siis olen (poliitikko).

Erään kirjan takakannessa lukee ”Jotta voisimme ymmärtää ihmisen luontosuhdetta, tarvitsemme monitieteistä yhteistyötä.” Kääntäisin tämän arkikielelle näin: ”Jotta työpaikkani luontosuhde-tutkijana säilyy, tarvitsen visaisia monitieteisiä kysymyksiä, jotka tuottavat lisää monitieteisiä kysymyksiä.”

Vieressä parturoidaan metsää. Meidän metsätilasta on tulossa tupsu hakattujen metsien keskellä. En haluaisi enää kiintyä maisemiin, kun Metsäsuomen ikioma epäjumala Molok haukkaa kauniin pala palalta. Raha tekee ihmisestä ruman.

Jos kuvittelisimme, että vessapaperista luopuminen olisi merkittävä ilmastoteko, moniko olisi valmis käyttämään sammalta, rutistettua sanomalehteä tai muita konsteja? Todennäköisesti niinkin pieni luopuminen nostaisi vastalauseiden myrskyn. Vessapaperista ja vesivessoista luopuminen kohti kompostointia ja ravinteiden kierrätystä olisi merkittävä teko, sillä se mitä meistä tulee ulos on aika lailla edellytys sille, mitä kasvukauden jälkeen meidän on laitettava sisään.

Pääsiäisenä ihminen taantuu Cro-Mignon ihmiseksi.

Joonas Konstig muotoili sen hyvin, yhteydestä irrotettuna:

Ihmiset tykkäävät jännittävistä asioista. Kun ympärillä on jännittävyyttä, sitä tuntee olevansa vähän niin kuin enemmän elossa. Uusi Nato-Suomi tarjoaa ehkä turvaa, mutta ennen kaikkea jännittävyyttä. Ajatus amerikkalaisista sotakoneista ja nyt avoimesti yhteisistä sotaharjoituksista on, niin, jännittävä. Kuulostaa hölmöltä, mutta jännän vetovoimaa ei kannata aliarvioida.”…”Voimakkaat ihmiset osaavat kunnioittaa voimaa, koska he ymmärtävät voiman voiman. Heikot taas eivät ymmärrä, miten voimakasta voima on, joten he haukkuvat sitä. Jos heikko sitten saa voimaa, hänestä saattaa tulla nousukas, joka pröystäilee uusilla lihaksillaan ja halveksuu heikkoja – unohtaen kiusallisen nopeasti olleensa vielä äsken viisikymmentäkiloinen kynäniska itsekin.”

1980- luvulla viihdyin kaksikymppisenä, niin kuin muutkin fiksut tyypit, anarkisti-kulttuuripiireissä Saksassa. Maailmanparannusideologian peruskivi oli suurin piirtein näin, että vanhan rojun pitää väistää jotta paremmalle tulee tilaa.  Toimintastrategia oli kaiken arvovallan kyseenalaistaminen, mukaan lukien oikeuslaitosta, poliisien toimintavaltuuksien kriittinen tarkkailu sekä vaali- ja muunkin vilpin epäily. Salaliittoteorioita oli silloinkin tarjolla.  Oltiin niin marginaaleissa, ettei meidän edesottamukset vaikuttaneet kummemmin valtakunnan elämään ja hyvää näin. Nyt panen merkille, että meidän nuoruuden kulttuuripiirien toimintastrategiset pohdinnat on otettu käyttöön. Monet kansalaisryhmät tekevät kaikkensa polarisoidakseen väen, kylvämään epäluuloa ja kaivamaan yhteiskunnan rakenteiden perustuksia. Vaatimus vaalien uusinnasta on jo vakiintunutta uhittelua, jonka seuraukset yhteiskunnan dialogille ovat tuhoisia. Toisin kuin 40 vuotta sitten, kyseessä ei ole enää vain marginaali-ilmiöstä ja se huolettaa. Olen edelleen välttämättömän ja ripeän muutoksen kannalla, mutta hallitsemattomien purkutalkoiden päässä ei löydy se parempi maailma. Purkaminen käy näppärästi, rakentaminen on hidasta, mitä näen on typerää egoilua.

Selailin kirjan kristillisestä sielunhoidosta vuodelta 1970. Kirjoittaja käsittelee hoitajien kohtaamia työtilanteita ja niiden kanssa olemisesta.  Sävy on lempeä. Kirjoittaja haluaa selvästi olla hyvä kristitty ja etsii hoidettavien kanssa työskenneltäessä vakaumuksellisia ratkaisuja. Myös tapa, miten hän käsittelee homoseksuaalisuutta ei ole sairausvetoinen. Häneltä liikenee siihenkin ystävällistä ymmärrystä. Hoksasin tällä kertaa, miten paljon tuo teksti eroa nykyisistä ammattikirjallisuudesta. Vanhassa kirjassa käsitellään elämänkirjoa sillä tavalla kuin se tuntuu tulevan vastaan. Nykyään keskiössä ei välttämättä ole elämänkirjo vaan se, mistä on tieteellistä näkemystä. Muusta mieluummin ei sanota mitään. Nykykirjoituksista, joihin olen törmännyt, välittyy kylmempi ja kliininen asenne elämää kohtaan. Siinä, missä uskovainen pyrkii tulkitsemaan maailmaa omasta näkökulmasta, tieteelle uskolliset tekevät saman. Merkilliseltä tuntuu se, että uskonnollinen lähestymistapa saattaa sittenkin jättää elämänkirjolle enemmän huomiota kuin tiedesidonnainen tulkinta. Eihän tiede pyrikään monimuotoisuuteen vaan viime kädessä singulariteettiin, kaiken jyräävän selitettävyyteen. Vika ei ole tieteissä mutta meidän ymmärryksessä tieteistä. Tuntuu pahalta.

Tukdam -dokumentin katsominen ei tuonut paljon uutta, paitsi näytti tutkijoiden tuskaisuuden ilmiön edessä, joka on ilmeinen mutta ei taivu tämän hetken tieteellisen lähestymistavan edessä. Vakava kiusaantuminen johtunee myös siitä, että ilmiön tunnustaminen laittaa lääketieteen eettiset linjaukset uuteen valoon, esim. kuolemanmäärittelyn ja elinsiirtojen osalta.

Se, että tietoisuus ei ole täysin paikannettavissa aivoihin jättää auki, missä muualla se voisi olla.

Useat tieteen rajakysymykset avaavat väyliä epätieteellisiksi katsottuihin mysteereihin. Luokitteleminen epätieteelliseksi ei suinkaan tarvitse tarkoittaa mitään epäjärjellistä vaan on usein vakiintunut tapa hallita todellisuutta.

Tieteen ylimielisyys on saanut paljon takkiinsa, mutta se ei estä sitä jatkamasta samaan malliin. Eläimillä ei ole tunteita eikä tietoisuutta. Nyt tiedetään toisin, no, mutta jatketaan niiden tappamista. Syömällä karhun lihaa, saamme karhun (henkiset) voimat?  

Kasvit ovat kasveja vaikka miten Roald Dahl sen toisin näkee. Nyt ne ovat saapuneet, >>ääntelevät kasvit, kiusaamaan vegaanejakin.

Mitäs muuten kannibaalit oikein meinaa?

 

Vaalien alla saan taas kokea olevani epäkansalainen. Arvelen, että suurin osa äänestämättä jättävistä eivät ole toimintaansa kovin pitkälle pohtineet. Siksi on vaikeaa kutsua tekoa päätökseksi. Minä olen pohdiskellut kysymystä koko elämäni aikana uudestaan ja uudestaan ja – jätän taas äänestämättä. Perusteluita olen moneen kertaan antanut ja julkaissut. Sosiaalinen paine kehittää väittelytasoa silloin kun asettuu vastustamaan sitä. Huomasin muutosta myös aseistakieltäytymisessä. Minä joudun Saksassa perustelemaan päätöstä tyhjentävästi kirjallisena ja sen jälkeen joutuin vielä suulliseen tenttiin lautakunnan eteen, joka koostui armeijan henkilökunnasta  ja siviilihenkilöistä. Sen jälkeen tiesin, että olen miettinyt asiaa. Myöhemmin laki muuttui lepsummaksi ja sen huomasi sivareiden paneutumisen vähyytenä.

Ihmettelen suomalaisten teknologiaintoisten “asiantuntijoiden” naiiviutta. >>Jos AI on vain lelu, miten se voi olla kumouksellinen? Tiedefilosofiaan ja -historiaan ei kuulemma yliopistoissa aikaa tuhlata.

Varmuuden vuoksi mielessä: mitä jalompi aate, sitä julmemmat teot.

Karu tosiasia toisvaraisuudesta: mitä enemmän ihminen on riippuvainen toisista, sitä enemmän hän käyttää (joutuu käyttämään) valtaa toisiin ihmisiin turvatakseen elämäänsä. Vaihtoehtoisesti hän voi hakeutua yhteisön suojaan, joka tekee tämän hänen puolestaan. Jos sinusta tuntuu, ettet haali valtaa, se johtuu siitä, että sinulla sitä jo on – suorasti tai välillisesti.

Ideaaliomavarainen ei tarvitse ulkopuolista energiaa ja se on hyvin taitavalle jopa mahdollista. Maailman energiakulutus (600 ExaJoule eli 600 ja 18 nollaa perään) vastaa jokaista maailman asukasta kohden laskettuna  40 orjaa, jotka polkevat sähköä yötä päivää. Jos annat niille 8-tuntisen työpäivän ja viikonlopun sinulla on 170 energiaorjaa. Jos maailman väestöstä vain puolet nauttii katetusta pöydästä, sulla on normaalikuluttajana palvelusväkeä 300- hengen edestä.  Omavaraisena olet elättäjän eikä elätettävän roolissa.

Tekisi mieli pehmentää, mutta mahtaako olla näkemys edes kärjistetty? Koen, että ihmishistoriassa olemme pääsääntöisesti parannelleet ongelmia vielä isommilla vahingoilla. Toki ne olivat joskus erilaisiakin.

Huuhaan kitkemisen yhteydessä avautui samalla mahdollisuus osoittaa sosiaalista kelpoisuutta. Huomasin, että toisen väittäessään jotain epämieluisaa on ruvettu vaatimaan välittömästi lähdeviitteitä. Lyttäys on tehokas. Onhan se välillä hyvää jarruttaa ylen lennokkaita ajatelmia mutta joskus kannattaa muista, että 1) voi olla, että melko ilmeinen asia ei vielä ole tutkittu, 2) useimmilla ei ole arjen pyörittämisen ohella mahdollisuus hankkia jutustelua varten 10-15 yliopistotutkintoa, 3) todistustaakan vierittäminen 100% toiselle on ymmärrettävä teko mutta altavastaajalle hyvin usein ylivoimainen, vaikka teoreettisesti mahdollinenkin.

Pointini oli, että mitä tahansa hyvään tarkoitettua voi käyttää ilkeästi. Lähdeviite tähän vain puuttuu.

Kasvoin kodissa, jossa ei ollut telkkaria. Vanhempani oli sitä mieltä, ettei se ole hyväksi perheelle. Minusta se oli hyvä päätös ja kaikilla oli vahvoja harrastuksia. Elokuvatietouteni jäi vähäiseksi eikä kasvanut sanottavammin omavaraistelun kautta.

Joitakin vuosia sitten ajattelin tutustua elokuviin, joita pidetään merkittävinä teoksina. Niiden avulla yritän edelleen ymmärtää paremmin niitä mielenvireitä, jotka pitävät meitä ihmisiä liikkeellä tässä maailmanmenossa. Katsoimme nyt Metropolis-elokuvan (1927). Mieleni yhdisti kone-ihmisen Marian erityisen vahvasti tekoälyyn. Elokuva edustaa klassista kertomusta Hybriksestä. Tarina on olemassa tuhansia vuosia mutta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä meidän toimintaan.

Julkisessa keskustelussa sota ja ekologia kulkevat lähes täydellisesti erillään toisistaan. Tästä voi ehdottomasti päätellä, että niiden kosketuspinta on niin väkevä, että siitä puhuminen pitää välttää. Vielä tärkeämpää kuin välttäminen on, ettei pohdinta ulotu tekoihin. Minun mielestä Pentti Linkolan rohkeimpia ja kirkkaimpia ajatustekoja oli kieltäytyä aseista ekologisista syistä.  

Kokonaisvaltaisuus on trendikäs. Kokonaisvaltaiset näkemykset elämään erottuvat spesialistien yhteiskunnan päävirrasta. Ne antavat vaikutelman ”enemmästä”. Tosiasiassa kokonaisvaltainen hahmotustapa karsii erityisosaamisesta, mutta se on ok, kun suurin osa väestöstä puuhaa nippelitiedon parissa. Koska se on mukavampi! Luultavasti suurin osa ihmisistä haluaa olla edes jonkinlaisen vastuullisuuden maineessa. Vastuulliset päätökset eivät synny helposti ja usein – maailman isot ongelmat – eivät ratkea lainkaan. Jatkan otteella (Kohta se tulee!) valmistuvasta resurssikirjoituksestani: ”Vastuulliseen ajatteluun pyrkivä ihminen joutuu kokemaan piinallisen mahdottomuuden ja vetäytyy mieluummin yhden asian ajajaksi, jotta hän säästyisi itse ylivoimaisesta vastuu- ja päätöstaakasta. Silloin hän välttyy sovittamasta yhteen asiakokonaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja astuvat toistensa varpaille. Mutta silloin hän ei enää käsittele asioita kokonaisvaltaisesti. Tämä vastaisi messiaanisen pelastuksen odottelua. ”

Valtimon kuntaahan lakautettiin muutama vuosi sitten. Jotkut sinnikkäät etsivät vaihtoehtoja.

Henkisen jaksamisen kannalta voimme sulkea mielemme ympäröivästä ikävästä, jolloin menetämme ehkä jotain todellisuuden ymmärtämisestä. Jos pidämme silmät auki, vaikka tekeekin kipeää, meillä on mahdollisuutta kehittää suhdettamme ympäröivään maailmaan. Jälkimäinen tie on ollut minun valintani. Olen kipuilut mutta pysynyt elämänmyönteisenä. Ilman kohtaamista en olisi voinut kirjoittaa ”Elämämme perusteista”, johon maailman ikävää on tiivistetty tunnekevyesti vastaanotettavaksi tekstiksi. Tämä tekee tekstistä lukijalle toiskäden tietoa.

Älypuhelin vei älyn, tekoälypuhelin korvaa sen.

Ihmettelen ikuista teknologiauskovaisuutta. Vastikään sattui koneälyn tekemä ”hauska” virhekäännös >>Joe ja Sauli . Millä ihmeen luottavaisuudella laitetaan koneälyn kääntämään valtiojohtajien räjähdysherkkiä julkilausumia? Tekoälyorgasmi leipoo nyt lisää arvaamattomia riskejä vanhojen lisäksi ja koulussa opetetaan jo lapsia käyttämään sitä, jotta lapset luovat kysyntää tekoälyn jatkokehittelylle. Uskovatko kasvattajat todella, että he voivat valmisttaa lapsiaan hallitsemmaan konetodellisuutta kun kaikien aivot ovat jo virtuaalimaailman hallinnassa? Minulla on varmaankin vain huono päivä, kun tämä on jo kolmas postaus.

Myllerrys pakottaa miettimään mitä on puolustamisen arvoinen. Miltä minusta tuntuisi osallistua sotatoimiin ja kantaa ammuksia, joista yhdenkin laukaus mitätöi elämäni työn luonnon ja elämän varjelemisessa? Vaikka kammottaa mitä rajan takana tehdään, niin rajan täällä puolenkaan emme osaa olla tuhoamatta. Yhteiskuntamme kestämättömyys tuhoaa toisella tavalla, vaikkei suoraan tappamalla. Riittäkö aste-ero, että voisin osallistua sotilaalliseen puolustukseen? Luultavasti ei riitä. Tositilanteessa toimin todennäköisesti omatuntoni mukaan sosiaalisesta painostuksesta huolimatta. Ja se on se, mitä olen tähän saakka tehnyt.

Ote valmistuvasta resurssikirjoituksestani:

“Millä mittarilla havaitsemme? Elämme aikoja, jolloin primäärienergiaa kuluu koko ajan jokaista maailman ihmistä kohtaan yli 2 kW:n edestä. Se vastaa noin 2 sähköhellan levyä täysillä. Sen tuottamiseksi ihmisvoimalla tarvittaisiin 40 energiaorjaa jokaista maailman ihmistä kohden – yötä päivää. Luontaistaloudessa suhde on toisinpäin: terve ihminen toimii ylijäämäisesti ja elättää itsensä lisäksi toisenkin. Mutta meillä yksi google-haku vaatii energia, jolla voisi keittää kupillisen teetä. Kun katsomme elokuvaa netitse, sillä lämpiäisi sauna. Arvion mukaan tekoälyn kautta tehty haku vaati 1000 kertaa enemmän energia kuin tavallinen google-haku. Tuntuuko se missään? Ei, Vaikka tilanne on käsittämätön, meillä on tunne, että ymmärrämme realiteetteja.”

Sosiaalisille eläimille, joita olemme, sosiaalisen aseman muutos on rankka tapahtuma. Olen tähän asti ajattelut lähinnä sosiaalisen arvoaseman pudotusta. Tuntuu, että myös asemamuutos ylöspäin voi olla vaikea, sillä silloin saattaa menettää vanhat ystäväverkostot. Yhdessäoloon tarvitaan jaettua todellisuutta.

Olen maininnut usein ”merkityksellisyyden tunteen” ihmisen elämässä. Sivuvaikutuksena näin ylevän asian tiuhaan mainitseminen nostaa sitä tavoiteltavien ilmiöiden listalle. Kaipaamme sitä, mikä tuntuu olevan vain harvoilla. Koska, oletettavasti, moni ihminen potee merkityksellisyyden tunteen puutetta, lähdetään hakemaan sitä. Yleisesti arvellaan sen olevan jotain aivan erikoista – suurempaa tietoisuutta.  En usko niin eikä sitäkään, että sitä voi hakea. Arvelen, että se on vain tieto siitä, millä tavalla vaikuttaa toisiin ihmisiin.

Marjojen kääntelysäilytysmenetelmän keksiminen olisi monelle ”straight” ajattelevalle tutkijalle vaikea ajatuspolku. Osaavat muutkin outoja polkuja kulkemaan. Kuuma vesi saattaa jäätyä aikaisemmin kuin kylmä- häh! Mpemba-effect

Tämä vanha ja varsin yleisesti omaksuttu kertomus täyttää kaikki salaliiton kriteerit.  Paholaisen juonet, jotka tähtäät meidän lankeamiseen, mieluiten kaikkia kymmentä käskyä vastaan samalla kerralla, ovat ympärillämme. Tämä kestosalaliittoteoria on niin tieteellisen arvioinnin ulkopuolella, että on jopa tieteen tekijöitä, jotka saattavat olla sen vaikutuksen alaisia. Kuten päihteiden kanssa, jotkut sekoavat ja monet viettävät vähäoireista rinnakkaiseloa teoriansa kanssa. Monet ovat löytäneet rauhan.

Omavaraopiston opettama resurssitalous on aivan eri asia kuin valtakunnallinen huoltovarmuuskonsepti.

Reilut kaupat

Mietin, miten eri intressiryhmät tulisivat keskenään paremmin juttuun. Syvään juurtunut neuvottelutyyli on järkähtämätön vaatiminen. Miten asiat voisivat mennä toisin, jos ei vain vaadi vaan tarjoaa jotain itsestään: Hei, minä voisin tulla auttamaan kitkemisessä, jos lopetat tuon nurmikon myrkyttämisen! Vaatiminen ei ole välttämättä kovin uskottava, jos teko jää vain suunsoitoksi

Arvasin oikein, että omavaraisuuteen liittyvät positiiviset mielikuvat tulevat muotiin ja hyödynnetään miten tahansa. Törmään tuon tuostakin tuotteisiin tai palveluihin, joissa leikitään erityisen innokkaasti sanoilla ”Oma” ja ”Vara”. Tein joskus päätöksen, etten asetu oikomaan ”Omavaraisuus”-sanan vääristelevää käyttöä, sillä se on tuhoon tuomittu ponnistus. Tärkeämpää on pitää opisto kaukana hyödyntämisyrityksistä. Niitä tulee paljon ja mairittelevin sanoin ja tiedän monien projektien muuttuneen kasvottomiksi menemällä mukaan yhteishankkeisiin. Käytännön haaste on vain ennakoida yhteistyökuvioiden mahdollisia seurauksia.

Tuntuu vatsanpohjassa nähdä, miten erinäisen piinkovat eri alojen trollit yrittävät hälventää ilmeiset vaikuttamisyrityksensä kääriytymällä välillä harmittomiksi kulttuuriharrastajiksi. Miten hyvin mahtuvatkaan aggressiivisten postauksien lomaan herkän laulun suositus poetisten ilmaisujen kera. Kuin joulunvietto rintamalla, alennusmyynnissä. Yök!

Sosiaaliset pelit:

Jos ihminen on saavuttanut arvovaltaa jollain alalla, hän on haluton riskeerata sitä muilla alueilla. Meillä on siis taipumus linnoittautua omaan sosiaaliseen pesään mutta tykkäämme houkutella toisia pesästään  paljastamaan heikkoa korttiaan.

Ajatus kirjasta syntyi noin 8 vuotta sitten. Kuuden vuoden aikana se muovautuu. Nyt se näkee päivän valon. Poesian kirjat keväällä 2023

Ärjän ympäristötaiteen tulokset eivät kaikki ole kovin vakuuttavia. Elonkehää lukiessani törmään tällaiseen: ”…ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän elämäntavan tueksi tarvitaan heikkoa tietoa. Tällaisia ovat esimerkiksi syväekologiset, ekofeministiset ja alkuperäiskansojen tietokäsitykset, joissa arvostetaan monimuotoisuutta, ollaan uteliaita tuntematonta kohtaan ja pyritään ymmärtämään erilaisuutta…”. Kenen hatusta tämä on vedetty? Onko kysytty esimerkiksi Lähi-Idän paimentolaisheimoista? Sijoitan tällaisia väittämiä samaan kategoriaan kuin myytit jaloista villeistä, kaikkien aikojen neroista, naisten ylivertaisesta yhteydestä elämään. Ekohaahuilubullshit :-). Mystiikka on vakavaa sieluntiedettä. Mystifiointi on sumutusta ja sosiaalista peliä.

Minun aikaani vielä laitettiin lastentautia sairastavan lapsen viereen tervettä lasta, jotta se saisi taudin ja immuniteetin. Menettelyn syy on, että myöhemmässä iässä sairastumiseen liittyy suurempi komplikaatioiden riski. Polio on kulkenut ihmisten keskuudessa vuosituhansia. Luin joskus tiedelehdessä, että taudin rampauttavat seuraukset kasvoivat vasta viime vuosisatoina, jolloin elinympäristöä alettiin pitää hygieenisesti puhtaampana. Sen seurauksena poliota sairastettiin keskimäärin myöhemmässä iässä, jolloin hermosto on ihmisessä jo kehittynyt loppuunsa. Vauvaniässä polion vauriot voivat vielä korjaantua. Ekaesimerkki kertoo tavasta mitä hoidettiin infektiotauteja luomusti. Polioesimerkki kertoo siitä miten elämäntavat voivat sairastaa. (En aio nyt arvioida hoitomenetelmien eroja, koska se ei ole se pointti). Yhteistä esimerkeillä on, että ne toimivat ilman lääketeollisuutta, joka on osaa meidän ekologista kestämättömyyttä ja kylvää siten itsekin sairautta, jotta se lupaa hoitaa.

Terveydenalan resursointikysymyksiä ja eettisiä näkökulmia puidaan pitkälti julkisuudelta piilossa, koska kansalainen keskimäärin peilaa terveysalakysymyksiä vain omien pelkojen ja vaatimuksien kautta. Heikko yleisnäkemys johtaa helposti silmittömään raivoon.

Lääketeollisuuden roolista nähdään kapeasti vain sen välitön tarjoama apu. Avun (ekologinen ja uus-kolonialistinen) hinta haalistuu olemattomiin silloin kun kävelemme lääkkeen kanssa kiitolisin mielin ulos apteekista.

Jotkut viettävät elämänsä kurssituskierteessä valmistautuen johonkin, mitä eivät ehdi kohtaamaan, koska ovat jatkokurssilla. Fossiilitalous sen mahdollistaa.

Meillä on Suomessa monet asiat varsin hyvin muihin maihin verrattuna. Tämä toteamus ei saisi kuitenkaan leimata kriittisiä huomioita kiittämättömyydeksi. Hyvän takana on asioita, joista hyvissä ramppivaloissa paistattelevat poliitikot mielellään pysyvät kaukana. Seuraus on se, että julkinen keskustelu laahaa jopa vuosikymmeniä tutkitun tiedon perässä. Metsätaloudesta keskustellaan argumentein, jotka ovat osin kotoisin 30 vuoden takaa. Tieto ilmastomuutoksesta ja hiilinieluista ei ole tavoittanut metsäurakoinnin äijiä. Nätisti kasvava taimikko ei ole sama kuin tehokas hiilinielu. Etenkin valtion metsillä metsänkäyttö pitäisi olla esimerkillinen ja nykytietämyksen mukaista toimintaa – kansanvalistusta hyvässä mielessä. Teemaa vältellään, koska samalla voi tulla ilmi epämukavaa tietoa Suomen energiakestävyydestä, elinkeinorakenteista ja luonnon tilasta. Pinta-ala, jota yksitäinen suomalainen varaa elämänsä ylläpitoon ja harrastuksiin, on maailman kärkiluokkaa. Se on usein pois muilta eläviltä.

Luddiiti minussa sanoo, että tekoälyn tulo tuo meille samat – hohoija – samat komplikaatiot mukanaan kuin teknologiset innovaatiot ennenkin. Nyt luetteloidaan fantastisia mahdollisuuksia, ylihuomenna kohdataan yllätyksiä. Ja sen jälkeen mietitään, että maailmalla oli riittävästi ongelmia ennenkin. Kaikki vaan pyörii nyt isompien panoksien ympärillä. Yhteiskuntaa on tullut yhdestä lisäresurssista kuolettavan riippuvaiseksi ja sen peruuttaminen ei ole ihmisen käsissä. Luddiiti minussa tietää, miten kiehtova, millainen henkireikä uuden lelun käyttöönotto on. Ja sen, että pakkomielteelle ei pitäisi antaa tilaa. Mutta kun muu kokemus maailmasta on ajettu alas, kokemus teknologian voimasta täyttää tilan, astuu esiin ja juomme maljan ahneasti pohjaan saakka. Tätä meidän kulttuurin sisäänrakennettua tyhmyyttä on vaikeaa katsella. Ja se on pohjimmainen syy liittymättä yhteishenkeen. Kuka teistä voi olla varma, että tämän tekstin ei ole tekoäly teille valehdellut?

Havaintojani ihmisistä käyvät aika hyvin yhteen väljemmin ajatellun sublimaatio-käsitteen kanssa. Sen mukaan vietti purkautuu sosiaalisesti paremmin hyväksytyllä tavalla ja jalostuu esim. taiteeksi. Olen pannut merkille, että monet salaliittoajatteluun taipuvaiset ihmiset ovat sosiaalisesti varsin huomaavaisia ihmisiä, joilla tuohtumus elää pinnan alla. Alkukantainen tapa ihmisillä on valita yksilön tai vähemmistön syntipukikseen kaikelle sille, mikä yhteisössä menee pieleen. Sivistyneinä ihmisinä emme noin vaan voi antaa periksi näin arkaaiselle vietille, joten sosiaalisesti helpompaa on syyttää epäpersonalisia salaliittoja. Samalla aivot ovat tyytyväisiä, että saivat luotua kaiken-pahan-lokeron. Näkisin mieluummin pahoinvoinnista nousseen raivon jalostuvan pohdintaan, kulttuuriin ja rakentavaan työhön ongelmien vähentämiseksi, mutta tuo purkuväylä voi olla tuohtuneelle liian pitkäveteinen.

Aamun aivonyrjähdys

Kun katsomme peiliin, oikea ja vasen vaihtavat puolta – miksei alhaalla ja ylhäällä?

Kaikki minun elämänprojektit kasvaessaan tahtovat orjuuttaa minua. Ne alkavat säädellä minun puhetta, tunteita ja tekoja. Kun ne ovat kasvaneet isoiksi, niiden kanssa on puhuttava vakavasti ja minun pitää sanoa heille, että se ei käy.

Kirjoitin ystävälle avoimen kirjeen. Kaikella kunnioituksella.

“Parahin Inka!

Huomasin sinun pyrkivän eduskuntaan ehdokkaaksi. Tunnen sinut sen verran, että luotan pitkälti sinun vilpittömyyteen sekä aitoon haluun antaa itsestäsi meille kaikille. En vain tiedä, voinko suositella sitä askelta ruohonjuurentasolta eduskuntatalon saleihin. Itse olen tehnyt viime kahden vuosikymmenen ajan useita askeleita pois ruohonjuuritasolta. Tuttu nurmikenttäni on muuttunut sellaiseksi, josta pidin visusti turvaetäisyyttä suurimman osan elämästäni. Omavaraopiston myötä olen istumassa autokyydeissä, taon näppäimistöä enkä enää ehdi pitää huolta reikiintyvistä sukistani. Perustelu tälle erkaantumiselle on ja oli, että mahdollistamme toisille tutustumisen ruohojuuritason toimintaan. Jos tällä tavalla edistäisimme kulutushenkisyyden vähenemistä, oman omavaraisuuden väheneminen saattaisi kompensoitua muiden kautta. En ole siitä kuitenkaan niin varma. Ruohonjuurentason toiminnan kautta tiedän paljon resursseista sekä resurssikäytön takaisinmaksumahdollisuuksista. Minun tuntuma on, että ”Elämämme perusteista” julkaisun haittavaikutukset (puunkaato papereiksi, työvoiman sitominen alkutuotannon ulkopuolisiin tehtäviin, raha- ja fossiilitalouden ruokkiminen) saattoi vielä kompensoitua niillä ihmisten toiminnanmuutoksilla, joita he saivat kirjasen ajatuksista. Omavaraopiston kohdalla input/ outputtase saattaa jäädä huonommaksi.

Tämänkaltainen saattaa olla sinunkin valinta – hakea korkeammalle luopumalla pienemmästä. Minua oma uhraukseni painaa, eikä se tarkoita sitä, että minua kaduttaisi. Olen sentään ehtinyt elää pitkään lähellä ihannetilaa. Halusin verrata nämä vanhat kokemukset uusiin kokeiluihini voidakseni kertoa kokemuksistani eteenpäin.

Halaus ja kiitos,

Lasse”

Opistovuosina on alkanut välillä käydä näin: joku soittaa ja alkaa viedä keskustelun systeemin mädänneisyyteen, salaliittoaiheisiin, talousdemokratiaan tai primitivismiin. Jos tunnustelun reaktio jää laimeaksi, hänestä ei enää kuulu. Alakulttuuri tarjoaa salasanansa joukkoon.

Opiston oppeja:

Jos huonommin menee, se ei tarkoita alamäkeä,

jos hyvin menee, se ei ole tae, että näin jatkuisi.

Eli:  oma mieliala ei kerro varmuudella miten opisto makaa. Opistolla on omaa elämää.


Vaikeinta on olla keskeneräinen

munasolun ja jumaluuden välissä

matkalla oivalluksen kokeneena

huomaten muiden jo keksineen

omaperäisiä ajatuksiani


Silloin kun paneudun kunnolla johonkin asiaan, kohde muuttuu hyvinkin eläväksi riippumatta siitä onko kysymys matikasta, rakentamisesta, siivoamisesta tai kirjoittamisesta. Vuosien mietinnän aihe on omavaraopiston tarvikkeiden varastointi. Paikat ovat tukossa, tavaraa ei löydy ja on vaarassa mennä pilalle. Kannan päässäni mukanani isoa järjestelykonseptia ja ihmettelen miksi Maria ei tajua siitä puoltakaan. Tiedän kokemuksesta, että voin luoda helposti omaa todellisuuttani. Ehkä siksikin voin hidastaa ennen kuin menee överiksi. Onko siitä jarrusta tai sen puutteesta kyse, kun ihmiset tarpovat salaliittoajattelun suohon?   

Toisinaan vaaditaan, ettei saisi luokitella ihmisiä. Toisaalla olemme vimmaisen nälkäisiä kuulemaan diagnooseja (sinullakin on ADHD?) tai astumaan julkisesti ulos erilaisista kaapeista. Onko kyse psykologisesta rebound- ilmiöstä? Aivomme luokittelutarve on kohdannut sosiaalisia esteitä, joita se kiertää? Ilmiö voisi olla myös yhteydessä siihen, että pitää aina olla ”näyttöä” jostakin ja silloin asiat voivat olla jo huonommin. Törmään tähän omakohtaisesti. Omavaraopiston vetäminen vaatii ison palan voimavaroistani. Ennen, yksin ollessani, lähes jokainen oli tervetullut putkahtamaan milloin tahansa yllättäen kylään ja jutustelu saattoi kestää aamuyöhön saakka. Ihmisillä, jotka tuntevat minua siltä ajalta, saattavat nykyään olla pettyneitä tai ylihuolestuneita, kun ennaltaehkäisevästi varaan aikani huolellisemmin. Tämä on minulle sosiaalisesti kiusallista, joten periaatteessa olisi helpompaa jos olisi mitä tahansa ja kenen auktoriteetin tahansa antama diagnoosi. Eli ihmiselle annetaan rauhaa vasta kun he ovat silminnähtävästi loppuun palaneita? Tilanne on osin nurinkurinen, sillä pettyneet ovat usein hyväntahtoiset auttajatyypit.

Iltaleht – suomalaista laatujournalismia: “Mursu masturboi julkisella paikalla englatilais­kaupungissa” Jymyuutisella oli niin kiire, että eivät edes kirjaimetkaan pysy perässä.

Kädetön toisvarainen joutuu aina hakeutumaan sen yhteisön suojaan, joka häntä elättää. Juuri tämä murentaa avuttoman älykön työn. Sidonnaisuus. Toisinaan sidonnaisuudestaan tietoiset saattavat selättää taustakohinan ja päästä ajattelullaan pitkälle.

En ehkä jaksaisi katsoa itseäni kaksikymppisenä. Silloinen vaikeus myöntää virheitä oli valtava. Vastuutakin teoista piti vältellä urakalla. Luikerteluyrityksiä pinteistä oli niin, että hävettää! Pakko oli suorittaa sosiaalisia huijausyrityksiä kunnes en itsekään enää tiennyt, kuka olen. Mukavaa, että tämä on takanapäin. Kai se oli näitten hormonien syytä.

———-v.2023———-

>>SignMyRocket on kekseliäs tempaus mutta sen mielenmaisema kyseenalainen. Tällaiset viritelmät huolehtivat siitä, että kaunat periytyvät ylisukupolvellisesti. Veto on tunnetasolla ymmärrettävä mutta julkisen henkilön esittämänä ongelmallisena. Pidän monen länsimaan ansioksi, että pysyivät vihanlietsonnasta etäällä, vaikka sen käyttöönotto olisi hyvin houkuttelevaa.

Talvivinkki No. xx

Ei kannata jättää talvilapioita, kolia eikä pulkkia lumeen. Vähäisetkin kiinni jäätyneet jäät tai lumet tekevät niiden käytöstä tuskaisen. Puhdistakaa välineet käytön jälkeen. Välillä on pakko sulattaa jäät niiden päältä – silloin ne on ennen käyttöä oltava kuivia ja kylmiä.

”Pitääkö sinun tehdä kaikesta tiedettä?!” Tätä sain pitkin elämäni kuulla silloin kun sukulaiseni kyllästyivät ajatuksiini. Kun oli oikein pakko sivaltaa, sanottiin näin: ”Sinusta olisi pitänyt tulla filosofi!” He olivat kyllä täysin oikeassa. Minusta tuli sekä wannabe-tutkija että muka-filosofi.

Lisävinkki:

Ajatteleeko ihminen logistisesti, näkyy lumen kolaamisessa. Kvartaalitaloutta(!) suosiva ihminen kolaa lumet tieltään lyhintä matkaa ja muodostaa ympärilleen korkeaa lumipenkkaa. Menettely säästää voimaa, jos lunta ei tule paljon. Täällä PK(ei pääkaupunki)-seudulla nopeaa hyötyä tavoitteleva kolaaja joutuu pettymään. Lunta sataa lisää ja hän jää lumikuoppaan sisälle hikoilemaan. Eli kannattaa kolata sopivasti isompaa ympyrää silloin kun se on vielä helppoa.

Huomautus yllä olevaan: (!) Tämä havainnollistaa kehollisella tasolla miksi valitsemme usein lyhytnäköisen kvartaalitalouden tien: Meillä ei ole aina varmuutta siitä, että olisi kannattanut investoida enempään etukäteissuunnitteluun. Toivomme selviävämme vähemmällä. Skenaarioiden läpikäyminen on resurssikysymys ja sitä on helppo vaatia yltäkylläisyyden ympäröimänä. Toisinaan teknologisen yhteiskunnan riskipotentiaali on niin korkea, että hutiloidut teot voivat olla kohtalokaita.

Aamusängyssä pohdittiin Justuksen kanssa, miksi ihminen ei voi kutittaa itse itseään läkähdysiin. Aihe osoittautui mutkaiseksi. Meidän Aamu kesti kutituskuolemaa häkellyttävän hyvin, Justus muuttuu hysteeriseksi jo silloin kun käsi lähestyy.

Vinkki kaikille vilukissoille (postatkaa eteenpäin kylmissään olevalle kaverille):

Nyt kun ihmiset yrittävät säästää ja säätävät huonelämmöt alas, monelle tulee vilu. Olen viettänyt monta talvea erittäin alhaisissa lämpötiloissa ja se vaatii järjestelyitä jotta voi hyvin. Tärkeintä on, että heti aamulla – jopa ennen aamiaista – saa veret kiertämään tekemällä jotain. Minulla se on puoli tuntia polttopuuntekoa tai lumitöitä. Jos sen jättää väliin, koko päivästä ei tule mitään ja vuosien mittaan voi kertyä nivelongelmia. Uuden oppimisessa ei kannata luovuttaa liian nopeasti!

BIOS on suomalainen tutkimusryhmä, joka kansainvälisellä tasolla tekee työtä ilmastomuutoksen saralla ja yrittää kehitellä ratkaisuja ilmastomuutoksen hidastamiseksi. Suomi näkee itsensä mielellään vihreänä ihmemaana, jolla on jo luonnostaan puhtaat paperit. Jos nyt kuitenkin tähän uskovat ihmiset, joilla on vahvoja sidoksia metsäsektoriin, jaksaisivat lukea jotain muuta kuin MTK-julkaisuja. Myönnettäköön, että BIOS:in tekstit ovat vaikeaselkoista, mutta joulun alusaika on leppoisaa ja juuri nyt enää harva on kirveen kanssa metsätöissä. >>30 vuotta ilman nettopäästövähennyksiä

 

Jos kiellämme väärät ajatukset unohdamme oikeat.

Lueskelin netissä liikkuvia näkemyksiä, joita yleisemmin pidetään salaliittokirjoitteluun kuuluviksi. En tiedä, miten voi enää kirjoittaa varteenotettavaa kriittistä pohdintaa rokotteista, NATOsta, henkisyydestä ym.? Kuka sankari huuhtelisi vessapöntön?

Näen paljon ongelmia tieteen ja politiikan sekoittumisessa. Silloin kun tieteilijä soveltaa tietämyksensä yhteiskunnallisiin kysymyksiin, tuloksista ei ole takeita.

Mutta vähintään yhtä paha ovat somearmeijan maalikkot, joiden argumentoinnit eivät edes lähtökohtaisesti välitä tieteistä, loogisuudesta tai ymmärtämisen kuopista. Eivät tieteilijätkään nykyaikana ole kovin tietoisia tieteenteon metodien rajoista, joten keskustelut muuttuvat väistämättä arvovaltavetoisiksi.

Tilanne ei ole hyvä. Jokainen joka kirjoittaa on osavastuussa seurauksista. Jos systeemi on mätä, systeemin sabotointi ei tuo automaattisesti mitään parempaa. Minun vaikutelmani mukaan somekansan ylle on ehtinyt laskeutua vainoharhaisuuden varjo. Minua askarruttaa, miten monet minun tuntemista vaihtoehtohipeistä ovat voineet imeytyä vihan, katkeruuden ja ilmestyskirjan kuvailemiin sfääreihin. Flowerpowernaiivius ei tainnut suojata reaalimaailmalta. Se toimii ihanasti niin pitkään kun se pysyy kuplassaan. Henkisyyden viljely voi olla alibi omalle ajattelemattomuudelle niin kuin ennen maallistunut tapauskovainen näyttäytyy sunnuntaisin kirkossa. Hämäys muuttaa jatkuvasti muotoaan. Mitä jää sanottavaksi ihmiselle, joka on irtisanoutunut tästä todellisuudesta? En tiedä muuta kuin ”katso elämäsi”.

Tehdään tulevasta vuodesta rehellisemmän!

 

Tämä herra kuvassa haastatteli minua viikonlopun ajan uutta Elonkehä-lehteä varten!

 

Onko turvallisen tilan perään kuuluttaminen reaktio sille, että aiemmin on revitty ajattelematta alas suojaavat raja-aidat?

 

Aikamoinen runoniekka se on ollut, joka käänsi Led Zeppelinin lyyrisen ”The song remains the same” suomeksi. ”Laulu jää pystyyn” on ilmaus, josta minun tukkani nousee pystyyn ja jää paikoilleen. Hetki myöhemmin keksin jouluisen sovituksen. Aamun sanoin: Rauha on vallannut talon.

Kirjailija Bernhard Shaw:n sitaatti soveltuu oikein hyvin myös kansalliseen susipelkotilaan: “Turvallisuus on militaristien houkuttelevin syötti kun on pyydystettävä pelkurien ääniä.” Minusta pelkäämisessä ei ole mitään hävettävää. Mutta on hyvää tiedostaa, mitä ja miten pelkää ja onko pelon kohteen takana jokin todellisempi tekiijä.

Susikeskustelua leimaa seikka, joka yhdistää salaliittoteoreetikkoja ja tavallisia kansalaisia keskenään. Kumpikin osapuoli pitää totena, mitä kaveri tai kyläläinen pitää totena. Ristiin luodun todellisuuden pitää pystyssä, ettei hyväksy muuta tiedonlähdettä kuin oman piirin puhetta. Susikeskustelun ilmapiiri on yhtä huolestuttava kuin tapa, miten nykyinen sodankäynti on hiipimässä meidän kielenkäyttöön ja ajatteluun. Toivon, että emme ehdi pilata sitä, mitä on puolustamisen arvoinen.

Ei kenellekään ole hyvä olla liikaa samanmielisten seurassa. Erimielisyys voisi olla kansalaisvelvollisuus silloin kun toiset ovat liiaksi samaa mieltä.

Populismista vielä: siinä elää eräänlainen anarkinen voima, joka voi hyvällä tavalla jarruttaa asioiden kehittymisen liian ideologiseksi. Jos huonosti menee, se latistaa älyn.

Muun muassa  Iltalehden harjoittamat irvailut Venäjän armeijan surkeudesta ovat surkeaa kansalaispopulismia. ”Eivät ne edes osaa sotia”-tyylisillä ulosannilla harjoitetaan sekä ylimääräistä nöyryytystä että hankaloitetaan sotaa käyvän maan peruutusmahdollisuudet. Haluammeko irvailullamme todella edesauttaa, että Venäjä korjaisi sotilaallista iskukykyään kovemmaksi, jotta sitä maailmanpolitiikassa kunnioitettaisiin? Populismi ruokkii kahinoinnin ja nöyryyttämisen janoavia mielialoja jotka ovat ongelmallisia diplomatian saralla.

On sosiokratia ja nyt clip. Ihminen kehittää mistä tahansa byrokratiaa, kunnes taas havaitsee, että mitä tahansa metodi tarvitsee osaavaa käyttäjää, mutta osaaja ei välttämättä tarvitse metodia. Silloin kun otamme teknologia käyttöön hurmaannumme jostakin ja unohdamme jotain muuta. Konetehoja ihastellessamme emme enää ajattelee oikeita hyötysuhteita. Menetämme aina jotain ja se koskee myös mielenteknologioita. Mitä se olikaan, mitä nyt unohtui?

Vihaan joutumasta lusimaan toisten laiminlyöntejä. Nyt koettelee kotitilamme maalihuone. Huone on yhtä ympäristörikosta. Vanhempani ovat koko elämänsä aikana haihduttaneet ilmaan satoja litroja liottimia, kovettaneet satoja pensseleitä ja käyttäneet satoja kiloja maaleja tarpeettomiin kohteisiin, joista monista maali on hilseillyt pois jo aikoja sitten.

Lykkäsin henkisen painin maalipurkkien kanssa eteenpäin useita vuosia. Olen aina ollut nihkeä lusimaan ja jälkisiivomaan toisten vastuuttomia valintoja, mutta nyt kun ei ole muuta selvittäjää näköpiirissä.

Toisten tekojen seurauksien kantamisesta kannattaa olla tarkkana, koska vastuun vierittäminen toisille on ihmisille lajityypillinen ominaisuus, johon hän käyttää suuren osan aivokapasiteetistaan. Jätelasti siirtyy usein myös jälkipolville ja tekee muutoksia vaikeaksi.

Suostumattomuus jälkisiivouksiin on minulle sekä omatunnon että moraalikysymys ja suhtautuessani moniin ympäristö-, energia-, finanssi ja ruokahuolto- ja yhteiskunnallisissa ongelmiin. Ajankohtainen on mm. maanpuolustuskysymykset. Aseelliset yhteenotot ovat seurauksia jostain, mitä aiemmin on mennyt pieleen. Pieleen menneitä asioita on pitkä lista ja olen yrittänyt elämässäni lyhentää listaa omalta osalta pidättäytymällä vahingon kerryttämisestä. Monet, jotka vaativat kansalaisia valmiutta asekäyttöön, eivät ole paneutuneet aikaisemmassa elämässä konfliktien juurisyihin. Kun takapuoli on tulessa, on luontevaa re-agoida mutta myöhäistä. Siksi minulle kansallisessa maapuolustushengessä on jälkilusimisen makua. Jukuripäänä pidän päätösvallan itselläni, lähdenkö siivoukseen, jonka joukkotyhmyys on saanut aikaan. Valitettavasti edenneessä vaiheessa ei ole enää kauniita valintoja, joten minunkin ratkaisujani leimaa pragmaattisuus.

Minne on kadonnut minun mieltymykseni askeesiin? Tykkäsin paljain jaloin kävelemisestä alkutalven saakka, kuuman veden juonnista ja arvostin itsekuria. Nyt tykkään sakeasta yrttiteestä, jossa lusikka seisoo. Tuntuu, että se on hinta toisenlaisesta elämästä, jossa yritän välittää kokemuksia toisille. Mystikosta tuli poliitikko.

Kävin keskustelua kaverin kanssa – olkoon Onnenpekka hänen nimensä. Hän kertoi miten hänen elämässään asiat lutviutuvat onnekkaiden sattumuksien kautta helminauhan lailla. Silloin kun hän aikoo muurata savupiipun, joku naapuri tarjoaa sattumoisin tilliä. Sanoin tunnistavani samanlaista tunnetta oman elämäntien varrelta ja tiedän myös, että monella ei ole lainkaan tällaista kokemusta. Pohdittiin miten tällainen kokemus suotuisten tähtien alla olemisesta voi syntyä. Näillä sanoin johdattelin jo minun mielestä ongelmalliseen selitysmallin, uskonnon äärelle.

Elämässäni on sattunut paljon hienoja asioita ja tapahtumaketjuja, jotka tuntuvat uhmaavan todennäköisyyksiä. On vielä ok, että keksittyään savupiippuhankeen saa tiililahjoituksen, mutta se, että seuraavaksi astuu tupaan tekemistä etsivä tuntematon ja talkoohenkinen muurari alkaa olla jo samaa kuin 2 lottovoittoa peräkkäin (anteeksi, keksin tämän liioittelun havainnollistaakseni ajatuksen!). Onnekkaiden yhteensattumien esiintyessä meidän ahtaalle joutunut järki hakee sovinnon luomalla selityksiä johdatuksesta ja jumalan suojeluksesta. Vielä paremmin meni kuningas Midakselle, jonka kosketuksesta kaikki muuttui kullaksi. Mutta tämä tarinahan opettaa meille, että voi mennä liian lujaa. Asiat, jotka alkavat kivasti, voivat loppua ikävästi – kuten omasta tuuristaan kertominen, auts!

Yrittäessään selittää itselleen uskomattomien sattumusten kohtaamista, näin järki vaatii paradoksaalisesti selityksen järjellisyyden ulkopuolelta. Mutta minulla on toinen selitys, joka ei hylkää järjen. Elämässä ei vallitsekaan sattumuksien tilastolliset esiintyvyystiheydet, vaan muokkaamme koko ajan elinkenttää. Muutamme toiminnallamme jatkuvasti vastaan tulevien tapahtumien todennäköisyyksiä, mikäli meidän toiminta on järjestelmällinen ja tähtää kokonaisvaltaisesti johonkin päämäärään. Silloin kun tätä kohdetta piirittää monelta suunnalta, niputtamme eri virtojen todennäköisyydet edulliseen suuntaan. Mitä meille tapahtuu, ei silloin kumpua sattumasta, vaan siitä, että yhtenään kylvämme ja niitämme ajatuksia ja tekoja. Koen, että avoimuudella, tekevyydellä ja kuuntelevaisuudella ihmisellä on mahdollisuus kokea maailman läheiseksi.

Mitä nyt kuvailin, ei olekaan minulle kuiva selitys vaan kokemus elämästä. En usko, että tätä voi varsinaisesti opettaa tai kopioida. Mutta jos asioiden selittämättä jättäminen ei ahdista meitä liikaa, asiat voivat ehkä aueta kuvaamallani tavalla. Vielä yksi varoitus: matkimisesta/ liiallisesta tavoittelusta voi seurata mahalasku. Moikka.

Empatialla voimme jakaa voimaa tarvitseville. Empatialla saatamme vaarantaa itseämme imuroimalla ikävän ympäriltämme. Kumpi piirre ohjaa meitä voimakkaammin kipuilevassa maailmassa? Kumpi piirre ohjaa minua ahdistuneitten ihmisten keskellä?

Olen nuorempana kulkenut monessa mielenosoituksessa. Havaintoni on banaali: radikaalipuheiden pitäminen on helppoa, elämänsä radikaali muuttaminen on vaikeaa. Jos siinä onnistuu, radikaalipuheiden tarve yleensä vähennee. Teot ovat aina vahvempia kannanottoja kuin julistukset. Hämmästyttää silti, miten kaukana toisistaan ne voivat oleilla yhdessä ihmisessä ilman, että hän itse sitä ihmettelee.

Jos vähänkään on tieteellisesti rehellinen, tietää, että lentämisen hiilikompensaatiot ovat humpuukia. Omavaraistiloilla olisi loistava mahdollisuus kompensoida lentojälkensä oikeasti. Lonkalta vedettynä pientä lentoa voi kompensoida 5-10 vuoden puutarhan hoidolla. Nykyinen rahallinen kompensaatio toimii näin: palkat ovat korkeita, koska niihin virtaa fossiilisen energian korvaamaa fyysinen työ. Joka maksaa päästökorvauksen, maksaa sen fossiilikassasta. Maksan senkin fossiilikassasta, että kirjoitan näistä idioottimaisuuksista netissä. Eikun kompensoimaan, hyvät ihmiset. Nähdään keväällä maahommissa!

Hengitämme samaa ilmaa kuin Putin.

Opetellaan 3-D näköä. Tuijottakaa kuvaa. Silmät kieroon. Päästäkää takaisin siten, että sisemmät osakuvat osuvat päällekkäin. Niistä muodostuu aito kolmiulotteinen kuva johtuen osakuvien pienestä kulmaerosta. Mikäli kulmaero kasvaa yli meidän fysiologiseen rajan (etäisyys silmä-kohde) aivotkaan eivät pysty enää yhdistämään osakuvat. Olen usein ajatellut, onko aivojen rajoitus muutettavissa, mutta tuo kokeilu on aina hieman pelottanut minua.

Hetero sapiens? Homo erectus?

Tutkiva mieleni on tehnyt elämän varrella paljon epämiellyttäviä havaintoja – sellaisia, joissa jokin toive maailman luonteesta on saanut kolauksen. Tutkiva asenne ehkä hieman vähentää riskiä muuttua kyyniseksi. Toisinaan toiveajattelu on itse riski mielelle, koska siihen voi pettyä. Katteettomia käsityksiä voi korvata mahdollisesti paremmilla ja niistä voi rakentua kestävämpää maailmaa.

Yksi havainto koskee empatiaa. Kuulun sukupolveen, jolle se on lähes itseisarvo ja hyve. Olen etsinyt sitä muualta ja halunnut kasvattaa sitä itsessäni. Minun havainnot eivät tue käsitystä sen muokattavuudesta. Empatian ympärillä elää valtavasti tekopyhyyttä, koska on sosiaalisesti kovaa valuuttaa olla empaattinen. On hieno olla sellainen ja levittää sanomaa. Todellista myötätuntoa ja teeskentelemätöntä eläytymistä olen nähnyt ja kokenut suhteellisen harvoin ja harvoilla ihmisillä. Yleisemmin harjoittamme simuloitua eläytymistä, hetkittäistä, jota ehkä voisi kutsua myötäkuvittelemiseksi. Ei tämä nyt niin paha ole, ellei empatiaan vähemmän taipuvaiset voisivat käyttää sanaa hämätäkseen muita.  Me ihmiset hakeudumme sanojen suojaan välittömästi kun siitä meille on sosiaalista etua. Toteamukseni – joka tietysti on minun – voi olla kiusallinen lähinnä ihmisille, jotka käyttävät empatian nimeä epäempaattisille teoille tai ihmisille, jotka pelkäävät, että niin hienon sanan kriittinen käsittely haittaa humanististen arvojen vahvistamista maailmalla. Tässäkin tapauksessa empatia-sanaa välineellistetään aivan muuhun käyttöön.

Epävakaus vaikuttaa kieleen. Reagoin nyt erilailla sanoihin kuten, ”viimeinen kerta” tai ”vielä kerran”. Hermosto sähköistyy ja liittää sanojen merkityksen ympäröiviin uhkiin.

Mitä syövät ydinfyysikot kekrinä? Hiukkasviskeittoa.

Eioota omavaraisittain:

”Missä mun paita?” – Se on vielä lampaassa kiinni.

”Missä voi?” – Vielä utareissa.

”Hammasharjani?” – Maan alla.

 

>>Tieteen Kuvalehdessä käsitellään vallan vaikutusta personalisuuteen ja aivoihin. Olen huomannut samansuuntaisia reaktioketjuja tehdessäni murrosiästä lähtien maailmanparannustyötä. Lehtikirjoituksessa kuitenkin jäädään ”turmeltavan vallan” – käsityksen tasolle. Olen yrittänyt varsinkin viime vuosina opistoprojektin yhteydessä avata johtamiseen liittyviä dilemmoja mutta teema ei resonoinut muissa ihmisissä – ja se on juuri yksi ongelma, että johtamiseen liittyvä dilemma jatkaa elämänsä ja kylvää tuhoa. Lehtijuttuun lisäisin, että monet johtajaongelmat ovat myös reaktiivisia. Johtajan on jollain tavalla selviydyttävä henkisestä paineesta, jota on vain hänellä ja on yksin sen kanssa. Tämä on minun syy vetäytyä opiston koordinointitehtävistä, koska en löytänyt selviytymisen konstia vaikka Iseeviotin peili sen näytti. Haluaisin kertoa johtamisen mekaanista, jotta vetäjän kanssa yhteistyössä olevat tietävät paremmin pullonkauloista. Lähtisin mukaan, jos olisi kiinnostusta tällaiseen.

 

Väärinymmärretty idealismi

Otetaan kaksi lausetta ihmisen arvosta:

A.) Ideaali:

Jokainen ihminen ansaitsee arvostusta.

B.) Realiteetti:

Myötävaikutamme käytöksellämme ratkaisevasti siihen, arvostetaanko meitä vai ei.

Tämä on esimerkki kahdesta suhtautumistavasta meitä ympäröiviin ilmiöihin. Eka on ideologinen (miten asian olisi suotava olla) ja toinen on toteava (asia on niin kuin se ilmenee). Idealistien vaatimus on, että ilmiöihin on suhtauttava niin kuin niiden pitäisi olla. Perusteena on oletus, että maailma vähin erin taipuu meidän ideaalin suuntaan ja muodostuu uudeksi normaaliksi siirtymäkankeuden jälkeen.

Idealistien paheksuntaa herää, jos toinen ei usko menettelytavan toimivuuteen. Yllä oleva esimerkki kuvaa todellisen tilanteen jonka muuttumattomuutta idealistin pitää aktiivisesti kieltää, jotta hänen ajatusrakennelma voi pysyä pystyssä. Niinpä idealistin mielestä jokainen toisinajattelija murentaa suostumattomuudellaan suuren vision toteutumista. Tämä on klassinen uskonnollinen ajatusasetelma vaikka esiintyykin maallisessa yhteydessä.

Ongelma ei ole sinänsä ideaalissa tai ideaalin tavoittamisessa vaan kuvitelmassa sen saavutettavuudesta (jolloin se periaatteessa lakkaa olemasta ideaali). Ideaalin saavutettavuus voi olla periaatteellinen mahdottomuus tai voi olla mahdoton siksi, että se vaatisi äärettömiä ponnistuksia, joita meillä arjen ympäröiminä ei voi olla. Voimme ehkä psyykata itseämme väliaikaisesti johonkin ideaalitilaan, vaikka universaalirakkauden kokemukseen, mutta se ei ole kuitenkaan psykologisesti kestävä olotila muuttuvissa olosuhteissa.

Jos ideaali on tavoitteena psykologinen mahdottomuus (kuten sanoin, ongelma ei ole ideaalissa vaan meidän kuvitellussa tavassa päästä sen lähelle) olemme kollektiivisessa mielessä vaarallisessa tilassa. Historiallisesti toistuva tragedia näyttää olevan, että ihmisen yritys luoda taivas maan päälle, on tuonut yleensä helvetin maan päälle. Lainasin lauseen joltakin filosofilta ja allekirjoitan sen.  Suurten aatteiden palo vie meidät helvetin porteille. Elämme väärässä suhteessa aatteisiimme. Ne eivät ole irti voimavarojemme rajallisuudesta ja sitä humanistinkin on hyvää muistaa.

Erittäin raskas teema.

 

Kohtuus

On pieni kansa harvaan asutussa maassa. Ihmisen mitta on käyttää sitä maata, jota hän tarvitsee majailemiseen ja ravitakseen itseään. Mutta tätä pientä kansaa riivaa ajatusta, että sen pitää varata kaiken pinta-alan käyttöönsä. 6 hehtaaria jokaiselle vauvaa myöten.

Parin vuoden takainen kattoturma on jättänyt sormiini arpikudosta ja tunnottomuutta, joka haittaa edelleen huilun soittamista. Äänet soivat epäpuhtaasti. Harmistus kulkeutuu uneen. Näin, että huiluni oli koverrettu sormeen ja sormiaukot olivat arpeutumassa umpeen. Sormeani silmäili myös meidän kurssin muurariopettaja, joka oli kaivertanut sormeeni huilun. Tiesin, että reikiä pitää aukaista taas. Mieletöntä, miten pää uniaikaan yhdistelee asioita! Mielettömältä se näyttäytyy päivänvalossa mutta ymmärrän unen arkaaisen tunnetodellisuuden. Se on totta! Ja koen, että maailman vaikeasti hallittavat tapahtumat ovat yhteydessä meidän arkaaiseen tuntemiseen. Koska emme ymmärrä tätä puolta riittävästi, emme pysty toimimaan tämän voiman kanssa. Olemme eskalaatioiden vietävinä emmekä tiedä mitä on bluffia ja mitä ei. Edes sitä, mikä on tosi.

Veikkaan, että jotkut maat suunnittelevat Putinille tuntematoman turvapaikan tarjoamista, jotta hän voisi luopua vallasta.

Korona-aikaan ihmetytti havainto, miten paljon ihmisiltä sulivat argumentit, mielipiteet ja aatteet silloin kun henkiriepu tuntui olevan vaarassa. Ukrainan sota on ajanut monia tuntemiani rauhan- ja hippiyden tuttuja aseiden läheisyyteen. Ukrainan tilanne on yllättänyt housut kintuissa monia, jotka ovat rajanneet kaiken ajattelun väkivallasta elämästään. Ajaako hämmennystila hakemaan turvaa järeimmistä välineistä? Trendikäs metsästyksen ihannointi tuntuu olevan eräänlainen välietappi matkalla sotaan asenoitumista. Ihmettelen metsästyksen new-age tyylistä estetisointia joka peittää asian ytimen: kyse on toisen elämän väkivaltaisesta lopettamisesta. Tosiasioiden verhoilu on minulle orwellimaista painajaista ja nyt sekin muuttuu salonkikelpoiseksi. Pehmeiden ihmisten patoutunut vallankaipuu löytää venttiilinsä. Ei lupaa hyvää historiallisten murroskohtien tuntumissa. Estetisoinnin jälkeen tulee mystifiointi, jolloin ankkuroidaan käytäntöjä vielä syvemmälle ja tarkastelun ulkopuolelle. Siksi ei ole tavatonta, että ns. henkisyyttä harrastavat ihmiset voivat olla alttiita ajautua subjekteina julmiin sosiaalisiin purkauksiin. Wandervogel ja Blut und Boden.

Olen usein korostanut intuition merkitystä luovassa toiminnassa. Löysin tämän tekstipätkän, jossa kirjoittaja hyvin ilmaisee intuition mahdollisia rajoituksia. Intuitiolla voi päästä kuitenkin nurinkurisiin oivalluksiin kiinni ( esim. >>lajittelualgoritmi).

“What does the Schrodinger’s equation mean for dummies?

For dummies, Schrödinger’s equation means almost nothing because, unfortunately, quantum physics is not intuitive. But if there are two lessons that can be taken home from Schrödinger’s equation without, well, equations, they’d be these:

  1. Nature is under no obligation to be easy to understand or intuitive. The limitations that stand in the way of comprehension are ours, not Nature’s.
  2. Schrödinger’s equation admits solutions that make perfectly good sense intuitively; but also admits solutions that are impossible mixtures of these perfectly sensible solutions. Yes, it literally means that the electron is in two places at once, but if you try to then intuit the electron as a miniature cannonball that splits into two copies of itself that go their separate ways, you are doing yourself a disservice, because that’s really not how it works.

Beyond this, unfortunately you just need to learn the math. Until words like eigenvalue or expressions like linear combination of eigenstates make sense to you, you will not be able to understand quantum mechanics. Anyone who says otherwise is (perhaps unintentionally, but nevertheless) misleading you. The very basics of quantum mechanics is that solutions of equations that make absolutely no sense in terms of classical intuition nonetheless correctly describe reality. The moment you appeal to intuition, you’re no longer doing quantum physics.”

(Viktor T. Toth)

Sen pitäisi olla selvä, että vetoaminen historiallisiin maan rajoihin johtaa sotaan. Luultavasti lähes jokainen maapallon maakaistale on ajan saatossa vaihtanut omistajaa. Osmaanien valtakunta, Rooman imperiumi, uskontojen pyhät maat. Miten kauas taaksepäin valtio voi vedota entiseen omistusoikeuteen? 1000 vuotta? 100 vuotta vai 10vuotta? Milloin Krim olisi voinut ajatella asettuneeksi Venäjään kuuluvaksi, vaikka väkisin otettunakin?

Teinivuosinani minun epätoivon soundtrackina soi Cream-yhtyeen “We’re going wrong”. Jack Bruce:n hienostunut ääni meni syvälle. Kävin kuuntelemassa häntä kahdessa pienessä konsertissa Hampurissa 1980- luvulla. Vaatimaton olemus (ehkä vain mielikuva hänestä) erottui miellyttävällä tavalla monen muun rockbändin keikkatyylistä hajottaa hotellihuoneitaan. Ajan henkeen mainitsen hänen tajuntaa posauttavaa yhteistyötä sen ajan jazz-vaikuttajien kanssa Carla Bley:n albumissa ”Escalator over the hill”. Greetings to Voldeput!

Yhteiskuntapessimismini perustuu siihen, että ihminen ei suostu hyväksymään, että on voimia, joita se ei pysty hallitsemaan. Meidän kyvyttömyys ymmärtää rajallisuuttamme jatkuu historiallisena vitsauksena. Kehitysoptimistit luottavat siihen, että kyllä keinoja löytyy. Minä pidän heitä naiiveina toiveajattelijoina.

Vallitseva tuhonkuvio on pähkinäkuoressa seuraava:

Putinin esimerkki näyttää uudelleen miten sodat kaikista välttely-yrityksistä huolimatta leimahtavat. Hänen kaltaiset toimijat takaavat sen, että koska on olemassa ydinaseita, niitä jossain vaiheessa tullaan käyttämään.

Tyrannit ovat aina tyrkyllä nousta yhteiskunnallisiin johtotehtäviin. Siihen meidän demokratiat ovat pyrkineet (jälkikäteen) kehittämään estomekanismeja. Nämä vallankäytön jarrupalat ovet samalla monelle johtajilla silmätikkuja, koska ne hidastavat päätöksentekoa joukoistamalla sitä ja sitomalla toimintaa lakeihin (jotka parhaimmillaan ovat ylipolviseen kokemukseen perustuvia). Yksinvaltiuden estäminen olisi hyvä juttu jos sillä ei olisi kääntöpuolena resurssisidonnaisuus. Isokokoisilla ja läpisäädetyillä yhteiskunnilla on ongelmana resurssien riittävyys. Systeemi sitoo materiaa ja ihmistyötä enemmän kuin autokraattinen järjestelmä. Asia näkyy siinä, että demokraattisissa järjestelmissäkin on takaovi vallan keskittämiselle. Poikkeusolosuhteissa valtaa siirretään pois kansalta johtajille ja johtajaeliitille ja silloin aukeavat taas ovet tyranniaan. Venäjällä kuin Kiinassa oli lakeja, jotka rajoittivat presidenttien virkakautta kunnes johtajat lakkautti niitä. Abstraktiksi kehittyneiden yhteiskuntien resurssiriippuvuus palauttaa niitä jossain vaiheessa epädemokraattiseen tilaan. Silloin joutuu käytössä oleva teknologia arvaamattomiin käsiin.

Kuvio toistuu ja sen keskeisin moottori on meidän yhteiskuntiin sisäänrakennettu kasvupyrkimys. Suositaan talouskasvua, kansallista ja ajatuksellista yhtenäisyyttä, teknistä tehokkuutta ja teollista tuotantoa. Globalisaatio ja tiede ovat aggressiivisia. Näistä lähtökohdista nousevat riskejä ja kehityssuuntia joiden hallitsemisesta en ole nähnyt missään vakuuttavaa, pitkäaikaista näyttöä. Vähiten ongelmia ovat tuottaneet ne (alkuperäis)väestöt, jotka eivät ole tälle tielle lähteneet.

Hieno, että oman asiantuntevuuden yliarvioinnin mekaniikka käsitellään. Kyseessä on kansan yleisharrastus, jonka taustalla on sosiaalisen kilpailutuksen armoton paine.

>>Dunning-kruger-efekti

Tärkeä on pitää mielessä, että realistinen käsitys omista kyvyistä on jatkuvan päivityksen aihe. Uteliaisuus vie vääjäämättä kykyjen rajoille ja saa meidät välillä luulemaan itsestään liikoja. Jos hyvin menee, opimme jotain uutta. Jos tila jää päälle, ”Elämää opettaa” ja palauttaa useimpia jossain vaiheessa maan pinnalle paitsi ehkä virtuaalitodellisuudessa.

Olen kasvanut kulttuuriseen yleiskäsitykseen ihmisen henkisistä kehitysmahdollisuuksista. Siihen otaksumaan ovat pohjautuneet kaikki minun sosiaaliset aktiviteetit ihmisten kanssa ja näin olen myös suhtautunut itseeni. En ole elämäni aikana kuitenkaan tavannut kovin kummoisia henkisiä harppauksia ihmisissä eikä itsessäni. Joksikin aika voi toki psyykata itseään johonkin keinotekoiseen, voimaa vaativaan tilaan, mutta tarkoitan aitoa ja pysyvää muutosta. Sen sijaan panen merkille ihmisten monenlaisia julistuksia, miten he ovat oivaltaneet, uudistuneet ja heränneet – aina uudestaan. Voihan toki olla, että havaintooni ja johtopäätöksiini vaikuttaa jokin oman pään sisäinen suodatin, mutta olotilani on enemmän toteava kuin pettynyt.

Tätä johtopäätöstä en pidä erityisen kammottavana, mutta koska toivon muutosta maailmanmenoon, päivitys on todella merkittävä. Samalla kysyn, kenen toimesta tai minkä intressien vuoksi tahdomme tarrautua käsitykseen ihmisen kyvystä muuttua? Voimavarat jotka sitoutuvat johonkin mahdottomaan tavoitteeseen eivät kenties ole käytettävissä johonkin mahdolliseen. Toisin ajatteli herra Bakunin, joka kehoitti vaatimaan mahdottomia, jotta saisimme aikaan edes mahdollisen.

Havahtuminen kaiken määräävään energia-riippuvuuteen Venäjän sodan esimerkillä on tietysti hyvä. Mutta nykyihminen ei osaa elää vähäresurssista elämää, joten energiapulan korvaaminen ei tule olemaan kaunista luonnolle. Omavaraiskoulutus olisi ollut tarpeen jo kauan sitten.

Olen vuosia etsinyt akateemisia yhteyksiä, joita kiinnostaisi tutkia luontais- (orgaanisen) talouden resurssikäyttöä ja rinnakkaistoiminnan tehokkuuksia. En ole löytänyt. Omavaraisuuden perusteiden sijaan halutaan tutkia kaikenlaisia omavaraisuuden tuottamia ilmiöitä. Se ei erityisemmin syvennä tietämystä omavaraisuudesta. Aikamenetys voi tuntua tositilanteessa jos energia on kortilla. Orgaanista mallia ei voi noin vaan ottaa käyttöön.

En kiinnitä niin paljon huomiota Sanna Marinin biletyksiin kuin pitäisi mutta kiinnitän huomiotani toiseen seikkaan. Marin joutui pääministeriksi sellaiseen aikaan, jolloin Korona ja maailman politiikkaa jyllää. Tällainen kriisihallinnan määrä nousisi herkästi eteenkin miespuolisten johtajien päähän ja habitukseen. Sen sijaan Marin sotkeutuu bilejuttuihin. Mielenkiintoista, että hän ei ruoki sitä vahvan johtajan eetosta jota hyvin moni kansalainen juuri nyt janoaa.

Vanhaan ydinasepelotteluun kuului se, että käyttäisi asetta vain, jos toinen osapuoli käyttäisi ensin. Silloin oli kyse isoista mötiköistä ja skenaario maailmanpalosta oli uskottava. Sitten tulivat  taktiset ydinaseet, ei ”ihan niin kovaa” kuin strategiset ,ja hämärryttivät kynnyksen milloin niitä voisi ottaa käyttöön. Venäjä nyt määritteli käytönoton laveammin ja se romuttaa entisen kauhun tasapainon (hataran) toimivuuden. Se pidättää oikeuden olla ensimmäinen ja lännen pitäisi –tasapainon logiikan mukaan – tehdä samoin. Arvasin tämän Venäjältä tulevan enkä tiedä mitä sille voisi tehdä. Ennen tätä siirtoa ajattelin, että sotalogiikka olisi vaatinut lännen laittaa rajan Venäjän uhitteluleikille taktisten ydinaseiden kanssa. Olen pessimisti konfliktin kehityksen suhteen. Tässä pelissä kaikista tulee pahantekijöitä.

Kun sanat tällä hetkellä harhailee, laitan hienon kuvan Justukselta: kaikki sateenvarjon alla.

Optimistit toivoivat että ilmastomuutoksen torjunnasta tulisi koko maailmaa yhdistävää yhteinen voimannäyte. Alkuhuuman jälkeen ollaan priorisoimassa hiilivarat sotilaallisiin menoihin. Tämä on hyvä esimerkki toiveajattelusta, johon järkeen uskovat rationalistit aina uudestaan taapertavat. Usko, että pystymme kesyttämään tulen vaatii sellaista vakautta ja järkeä, jota ihmisen historiaa ei ole koskaan nähnyt. Välähdyksiä järkevyydestä saa meidät luulemaan, että sitä voi vangita pysyvästi ja sinä hetkenä itseään järki-ihmisenä pitävä ihminen sekaantuu katteettomaan olettamiseen. Pyrin olettamaan ihmiskunnalta melko vähän ihmetekoja, jätän kuitenkin toivolle tilaa mutta lähden siitä, että hyvään elämän edellytys on ymmärtää jotain ymmärryksenne rajallisuudesta. Ihmisen toiminnassa hybriksellä on tapana jyrätä nöyryyden ja siksi vahinkoteko jäisi pienemmäksi jos olisimme sidottu omavaraisuuteen perustuviin pienyhteiskuntiin. Minun toiveajattelu on, että romahduksien jälkeen emme aina uudestaan rakentaisi yhteiskunnat toksiseen loistoon. Ajatteluni saa yleensä lisäkannatusta maailmankriisien aikana unohtuakseen hyvin nopeasti jälleenrakentamisen aikaan.

Sydäntäni riipaisee, millä itsestään selvyydellä näiltä eläimiltä riistetään elämää, >>iltalehti. Tiedemaailman omahyväisyys ei ehkä ole perustavanlaatuisesti muuttunut Natsi-Saksan jälkeenkään. En tiedä, miten voimme tällaisilla asenteilla muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi.

Elokapina on tässä muodossa tullut tiensä päähän.

Ukrainan sodan aiheuttaa suomalaisissa tunnekuohuja. Minulle tuntuu hahmottavan miten aiemmin rauhallisista ja ajattelemista harrastavista ihmisistä alkaa tulla ihmisiä jotka saattaisivat tarttua aseisiin jopa entisiä kavereita ja toisinajattelevia vastaan. Yleismaailmallinen ihmetyksen aihe on, mistä oikein aina tuntuu löytyvän aatteen puolesta surmantyötä tekeviä. Ei sellaisiksi synnytä vaan kehitytään – pikkuaskelein ja huomaamatta. Huomaamattomuus on salakavalla koska pikkuaskeleet eivät ole suurieleisiä siirtoja.

Väkivallantekoon tarvitsemme erittäin vahvan moraalisen oikeutuksen: suorastaan pyhän raivon. Tätä tunnetilaa voidaan viljellä tehokkaasti somessa. Ehtymätön itsevarmuus, jolla useat (minun tuntemat) somettajat kaatavat bensaa liekkeihin saattaa osoittaa, että internet-ajan pahimpia psykologisia vyörymiä ei ole vielä koettu. Facebookin kaikkien asialaitojen asiantuntijalaumat hirvittävät. Somevaikuttaminen on tuonut vallankäytön humalluttavaan mielihyvään lähes kaikkien käsiin mielenlaatuun katsomatta. Riskivyöhykkeellä ovat nähdäkseni erityisesti ihmiset, joilla on fetissinomainen suhde tietoon. Heillä on pakkomielle ”tietää” silloinkin kun kaoottiset olosuhteet (sota) eivät mahdollista pitkälle menevää faktantarkistusta. Kuten historiatutkimuksesta tiedetään, käsityksiä menneisyyden tapahtumista on melko mahdotonta lukita ikuisiksi ajoiksi. Silloin kun käsitteistä kuten ”Sananvapaus”, ”Demokratia”, ”Vähemmistöoikeudet”, ”Itsemääräämisoikeus”, ”Tasa-arvo”, ”Tehokkuus”, ”Tieto” ym. tulee fetissejä, alkaa niiden sisältö hajota.

Nykyään kiinnostus omavaraisuuteen on lisääntynyt huomattavasti. Varmaan osin siitä syistä, että siihen ei liity enää voimakas mielenyhtymä köyhyyteen. Fyysistä vaatimattomuutta voi tasoittaa henkisellä rikkaudella. Kurssilaiset viettävät vilkasta kulttuurielämää. Musisointi, keskusteluja ja kylärientoja. Ennen nettiäkin osasin samoin keinoin viettää aikani mielekkäällä tavalla ja tutkia kaikenlaista. Mietin kuitenkin miltä henkinen kestävyyden siirtymä näyttäisi, jos internet lakkaisi. Maailmankylästä voimme hakea kulttuurivirikettä korpeen, mitä loisimme tilalle?

Uutisissa julistetaan, miten koululaiset voivat kerätä hillaa peräti 50 kg päivässä. Jos nämä 50kg ovat kaikkien aikojen ennätykset, niiden perään suolle houkuttelemat koululaiset kokevat pettymyksen eivätkä ehkä enää palaa. Miksi näitä lukuja ilmoitetaan? Ei ainakaan pedagogisilla ymmärryksellä. Olen omalta kohdalta aina ihmetellyt, miten jotkut voivat olla niin nopeita vaikka miten yritän olla nopea. Vajavaisuuden tunne häviää miettimällä. Jotkut ajavat autolla satoja kilometrejä hyville apajille. Minä siellä hillassa pohdin kaikenlaista, mihin heillä ei ole aikaa. Häiritsevä on kuitenkin tämä jatkuva pakko julistaa standardeja. Taustalta löytyy sitten joku armoton rehvastelija. Kuten minua nyt:  poimin yhdellä kädenliikkeellä 7 hillaa! (Eilen eksyin 3-4 tunniksi hillasuolle. Koitin uusia reittejä. Ilman puhelinta, kompassia pilvisenä päivänä voi huomata miten isoksi pienikin metsä muuttuu ketunlenkkejä kulkiessaan.)

Hampaat tuottavat tilavuutensa nähden suhteettoman paljon kipua ihmisen elämään.

Monen ihmisen erikoinen tapa osoittaa myötätuntoa eläimille on ampua niitä silloin kun niitä arvellaan kärsivän. Esimerkiksi mursuja. Ihmeellistä.

Antaako ympäristötutkija hiljaisen hyväksynnän ympäristöä tuhoavalle elämäntavalle? ”Kompensointi”ajattelun vetovoima on juuri siinä, että voimme jatkaa pääpiirteissään entiseen malliin. Tutkija tarjoaa kuvitelman, että voimme mitätöidä vahingon kompensoimalla sitä ”hyvällä”. Vaakakuppimalli on äärimäisen mekaaninen ajatusmalli, joka tuskinpa kestää tarkempaa tarkastelua. Harva väittäisi, että väkivaltateon voi oikeasti kompensoida rahakorvauksella. Samalla kun tutkija kehittää hyvitysratkaisuja toisten teoille, hän kompensoi oma rikkeensä ympäristöä kohtaan. Tutkimuksenteko ei ole ilmainen vaan on itse luonnon- ja ihmisvarojen käytön keskiössä. En uhraisi varoja tällaiseen tutkimukseen (ks yle), joka ei yllätä yhtään, jos vähän kokonaisvaltaisesti suostuu ajattelemaan. En oikeastaan tiedä, mitä tukimusta tukisin. Parasta on elämänvalinnoillaan minimoida ympäristöhaittojaan, jolloin niitä ei tarvitse tutkiakaan.

Maria huvittui, kun kerron miksi opisto-opetuksen ”ylläpito”-jakson nimi ei tahdo pysyä minun muistissani. Näen sanoja ja puhetta osittain kuvina. Synestesia tuottaa ei-esineellisiä kuvia. ”Ylläpito”-sanan kohdalla kuva on epämiellyttävä: harmaa käpälämäinen uloke, jossa on piste, joka tuntuu tuijottavan minua. Ei ihmettä, että sana ei luonnu eikä pysy päässä. Ihmisen pää on ihmeellinen kapistus, kun sen sisäisten mielikuvien tuijotukset voivat olla häiritseviä! Kaikki kuitenkin ok.

Vain hyvin esitetty ajatuskulku voi estää populistisen käsittelyn kansan voimin. Pohdittu ajatus pitää aueta ihmisille ENNEN kuin populistit ehtivät suorista mutkat ja painaa kaasua! Tässä selkeä puheenvuoro >>bensan hinnannoususta

 

Vaikuttaa siltä, että mediassa sana ”asiantuntija” on käytetty viime vuosina erityisen runsaasti. Se kuvannee toisaalta Koronan ja Ukrainan sodan keskellä elävien kaipuu nojautua ”luotettavaan” tietoon ja ”turvallisiin” johtajiin. Toisaalta se kertoo, miten tolkuttomalla tavalla me suhtaudumme tietämiseen. Suuri osa mediassa esiintyvistä sodan- ja terveysalan ”asiantuntijoista” arvaille parhaimmillaan ”asiaan perehtyneesti”. ”Asiantuntija” nimitys lupaa liikaa ihmisen kyvyistä ja välillisesti voi johtaa siihen että ”asiantuntijana” julkisuuteen noussut ihmistä ei haluta enää vaihtaa pois koska ”asiantuntijoilla” ei periaatteessa voi olla eriäviä mielipiteitä. Ukrainan sotaa kommentoivat vain kourallinen armeijanläheistä henkilöä melko samansuuntaisesti. Kysyisin, kuka jostakin asiasta enemmän tietävä ihminen pitäisi itseään todella asiantuntijana. Tapaamani kitaristeista harva sanoo itsensä hyväksi kitaristiksi.  En kutsuisi itseäni omavaraisuuden asiantuntijaksi vaan korkeintaan omavaraisuuteen perehtyneeksi.

Keskitettyjen ja globaalien struktuurien resurssitehokkuus on rakenteellisista syistä huono. Mutta niiden hajauttaminen voi olla vasta mahdollista kun ne ovat ohittaneet kukoistuskauttaan.

Muuttuvatko sodankäynnit sissisodiksi ydinaseuhan alla?

Maalasin tämän 35 vuotta sitten eräälle ystävälle. Kuva esittää haurasta olentoa astelemassa liukkaalle jäälle, siis elämään, huolettomana vailla pelkoa. Pyysin häntä palauttamaan minulle kuvan, jos hän on saanut siitä kyllikseen. Nyt se kulkeutui takaisin, vähän kolhiintuneena, ja puhuttelee minua edelleen.

Minun käsitys politiikasta on, että se käyttää hyvin vähän aikaa arvioimaan miten tulevaisuutta lyödään lukkoon pienillä yksitäisillä päätöksillä.

Hankalina aikoina toivoisin, että tietynlaisista askeleista pysyisimme välttymään. Siksi tällaiset historianavaukset >>Suomen työleireistä ovat minusta merkittäviä.

Informaatiovaikuttamisen merellä ei jää muuta kuin kellukkeista kiinni pitäminen. >>Yle

Ystävä kirjoitti kiehtovasti korvasienestä: ”Aika vahvaa symboliikkaa on siinä, että tapetussa metsässä viihtyy sieni, jolla ihminen voi riistää hengen itseltään.” Symboliikan voisin ehkä  väkevöittää toteamalla, että sienen pinta on poimutun aivokuoren näköinen ja koostuu eri kerroksista kuten meidänkin. Dura mater auttakoon!

Tämä on kova lause Erno Paasilinnalta. Päänsäryn särkymätön pähkinä opettajille ja opettajiksi haluaville. Ulkomuistista siteeraten: ”Ainoat oppineet ovat itseoppineet. Kaikki muut ovat opetettuja.”

Omavaraopiston hankkeen yhteydessä olen viettänyt viisi vuotta ennennäkemätöntä elämää. Elämäni keskiössä ollut omavaraisuus on vaihtunut toisten ihmisten työkoordinointiin, käyn työpuheluita, sumplin aikataulujen ja kuljetuslogistiikan kanssa. Annan lehtijuttuja, hion kotisivuja ja olen tutustunut viranomaistoimintaan ja byrokratiaan. Ymmärrän kyllä tuota maailmaa yhtä hyvin kuin metsäläisyyttäni (Ismo Alankoa lainaten ”toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä”). Tämä mielen kontrasti on minulle melko riipaiseva ja raskas. En voi entisellä hartaudella paikata vaatteitani, tutkia luonnonmateriaaleja eikä kehittää viljelyä. Kuvaan astuu sijais- ja korviketoimintaa. Pitää eristäytyä viikonlopuksi jotta jaksan työviikkoa tai vietän tyhjiä hetkiä tietokoneruutua tuijottaen. Epäomavarainen kahvi auttaa heräämään opetukseen. Ennen sain voimaa olemalla perusasioiden äärellä ja tekemällä omatunnon mukaan. Nyt mahdollistan kurssilaisillemme pääsyä perusasioiden äärelle siirtymällä itse syrjään ”ylätehtäviin”. Toiminnan merkityksellisyyden tunne säilyy yhä tässäkin kuviossa mutta henkinen tasapaino on rakennettava uudestaan. Toivon mukaan se on mahdollista – mutta kuitenkin: väite ”itsensä kehittämisen” mahdollisuuksista on minusta enimmäkseen positiivisuuteen addiktoituneen kulttuurin trendilauseita. En ole elämäni aikana löytänyt paljon todisteita sen olemassaolosta itsessäni eikä muissakaan – paitsi hetkellistä kurkottelua pilviin. Yritän kuitenkin löytää sisäisen kasvun porsaanreiät.

Haluan kertoa havainnoistani osana tutkimusretkeäni ”normaaliuuteen”. Minusta kannattaa aina miettiä pitkään, jos aikoo siirtyä ruohonjuuren tasolta abstraktimpiin elämäntehtäviin. Ekologinen kestävyys kärsii ja hintana voi olla jopa palanen sielusta. Elättelen toivoa, että pääsen tutkimusretkeltäni joskus takaisin kotiin.

Mitä tapahtuisi, jos sitä energiaa, jonka ihmiset käyttävät muutoksen vaatimiseen, käytettäisiin muutokseen itse? Silloin meillä olisi sivarileirejä, joissa harjoiteltaisiin vastaamaan toisella tavalla voimakäyttöön, yhteisöjä jotka kokeilevat toisia talousjärjestelmiä ja yhdessäoloja. Jos ei ole esimerkkejä vaihtoehtojen toimivuudesta, on turhaa vaatia muiden seuraamaan uusia polkuja. Puskasta haukkuminen on äärimäisen tylsä teko, verrattavissa penkkiurheilijaan, joka töllön äärellä tietää, miten olisi pitänyt pelata. Oletpa mitä tahansa–kriittinen: pallo on sinun.

Silloin kun Koronaa käsiteltiin mediassa taukoamatta, uhan tunne oli fyysiselläkin tasolla kouriintuntuvasti läsnä. Nyt aiheeseen kyllästyttyä koronan todellisuusarvo on osin purkautunut.  Elämme mielenkiintoisella tavalla jakautuneessa todellisuudessa. Toinen on kokemuksellinen ja toinen on tiedollinen ja molemmat ovat todellisia.

Julkinen tasamielisyys voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se saavuttaa kosketeltavan fyysisen läsnäolon. Minulla on aina ollut kädet täynnä työtä erottaa ajatuksiani ympäröivästä ajatustulvasta. Pari päivä sitten olin haastateltavana ja tiedostin olevani tarinan kohteena. Jos kerron työväsymyksestä, se ruokkii uhriutumiskertomusta, jos kerron opiston hienoista hetkistä, tarina hakeutuu utopiakaipuun luokse. Jos kerron, että lähdin kehittelemään omavaraisuutta 35 vuotta sitten, koska olin huolissani niistä kehityksistä, jotka ovat parhaillaan konkretisoitumassa, tarina saa profetaalista maustetta – tai, kirjoitustavasta riippuen, ikävää ”Mitäpäs minä sanoin!” latausta.

Tarinasekaisten tuntemuksien keskellä istuin haastateltavana ja hautasin pitkälti aiotut sanat. Tajuntavirta vei voiton ja tarina jatkuu lehden sivuilla.

Noniin, ryhdytään irtautumaan metrisen järjestelmän kirouksista. Unohdetaan tunnit – päivä saa olla päivän pituinen ja joka kylässä oma kyynär ja jalka. Milloin järjestetään Metrixit?

Keskinäisriippuvuuden arveltiin sitovan valtiollisia ja muita toimijoita sopuisaan rinnakkaiseloon. Ajatus kumpusi ”sooloiluun” kykenevien valtioiden vaarallisuudesta kuten Natsi-Saksasta ja oli EU:n perustamisen syitä. Keskinäisriippuvuudessa kuvastuu minusta ideologisesti korostunut oletus että ”yhdessä tekeminen on aina parempi/ tehokkaampi/ ylevämpi” kuin yksin tekeminen ja sama asenne on korostunut pitkään myös pedagogiassa. Oletus ansaitsee kriittistä tarkastelua mm. ekososiaalisesta sekä ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Tämän aiheen käsittelyssä näkisin mielelläni kehittyneempää ja tasapainoisempaa ymmärrystä yksilöllisen ja yhteisöllisen toiminnan painotuksien arvoista ja merkityksistä.

Kuuluaksemme moraalisesti hyveelliseen eliittiin meidän on osoitettava järkytystä ja liikuttuneisuutta. Ministeri,  jolla on tippa silmässä mielletään läheisemmäksi itseämme kuin kivikasvoa. Venäjän sotarikokset synnyttävät meissä kaikenlaista sosiaalista peliä sen todellisen julmuuden ympärillä. Kun luen lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista, minua valtaa surua muttei järkytys. En kuvittele mitään ihmisestä, joka elää sodassa. Järkytyksen tunne voi olla merkki siitä, että ei ole ajatellut millainen ihmisyyden alennustila sota on. Epäilen silloin, että meillä on huonot eväät välttää sodan jälkeen seuraavaa sotaa.

Meidänkin perheeseen on saapunut someilu sikiöasennossa. Syventynyt näytön tuijottelu saa minua huolestumaan siitä mitä meidän päissämme oikein tapahtuu. Mielettömän addiktoituneelta näyttävä olotila osoittaa tuotekehittelyn täydellistä onnistumista. Sikiöasento muistuttaa minua kiusallisesti sivariaikoina nähdyistä vammaisista, joille käpertyminen itseensä ja heijaava liike tuntui olleen viimeinen suoja ulkomaailmaa vastaan.

Energiakäytön tehostamiseen tähtäävissä laskelmissa on tyypillinen ongelma hajottaa kokonaisuutta erillisiksi toiminnoiksi. Esimerkiksi TEG-laitteen tehokkuus muuttaa lämpötilaeron sähköksi on vain 3% luokkaa. Rakettiuunin tehokkuus ruokakattilan lämmittämisessä on todella korkean. Sulautettu systeemi voi olla tehokkaampi kuin osiensa summa. Hellani etuosassa on muunneltu rakettiuuni joka kuumentaa TEG:ia. Matalalla hyötysuhteella ei ole merkitystä, koska se on käytössä keskitalven lämmityskauden aikana. Sähkötuotannon rakettiuunin kuumat savut kierrätetään hellan kautta ja osallistuvat ruoan kypsymiseen. Ei ole erillistä sähkötuotantoa, ruoanlaittoa, diskiveden lämmitystä, leipätaikinan kohotusnurkkausta. Hellanpeitolla pesuvesi pysyy lämpimänä aamuun saakka. >>kuvasarjaa

Työnteon ei tarvitse olla kivaa kunhan se on kaunista.

Onko enemmänkin tajuntaa muuttavia aineita käyttänyt ihminen taipuvainen epäilemään myös ulkomaailman toimivan salamyhkäisellä tavalla?

Huolettaa mitä tulee tapahtumaan energiasektorilla. En usko, että (venäläisestä) öljystä ja kaasusta irrottautuminen onnistuu kuvittelusti ilman että aletaan yliverottaa metsiä ja siirtyä hiileen ja turpeeseen. Siirtymää vihreään energiaan on mainoskuva ja syntynyt ajatushautomoissa joissa ei ole tiedostettu miten totaalisti meidän yhteiskunta on rakennettu energiaa kuluttavaksi. En usko, että todellisuuteen perustuvia energiapäätöksiä pystyy tekemään laskelmien pohjalta. On tutustuttava omavaraisuuteen, jotta voi luoda konsepteja toisvaraisuudelle. Ei ole muuta kuin oppia säästämään, säästämään ja säästämään. Säästämisellä pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sen jälkeen joutuu limittämään työprosesseja ja tehokkuuden eteen uhraamaan monia teolliseen tuotannon kulmakiviä.

Mihin uhkatunteen alla syntyvä samanmielisyys perustuu? Siihen, että aikaisemmat erimielisyydet siirtyvät taustalle. Helpottaa, ettei riidellä ilmastoteoista, turpeennostosta tai ydinvoimaloiden lisärakentamisesta. Vaikka huomio kääntyy muualle, nämä asiat ovat edelleen kohtalokkaan tärkeitä ja täydessä syy-yhteydessä sotiin energiasta ja luonnonvaroista. Siis – mitä puolustamme?

Tunnepulssi, jota kutsutaan puolustustahdoksi, ei ole välttämättä eettisesti niin jalo kuin sitä halutaan nähdä. Se muistuttaa jollain tavalla hetkellistä hyvitystä jollekin pitkäaikaiselle puutteelle. Esim. huolenpitotilanne, jossa vanhemmat laiminlyövät lapsiaan. Sitten joku kiusaa heidän lapsiaan ja vanhemmat sisuuntuvat raivokkaan oikeamielisiksi ja vaativat kiusaajat tilille. Tilanteen rauettua he vaipuvat entiseen tilaansa.

Ruokahävikkivinkki: kulinaristien herkkupala sijaitsee lehtikaalin tyngässä. Varren pinnan puisevaa osaa veistetään pois. Jäljelle jää kuulas, suussa sulava ydin.

Sodankäynti on siinä niin häijy, että häijymmällä osapuolella on etulyöntiasema. Joukkojen vetäytymistä voi mainostaa rauhaneleenä mutta todellisuudessa valmistaa tilanteen kemialliselle tai ydiniskulle.

Optimointi on siinä asiassa hankala laji, että epäedulliset alueet optimoidun tilan ympärillä eivät välttämättä jakaudu symmetrisesti. Ainakin minun kokemuspiirissä (esim. hellan suunnittelussa) äärimmäinen optimointi vie usein hyvin lähelle keikahduspisteettä, jonka jälkeen mikään ei enää toimi tai toimivuus on epävakaa. Nyt kävi helpotus, kun käynnistin kovasti optimoidun hellani – se vetää!

Tekniikan aikoina optimoidaan erillisiä prosesseja ajatuksena, että sitten kokonaisuuskin (kaikkien osien summana) optimoituu siinä sivussa. Tämä pätee vain sillä edellytyksellä, että prosessit toimisivat toisistaan erillisinä. Luonto pääsee optimoinnissa paljon pidemmälle, koska se optimoi (mitä se tässä yhteydessä tarkoitakaan? Elinvoimaannuttaa?) kokonaisuutta ja sopeuttaa siinä sivussa muidenkin osapalikoiden toimintaa. Luontaistalous saa voimansa tästä luontoa jäljitelevästä kaavasta.

Mietin miten paljon väliä on, mikä isäntävaltio kotikontujani käskyttää. Olen joka tapauksessa vaikeasti käskytettävissä. Tuo on minun vapaus, jota minun ei tarvitse pyydellä. Sen vapauden puolustamiseen en tarvitse asetta.

Jos kantaa pistoolin taskussa, saattaa ampua silloinkin kun olisi ollut vielä muita mahdollisuuksia.

 Jos asennoituu aseelliseen puolustukseen, unohtaa oman osuutensa konfliktin synnyssä.

Länsimaat ovat Ukrainan sodan alkaessa verraten hyvin hallinneet kielenkäyttöänsä. Bidenin haukkuma- retoriikkaa en pidä viisaana vaan turhaan yllyttävänä. Ei riitä, että toteaa Putinia sotarikolliseksi (periaatteessa oikeusvaltion vastainen teko, tuomio ilman oikeudenkäyntiä) vaan pitää korottaa vielä ”teurastajaksi”. Lisäksi Biden:in julistus, että Putin ei saa jatkaa, oli minusta ikävän harkitsematon. Kielellinen eskalaatio pohjustaa tekoja. Kysymys NATO:on  liittymisesta voi tällaisten sutkausten kautta saada uusia painotuksia. Vaikka onkin hirveyksistä kyse, ”kunniallisen” perääntymistien ei pitäisi koskaan tukkia.

Olen havainnut samaa. >>Janne Riiheläisen kolumni

Ystävä kirjoittaa osuvasti: “… viime aikoina on otettu harppaus militarismin suuntaan, ja se kammoksuttaa. Muutos puhetavassa on ollut iso: aiemmin rauhaa rakastaneet ihmiset valmistautuvat kiihkon vallassa sotaan. On miehiä, jotka tuntuvat vihdoin löytäneen syyn elää, ja se syy on vihollisen tappaminen ja isänmaan puolesta kuoleminen. Motiivi – kodin, arvojen ja maan suojeleminen – on sinänsä hyvä, mutta tulisi löytää tapoja, joilla tämä motivaatio voisi kanavoitua rakentavaksi ja elämää suojelevaksi toiminnaksi.” Luulen, että sodan kiihkoon joutuminen on siltä osin verrattavissa äkilliseen uskoon tulemiseen tai voimakkaaseen rakastumisen tunteeseen, että yksi ylivoimainen kokemus syrjäyttää kaiken muun. Syyn löytäminen siihen, miksi elää, saa pyhää potkua kehen tahansa ihmiseen, jonka elämä on taivaltanut kovin arkisia latuja. Hengellisissä, ekologisissa ja maailmankatsomuksellissa äkkiheräämisissä en ole erityisemmin havainnut henkistä kestävyyttä. Silmitön rakastuminenkaan lakastuu aikanaan ja jäljelle jää arvioitavaksi realiteetti.

Aseista kieltäytymisestä on tulossa äkillisen aivosuonten ahtautumistaudin kärsivässä Suomessa uusi yleispetturuuden muoto. Sen kunniaksi nostan aiemman postauksen ajatelmien uumenista. Joukkohurmassa tyhmyys tiivistyy; varsinkin aseen kanssa. —

Kieltäytyminen asepalveluksesta oli minulle aikoinaan hyvin tärkeä päätös. Aloin 14-vuotiaana keräämään kirjekuoreen pohdintoja aiheesta, sillä siihen aikaan kieltäytyjä joutuu perustelemaan päätöstään sekä kirjallisesti että astumaan lautakunnan eteen ”omatunnon” tarkistusta varten. Maailman muuttuessa moni arvioi omia kannanottojaan uudestaan. Minun ajattelun muutos on kulkenut idealistisesta pasifismista moraalis-eettiseen suuntaan. Päätöksen väkivallan käytöstä ja tappamisesta en voi luovuttaa toisiin käsiin. Merkittävässä osassa ovat myös systeemitason pohdinnat, jotka eivät koske suorastaan ihmisen kärsimystä eikä eettisyyttä vaan ihmisen luomien rakenteiden toimivuutta.

Kehotetaan olla välittämättä siitä, mitä toiset ajattelevat sinusta. Toisinaan saatat juuri silloin nähdä itseäsi ja oma egoasi ulkopuolisin silmin.

Voiko keskustella asioista vain asioina? Ei. Sanojen takana seisovat ihmisen arvovalinnat ja vieressä luuraavat sanomatta jätetyt seikat.

Keskustelussa NATO puhtoisuudesta on asialla myös mielen defensseja: niin pitkään kun ei ole asiasta 100% -varmuus, ei tarvitse tehdä muita raskaita päätöksiä. Psykologinen ilmiö on yleinen kuormittavassa päätöksenteossa.

Pankkikriisi kasvatti meistä tuhansittain rahapolitiikan asiantuntijoita, Korona-aika pakotti meidät olemaan virologian eksperttejä. Nyt näyttää olevan huutava pula sotatieteiden, ulkopolitiikan ja historian maistereista, jotta saadaan somealustoille intensiteettiä. Voisiko tiedon kovasta kilpailuedusta olla jopa haittaa, kun jokainen joutuu teeskentelemään tietävänsä? Näinä hetkinä, kun omat kyvyt hahmottaa maailman kompleksisuutta ovat koetuksella, voi olla hyväksi miettiä, mistä ihan oikeasti tietää jotain. Minä tiedän, että tarvitsemme ruokaa, jota voin kasvattaa käsin vastuullisella tavalla. Tiedän, että jakamalla tietoa voin hyödyntää muita. Sellainen tieto ei ole arvailua eikä sosiaalista peliä.

Näin poikkeuksen unen kuolemisestani. Olin osaa valkoista nestettä, enkä tuntenut pakottavaa tarvetta hengittää. Vähensin pari kertaa hengittämisen olemattomaksi eikä se ollut vaikeaa. Koin sitten, että ei ole vielä aika lähteä.

Suomen NATO- päätöksessä tasapainoilu myötäilyn ja uhmailun välillä on vaikeaa. Painostuksen alla omaksumme helposti painostajan vaatimaa asetelmaa ja kuljemme joko kohti tai päinvastaiseen suuntaan. Luulen, että parasta on kulkea sellaiseen suuntaan, jota painostaja ei ole ehtinyt kategorisoida. Onko Ukraina päätöksissään suhteessa Venäjään langennut joko-tai asetelmaan?

Nyt näkyy selvemmin, mitä tuotebrändin ”Kotimainen” takana on: runsaasti Venäläistä energia ja lannoitusta.

Periaatteessa voisimme oppia Ukrainan tapahtumista ekologisesti arvokkaita asioita. Miten palauttaa maahan ravinteita, sen jälkeen kun ovat kulkeneet ihmisen läpi? Mikä infrastruktuuri toimii resurssikestävästi? Koronan kokemus on, että oppiminen jää vähäiseksi, koska ”normaali” kutsuu ylivoimaisesti takaisin. Ymmärrettävää, sillä oppiminen poikkeusolosuhteiden kautta ei jätä kauniita muistoja.

Ukraina sota on luonut sekä syvän tunnetilan että taloudellisen pakotteen irtautua Venäläisestä energiasta. Kipuilu energian saatavuuden ympärillä on säälittävä. Miten voisimme edes kuvitella onnistuvamme rajoittaa energiankulutusta ilmastollisista syistä? Nykyään jatkuva sähkötarve ei salli edes ennen käytettyä, kellonaikaan nojautuvaa säännöstelyä.

Hyvinä aikoina kerrytämme ne ongelmat, joita korjaamme huonoina aikoina.

Kriisitilanteissa ajattelun laajuus supistuu väistämättä. Kun silloin valitsemme jäljelle jäävistä vaihtoehdoista, mukana kulkee aina myös rakenteellinen informaatio, joka valittuun vaihtoehtoon sisältyy. Konkreettisesti: jos valitsemme NATO-option, perimme samalla symbooleja, metoodeja ja asetelmia, jotka sitovat meidän toimintaamme mekanismiin, jonka onnistumisesta liittyy epävarmuus. NATO:n suhteen tiedämme ainakin, että liittyminen viittaa suoran eskalaation suuntaan. Välttäisin sitä tekoa ja yrittäisin löytää kolmatta tai neljättä vaihtoehtoa, johon ei liity samanlaista painolastia kuin ensimmäisinä tarjoutuviin vaihtoehtoihin. Mikä sellainen vaihtoehto voisi olla? Se voisin olla esim. kansallinen ryhtyminen hajautettuun puolustukseen, aseiden jakoon, puolustuslinjojen rakentamiseen ja energia- ja huoltoriippuvuuden katkaisemiseen. Sellainen vaihtoehto on uskottavammin vain puolustukselinen kuin NATO:on liittyminen ja blokkiutuminen. Jos tilanne eskaloituisi sille tasolle, että Suomi ja Ruotsi joutuisivat hyökkäyksen kohteiksi, ollaan jo sellaisessa vaiheessa, että maailmanpalon sammumisyritykset eivät välttämättä enää kysy, onko NATO:n jäsen vai ei. Esittämäni ajatus ei ole ehdotus vaan lähinnä esimerkki siitä, että on enemmänkin vaihtoehtoja. Koska ne olisivat vähemmän reaktiivisia, ne voisivat avata portteja.

Kiitos someilmiön, meille tarjoutuu jatkuva mahdollisuus seurata muiden, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten aivoituksia. Ihmiset muodostavat näkemyksiään hyvin arvoituksellisia polkuja pitkin enkä tiedä ovatko nämä polut ajan saatossa muuttuneet. Käväisee mielessä, että onko vallitseva melko toisvarainen elämä rikkonut jotain siitä tavasta, miten luomme kuvan itsestämme. Meidän käsitys itsestämme on eri asia kuin meidän kokemus itsestämme. Minä voin KOKEA, että elämä kohtelee minua hyvin. Mutta jos USKON, että elämä kohtelee minua hyvin, se on eri asia ja johdattelee elämä toisella tavalla. Usko avaa reittejä, joita kokemus ei välttämättä tue. Mielen sisäinen viestintä on varmaan yhtä väkevä mutta salaperäisempi kuin ulkoa tuleva informaatio.

Minun demokratian määrittelyyn liittyy ratkaisevasti tapa, millä tavalla yleinen lainsäädäntö suhtautuu sitä itseään koetteleviin ja kyseenalaistaviin tekijöihin kuten esim. kansalaistottelemattomuuteen ja omatuntoon. Luin 30 vuotta sitten Valtio-opin professori Matti Wiberg:in kirja ”Oikeuden rajat”. Ilahduin niin kehittyneestä oikeusoppineisuudesta. Vierastan syvällisesti jyräävää oikeuskäsitystä a´ la talvisota.

Kieltäytyminen asepalveluksesta oli minulle aikoinaan hyvin tärkeä päätös. Aloin 14-vuotiaana keräämään kirjekuoreen pohdintoja aiheesta, sillä siihen aikaan kieltäytyjä joutuu perustelemaan päätöstään sekä kirjallisesti että astumaan lautakunnan eteen ”omatunnon” tarkistusta varten. Maailman muuttuessa moni arvioi omia kannanottojaan uudestaan. Minun ajattelun muutos on kulkenut idealistisesta pasifismista moraalis-eettiseen suuntaan. Päätöksen väkivallan käytöstä ja tappamisesta en voi luovuttaa toisiin käsiin. Merkittävässä osassa ovat myös systeemitason pohdinnat, jotka eivät koske suorastaan ihmisen kärsimystä eikä eettisyyttä vaan ihmisen luomien rakenteiden toimivuutta.

Voi olla, että ainoa aito muutos Venäjän poliittiselle arvaamattomuudelle voi tulla vain Venäjän sisältä. Venäläisten kansalaistottelemattomuuden pitäisi olla ennennäkemättömän laaja mutta voisi ehkä pyyhkiä autoritaariset perinteet menneisyyteen paremmin kuin mikään ulkovallan painostus. Ehkä.

En näe mitään perustavanlaatuista eroa katolisen kirkon ja fasistien yhteistyön ja ortodoksisen kirkon ja venäjän vallanpitäjien välillä. Miten lojaali Suomen ortodoksikirkko mahtaa olla itäänpäin? Se vaan turhauttaa, miten hengelliset johtajatkin osoittavat aina uudestaan vallan koukuttavaa voimaa. Konstantinolainen käänne on symbolinen murroskohta. (Seuraavana päivänä postaukseni jälkeen tuli selventävä kannanotto Suomen ortodoksikirkolta)

Viime aikoina ajattelin ihmisiä, joille hyveellisyys, oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen ja muu itsestään antaminen on muuttunut addiktioksi. Se ilmenee siinä, että heidän on pakko antaa vaikka ei ole tarvetta tai heidän on pakko puolustaa vaikka ei olekaan uhkaa. He saattavat olla sukua vastarannan kiiskeille, jotka kutevat periaatteessa siellä, missä mikään muu kala ei viihdy. Erityisen arveluttava tämä asenne kärjistyy olettamukseksi että vaihtoehtoinen tieto on aina luotettavampi kuin virallinen tieto.

Idealismi voi altistaa salaliittoteorioille, koska paine idealistisen näkemyksen ja ympäröivän todellisuuden yhteensovittaminen vaatii imaginaarisen tekijän. Niin kuin i=neliöjuuri(-1).

(Minulla on maailmantilanteesta paljon purettavaa. Paatuneelle maailmanparantajalle tämä tuntuu kuin olisin jollain tavalla epäonnistunut. Taipumus itseensä ottamiselle seuraa kuin varjo vaikka järki toppuuttaa.)

On liikkeellä ihmisiä, joilla on kovia pyrkimyksiä järjestellä asiat, joista heidät muistetaan. Moniko tulee tulevissa oikeusistunnoissa sanomaan, ettei hän tiennyt mitä tapahtui? Joukoittain tullaan kuulemaan, että on vain noudattanut käskyjä.

Pakotteet vaikuttavat ehkä eniten opportunisteihin muttei niihin, joilla on missio.

Naiivi suhtautuminen rahaan väittää, että raha on neutraali väline. Sen näkemyksen mukaan sen vaikutukset ovat ihmisten käsissä. Mutta keiden ihmisten?

Naiivi suhtautuminen teknologiaan väittää, että tekniikkaa on neutraali väline. Sen näkemyksen mukaan sen vaikutukset ovat ihmisten käsissä. Mutta keiden ihmisten?

Teknologia tarjoaa meille mukavaa, mutta räjähdyspotentiaalin kera. Samat mikroprosessorit kuin pelikonsolissa ohjaavat myös termobaarisen pommin. Itse asiassa sotavehkeissä ovat vielä paremmat, luotettavammat komponentit sisällä. Mukavina aikoina teknologia tuntuu olevan hallinnassa mutta aina tulevat myös ne huonot ajat, jolloin teknologian tuhokyky voi kirkkaasti ohittaa siunauksellisuuden. Tässä maailmantilanteessa ”kaipaisin” hyvät vanhat ajat, jolloin sotapolun valinneet kahelit listivät toisiaan hampain ja veitsin. Surkea suoritus mutta ei mitään maailman loppu. Teknologian vaalimiseen liittyvä ajatus, että sillä voi torjuta pahaa ansaitsee oman pitkän analyysin, joka on astuttava toiveajattelun läpi.

Nyt on taas se aika, jolloin saa kuulla ”ryssä”- sanan  tiuhempaan. Toivoisin kuulla sitä mahdollisimman vähän eivätkä ryssävitsit naurata. Venäjällä on Navalnyt ja muu sorrettu oppositio – keskimäärin rohkeampi porukkaa kuin ryssä-sanalla uhoaajat. Kohdistetaan kauniit sanat niille jolle ne kuuluvat.

Hienosti sanottu: “Kiinassa asuessa ymmärsin, että autoritaarisessa maassa kansalaisen tärkeimpiä taitoja on oppia aistimaan puoluejohdon tunteita: mikä saa sen pelkäämään valtansa puolesta, mikä heiluttaa sen asemaa, mitä se voi katsoa sormien läpi. Pelolle on erityinen syy, kun oma valta ei perustu oikein mihinkään.” Reetta Räty kolumnissaan 22.2.2022

Kaistapäähallitsijoita on ollut, mutta ne eivät istuneet nykyisenkokoisten tuhokoneistojen puikoissa. Demokratioissa on yritetty huolehtia siitä, ettei kuka tahansa pääse näiden puikkojen lähelle. Minusta pääongelma on että näitä puikkoja kyetään rakentamaan. On vaan ajan kysymys, milloin niitä käytetään. Ja silloin ilmastoteot ovat vain vitsiä.

Toisten ja tukiaisten varassa eläminen murentaa vaivihkaa itsekunnioituksen. Rappeuma peitellään nauramalla nokkelasti päälle. Tämä on kauaskantoinen asia.

Yhdelle arvokkaimmista resursseista, opetukselle, on käynyt käsittämättömällä tavalla.  Ihmisten opetusmahdollisuuksia on laajennettu yli sadan vuoden aikana. Silloin kun savupirteissä asuville lapsille luettiin aapista, se oli huikean iso asia, vaikka opettajalla ei välttämättä ollut kovin kummoisia pedagogisia kykyjä eikä sivistyksellistä laajuutta. Näiltä ajoilta on satsattu valtavasti opetusmateriaaleihin ja opettajuuteen. Tulos on kuitenkin, että opetuksen arvostus on laajalti romahtanut. Kysynnän ja tarjonnan fossiiliparadoksi. Yltäkylläisyys millään tasolla ei sovi ihmisille.

… ja saahan älyllisesti pullistellakin. Minusta ajetaan aivan liian vähän muskeliaivoilla väkijoukkoon.

Jos joku jää välillä ihmettelemään ajatelmiini siroteltuja heikohkoja vitsejä, noloja paljastuksia tai käsittämättömiä ajatushyppyjä, niin voin kertoa tässä syyn. Vakavuus on vähän kuin kiristyvä hirttosilmukka. Toive tulla kuulluksi siivoaa kertomisentapaa vakavamieliseen ja puritaaniseen suuntaan. Lukijoiden ehdoilla kirjoittamisessa uskottavuus kasvaa ripauksella kärsimystä, joka on sama kuin hyvitys moralisoinnille. Uholla saadaan liikkeelle patoutunutta aggressiivisuutta lähimpään uomaan (hyvä, jos uoma on jo valmiiksi luotu). Pieni itsesääli auttaa ettei vastaanhyökätä silmittömästi. En halua sellaista. Kirjoittamiseen liittyy kokonainen arsenaali etikettejä, jotka pahimmillaan haittaavat ilmaisua ja tekevät siitä henkisesti hyvin raskas. Käytän kevennyksiä palautumiskeinoina, etten tukehdu kuormaan. Hyvin tärkeä on että poliittinen korrektius saa säännöllisesti osansa, koska vain rajojen venyttäminen säilyttää ilmaisuvapauden meidän keskuudessamme. Rajojen koetteleminen heikoilla heitoilla ja itsensä vuoksi on surullista. Jotain katarttisia  oivalluksia ajattelemisesta on hyvä varjella. Harrastan täällä keskeneräisyyttä,  hiomattomuutta sekä kieli- että kirjoitusvirheitä, jotta meillä kaikilla on tila hengittää, tehdä virheitä ja heittää huonot ajatelmat romukoppaan parempien toivossa. Rehellinen ilmaisu jännittää ja saa useimpien arastelemaan sanojaan. Toisia jännityksen sietämättömyys saa heidän purkautumaan räjähtelevästi ja satuttavasti. Oletteko koskaan huomanneet miten heikon vitsi nolo alastomuus voi avata ovia kun älyllinen pullistelu pääsee tauolle :-)? Hyvää päivänjatkoa!

Hyvinvointialueiden vahvistuessa ei ole enää tilaa imagohaitallisille nimityksille. Ehdotan että rokottamattomia kutsutaan positiivisesti ”aktiivisairastajaksi” erotuksena rokotettuihin passiivisairastajiin jotka kaikista yrityksistä huolimatta sairastuvat. (Sahasiko vitsi jotenkin omaa oksaani…?)

Mahtaako tuhkaus olla mikään viimeinen ekoteko? Haudankaivajatkin nykyään koneita käyttävät. Mutta ajatus, että puun juuret nostavat meidän jäännökset uuteen kasvuun tuntuu sopivalta tavalta loppusijoittua. En saa kiinni, mikä henkinen vire väreilee tuhkauksen suosion takana. Silloin kun Maria saattoi äitinsä viimeiselle matkalla, krematorion työntekijä innokkaasti esitteli kalustojaan ja taustalla pauhasi ”The final countdown”. Parhaimpia elämän kuriositeettejä.

Pidän hyvinkin mahdollisena, että vuosien päästä tullaan siihen tulokseen, että Koronan laantumisen syyksi ylikorostettiin rokotuksien merkitys suhteessa liikkumisrajoituksiin poliittisista syistä. (En ole vielä päättänyt, korjaanko ajatelmissa esitetyt ja pieleen menneet veikkaukset jälkeenpäin, mutta aika hyvin yleensä menevät nappiin 🙂 )

Korona pysyy keskuudessamme kun liikutaan, HIV jaksaa kun naidaan. Miten paljon hiljaista tietoa on perinteisiin kätketty? Niissä korostetaan ihmisen paikalla pysyvyyttä ja säädellään seksuaalisuutta pitkillä aikaväleillä. Perinteet saattavat olla kuin lääkkeet, joilta pakkausseloste on kadonnut. Emme tiedä miksi ne ovat olemassa koska syy ei ole enää ilmeinen ja ajattelemme niitä turhina. Aikoina kun ei voitu korjata vahinkoja oli vain mahdollisuus estää vahingon syntymistä sosiaalisen säätelyn kautta. Harrastamme monenlaisia riskialttiita asioita tietäen, että pääsemme sairaalaan, jossa korjataan poikki menneet luut. Tämä pohdinta ei väistämättä vie arvokonservatismin syyliin siksi, että me emme tosiaan tiedä millaisiin perinteisiin kätkeytyvät vuosisataiset varteenotettavat tiedot ja mitkä niistä ovat enää painolastina välttämättömien muutosten tiellä.

Voi voi, con voi, että joutuu alentamaan itseään vaatimaan halvempaa polttoainetta. Sehän edellyttää koko ilmastopulan vähättelemistä.

Talvisodan kynnyksellä valtio lähetti kaikkiin taloihin vihkosen, jossa opastettiin varautumaan vaikeaan talveen. Oppaassa kerrottiin muistaakseni lähinnä ruuan säilytyksestä. Ehkä muutamasta tehopotilaasta olisi vältytty, jos kotona sairastuville olisi annettu vinkkejä pitää huolta itsestään. Kotihoidon perustiedot olivat vanhalle väelle vielä yleissivistystä muttei enää. Kokeilkaa höyryhengitystä jos yskä vaivaa.

Luen Justukselle otteita Kahlil Gibran kirjasta ”Profeeta”.  Sisällöstä hänelle jääne hatara kuva mutta tartukoon jotain kielellisestä kauneudesta. ”Sitten Kyntömies sanoi: Puhu meille Työstä. Ja hän vastasi sanoen: Te teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu. …” Suosittelen kaikille, myös työtä tekeville. Kauniimpia ja syvällisimpiä tekstejä joita olen lukenut. Nietzschestä, suffilaisuuden ja kristillisyydestä ammentava ajattelijan elämä ei ollut järin pitkä. Stereotyyppien stereotyyppi on itsensä rikkova nero. Stereotyyppisiä ovat myös selitykset tälle ilmiölle. (Kerroin Justukselle maininnasta ja pyysi okaisemaan tiedot: hän muistaa kaiken!)

Maailmassa käydään vääntöä ihmisen vapaudesta ja sitä, millainen se vapaus on, mitä ihminen tarvitsee, haluaa ja saa toteuttaa. Jättämällä filosofisia erittelyitä sivummalle, voin todeta, että viihdyn siellä, missä voin ajatella, ilmaista itseäni ja toimia juuri sillä tavalla kuin sen teen ja saan tehdä. Tämän yhteiskunnan ihanalla saavutuksella on vain se tahra, että tämä tila on hankittu vapauden kustannuksella muualla. Meidän hyvinvointi on pitkälti epäomavaraista tuontitavaraa. Demokratiamme on resurssikallis ja autoritaarisissa yhteiskunnissa ihmisresurssia voi ohjata rautaisella kädellä ja tulos voi syntyä verellä. Miten voisimme yhdistää vapaus, ekologisuutta ja turvata niiden tila? Maanpuolustusta ajatellaan ensisijaisesti reviirin suojaamisena, mutta osin voi suojautua myös henkisellä itsenäisyydellä ja (tervesydämellisellä) taipumattomuudella (muistattehan pientä gallialaiskylää…).

Palaan nyt edelliseen postaukseen ja kysyn uudestaan mitä kohti meitä kuljettaa mielemme vertautumistarve, jos malli on keskiarvoistettu, globaalisoitunut, kansallistettu, epäkehollistettu  ja monokulttuurinen? Tieteen maailmankuva on antoisa, jos sen osaa lukea. Mutta se altistaa voimakkaasti ajattelun köyhtymiselle jos emme tunnista tieteellisen ajattelun luonteen vaikutusta meidän mieleemme. Tieteellä on paljon yhteistä autoritaarisen ajattelun kanssa. Siihen tarrautuminen on sama kuin turvautuminen diktaattoriin samoilla tuloksilla. Kehollistukaa ja lukekaa edellisen postauksen ja jäätte kehään. Halleluja!

Ihmisluonnetta halutaan kaikkialla ja jatkuvasti muotoilla yhteisöllisten tarpeiden mukaan. Pitäisi olla tottelevaisempi – stressikestävämpi – järkiperäisempi – uhrautuvampi  tai luovempi jne.

Pois-sulkevan tieteellisen ajattelun juurruttaminen ihmisiin liittyy yksipuolistava mielenmuokkausta. Tiede luo paljon tilastollista tietoa ihmisistä. Samastumme ja vertaudumme kaikkeen ihmismäiseen. Tilastot antavat keskiarvoistettua tietoa. Saamme  esim. kuulla että tautiin kuolee 1 % sairastaneista. Mielemme rakentaa vertailukohteeksi 100 ihmisen joukon, josta yksi kuolee, eli pienestä kylästä muutama. Hän pohtii, voisiko arpa osua hänen kohdalleen ja huolestuu.

Ajatellaan nyt taudin kokemista ilman tilastollista tietoa. Tauti jyllää ja muutama ihminen kylästä kuolee. Tässä tapauksessa tunnemme uhreja, mutta huolestuneisuuttamme voi olla vähäinen, jos uhreihin ei löydy pinta-alaa samastumiselle siksi, että he ovat itseämme sairaampia, vanhempia tai muuten erilaisia. Nyt asenne muotoutuu kehollisen havainnon kautta, joka työntää tunteen uhasta kauemmaksi ja jopa perustellusti.

Havaintopsykologisesti kiinnitämme enemmän huomiota poikkeuksiin (joita esiintyy ihmisjoukon kirjavuudessa) kuin keskivertohahmoihin (joita tilastotieto tarjoaa ) . Mitä tapahtuu meille kun ihmismielemme vertautuu pysyvästi keskinkertaisuuteen sen sijaan, että katsoo moninaisuutta? Tämä kysymyksen on tärkeämpi kuin se, mihin sosiaaliseen rooliin ihminen itsensä lopulta asemoi. Jatkan seuraavassa postauksessa ajatuksen.

Mielipiteet ovat sitä rajumpia, mitä harvemmista näkökulmista ne kumpuavat. Kyky nähdä monipuolisemmin luo keskenään riiteleviä kantoja. Kulkeeko viisastuminen kohti mielipiteettömyyttä vai kohti epävarmuutta mielipiteistään? Viisaammaksi ei tulla kiertämällä vuorta helpolla polulla sen enempää kuin neroksi kehkeydytään juopottelemalla.

Kouluaikoinani valveutuneella vasemmistolla oli tapana tukea Nicaraguan sandinisteja ostamalla niiden tuottamaa kahvia. Sillä välin sandinistijohtajasta Daniel Ortegasta on kehkeytynyt korruptoitunut diktaattori. Kiusallinen muistuma menneisyydestä.

Miksi osaajat ovat usein huonoja pedagogeja? Ehkä siksi, että taituri on vaatinut itseltään paljon. Hänen on vaikea sietää omaa ja toisten kehittymättömyyttään.

(Asumis)tukien varassa eläminen on niin tavallista, ettei niitä enää mielletä tuiksi. Kun otetaan huomioon, että ihminen vaistomaisesti suojelee leipäpuutaan, meillä on vahva toisvaraisuudessa kiinni pitävä ajattelutapa vastassa.

Ei ole ehkä kovin kaukaa haettu ajatella, että ihmisen kiihtynyt elämärytmi ja nopeutunut ympäristövaikuttaminen on muuttanut muiden eliöiden, kuten virustenkin, evolutiivisen kellon nopeammaksi. Pysyykö vanha tammi enää perässä verkkaisuudellaan?

Kauan sitten yritin kiskoa itseltäni kipeän hampaan. Pääsin pitkälle muttei loppuun ja lähdin terveyskeskukseen. Seliteltyäni yritystäni, hammaslääkäri silmin nähden kärsii myötäelämisestä ja hän kysyi anelevasti saako hän puuduttaa. Vastasin myöntävästi. Olen monessa elämäntilanteessa huomannut, että myötätunnosta kärsivä ihminen haluaa kieltää toiselta kärsimyksen. Älä pillitä! Tämä on tietysti järjetön ja julmakin yritys suojata itseään.  Veikkaan, että Koronaa koskevissa päätöksissä ei ole läheskään niin paljon järkeä- eikä asiantuntijuutta takana kuin annetaan ymmärtää. Monelle terveysalan ammattilaisille on vaikeaa se, mitä he kohtaavat. Siksi osaa heistä saattaa olla altis vaatimaan poliittisesti arveluttavia ja lyhytnäköisiä pakkotoimenpiteitä – oman ahdingon helpottamiseksi.

Sosiaalinen tukehtuminen – Toivoisin meidän tarkkailevan ennakkoluulottomammin sosiaalista kanssakäymistämme ja sen toimivuuksia. Nähdäkseni sosiaalisten tilanteiden ymmärtäminen voi kärsiä erilaisten sosiaalisten menetelmien painolastista. Meillä on taipumus tehdä hyvistä rengeistä huonoja isäntiä. Innoittava tutustuminen vasaraan saa kaiken näyttävän naulalta. Niin on minusta käynyt piirityöskennellyn, puhekepin, NVC:n, sosiokratian ja aiemmin psykoterapian kanssa. Niiden dogmaattinen soveltaminen voi johtaa kierteeseen, jossa lääkettä tarvitaan aina vain lisää, joka kuluttaa voimavaroja enemmän kuin sosiaalinen eheytyminen vapauttaa. Olisi myös hyvää säilyttää kyky kanssakäymiseen ihmisten kanssa, jotka eivät näitä sosiaalisia kieliä osaa.

Sotaa ja rauhaa luomusti – Perinteisten aatemallien puuroutuminen tuntuu koettelevan eniten vanhaa vasemmistoa ja vihreitä. Vihreällä laidalla olen eniten hämmästellyt, sekä Saksassa että Suomessa, niiden nopea myötäily poliittisiin ns. ”välttämättömyyksiin”. Tämä suunta ihmetyttää lisää sikäli, että heidän jalkautumisen syyt ovat vuosi vuodelta käyneet näkyvämmäksi kaikille, joten kannatuksen hakeminen muualta ei tuntuisi kovin tarpeelliselta.

Selitän ilmiön itselleni toisella tavalla. Kriisit muuttavat ihmisiä konservatiivisiksi etenkin silloin jos aatepohja on nuori, hieman kypsymätön eikä kunnolla grillattu. Koen sen suuntaista Janne Saarikiven kolumnissa.

Perinteisesti armeijaan kriittisesti suhtautunut vasen ja vihreä laita on nyt yhtäkkiä liikkeellä. Maanpuolustus ei ollut heidän alansa ja nyt kevyt aateperusta rutistuu maailmapoliittisen vyörytyksen alla. Saarikiven kirjoituksen paras anti on, että on oltava jotain mitä oikeasti on puolustamisen arvoista. Hyppy suoraan hävittäjähankinnan tarpeellisuuteen kertoo siitä, että puolustuksellisia asioita ei ole ehkä ajateltu pitkälle. Asehankinnat eivät ole ekotekoja ja varsinkin hävittäjien kohdalla. Jos kerran vihreä laita nyt kompaa varustautumista luonnon kustannuksella, olisi paikallaan miettiä, voiko sellaista tehdä fiksummalla tavalla. Mutta se edellyttää keskustelua asioista, jotka ovat kauheita. Yksi ideologinen tuska alkaa jo maamiinakysymyksessä, jotka ovat hävittäjiin verrattuna häviävän halpoja ja omaavat pienemmän hiilijalanjäljen. Julkisuudessa kauhistellaan maamiinojen kauheasta jäljestä sotien jälkeenkin. Mutta ei hävittäjäkään tositilanteessa kukkia kylvä. Jos puhtaasta puolustuksesta puhutaan, niin maamiinoilla ei käydä uskottavasti hyökkäyssotia mutta hävittäjillä voi tunkeutua syvälle toiseen territorioon. En puhu maamiinojen puolesta, vaan rehellisyyden puolesta. Humanisteille ei ole hyvää nyt piiloutua sovinnaisen – laiskasti valtapolitiikan tarjoamien taparatkaisujen taakse. Mutta omavaraistelijalle ne vasta hankalia kysymyksiä ovat!

Yksi nykyisistä idealisointitrendeistä kumpuavia vaatimuksia on, ettei pitäisi luokitella ihmisiä. Valitettavasti meidän koko aivotoiminta perustuu aistinärsykkeiden jatkuvaan luokitteluun, joten kyse on kai sitten enemmän siitä, mitä näillä kategorioilla tehdään. Huonot kategorisoinnit eivät palvele ihmistä eivätkä ymmärrystäkään. Onnistuneet sen sijaan ovat hyvän ihmistuntemuksen perusta ja siten mahdollistavat reilun yhdessäolon. Kunhan muistaa, että kategoriat ovat tilastollisia totuuksia joita kannattaa päivittää. Ne ovat vain ymmärryksen kainalosauvoja.

Tätä pitää toistaa aina välillä: Yhteiskunnallisten jännitteiden ja polarisaatioiden takaa löytyy monenlaisia havaintopsykologisia tapahtumia. Hämmentävinä aikoina alamme etsiä tukea sanallisista käsitteistä, symboleista, seremonioista ja rituaaleista. Samalla heikkenee meidän ymmärryksessä, että todellisuus ei ole sama kuin ne sanat ja teot, joilla yritämme sitä kuvata. Suuressa osassa nykykamppailuissa elää fetisismin henki. Se tekee vaikeaksi käsitellä asioita. Osa vanhoista maailmajärjestystä kuvaavista käsitevastaavuuksista ovat puuroutumassa lopullisesti. Onko ”vasemmistolaisuus” synonyymi solidaarisuudelle? ”Oikeistolaisuus” itsekkyydelle? ”Empaattisuus” tunneyhteydelle? Uudet kytkennät ovat kovassa haussa. Arvelen, että koska ihmisille on vaikeata tehdä ero symbolien ja todellisuuden välille, on joissain uskonnoissa kielletty kuvaamasta profeettaa tai jumalaa. Me teemme sitä maaliseksi mielletyllä tasolla urakalla ja isolla riskillä meille kaikille. Buddhalaisilla on ehkä etevin käsitys käsityksien käsityksestä.

Koronakeskustelussa minussa kasvoi muutama tärkeä kiteytys. Ensinnäkin näkyy hyvin, miten ehdottomasti arvosidonnainen on sellainenkin politiikkaa, joka yrittää perustella toimintansa tieteelliseksi. Toiseksi näkyy kaksi keskenään ristiriidassa oleva arvovalintaa. Toinen painottuu hetkellisen tuskan vähentämiseen ja toinen painottaa pidemmän linjan jatkuvuutta. Näistä pää-arvovalinnoista hetkellisen tuskan vähentäminen on ehdottomasti suosituin ja toteutuu lainaamalla tulevaisuudesta. Pidemmästä jatkuvuudesta huolehtijat hyväksyvät hetkellisen tuskaisuuden nousun osana aaltoliikettä, jonka keskiarvo tulevaisuudessakin pysyy samana. Molemmat linjaukset ovat sekä loogisesti että moraalisesti päteviä. Molempiin sisältyy oletuksia tulevasta, joista emme voi olla varmoja. Hetken korostajat joko kieltävät sen, että heidän menettelyssä olisi kyseessä lainasta tulevaisuudesta tai he ovat varmoja, että laina voi maksaa takaisin. Pitkistä linjoista huolehtijoiden olettamus tulevasta on, että hetken korostajien oletukselle ei löydy katetta. Julkisessa keskustelussa käydään kamppailu näistä oletuksista, joille ei voi löytyä edes tieteellistä varmuuttakaan. Siksi olen sitä mieltä (Saulin kanssa?), että rajuihin pakkotoimiin ei pitäisi lähteä, koska sen heittämät arvet tulevat näkymään tässä yhteiskunnassa pitkään; Koronan jatkuvuudesta riippumatta. Tämä ajatelma ei ole filosofisesti loppuunkäsitelty.

Imuskooppi, olen.

Silloin kun käytämme työkalun, unohdamme aina taidon, jolle pian emme enää löydä nimeäkään. (Tässä “työkalu” toimii synonyyminä teknologialle)

Talvisen kaunista… ! Vasemmalla ohjelmani generoima fraktaali, oikealla kuurankukkia sisäikkunassa.

Jääviyden käsitteellä yritetään tehdä näkyväksi ihmisten sidonnaisuuksia vallankäytössä. Onko nykyinen lobbaus- järjestelmä seuraus siitä, että vaikuttajat eivät saa jäädä kiinni etukytkennöistä? Vaikuttaminen on ulkoistettu bulvaanijoukolle.

Ihmisiltä, joiden liiketoiminta Koronasta kärsii, on melko turhaa odottaa laadukkaita tilanneanalyysejä tai ehdotuksia. Sama tilanne myös ihmisillä, jotka taloudellisesti hyötyvät pandemiasta. Siitä huolimatta kummatkin ryhmät ovat äänekkäimpiä mielipidevaikuttajia. Niinpä ravinto- ja matkailuala toimii koronasatiirin eturantamalla väittämällä YLE:n välityksellä: ”Timo Lapin mukaan hallitus ei uskalla riittävän tehokkaasti puuttua pahenevan koronatilanteen perussyyhyn – rokottamattomuuteen”. Onneksi tämä on vain satiiria! Kaikkihan kotoilijat tietävät, että virus on matkailualan vapaamatkustaja.

Isot järjestelmät kohtaavat parhaillaan vakavan kriisin. Korona hidastaa niiden toimintaa ja syö niiden resursseja. Sen lisäksi sekä niiden uskottavuus että sosiaalinen vakaus ovat uhattuna. Ihmiset ovat tottuneet elämätapaan, joka on riippuvainen suurjärjestelmistä ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Avainasemassa on abstraktien (eli ”kehittyneiden”) järjestelmien herkkä resurssitalous. Nykyjärjestelmät eivät ole kestämättömiä siinä mielessä, että ne olisivat välttämättä avoimesti tuhlailevia vaan isojen järjestelmien rakenteeseen liittyy väistämättömiä resurssivuotoja, joita ei ole matalasti organisoiduilla yhteisöillä. Olen hajanaisesti kuvaillut näitä vuotoja muissa teksteissä ja törmään niihin jatkuvasti lisää, koska olen pitkän omavaraistelun jälkeen tutustumassa järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan omavaraopiston pyörittelyn kautta. Eräs uudempi havainto on, miten merkittävässä mielessä nykysysteemien pitää ylimitoittaa toimialojensa luotettavuutta. Resilienssin lisäys sitoo varoja, jotka paradoksaalisesti tekevät systeemistä entisestään haavoittuneemmaksi. Varmistukseen käytettävät varat on – sanoisin – mahdotonta kompensoida järjestäytyneemmän toiminnan kautta. Väittämäni rohkea varmuus pohjautuu siihen, että jokainen uusi tekninen abstraktiotaso saa vastaan edellisten abstraktiotasojen summautuvat resurssivuodot. Annan esimerkin todellisesta elämästäni: omavaraistellessani voin optimoida rakennelmien elinkaarta, kestävyyttä ja toimintatapa juuri sellaiseksi, että ne täyttävät tarkoituksensa. Omavaraopistoa pyörittäessäni en enää vastaa yksin jostain rakennelmasta vaan käyttäjiä on monia: aloittelijoita, kokeneita, väsyneitä, vahvoja, kärsimättömiä jne. Toimin tätä nykyä työjaollisen kuvion mukaisesti. Spesialisoituneessa maailmassa tuotetaan tavaroita käytettäväksi isolle joukolle, jolla on häviävän pieni ymmärrys sen suhteen mitä he käyttävät. Asioita pitää suunnitella ns. idioottivarmoiksi, että ne eivät ole vaaraksi kenellekään. Tämä räikeä ylimitoitus ympäröi meitä totaalisesti sellaisella itsestäänselvyydellä että sen havaitsee vasta kun osaa tuottaa asioita itselleen käytettäväksi ja vertaa niitä nykytuotteisiin. Toivottavasti onnistuin välittämään ajatuksen ilman ylimitoitettua selityksiä.

Keskitymme koronan kauheuksiin. Voiko olla, että koronan vuoksi jokin sota jää sotimatta tai muu haitallinen teko tekemättä? Vaihtoehtoisista tulevaisuuksista emme tiedä mutta niiden ajatteleminen muistuttaa meitä siitä, että emme koskaan kaikkea hahmota. Joskus ehkä tunnustamme, että Korona oli merkittävä co-evolutiivinen palikka, joka muuntumiskyvyillään haastoi haitallisen hitaiksi käyviä, liian korkean abstraktiotason saavuttaneita olentoja. Siinä se koitti erilaisia tapoja, ehkä yrittikin iskeä meidän lisääntymiskykyymme, tulehduttaa kivekset. Yhteistyössä sienten muodostuvaan neuraaliverkkoon. Kiehtovia ajatuksellisia rajankäyntejä, mutta täynnä ansoja salaliittoteorioille ja mystiikkaan taipuvaisille.

“WHO:n johtaja luottavaisena: Tämä on se vuosi, kun päätämme koronapandemian.” Miten paljon sisältyykään tähän lauseeseen! Hyväntahtoista johdattelua, poliittista retoriikkaa, ideologista pohjustusta tuleville toimenpiteille. Ennustus on niin tervetullut, että hyväksymme mahdollisen liioittelun. Ei sellaisesta joudu tilille. Arvioisin rohkeiden lupauksien psykologisen haitan pitkällä aikavälillä isoksi. Hieman fatalistisempi ote tulevaisuuteen säästää voimavaroja ja pitää paremmalla tuulella – ja tekee immuunisemmaksi mielipidemuokkaukselle. Toki ei mullakaan olisi mitään sitä vastaan, että Korona häviäisi.

———-v.2022———-

Saatesanat vuodelle 2022

Kommentoidessamme demokratiakehityksiä maailmassa, unohtuu hyvinvointivaltioiden asukkailta muutama olennainen asia. Ne jäävät sivuun siksi, että ne ovat yhtä epämiellyttäviä kuin irvokas peilikuva. Demokratia tällaisena, kuin se on meillä, on resurssi-intensiivinen yhteiskuntajärjestelmä. Siellä, missä resursseja on vähemmän vapaassa käytössä, systeemit kallistuvat voimakkaammin harvainvallan syliin. Yhteiskunta-aktiiveilla on taipumus ajatella ihmiskysymyksiä erillään resurssikysymyksistä. Sen seurauksena poliittisia konsepteja alkaa hallita ideologinen ote eivätkä ne kestä käytännössä.

Pointtini ei ole nyt se, miten oletuspohjaisia erilaiset näkemykset ovat, vaan

  • mikä on meidän demokratioiden kestävyys niukkenevien resurssien tulevaisuudessa? Minun arvaukseni on, että heikko.
  • onko muita vaihtoehtoja kuin demokratioista luisuminen totalitarismiin? Näkemykseni on, että periaatteessa voimme välttyä kehityksestä, mutta mahdollisuudet ovat huonot.
  • voiko resurssi-intensiivinen demokratiamalli muuttua toiseksi resurssikestäväksi malliksi? Sanoisin, että kyllä, mutta se on todella erinäköinen! Muutoksen todennäköisyys on heikko, koska pandemia on näyttänyt, millaista toimintamallia halutaan kriisinaikoina: vallan keskittämistä.

Minun toivomieni kehityssuuntien kannalta keskiössä on resurssien osalta omavaraistuminen. Onnistuessaan se vapauttaa sitä ylijäämää, jota tarvitsemme pitääksemme ihmissuhteet reiluina. Toiveitteni onnistumisprosenteilla ei ole merkitystä. Sen sijaan työ niiden eteen on minulle mitä merkityksellisin. Siinä ovat minun saatesanat vuodelle 2022!

” Jatkotutkimuksia tarvitaan…” taitaa olla tiederiippuvaisen ajattelun lempilause. Kyseessä on ilmiselvästi addiktio.

Pysyköön meidän mieli positiivisena! Mariseminen on tylsää! Tehkää jotain rakentavaa ja hymysuin! Jotta ajatukset eivät jumiudu suosittelen lukemistoa kohta 10 vuoden takaa. Perusasiat pysyvät ajankohtaisina aina, >>Lassen syvähaastattelu Elonkehässä

Justuksen ja Aamun opettajat ovat pitäneet hyvää huolta lapsistamme. Minun aikaan koulumaailma oli enemmän tehtailuluontoinen. Nyt huomioidaan oppilaita yksilöllisemmin. Kivasta huolimatta en ole vakuuttunut sen kestävyydestä. Opetuksen hienostuneisuudella on hintansa, joka ulottuu kauas systeemin resurssitasojen läpi. Optimoidessamme tuloksia suhteessa satsauksiin teemme suurimmat voitot optimoinnin alkuvaiheessa. Se tarkoittaa koulumaailmassa, että olemme ohittaneet parhaat alkuhetket viimeistään silloin kun koulusta lähtevät heikosti motivoituneita nuoria työttömyyteen. Olen melko varma, että hyvinvointiyhteiskunnassamme (joka lepää runsaudenpulan varassa) laskelmat siitä, miten satsaukset maksavat itsensä takaisin ovat ylipositiivisia. En puhu tässä yhteydessä rahallisesta takaisin maksatuksesta vaan (energia)resursseista. Terveys ja koulutusala tarjoavat runsaasti laskelmia siitä, miten esm. syöpäseulonnat maksavat itsensä takaisin säästyneinä hoitokustannuksina. Se kuuluu terveysalan perusviesteihin, joilla varmistetaan alan etenemissuuntaa. Säästö pitää todennäköisesti paikkansa johonkin pisteeseen saakka, mutta sen jälkeen tase kääntyy sen vuoksi, että meillä on vastassa kehityksiä, jotka eivät ole lineaarisia. Voimme luoda itsellemme illuusion lineaarisista kausaliteeteista vertaamalla nykyhetkeä jatkuvasti lähimenneisyyteen. Nollaamalla vertauspistettä emme huomaa käyrän epälineaarista nousua. Tekemällä näin, luomme harhan mm. jatkuvasti ympäristöystävällisemmäksi muuttuvista autoista. Samalla tavalla koulutus- ja terveysala luovat vaikutelmia etevyydestään. Tiedän, että jotkut terveysalan tuntijoista tiedostavat eturistiriidan perusterveydenhoidon ja hyvinvointiperusteisen terveydenhoidon välillä, mutta asian nostaminen julkiseen keskusteluun on itsetuhoinen teko.

Ihmisen toiminnat ohjautuvat pääpiirteissään sinne, missä energia on runsaimmin käytettävissä (ja tuhlattavissa). Nyt mennään kohti metaversumia. Metaversumin luhistuessa olemme taas perhepiirissä arkiaskareita järjestämässä tehokkaiksi, jotta ruokaenergia riittää. Koronan keskellä meidän kannattaa pohtia sosiaalista synergiaa. Muina aikoina sitä ei tarvitse miettiä ja voimme harrastaa paljon epäantoisia ihmissuhteita ja etikettejä. Uuden pienyhteisöllisyyden onnistuminen vaatii lempeää uudelleenarviointia.

Kruununperilliset.

Ajatellaan koronaskenaarioita. En tiedä, kuinka moni poliittisten kulissien takana oikeasti uskoo, että Korona on selätettävissä. Jos rokotus auttaa toiseen, se saattaa luoda uuden vallattavissa olevan ekologisen lokeron toiselle virusmuunnoksille. Tulee mieleen kreikkalaisten mytologian Hydra. Meillä on ehkä loputon torjuntataistelun ruljanssi edessä. Ankarimmissa muodoissaan tauti voi väljentää ihmispopulaation tartuntaketjulenkkien etäisyyteen. Hajautuneisuus vie voiman globalisaatiokehitykseltä ja luonto kiittää.

Ihmisellä on eräs ihmeellinen kyky ottaa vastaan ylivoimaisia voimia: ylentää niitä kuninkaiksi. Se on muunnos käyttäytymismallista ”Jota et pysty voittamaan, siihen sinun on liittouduttava.” Odotan mielenkiinnolla tulevia mielenliikkeitä. Hetki on otollinen saarnoille Puhdistavasta Tulesta silloin kun ihmiset alkavat olla väsyneitä uskomaan. Mietin, miten varautua tilanteisiin, joita kiivaimmat taistelijat pitäisivät rintamapetturuutena.

Ich habe keine berufliche Ausbildung. Mein Können beruht auf Einbildung.

Nykyinen asennepositiivisuus suosii puhumista ongelmien sijasta haasteina. Tämä ei tunnu koskevan millään lailla terveysalan tiedotuksia, joissa jaetaan runsaalla kädellä uhkia silloinkin kun ei ole mistään hengestä kyse. Samoin talouden yläpuolella leijuvat pilvet kutsutaan asennenegatiivisesti aina uhiksi.

Mitä tai ketä muuta voivat teknologiaan uskovat epäonnistuessaan syyttää kuin ihmistä?

Rokotekriittisten argumentit ovat turhauttavan huonoja ja samanlaisia. Ne eivät vakuuta muita kuin samanmielisiä. Näin ei tarvitsisi olla, mutta kun ihmiset vain kopioivat toistensa heikkoja perusteluita piiloutuen toisten olemattoman pohdiskelutyön taakse. Tämä on tyypillistä ryhmäkäyttäytymistä, jossa kuvitellaan että mielipiteiden puutteellisen laadun pystyisi korvaamaan tai ohittamaan mielipiteiden määrällä. Rokotemyönteisillä on siten helppo pysyä omassa kannassaan, joka on lähes yhtä höttöinen kuin kriittisten.

Tässä muutama pintapuolinen huomautus. En halua mennä tätä syvemmälle.

  • rokote on keskeneräinen: sellainen se pakostakin on, kun uudesta viruksesta on kyse. Kukapa lähtisi palavasta talosta sillä ehdolla että palotikkaat ovat parasta laatua? Argumentti on huono, koska sen teho häviää sen mukaan kun tietoa karttuu.
  • Media on tulvillaan täynnä asiantuntijoita, jotka paljastavat huijauksia, salaliittoja ja lahjontakytköksiä. Vaikka sellaisia ei ole poissuljettavissa, niihin ei kannata nojautua. Lähdekritiikkiä on tässä tilassa mahdotonta suorittaa. Kuka ja miten osaa arvioida kerrotaanko postauksissa miten venytettyä totuutta? Ei kukaan. Ollaan rehellisiä keinoissa!
  • Suu vaahdossa ei enää eroteta olennaisia argumentteja vähäpätöisistä. Kun niitä tulee samassa pötkössä, hyvät argumentit kärsivät huonoista.
  • Kriittiset haluavat keskustella enimmäkseen nykyhetken rajoituksista ym. Se on laiska valinta, sillä asia elää. Varteenotettavuus tulee siitä että osaa pohtia skenaarioita. Toisaalta mediassa liikkuu pitkälle vietyjä skenaarioita kontrolliyhteiskunnasta. Ei niitäkään voi poissulkea, mutta pelottelu on vaikutuskeinoista sekä vanhin että nykyään epäeettisin.
  • Faktojen tasolla kansan argumentointi on yleensä onnetonta ja vetää lyhyemmän korren teknologiavetoisessa keskustelussa. Ihmisten käsissä ovat kuitenkin arvopohdinnat. Haluammeko elää lääkeyhtiöiden jatkeena ja tukea globaalitalouden haittavaikutuksia? Missä suhteessa on elämän laatu ja pituus? Mitä odotamme elämästä? Voiko niitä toteuttaa luonnon kustannuksella? Mikä on ”hyvä” kuolema? Eettiset pohdinnat ovat tärkeä vastavoima kaiken rajattomasti haltuun ottavalle teknodiktatuurille.

Karismaa. En tunne montakaan aihetta, joiden tutkiminen on niin hankala kuin ihmisten välinen vuorovaikutus. Miksi toinen tarrautuu minuun ja toinen pitää etäällä? Miksi toinen ihminen voi olla häkellyttävän lumoava ja toinen luotaantyöntävä? Kokiessamme näitä välittömiä vaikutuksia, saatamme jo seuraavana hetkenä morkata itseämme epäreilusta, ennakkoluuloisesta ja epätasa-arvoistavasta suhtautumisesta ihmisiin.

Arkaaisille reaktioille emme mahda paljon mutta itsetuntemuksella voimme elää niiden kanssa hyvässä symbioosissa. Yleistuntemus karttuu kohisten kyselemällä rohkeita kysymyksiä muilta. Vaikka kynnys on korkea ja sosiaalinen riski olemassa, palkkiona voi olla reilumpi ja kriisinkestävämpi yhteiselo ihmisten kanssa. Miksi tämän kirjoitan? Korona, muuttuva ympäristö, kiristyvät valta-asetelmat ja muut ankeudet työntävät meitä kartoittamattomien tunnetilojen ja johtajahahmojen syliin. Hyvä ihmis- ja itsetuntemus voivat suojata meitä typeryydeltä ja vihakäyttäytymiseltä.

Ihmettelen, miten paljon ajatuksistani ovat hartaasta ajattelemisesta huolimatta vieläkin kesken vaikka aikaraudan viisari lähentelee kuuttakymmentä. Toiset hoitaa kansakunnan asioita jo kolmikymppisinä.

Lapsesta asti poikamiesvuosiin saakka olen elänyt yhteisöllisyyden reunamilla. Perheellistymisen kautta tein harppauksen sosiaaliseen hulinaan ja se vaatii vuosien tottumista. Omavaraopisto on edelleen kiristänyt niskalenkin ja jäin odottamaan mitä hermoilleni tapahtuu. Vanhojen kokemuksien pohjalta ennakoin, että kurssin jälkeen olisin riekaleena. Niin ei käynyt vaan ”pakotetun” sosiaalisuuden nostattama paine etsii toisia reittejä ulos ja sain vihdoinkin sanallistettua asioita, jotka hallitsivat sanattomasti elämäni tähän saakka. Mielenkiintoisimpia oivalluksia on suhteeni sanoihin. Niin pitkään kuin muistan, minulla on ongelmia käyttää sanoja, jotka vain vajavaisesti vastaa sitä mitä tarkoitan. Esimerkiksi ”Kiitos” ja ”Rakkaus” ovat hankalia, koska yleinen sovittu merkitys ei ole minun. Samaa koskee melko laajasti sosiaalisia ja poliittisia määreitä mutta ei mitenkään loogisella tavalla. Kielenkäyttö saattaa olla yksi tekijä, miksi minun piti välillä astua yhteisöllisyydestä sivuun haukkaamaan happea. Kun se nyt tuli sanottua, taika raukesi ja kaapin ovi aukesi ulospäin. Siitähän pieni autisti sisälläni riemuitsee kun vihdoin sai kieliyhteyden muihin murenemaan! Olen pitkään kokenut, että saatamme parhaillaan elää uus-reformaation aikoja – tilannetta jossa määritellään uudestaan kelvottomiksi käyneitä käsitteitä.

Kehittelin häivytysalgoritmin, joka sekoittelee datan mahdollisimman sattumavaraiseksi puuroksi. Sen voi käyttää kuvan, äänen ja kaikenlaisen datan kryptauksen. Salaus minua ei varsinaisesti kiinnosta mutta minua kiehtoo informaation olemus. Häivytyksellä muutan informaation kaaokseksi ja oikealla avaimella takaisin alkuperäiseen muotoon (kuva alla). Johtopäätös voi olla, että kaaos sisältää kaiken mahdollisen informaation avaimesta riippuen. Tämä ajatus on hyvin lähellä elämäfilosofiani ja suhtautumistani kaikkeen. Informaatio laajemmassa merkityksessä punoutuu kaikkeen mitä on. On ilmitason informaatio mutta paljon merkittävämpi on rakenteellinen informaatio, joka on läsnä siinäkin kun asetan mukin pöydälle…(>>metsäyliopisto/ Pieni tutkija)

Muutos tapahtuu vain, jos se pystyy koskettamaan rakenteellisen informaation. Informaatio ja kaaoskäsitteen kautta pääsen asian äärelle, jota perinteisemmin käsitellään uskonnollisessa mystiikassa. Vertauskuvia universaaliselle informaatiolle ovat minusta Viisasten kivi ja vielä tarkemmin teosofien Akasha – kronikat, johon kaikki tapahtumat jättävät jälkensä. Viisasten kiven ovat löytäneet ne, jotka pystyvät lukemaan (avain!) sen, mitä on tallentunut. Nämä ovat kaikki minun tulkinnat, jotka kertovat enemmän itsestäni kuin käyttämistäni käsitteistä.

 

 

Aah, asiantuntijoita! Haluamme kuulla eksperttejä – oman suppean alan tuntijoita, joiden on vaikeata ymmärtää moninaisuutta. Irralliset arviot ja sanat uppoavat meihin. Helpotus jyllää. Olemme huolestuneita. Pelkäävä tarttuu oljenkorsiin ja kiittää. Pelko tekee meistä yksinkertaisia ja epävakaita. Korona on elämän opettaja kuolevaisille.

Olipa kerran metsälaki – ehdottomasti tieteisiin perustuva. Toisaalla oli metsähävittäjiksi kutsuttuja harhaoppisia, joita piti lain voimalla panna ruotuun. Sitten muuttui metsälaki ja onneksi jäivät erilaisia metsiä jäljelle.

Olipa kerran viljelyoppeja ja hyväksi havaittuja torjunta-aineita. Oli toisinaan epäedistyksellisiä jukuripäitä jotka vastustavat kaikkea paitsi itseään. Huomattiin uusia asioita ja tuli luomu.

Olipa kerran lääkkeitä, joita kaikkien piti niellä. Vuosien mittaan kuitenkin kehot väsyivät. Onneksi oli niitäkin, jotka unohtuivat autiolle saarelle.

Olipa kerran armeijoita – ehdottomasti isänmaalisia ja välttämättömiä. Toisaalla oli vastuuta pakenevia pasifisteja, joita piti eliminoida. Sitten muuttui maailma ja onneksi muutama jäi eloon.

Olipa kerran toisinajattelijoita…

Tällaisina yhden totuuden aikoina haluan muistuttaa siitä, ettei mikään inhimillinen ajatusrakennelma ole niin täydellinen ettei siihen löytyisi yhtäkään painavaa vasta-argumenttia.

Huomenta! Kaveri lähetti hyvän pointin Koronakiemuroinnista (olen kova lainailemaan hyviä ajatuksia :-), terveisiä!): ”Jossain ajatuksissasi oli siitä, että ihmistä parhaiten rajoittavan asian on oltava persoonaton ja sitä korona aluksi oli. Nyt taitaa kuitenkin koronalle muodostua persoona, eli rokottamaton. Oman tuntumani mukaan rajoitukset eivät tahdo enää olla niin hyväksyttyjä. Liekö yhteyttä tähän koronan henkilöitymiseen. Aika “helppo” tai yleiseltä tuntuva ajatus on, että rokotus on oletus ja oikein, rokottamattomuus on poikkeus ja siten mahdollinen syyllinen. Koronan pitkittyessä syyllisen etsintä on jo saattanut yleistyä, kun oma joustokyky loppuu.” Asioiden henkilöitymisen olen useimmiten kokenut haittaavan kokonaisvaltaista hahmottamista. Vuosikymmeniä sitten yritin saada mediaan kirjoituksia ilman naamaani. Ei onnistunut. Hyväksyin sitten ehdot ja omavaraisuus sai kasvot. Tässä vaiheessa siitä ehkä ei ollut haittaa, mutta mitä tapahtuu jos omavaraisuudesta rakentuisi negatiivinen kuva? Mitä tahansa jännittynyt tila kasvattaa riskit, että syyt kasautuvat jonkin vähemmistön harteille. Minusta poliittista valtaa käyttävillä ei ole ehkä vielä selvää tuntumaa siihen, miten some voi arvaamattomasti monistaa heidän yritykset ohjailla massoja.

Toimittaja haastatteli minua omavaraisuudesta ja ihmetteli miksi korostan työn tehokkuuden merkitystä. Eikö sen piti olla kapitalismin piirre? Puhuimme erilaisista tehokkuuksista: energian ja rahan vaatimasta tehokkuudesta. Jos ajelet autolla ostoksille voit kääntyä takaisin jos jotain unohtuu. Tuhlattu matka tuntuu autossa istuen pieneltä mutta polkupyörän selässä isommalta. Hyvä ja laaja-alainen suunnittelu on omavaraistaloudessa onnistumisen kynnyskysymys.

Kiihkeiden muutoskulttuurien menettelytavoissa asuu emämunaus. Se on olettamus, että kognitiivisia prosesseja voi nopeuttaa vapaasti. Minulla on selviä omakohtaisia havaintoja siitä, että yhteiset ajattelutavanmuutokset tarvitsevat noin 15 vuoden itämisajan, eivätkä paljon välitä siitä miten kiireinen muutostarve kuten ilmastomuutos on. Arvelen, että meitä sitoo eräänlainen muutosnopeuden biologinen/sosiaalinen/psykologinen ja fyysinen vakio. Sen kiertäminen ajamalla muutosta nopeammin aiheuttaa pahoja vastareaktioita, jotka helposti romuttavat alkuperäisiä muutostavoitteita. Olen tässä tapauksessa poikkeuksellisesti  >>Esko Valtaojan linjoilla. Pointti on dilemma, miten voi toimia nopeasti hitaan ihmismielen kanssa. Tämä ei toimi yhden asian liikkeiden osalta. Niiden esitetty muutos asettuu, jos onnistuu, uudeksi normaaliksi 15 vuoden päästä. Isojen ja nopeiden muutoksien edellytys on monien pienten muutosten rinnakkainen käynnistäminen, joiden sato ropisee laariin sitten aikanaan. Tähän alkuun sysäämiseen on mahdollisuus vain hyvin kokonaisvaltaisilla aaterakennelmilla – hyvässä kuin pahassa. Kaikissa autoritaarisissa systeemeissä pyritään kontrolloida ihmisen toimintoja mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Suora väkivalta on pikemminkin hataran tyrannian tunnusmerkki kun taas vahvat tarvitsevat sitä vähemmän. Laajaperspektiivisellä omavaraisuudella on mahdollisuus käynnistää pehmeitä ja isoja muutoksia tahdilla, joka ei riko ihmismielen ja voi olla silti nopea. Muutoksen on oltava niin nopea kuin mahdollista, mutta niin hidas kuin tarpeellista. Sen kannattaa pysyä kaukana nopeiden irtopisteiden tavoittelusta. Kiinan valta-arkitehtuuri osaa tätä valitettavan hyvin.

Pakolaisvirrat maailmassa kasvavat – eikä vain luonnonvoimien vaikutuksesta kuten murhenäytelmät Valko-Venäjän ja Puolan rajalla näyttävät. Jospa minulla olisi aika viedä >>OmaKylä-hanke eteenpäin. Humanitaarisella alalla työskentelevät, tutustukaa projektiin! Jos arvailut, että pakolaisuus käytetään hybriidisodan keinona pitävät paikkansa, tällä konseptilla voisi olla maanpuolustuksellista merkitystä.

Nyt kriisinaikoina lasketaan kaikenlaisia hintoja ihmisen käyttäytymistavoille. Haluan tarjota lisää matemaattisia työkaluja kokonaiskuvan laskemiseksi. Viitaan aiempaan postaukseen panos/tulos -optimoinnista olettamalla että rokotekattavuuden nostamiseksi 80%:stä 90%:een vaatii tuntuvasti enemmän satsausta kuin aiempien prosenttikymmenyksien tavoittelut. Poiketen aiemmin mainitusta eksponentiaalikäyrästä pidän raja-arvollisen ja käänteisarvollisen funktion parempana pohjana. Yhtälön tulo kuvaa yksilöön kohdistuvaa painostusta, jonka yksikkö on Brutaali. Kaava olisi B=W/(100-P)  jossa P on tavoiteltu käyttäytymiskattavuuden prosenttiluku. W on Besserwisser-vakio (Wisdom) joka muodostuu kulttuurillisesta Imperialismi (I)- kertoimesta (mittaa yhden totuuden palvonnan ja läpiviennin voimakkuutta) sekä Brutaali-kontekstissa valtaa käyttävän eliitin Sisukerrointa (S) W=I*S mukaan. Brutaali toimii hieman kuin radioaktiivista säteilyannosta kuvaava Sievert , jossa on huomioitu altistusaika.

Saamme purkaa tavaraa kunnan vanhasta homeisesta vanhainkodista. Olen usein yksin ollut irrottelemassa tavaraa illan hämyssä otsalampun valossa. Paikka on todella väkevä. Paikasta huokuu ihmisten viimeisiä vuosia ja kuolemisia. Muutaman tunnin psykedeelisten homesienten hengittelyn jälkeen paikka tuntuu ottavan itse muutaman psykoottisen hengähdyksen. Minulle on ollut todella mielenkiintoista seurata omia levottomuuden oireitani talossa useiden vuosien aikana. Usein ei ole tärkeää lyödä lukkoon, onko jokin koettu asia tosi vai harha. Tuossa paikassa kiehtoi ajatus parantamisesta, jota kohdistetaan yleensä eläviin. Miltä tuntuu ajatus parantaa takautuvasti, auttaa entisiä polvia pääsemään möröistään ja sen kautta vaikuttaa nykyisyyteen? Kuten sanoin, ei ole tärkeä onko asia tosi vai harha. Usein riittää, että se on psyykkisesti toimiva.

Purkureissuun jälkeen kävimme perheen kanssa tyttäremme koulutapaamisessa. Opettajan kanssa juteltiin ja lähtiessämme tiedostin kantavani likaisten työvaatteiden kyljessä puukkoa. Nauroin ja kerroin opettajalle. Hänkin huvittui ja sanoi, että se kuuluu minun tapaan. Amerikassa olisi heti pidätetty, jos vanhempi pyrkisi opettajan luokse aseen kanssa. Musta huumoria? Ei, vaan fantastinen sosiaalinen liikkumavara, mitä meillä Suomessa vielä on. Saan olla klovni ja performanssitaitelija vakavalla asialla.

Mitä mahtaa tapahtua koronan virusjämille? Leijailevatko niiden kuolleet kuoret ympäriinsä tarjoten meille ilmaista rokotusta?

Rajallisten resurssien kanssa työskenneltäessä tärkeä on ennakointikyky. Erilaisia mahdollisia skenaarioita läpikäymällä voimme välttää ryhtymistä toivottomiin projekteihin. Mistä tunnistan toivottaman projektin? Ensisijaisesti kokemuksesta tai sitten hyvän yleissivistyksen avulla. Olennainen on kyky hahmottaa satsauksia suhteessa tulokseen. Optimoinnissa on yleistä, että helpoimmat voitot kääritään optimoinnin alkuvaiheessa. Sen jälkeen alkaa panos-hyöty suhde huonontua eksponentiaalisesti. Paras ratkaisu löytyy välimaastosta: kohtuullisesti hyvin kitketty kasvimaa istuu kiireiseen viljelyvuoteen paremmin kuin ultrapuhdas jättiprojekti (muun toiminnan kustannuksella).

Kyky erottaa eri vaihtoehtojen toimivuutta ja siten säästää voimavaroja tärkeämpään (jota kutsutaan priorisoinniksi) on vähissä poliittisessa elämässä useista sisäänrakennetuista syistä. Poliitikot ja julkishahmot hakevat näkyvyyttä ongelmien hallitsijoina ja lankeavat helposti korostamaan epärealistisia mahdollisuuksia ja tavoitteita. Tätä he tekevät, koska sellaista toimintaa kansa janoaa ja heiltä vaatii. Se joka ei miellyttää saattaa menettää virkansa.

Sovelletaan rajallisten resurssien ajattelun koronapandemiaan. En pidä todennäköisenä, että koronan hävittäminen onnistuisi. Virusmassa muuntelulle on niin valtavasti ympäri planeettaa. On mahdollista että rokotuksia seuraa toisiaan hamaan tulevaisuuteen ja siihen käytetyt resurssit eivät kulkeudu kriisikestävämmän yhteiskunnan kehitykseen, joka tarkoittaisi suuntaamista pois kaupunkikeskeisyydestä, paikallista ja tilakohtaista tuotantoa ja hajautettuja palvelumuotoja. Nykyiset toimet saattavat osoittautua tulevaisuudessa epäjärkeviksi ja toisiin toimiin olisi jälkiviisaana pitänyt ryhtyä. Tämä skenaario on minusta hyvinkin mahdollinen. Kriisien keskellä on vaikeaa toimia resurssikestävästi mutta niihin päädytään samalla tavalla.

Mikä sana kuvastaa omavaraisuudelle tyypillistä tapaa toimia? Tapa ei ole sidoksissa vain omavaraisuuteen, vaan abstraktimpi ja eroa perustavanlaatuisesti teollisen yhteiskunnan tavoista toimia (>>kaava).

Olen välillä käyttänyt sana ”sulautettu järjestelmä” , joka tarkoittaa, että siitä puuttuu nykyään suosittujen tietorakenteiden struktuurit kuten modulaarisuus, skaalautuvuus ja sarjallisuus.

Omavaraisuuden tehokkuus syntyy rinnakkaisuudesta ja sen tavasta optimoida työvaiheita monia asioita hyödynnettäväksi samaan aikaan, jalostusarvon vaalimisesta (ei mitään laatua käytetään heikompaan tarkoitukseen) ja ajallinen/ rakenteellinen joustavuus.

Toimintatapa voi soveltaa myös omavaraisuuden ulkopuolella osa-alueina, mutta ollakseen tehokas, se tarvitsee laajan tehtäväkentän, jotta se voi optimoida verkkomaisesti.

Ehdotuksia ovat tervetulleita!

Minusta on ilmeistä, miten julkisuudessa tieteen alan ja siihen kytköksessä olevat toimijat viljelevät yhä ylimielisempää kommentointikulttuuria. Heillä on kerta kaikkiaan vaikeata sietää ihmisluonteen epäsäännöllisyyksiä, omantunnonperäisiä päätöksiä ja tieteen valtaa kyseenalaistavia näkemyksiä. Tieteen maailmaan kuuluu pedanttisuus ja riemu löytää säännönmukaisuuksia luonnon ilmiöissä. Kaiken hienointa on kun pystytään niputtamaan kaoottista maailmaa jonkin yhtenäisteorian katon alle. Tieteen mieltymys pelkistää todellisuuden kirjon luonnonlaiksi altistaa sen tekijät asenteille yrittää samaa ihmisen suhteen. Koettavissa on tiedejulkisten pahaksi yltynyt yritys pakottaa ja johdatella kaiken inhimillisen tieteellisen yhtenäiskatsomuksen piiriin. Humanistisen näkemyksen vastavoima puuttuu. Ei edes sekularisoitunut kirkkokaan panee enää vastaan. Yksivaltaisella tieteellä on portit auki totalitarismille. Kommunismi ankkuroitui voimakkaasti tieteelliseen materialismiin ja taitteenkin piti taipua realismille. Tieteen nimessä on harjoitettu pitkin historiaa julmuuksia ja olen huolissani nykykehityksestä. Rakas tiede menee pilalle tiedemoukkien käsittelyssä.

Mahtaako olla Skepsis ry jokin tiedeskeptinen osasto?

Minua hämmentää kannanotot, kuten >>Heikki Pälveen mielipide, joista tuntuu puuttuvan tarkoituksellisesti jokin olennainen seikka. Pälveen olisi hyvää miettiä, että hänen näkemyksillään on arvopohja, joka on ehdottomasti ihmiskeskeinen. Elämme aikoja joissa osa ihmisistä on havahtunut, että elämätapamuutos vaatii laajempaa ajattelua. Sieltä, Heikki, sinulle käsittämättömät ajatukset saattavat nousta.

Eikö rokottamattomat ovat vallitsevan näkemyksen mukaan enimmäkseen vaaraksi toisilleen, joten riskinotto on tietoinen eikä ole toisten syyttämistä? Täydellinen vaarattomuus rokotetuille syntyisi vain jos Korona katoaisi täysin, mikä ei luultavasti ole realistista. Korkealla iällä koronakuolemat alkavat sulautua luonnollisten kuolemien joukkoon ja niistä syyttäminen lienee kohtuutonta. Mitä hoitoresursseihin tulee, laskentatapoja on monia riippuen mitä huomioi. Rokotekehittely ja jakelu on sitonut resursseja ympäri maailmaa. Kuten luonnonsuojelussakin jälkihoidot ovat kalliimpia kuin vahinkojen välttäminen. Monet kulkutaudit ovat yhteydessä meidän elämäntapoihin kuten kaupungistumiseen, globaalisen liikkumiseen ja tavarasiirtelyyn sekä elintason- että köyhyyden aiheuttamiin alttiuksiin. Silti valitsemme epäjärkevästi hoitamaan oireet.

Maksamme elämätavoistamme hinnan, joka Pälveen esittämistä laskuista puuttuu. Pidän tällaisten kommenttien yksinkertaistuksia tarkoituksellisesti harhaanjohtavina. Palautetaan mieleen yksi teoreettinen tapa saada Korona loppumaan. Tauti kuihtuisi, jos oltaisiin samanaikaisesti vain joitakin viikkoja matkustamatta ja kohtaamatta toisiamme. Mutta sitä emme halua.

Mielenkiintoista, miten sosiaalinen paine tekee asioista epä-ajateltaviksi.

Jos irrotan rokotekeskustelusta vain moraalisen osion eli jätän pois ekologisia, laajempia yhteiskunnallisia, teknologisia, eettisiä ja tiedefilosofisia näkökulmia, ajattelisin näin.

Valtiollisessa koronatorjunnassa voi rokottaa ihmisiä tai pitää heidät erillään toisistaan. Ensimmäinen vaihtoehto koskee fyysistä koskemattomuutta ja toinen liikkumis- ja seurusteluvapautta. Nyt on oltava tarkka kun rokotuspainostus saa sosiaalisesti rokotuspakon piirteitä.

Ääritapauksessa rokotettu haluaa toteuttaa oman liikkumisvapautensa toisten fyysistä itsemääräämismahdollisuutta kaventamalla. Rokottamaton voi rajoittaa (vastuullisena ja elämäntilanteesta riippuen) liikkumisiaan ilman että kaventaisi toisten mahdollisuutta liikkumiseen. Jos tartuntaa pelkäävällä on mahdollisuus vetäytyä mahdollisten tartuttajien seurasta, sitten minusta rokotuspakko ei ole moraalisesti perusteltu.

Vastuuttomuutta voi nähdä sekä rokotettujen (suoraan) että rokottamattomien (välillisesti) vaatimuksesta vapaan liikkumiseen. Liikkumisrajoituksia voi minusta moraalisesti perustella oikeamielisemmin kuin sosiaalista/ oikeudellista rokotuspakkoa.

Omaa sanomaa saa kirkkaammaksi siivoamalla muita häiritseviä näkökulmia pois.

Kaikin puolin ylimielinen ja kapeanlainen näkemys show-bisnes-papilta. >>Teemu Laajasalo, olkaa hyvää ja esittäkää itseänne.

Justuksella oli kaksi aamukysymystä:

Mistä ovat syntyneet erehtyminen ja onnistuminen?

Voiko ihminen jäätyä pystyasentoon?

Hyvää huomenta kaikille!

Taitaa kiitollisuuden tunne syntyä ymmärryksestä, että asiat voisivat olla huonommin.

Rebound- ilmiöstä on tullut jo muotisana. Alun perin taloustieteistä lähtenyt käsite kelpaa kuitenkin paljon yleisemmin kuvaamaan miten suunniteltu ideaalitilanne saattaa muuttua hyvin erilaiseksi käytännössä. Piirustuspöydällä luodut poliittiset, tekniset tai sosiaaliset uudistukset osoittautuvat usein jälkeenpäin kelvottomiksi, koska ilmaantuu yllättävä tarkoitusta kumoava käänne. Silloin hukkaantuu muutoksen kaavailtu aika- tehokkuus- ja materiaalisäästö. Kyseessä on todella merkittävä vuotokohta nyky-yhteiskuntien toiminnassa.

Esimerkkejä löytyy tavallisesta elämästä, vaikka turvallisuusjärjestelyistä:

  1. A) Todetaan tapaturmariski . B) Korjataan tilanne turvallisemmaksi. C) (sivukäänne) Ihminen luulee, että nyt on turvallista, keskittyminen herpaantuu. D) Lopputulos: tapaturmia syntyy yhtä paljon kuin ennen.

Tai tekniikan alalta: A) Talttaruuvimeisselin käyttö vaatii osaamista B) Keksitään ristipäämeisseliä. C) (sivukäänne) Ruuvaamisen harjaantuneisuus huononee D) Tulos: ristipäällä ei selviä paremmin kuin lattapäällä ennen.

Tarina jatkuu vielä kamaliin Torx-ruuveihin. Meisselin kärkipaloja kuluu, hukkaantuu eikä ruuvia saa enää ulos kepulikonsteinkaan. Lattapääruuvimeisseliä oli niin helppo hioa taas kuntoon. Rebound on pilannut ruuvimeisselikehityksen hyödyn ja resurssipohjan. Voivoi.

Korona avaa meille valtavan näkymän meidän yhteiskuntaan, toimivuuteen ja rakenteeseen. Huoli terveydestämme supistaa tätä näköalaa niin pieneksi, että siitä ei voi tehdä viisaita päätöksiä. Olemme juuri nyt alttiita tekemään kohtalokaita virheitä.

Tiede nostaa tietoisuuteen globaaleja ongelmia. Toisaalta se on osaa niitä. Tämä on vaivaanut minua jo vuosikymmeniä eikä loppua näy.

Tieteen ja vallan epäpyhä liitto10_2021

Rokotuksista:

Vahvalla todennäköisyydellä Korona jää meidän seuralaiseksi rokotusten kattavuudesta huolimatta.

Tästä pilkahtaa tulevaisuus, jossa eläisimme jatkossakin, vuodesta toiseen piikin tai muun menetelmän jatkeena.

Jos rokotus toimii, rokottamattomat ovat ensisijaisesti vaaraksi toisille rokottamattomille.

Silloin kun rokotus ei toimii, matkustavaiset ja seuralliset rokotetut ovat vaaraksi sekä rokotetuille että rokottamattomille.

Harvoin matkustelen, metsässä on mukavaa.

Toiset sitovat voimavaroja osastoilla, toiset lääketeollisuudessa. Valikoiva puhe rapauttaa.

Minulle on luonnonläheinen elämä merkityksellisempi kuin ihmisen suuruudenhullut luomukset.

Niiden välissä luovin. Valinnoissa itsekunnioituksen säilyttäminen on tärkeintä.

Se on niin vaativa elää maailmassa, jossa kieli ja sanat kuljettavat enemmän tarkoitusperiä kuin olisivat vain kuvaavia. Hyvän tapaista on sanoa näin ”Avun pyytäminen ei ole epäonnistumisen merkki”. Mutta rehellinen arkitodellisuus tietää, että se ei välttämättä ole totta. Samoin kun väkevässä asemassa oleva ihminen korostaa, että on “ihan tavallinen sälli”. Asianlaitojen sumutus ei ole välittämistä toisista. Suora puhe ei välttämättä sekään.

Koronan ympärillä käydään yhä enemmän tympeää voimapolitiikkaa. Yritän hapuilevin askelein jäsentää tapahtuvaa. Alku on vaikeinta.

Mikä on moraalisesti oikeutettu

Kai jokainen kulttuuri tarjoaa jäsenilleen helppoja tapoja osoittaa lojaaliutta ja hyveellisyyttä yhteisöään kohtaan. Nämä helpot tavat mahdollistavat, että nimenomaan ihmiset, jotka muuten kulkevat sieltä missä aita on matalin, voivat korottaa sosiaalista omakuvansa toisin tekevien yläpuolelle. Kyseessä on moderni anekauppa, jonka uskonto on vaihtunut. Sen hintana on, että työläämmät ja siten usein vastuullisemmat teot ja pohdinnat ovat vaarassa jäädä hyväksyvyyden tuolle puolen. Koronan yhteydessä voimme laajempaa pohdintaa sivuttaen ostaa itsellemme sosiaalista hyväksyntää lähtemällä piikille. Sielu on armahdettu ja voimme jatkaa samaan malliin matkustamalla, kuluttamalla ja suostumalla järjestelmään, joka tuottaa jatkossakin uusia maailmanlaajuisia ongelmia. Niitä muuttaaksemme on merkittävästi ponnistettavaa vastavirtaan. Myötävirran kulkijat eivät ole enää samalla tarmolla mukana, koska he ovat jo ratkaiseet tilanteen omalta osalta. Esittämäni näkökulma moraaliin ei luonnollisesti ole hovikelpoinen mutta sijoittuu lähelle Elokapina ja on kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen ytimessä.

Lapsemme Justus haluaa tällä hetkellä tietää kaikesta hinnan. Kysely ”paljonko maksaa” tivaa hintaa asioille, joille ei parhaalla tahdollakaan löydy markkinalista arvoa. Nuoren pojan kysymys kertoo rahan psykotrooppisesta ominaisuudesta kiinnittää meidän huomiota yhteen numeroon ja jättää tavaran tarinat, syntyprosessin, järkevyyden ja sosiaaliset vaikutukset syrjään.

Voiko toivon vihreästä energiasta enää kauniimmin tuhota? >>Jani Kaaro kirjoittaa.

Korona-ajan opetuksena viilataan nyt kriisihallinnan valmiuksia. Tämä on vallitsevan yhteiskunnan kehityksen mukainen ja looginen etenemissuunta. Sen sijaan kehittyneiden järjestelmien rakenteelliseen kriisinherkkyyteen ei tartuta kuin kosmeettisesti, koska korjaustarve on lähes ylivoimainen. Ratkaisuyritykset ohjautuvat kaikissa ongelmissa (ilmastomuutos, pandemiat, sosiaalinen eriarvoisuus) yhteen suuntaan: hallintaan eikä perusongelman poistamiseen. Globalisaatio ja vinoutunut elintarvikebisnes edesauttavat viruksia, markkinatalous tuhoa pienviljelyä, omistusjako ja toisvaraisuus kehittävät köyhyyttä. Niihin ei päästä käsiksi systeemin omilla keinoilla. Siinä minun omantunnonongelmani ottaa koronarokote, koska se on minulle kuin hiljainen suostumus ”ratkaista” asioita lyhytnäköisesti ja siten vastuuttomasti. Teko hyväksyy tilanteen, että yhteiskunta kehittyy teknologian ja lääketeollisuuden panttivankina ja vahvistaa ryhmäpainetta samaiseen suuntaan.

Omavaraopisto omavaraisuuksineen ei halua profiloitua yksilöitten elonjäämiskouluksi eikä kriisihallinnan siviiliosastoksi. Katsotaan pystymmekö miten hyvin pysymään erossa yhteiskunnan virtauspaineesta.

Kun pohditaan, miksi salaliitot nauttivat suurta suosiota, johtopäätökset menevät helposti siihen suuntaan, että salaliittoteorioihin uskovat ovat harhaisia. Yleensäkin yhteiskunnassa mielellään ulkopuolistetaan negatiivisia ilmiöitä patologisoimalla. Havaintoni on, että taipumus salaliittoajatteluun ilmenee osalla juuri sillä tavalla miten sitä parhaillaan keskustellaan. Mutta toisia se kuljettaa elämässä paikkoihin, joissa harjoitetaan salamyhkäistä vallankäyttöä tai ainakin luullaan näin. Elitistisissä kerhoissa ja poliittisissa seurueissa ilmiö purkautuu jopa hyväksyttävällä tavalla. Molemmat ryhmät, ne jotka vaistoavat salamyhkäisyyttä ja ne jotka tavoittelevat sitä, olisivat siten samaa sukua ja salaliittoajattelu olisi yleinen piirre ihmispopulaatiossa.

Olen viime vuosina koordinoinut paljon ihmisiä työnteossa ja se on vaatinut paljon voimaa. Yksin tekemisessä ei ole muuta inhimillistä tekijää kuin minä itse ja se ei tuota paljon yllättäviä käänteitä. Koordinoidessani minun pitää ennakoida mahdollisimman hyvin, mitä kaikkea voi mennä pieleen väärinymmärryksien, osaamattomuuden ja yllätyksien vuoksi. Jos en tee sitä, kokemus on, että menee pieleen. Jos työpäivä onnistuu hyvin, huokaisen helpotuksesta. Riemua koen harvemmin, koska katastrofi skenaarioiden veivaaminen (johon kuuluu myös tapaturma-arviointi) on omiaan kuormittamaan ja syö osan ilon työn tuloksista, joka syntyisi minulle jos tekisin yksin. Saanhan tietysti iloa siitä että opistohanke etenee ja niitä työmääriä en pystykään tekemään enää yksin.

Arvelen, että historiakuvauksissa vanhan ajan omavaraisuudesta ylikorostuu talkoo- ja yhdessä tekemisen merkitys, koska se on kerronnallisempi kuin puuhastelu yksin. Toinen syy arvailuuni nousee kokemuksistani, että niukoissa olosuhteissa resurssien, etenkin ajanhallinta on paremmin optimoitavissa yksin kuin porukassa. Tätä olen havainnut yleensä ihmisten yhteistyössä, johon toki vaikuttaa voimakkaasti ovatko yhteistyötä tekevät konkareita vai aloittelijoita.

“Tietämättömyyden verho on moraalifilosofian oivaltavimpia keksintöjä. Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) kehitti sen kuvaamaan tilannetta, jossa meidän pitäisi valita itsellemme mieluinen yhteiskunta. Valinta pitää tehdä ”verhon takaa” eli tietämättä, missä asemassa itse olisimme tuossa yhteiskunnassa.

Emme siis tietäisi, olemmeko köyhiä, keskiluokkaisia vai rikkaita. Emme tietäisi ulkonäköämme, älyllisiä lahjojamme, ihonväriämme, terveydentilaamme, sukupuoltamme, persoonallisuuden piirteitämme – toisin sanoen mitään, minkä nykymaailmassa voi kuvitella vaikuttavan siihen, millaisiin asemiin elämässä päädymme.” (Mikko Puttonen)

Millainen on omavaraistelijan jääviys toivomansa yhteiskunnan suhteen?

En muuten pidä itseäni synkkämielisenä 🙂

Yhteiskunnan ylärakenteet eivät tule kuin romahtamalla alas. Joka niiden kestävyyteen ei usko, ei kannata kiivetä ylös. Täällä alhaalla on tekemistä.

Suomessa tutkijat ja oppilaitokset vaativat lisää tutkimusrahoituksia. Perusteluissa vedotaan mediaseksikkäästi mm. ilmasto- ja ympäristötutkimukseen. Vaikka olen tiedemyönteinen, tiedän myös että tieteenteko tähtää ensisijaisesti teknologian ja rahatalouden kasvattamiseen. Oppilaitokset tuottavat vain itsensänäköistä tietoa. Meillä on periaatteessa tieto hallussa joka riittää hyvään ja ekologiseen elämäntapaan ja tutkimistakin sillä alalla löytyy riittämiin. Emme tarvitsisi enemmän. Tämä suunta ei vaan ihmiskunnalle kelpaa. Haluamme sanella luonnolle ehdot miten sitä hoidetaan. Kolonialistinen luonteemme kaipaa aina jotain kommenneltavaa. Ja jos ei kelpaa sitten tuhoutukoon. Meillä on rajaton kyky oikeuttaa sitä mitä haluamme muutenkin tehdä ja vakuutamme toisillemme yhtenään , miten oppivaisia, kuuntelevaisia ja ymmärtäväisiä olentoja me olemmekaan.

“Koska ilmastonmuutos on ihmisen aikaansaannosta, voimme korjata asian” Mitäs tästä otsikosta sanoisi? On ymmärrettävä, että luonnonsuojeluaktiivit yrittävät saada ihmisiä toimimaan ruokkimalla toivoa paremmasta. Samalla he kylvävät alttiuden pettyä silloin kun toiveet eivät toteudu. Herätäkseen toivon, he ovat alttiita kuvailemaan muutoksen mahdollisuutta liian helpoksi korostamalla ihmisen tahtotilan ja vähättelemällä kehityksen raiteilla pitävän rakenteellisen logiikan. Mikä on hengennostatuksen hinta jos ilmastomuutoksen todennäköinen suuntaa jatkuu? Miljoonien ihmiseen pettyneiden vihaisten ihmisten lauma on kova hinta. Mitä jos ihminen ryhtyisi ilmasto- ja luontotekoihin yksinkertaisesti siitä syystä että se tuntuu oikealta? Hän säästyisi toivon menetykseltä. Järjestöjen toivon viljely käyttää hyväksi ihmisten halun tulla palkituksi hyvästä teosta. Ennen se oli lupaus päästä taivaaseen.

Tietokone ohjelmoinnissa sekä ohjelmiston kehittelyssä on sellainen piirre, että mitä monimutkaisemmaksi ohjelma on kehitelty, sitä varovaisemmin muutoksia ohjelmaan on tehtävä. Raju muutos helposti epävakauttaa järjestelmää korjauskelvottomaksi. On edettävä pienin ja runsain väliaskelein, varmuuskopiota tehden. Tämä on rinnastettavissa yhteiskunnalliseen muutokseen. Harkitsematon radikaalius johtaa todennäköisemmin isompiin ja laaja-alaisempiin ongelmiin kuin puutteet joita oli tarkoitus korjata. Siitä minun mielestä johtuu historiallisesti monimutkaisten yhteiskuntien haavoittuvuus romahtaa silloin kun vakaat olosuhteet horjuvat.  Matalampaa abstraktiutta omaavilla yhteiskunnilla on mahdollisuus selviytyä vähemmällä. Arvelen, että nykyinen muutospaine (ilmasto, luonnonvarat, taudit, viljelykelpoinen maa-ala, maailman sosiaaliset ongelmat) ovat liian iso muutostaakka kehittyneille yhteiskunnille pysyäkseen vakaina. Parempi on olla muuttamatta liikaa yhteiskunnan sisäistä toimintaa sillä  varmuuskopiota entisestä ei ole ja mokailtu muutos tou peruuttamattomia lisäongelmia. Se sijaan kannattaa keskittyä tarmokkaasti rinnakkaisten järjestelmien kehittelyyn, joilla on kyky korvata rikkoontuvia rakenteita. En näe paljon mahdollisuuksia perinteisellä luonnonsuojelulla, sosiaalityöllä, kehitysavulla, päästökaupoilla  ja muilla rahatalouden keinoilla katkaista vääjäämätöntä alastuloa enkä ole niin varma niiden hidastavastakaan vaikutuksesta. Hidastus ja uuden rakentaminen kilpailevat samoista resursseista – ihmisen käytettävästä ajasta.

Viileässä mökissä asuminen ei ole mikään ongelma, jos osaa hakea keholle peruslämpöä heti aamulla. Puoli tunti polttopuiden teko tai vastaavaa riittää. Jos ilman sitä istahtaa kirjoitushommiin, nivelet kärsivät. Olen poikamiesvuosina pärjännyt hyvin sydäntalvella 5-10 asteen sisälämpötiloilla ilman asketismia.

Omavaraisuuden voi toki yhdistää asketismiin, mutta se on yleensä vain välivaihe ennen kuin osaa homman riittävän hyvin. Aika moni keskeyttää ja palaa sinne mistä on tullut. Joillekin se voi olla vaikea pala. Usein omavaraisuuteen liitetään myös pyrkimys erakko-elämään. Sen haluaminen on nähdäkseni useammin suojautumiskeino ihmisiä kohtaan kuin vapaa tahto. Omalta kohdalla kävi näin, että kun saavutin riittävän riippumattomuuden suojan, minun ei tarvinnut enää pyrkiä erakoksi.

Kokonaisvaltaisessa ajattelussa ei välttämättä ajatella ”suuria” asioita, vaan jättäydytään ripustautumatta yksitäisiin ajatuspalasiin.

…Korona avaa täydellisen keskustelumahdollisuuden teemasta ihmiskunnan jatkuvuudesta maapallolla. Jatkammeko teknologista varustelua olemalla erottamaton osa pilleri- ja rokoteteollisuutta vai etsimmekö ratkaisuja suunnalta, joka katkaisee monokulttuurisen kehityksen kulkua. Monimuotoistuva ajattelu tarjoaa pitkällä aikavälillä parempaa selviytymispohjaa kuin teknokulttuurin tarjoamat lyhyen näkökulman helpotukset. Teknologiaan nojautuva ratkaisukeskeisyys sitoo lisääntyvästi resursseja ja synnyttää varustelukierteen jota ihmisen on mahdotonta voittaa…

Epäilyttää Suomen ortodoksien vaitonaisuus Venäjän ortodoksikirkon ja valtiovallan yhteenliittymisestä. Hyvin tavallista on esittää epäpoliittista ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän kovallekin politiikalle.

Hankala matkaseuralainen on fani, sillä hän on omien mielikuviensa perässä hiihtäjä.

Lainaan tässä toisen osuvia sanoja: “…olen pohtinut ihmisten vuorovaikutusta ja esimerkin voimaa. Naruanalogia on ilmeisen hyvä tässäkin yhteydessä. Toiseen ihmiseen vaikuttaminen (esim. kannustaminen) on kuin narulla vetämistä/työntämistä. Jos kannustat ihmistä itseäsi kohti, vedät häntä puoleesi, jos taas kannustat häntä johonkin mihin et ole ehkä itsekään vielä ryhtynyt, työnnät häntä kauemmas itsestäsi. Kannustaminen menettää helposti stabiiliutensa, kun et vedä toisia omalle reviirillesi…”

Uudelleen arvioidessamme, millaisiin luonnon- ja ihmisvaroihin meidän elämää nojaa, ei oikein riitä, että keskitymme aikaan jolloin siirryimme fossiiliseen energiakäyttöön. Jo ennen sitä ihmiskunta osasi elää yli varojensa, tuhota pitkälti Euroopan metsät ja hävitä eläin- ja kasvilajeja. Fossiilitalous päästi meidät vain harjoittamaan taipumuksiamme moninkertaisella tehokkuudella. Nämä meidän taipumukset ovat edelleen mukana vaikka miten vannotaan ilmastomuutos- ja ekosiidintorjunnan nimeen. Taipumuksemme ovat saaneet yhteiskunnassamme rakenteellisen muodon eivätkä sieltä häviä tarmokkailla puheilla eikä näennäisillä teoilla.

Voimme nykyään markkinoida itseämme sosiaalisesti luultavasti paljon kauniimmin kuin vanhassa vähemmän työ- ja toimialaeriytyneessä yhteiskunnassa. Ihminen voi esittää itsestään parhaat puolet työpaikallaan tai somessa ja harjoittaa aivan erilaista käytöstä muualla. Elämätavat, joissa yksityisyys ja työelämä sulautuvat lähes täydellisesti toisiinsa kuten meillä, Lassella ja Marialla, mahdollisuudet viettää varjoelämää ovat aika vähäiset. Se tuottaa jonkin verran ongelmia, koska vallitseva käytäntö luo kiiltokuvastandardeja, joita voi olla suorastaan mahdotonta täyttää ja pysyä samalla henkisesti tasapainossa. Se voi olla haastava omavaraistumiselle jossa saatetaan jälleen yhteen elämä ja työ, paikallisuutta ja (pari)suhteita.

Hyvät ihmiset, miettikää vähän kun plaraatte sää- ennusteita netistä! Minkälaista kiilaa laitatte itsenne ja luonnon välille! Ihminen on tarkkailut säätä siitä asti kun ryömii alkumerestä rantaliejuun. Meillä on sisäänrakennetut eväät olla käyttämättä satelliittiteknologian luontoa kuluttavaa kuiskutusta avaruudesta. Sen lisäksi: kun aamulla katson taivaalle, saan selkeän kuvan päivän ulko- tai sisätöistä ja motiivin ryhtyä niihin. Asia toimii pään sisällä ihan erilailla, jos kytken työinspiraation ruutu-tuijotteluun ja unohdan senkin että hyvää ja tehokas työnteko tiedostaa ja ottaa huomioon epävarmuuden.

Olen paljon ja järjestelmällisesti käyttänyt puutteen liikkeelle panevana voimana. Huono vaate on hyvä syy tehdä uutta. Kierrätystavaran käsittämätön määrä tuhoa tämän motivaation ja puute täyttyy jollain polyesteritekeleellä. Jos puute johtaa siihen että lahjoitan itselleni kotitekoisen villapaidan, puutteen kielteinen merkitys katoaa.

Tänään Justus kysyi: Miksi koulussa ei ole aamupiiriä?

Käytetäänkö e-urheilussa e-pillereitä?

Rahankäyttö suosii tuotannossa halvan fossiilienergian käytön kalliin ihmistyövoiman sijaan. Samaa suosiminen tapahtuu aikapankki kokeiluissa. Esitän maksuvälineeksi Fossi-raha (yksikkö olisi Musta Markka), joka on sidottu hiilikantaan. Arvo olisi käänteinen: mitä enemmän maksaa sitä haitallisempi tuote, nolla Musti olisi hiilineutraali. Rahareformin aiheuttama lama synnyttäisi uuden ammattiryhmän joka muuntuneessa tietoisuuden tilassa laskee hiilitaseet taas kaupankäyntiä edistäviksi ja luovat käsitteen harmaasta ja valkoisesta hiilestä. Valkoinen hiili on heidän mielestä loppujenlopuksi vain se aine, joka muutenkin jo leijuu ilmakehässä ja edistää metsänkasvua.

En ole koskaan nähnyt niin paljon surunvaippoja lentelvän ympäriinsä kuin tänä kesänä!

Ihmisen toiminta maapallolla muuttuu oleellisesti vain uskonnon kaltaisella murroksella. Millainen se voisi olla? En usko uudelleen lämmitettyyn uskonnollisuuteen, fundamentalismiin eikä ns. uskonnottomuuteen. Mielen murros on oltava jotain, mihin tiede ei kykene ja papit eivät (enää?) osaa tarjota – sidosainetta meidän ja maailman välille, oivallus elämästä ja elottomuudesta.

Ulkopuolinen arvioi asioita viisaudella, sisäpuolinen tietämyksellä.

Instituutioiden kuuluu toteuttaa tasavertaisuutta, mutta minusta niiden ei pitäisi liputtaa yhden ihmisryhmän puolesta. Tapa johtaa siihen, että seuraava ryhmä kokee itseään väärinkohdelluksi, koska ei saa samanlaista näkyvyyttä. Pride-liputukset julkisilla laitoksilla ovat minusta myönnytys populistiselle politiikanteolle ja antavat lisävaltaa somessa käydylle arveluttaville painostusmetodeille. >>Oulu

 

Raha on meitä voimakkaampi

Kapitalismin ja vaihtoehtoisuuden ero: Luontaistaloudessa osaava pärjää perusluovuudella vuodesta toiseen. Kapitalismi luo toimijoilleen alituisen luovuuden pakon, mikäli aikoo pysyä markkinoilla hengessä. Siellä tehdään järjestelmällistä kehitystyötä – kuka tekee sellaista vaihtoehto kentällä, jossa tulosvastuu ei hengitä niskaan? Tämä taitaa olla perustavalaatuinen syy, miksi innovaatioihin tähtäävät investoinnit suuntautuvatkin lähinnä kaupallisiin yhteyksiin. Miksi on äärimmäisen harvassa ei-kaupallisia harrastajia, jotka paneutuvat vuosikymmeniä systemaattisesti esim. omavaraisuuteen kelpaavien siemenlajikkeiden jalostukseen? Markkinatalouden puolella sellainen olisi peruskauraa. Kysymys on siitä, kumpi vie ja kumpi vikisee: vallitseva kierouma vai varteenotettava muutos.

Lähes yhteen sovittamaton yhtälö: työnjako ja tehokkuus.

>>Hiilidioksidipäästöt nousevat uusiin huippulukemiin 2023 – investoinnit puhtaaseen energiaan vain kaksi prosenttia koronaelvytyksestä

Onko ylivoimainen enemmistö todella sitä mieltä, että  hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on rahatekninen tai lainsäädännöllinen ongelma?

Resurssijalanjäljen hahmottamisen kannalta on tärkeä tietää materian jalostusasteesta. Polttopuun jalostusaste on alhainen, saunanlauteiden on jo korkeampi ja koristeveistoksen jalostusaste on korkea. Vastaavasti valmistukseen kuluvia satsauksia tuhoutuu sitä enemmän mitä korkeammin jalostetusta hyödykkeestä on kyse. Viljellyn ruoan jalostusaste on matala, joten viljelyllä ei voi paljon painaa resurssijäljen alas, jos jättää korkean jalostusasteen omaavan polkupyöränsä sateeseen ruostumaan.

Jos palataan vuosikymmeniä taaksepäin, poliittinen kansalaisaktivismi näkyi enimmäkseen  punk-, anarkisti-, eläinsuojelu-, nais- ja ympäristöliikehdintänä. Asenne yhteiskuntaa kohtaan ulottui kriittisestä totaaliseen ”systeemi on mätä”. Epäluuloa viljeltiin kosolti.

Mikä on ero nykypäiviin? Epäluulo on syvempi kuin koskaan ja rehottaa aivan toisella tavalla ja muualla kuin vanhan opposition piireissä. Oliko se silloin vain turvallinen leikki, jota vanha oppositio järjesti itsenäisyyspäivinä? Turvallinen siksi, että toiminnalla ei ollut todennäköisyyttä jäädä muuksi kuin marginaalipuuhaksi. Nykyinen populistinen aktivismi on ihan eri luokkaa ja on vienyt vanhojen aktivistien työkalupakin eteisestä ja sanat suusta. Vaikuttaa siltä, että skene ei ole kyennyt käsitellä tapahtunutta ja on osin siirtynyt mm. sateenkaariliikkeen osaksi. Siellä on nykyään helpompi olla kuin ennen. Avoin kysymys.

Odotellessamme käänteentekeviä teknisiä ratkaisuja, saatamme menettämään arvokasta aikaa muuttaa elämämme kestävämmäksi kiistattoman tehokkailla tavoilla:  viljelemällä ja katkaisemalla kulutuskierteen.

Jeps, juhannukseen tarvitaan rimanalitusta:

Imukuppi – kumihippi

Juhannussima – Juhan nussima

Kohti talvea – tahti kolvessa

Olin 21-vuotiaana au-pair suhteessa Hongkongissa. Tutustuin silloin politiikka- ja kulttuuriaktiiveihin, joita huolestutti Hongkongin palautus Kiinalle. Nyt heidän huolet ovat käymässä toteen. Olen aina vähän kuulolla mitä siellä tapahtuu. En tiedä parempaa keinoa kuin mahdollisimman täydellinen kulutusboikottia Kiinalle ja (hiljaistakin) yhteistyöstä irtisanoutumista avointa sortoa harjoittavan valtion suhteen. Kiinasta tulee huomattava osa tekniikkaa joko suoraan tai välillisesti – mm. aurinkokennoja.

Tällä hetkellä näen erilaisia johtajuuden muotoja: 1). johtajuutta johon hakeudutaan 2). johtajuutta johon ajaudutaan 3). johtajuutta johon suostutaan 4). johtajuutta jolta onnistuu välttymään.

Yhtenäiskulttuurin tuolla puolen ovat heimostuneet ihmisryhmät, jotka elävät eriasteisesti eriytyneenä toisistaan. Haaste on miten heimojen välillä voi valita sopua kun jättävät kohtaamatta? Murroksen keskellä on näkyvissä vääjäämätöntä heimopiireihin jakautumista. Ekologisesti se on askel kestävämpään elämäntapaa mutta sosiaalisesti se voi olla mitään vaan.

On olemassa ajatus, että samoja faktoja hyväksyvät ihmiset tulisivat jotenkin automaattisesti samansuuntaisiin johtopäätöksiin. Tämä ajatus on suosiossa ihmisryhmissä, joilla on mieltymys määritellä todellisuutta muidenkin puolesta. Faktojen lisäksi päätöksiämme pohjana on kuitenkin ajatus maailmasta ja elämästä. Tulenvarastelijan Prometheuksen tapaus jakaa vieläkin. Toisten mielestä meidän ei olisi pitänyt ottaa käyttöön riskiteknologiaa, jonka hallinnan kanssa meillä on perustavanlaatuisia ongelmia. Toisten mielestä meillä olisi paljon tylsempää, jos olisimme pitäneet sormet erossa tulesta. Molemmat perustelut ovat faktojenkin valossa melko riittäviä kunnon mielipiteen muodostumiselle, joten arvot ratkaisevat. Käytännössä monista faktoistakaan ole yksimielisyyttä. Mielipidemuokkauksessa ollaan aika herkkiä julistamaan faktoiksi asioita, joiden totuusarvo saattaa romahtaa äkistikin.

Välillä faktaa: erään sekä kaupunki- että maalaistarinan mukaan nykyisiä karkaistuja sahanteriä ei pysty teroittamaan. Se ei pidä aukottomasti paikkansa! Kokeilkaa itse (tylsään!) sahaan. Teroittaminen toimii lähes kaikille kaarisahojen terille, muutama kummallista poikkeusta lukuun ottamatta (joiden kovuuus rikkoo viilan). Olen kuullut väittämää 40 vuotta eri maissa. Johtuuko siitä, että karkaisu on kulunut pois? Eikös ole ihmeellistä?

Yhteiskunnat piilottavat systemaatisesti eettiset ongelmakohtansa.

Juuri näin toteutuu teknologinen harha: >>kestävyyttä luodaan kestämättömyydellä. Sori, tähän uskominen on liikaa vaadittu. Olemme siirtämässä yhä enemmän resursseja kulttuurimme aiheuttamien vahinkojen hoitamiseen kuin niiden ehkäisyyn. Tämä käytäntö näkyy myös Korona- toimenpiteissä ja sinetöinee kriisiytyvien yhteiskuntien kehityskulun.

Kun muutamme traktorin tiivistämää peltomaata puutarhaksi, ymmärtää paremmin, mistä maatalouden vesistöjä kuormittavat pintavalumat syntyvät.

Haluan nähdä salaliittoteoreetikon, joka osaisi hylätä teorian näytön puutteesta.

Onko trendikkäämpää olla introvertti kuin ekstrovertti?

Alan ymmärtää mistä on kyse kun yleisesti tunnetut henkilöt muuttuvat kansan mielestä ”ylpeiksi”, ”itsekeskeisiksi” tai ”diivailijoiksi”. Julkisen huomion kohteeksi siirtyminen tekee vaikeaksi kuulla enää omaa sisäistä ääntä. Epäsymmetrinen ihmissuhde pakottaa sulkeutumaan. Opiston sivuopintoja.

Suhtaudumme luonnon rikkomiseen useimmiten ”tekemällä sattuu”- mentaliteetilla, tahattomana vahingontekona tai välinpitämättömyytenä. En väittäisi päinvastaista, mutta mietin, onko meidän mieliin haudattuna jokin vire, joka sittenkin tahtoo rikkoa maapalloa, koska se ei meille riitä.

Esiintyykö eskapismi tieteissä? Ehkä joo. >>Syväjäädytettyjä kehoja holveissa ajatellen menettelystä olisi mielenkiintoista tehdä  elinkaari- ja hiilijalanjälkianalyysi. Jos tulokset ovat kestämättömiä, voitaisiin kokeilla minun kehittämäni marjojen kääntelymenetelmää.

Hieno, että elämme sellaisten rohkeitten, vanhojen naisten seurassa kuten >>Leena Krohn ja Margaret Atwood. Toki somemaailmassa tiedetään, että kannattaa valita kohteensa huolella.

Yhteiskunnan murroksessa entisistä liittolaisista voi tulla vastakkaisia voimia. Liikehdinnän pragmaattinen haara etsiytyy useammin ja helpommin vallankäytön äärelle. Sille aatteellinen haara voi jäädä silmäntikuksi, koska se ei taivu strategisille vaatimuksille. Omavaraopistolla ei ole pyrkimyksiä hallinnolliseen valtaan.

Suhtaudun kriittisesti taiteisiin ja urheiluun ammatteina. Kaiken vähiten sympatiaa heruu e-urheilulle, jossa koen melko suorannaista yhteyttä siviili- ja sotilaallisen toiminnan välillä. Olohuoneessaan sotapeleissä kunnostautunut lentäjä saattaa olla hyvinkin kiinnostava rekrytointikohde asevoimille. Joka tapauksessa e-urheilu pitää yllä kysyntää tietotekniikan uusimmille innovaatioille ja käytönotolle. Peliaddiktoituneen sukupolven olisi hyvä tietää, että on olemassa sellainen käsite kuin sotateollinen kompleksi. Sen vaikutusvallasta varoitti itse Yhdysvaltain presidentti >>Dwight D. Eisenhower vuonna 1961.

Olisiko kuviteltavissa että joskus valtiot pystyisivät luopumaan alueittensa aggressiivisesta kiinnipitämisestä puhumattakaan laajentamispyrinnöistä ja jopa antaisivat separatistisille liikehdinnöille tilaa? Reaktio tottumattomille ajatuksille on yleensä jyrkkä ei! Mutta onko ajatus oikeasti poissuljettu, jos siirtymisistä sovitaan ja luodaan uusia rinnakkaisolon muotoja? Syy tähän pohdintaan on resurssisotiin ajautuvat suurjärjestelmät ja niiden aiheuttamien tuhojen mittakaavat. Minusta meillä on vahvaa näyttöä, että valtiojärjestelmillä on, ja on aina ollut perustavanlaatuisia ongelmia ratkaista tietynlaisia rakenteellisia kysymyksiä joiden mittakaava suurvaltojen dominoivassa maailmanjärjestyksessä on kasvanut kohtalokkaan vakavaksi. En keksi eloonjäämiselle muuta lääkettä kuin valtakeskittymien suunnitelmallinen hajauttaminen. Se on parempi vaihtoehtoo kuin samaan tulokseen johtava rytäkkä. Epätotunnaisten ajatusten testaus ja käyttöönotto ei ole pragmaattisten arkipäiväpoliitikkojen vahvoja puolia. He tulevat vasta kansalaiskeskustelun perässä.

En keksi paljon asioita jotka säilyvät kulttuurimme kasvudynamiikan ulkopuolella. Pienestä on pakko tulla isompaa, vajaasta täydellistä. Mitkä olisivat mekanismit, jotka jarruttaisivat totaaliksi tulemisen trendiä? Yksi välttämätön tekijä totaalistumiselle on varmasti raha. Olisiko jonkinlainen lahjatalous vaikeuttamassa globalisaatiokehitystä vaikeuttamalla erilaisten pääomien kertymistä? Ehkä olen siksi kauan vierastanut henkisen pääoman edunvalvontaa. Käytän toisten henkistä työtä ja annan omani käyttöön. Ei maksuja.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan on hyvin tärkeä tarkkailla, miten valtasuhteet jakautuvat uudestaan. Syntyvät valtatyhjiöt täyttyvät alta aikayksikön ja usein suunnalta, joka on hyvässä ”maineessa”, koska näkyväksi tullutta vallankäyttöä osaamme jo tunnistaa. Asialla on merkitystä muutoksen kulkuun ja on lähes mahdotonta korjata jälkeenpäin. Johonkin moraalipoliisimaiseen käytökseen ei kannata silti ryhtyä, sillä osoitellessa tunnetusti kolme sormea näyttää itseään päin.

Toiset rehvastelevat aikaansaannoksillaan, toiset yläpuolisuudellaan. 

Varmaan ”Maailmanlopun profeetan” maineen välttämiseksi menee moni ihan asiallinen pohdintaa maailman tilasta hukkaan. Erikseen ovat ne, joille tämä rooli liimautuu täydellisesti egoon. Tietynlainen fatalismi suojaa pelkojen aiheuttamasta ylireagoinnista, jolloin päästään kiperissä keskusteluissa jopa asiaintasolle. Ehkä siitä syystä fatalismillakin on huono maine, koska se vaikeuttaa ihmisten tunneperäisen ohjailun ja päästään ajattelussa pintaa syvemmälle.

Olen tehnyt 35 vuotta omavaraisuuden edistämistyötä yhdestä hyvin inhimillisestä syystä: jos alkaa mennä huonosti en halua joutua tilanteeseen, että monet kaverit alkaa muistaa että landella on mukavaa ja siellähän asuvat Lasse ja Maria! Jos menee huonosti, astuu voimaan mitä ikävin priorisointi ja kokematon renki ei pysty tuottamaan sitä, mitä hän kuluttaa. Miksi en ole kirjoittanut tätä aiemmin? Koska en halua ratsastaa pelkokuvilla. Ehkä huolet eivät käy toteen.

Hierarkioita emme pysty purkamaan, jos emme osa huolehtia perustarpeistamme itse. Muu puhe on sanahelinää.

Meneillään olevissa sosiaalisissa välienselvittelyissä aiempi loukkaava käytös on osin korvautumassa loukkaantumisrituaalilla, joka mahdollistaa vallankäyttöä ”puhtain paperein”, eli uhrin roolista käsin. Askel tästä eteenpäin mentäessä minua vähän puistattaa omakohtaiset kokemukset Lähi – idän maissa yleisestä käsityksestä perheen ja suvun kunniasta, joka on todella kova tapa hallita ihmisiä. En toivoisi sellaisen yleistyvän täällä, mutta täälläkin meidän antamat symbolimerkitykset asioille alkavat elää omaa ja varsin tulkinnanvaraista elämää. Vainoharhaisessa kyydissä satiiri, karikatyyrit ja pilapiirrokset ovat kohta undergroundia.

>>Joonas Konstigin kolumni:: Erinomainen kuvaus toisinajattelijuudesta ja mitä se ei ole. Suosittelen erityisesti niille, jotka haluavat olla omilla aivoilla ajattelevia. Lisäisin kirjoitukseen vain ajatuksen, että itsellisemmäksi ajattelijaksi tuleminen edellyttää, että ymmärtää omaa  laumasielunsa. Se nimittäin tahtoo sensuroida ajattelua koko ajan – hyvää tarkoittaen.

Onko omavaraisuudella kerrottava jotain painavaa isojen konfliktien sattuessa? Taikka jo ennen niiden ilmenemistä? Vain Gandhin kansalaistottelemattomuuteen viittaaminen on hieman laiska teko. Hajautetulla yhteiskunnalla jää vain epäsymmetrinen reagointi teknologiaan perustuvan sorron vastustamisessa. Toimiminen kaukonäköisesti on omavaraisuudessa olennainen taito. Tämä pätee myös konfliktitilanteiden arvioinnissa. Ennakoivasti on tärkeätä luopua varsinkin kaupallisesta yhteistoiminnasta sellaisten tahojen kanssa, jotka ovat kasvattamasta sotilaallista ja muuta ylivalta huolestuttavalla tavalla. Mitä voi tehdä Kiinan osalta? Kysymys on todella keskeinen ihmisille, jotka etsivät kestävyyttä. Tiedämme kokemuksesta vain, että maailmasta sotimiset eivät häviä. Mutta niiden mittasuhteisiin voi ehkä vaikuttaa. Euroopan unionin perustamiselle yksi syy oli luoda tiiviit kauppayhteydet maitten välillä ja siten tehdä hankalammaksi aggressiivisen politiikan harjoittamisen. Mahtaako tämä nykyään enää toimia samalla tavalla? Näistä omavaraisuuden vaikeista aiheista oli tarkoitus kirjoittaa tänä talvena, mutta en ehtinyt. Harmi. Jospa joku muu?

Medialukutaito on osaa sosiaalilukutaitoa. Yhteistä niile on ihmisen viestiminen, johon olosuhteet vaikuttavat enemmän kuin viesti itse. Hyvä, että on alettu ravistella myytti autuaasta vanhemmuudesta. Aihe on esimerkki yleisestä käänteisviestinnästä, jotta on syytä lukea rivien välistä. Moni lapsenkasvatukseen väsynyt yrittää pitää itsensä voimissaan toistelemaan itselleen positiivista mantraa. Eli hän viestii itselleen jotain mitä hänelle ei ole välttämättä tosi. Myytti syntyy kun luotavaksi tarkoitettu totuus siirtyy kulttuuritasolle. Sanonta – puhe mistä puute – on viestilukutaidon ikivihreä hitti.

Metoo- kampanjan aiheellinen alku raivasi myös tien laajaan kostomielialaan ja hengestään fasistisen 0-toleranssin vaatimukseen. Ja kulkusuunta jatkuu. Käynnistynyt tapahtumaketju epäilytti jo silloin ja on kasvattanut arvaamattoman sosiaalisen riskin, joka näyttää rikkovan tavoitteen ihmisten paremmasta kanssakäymisestä tulevaisuudesta. Toivottavasti olen väärässä.

Nämä >>uutiset tekevät minua surulliseksi. Kuvitellaan, miten asiaa puitaisiin jos runoilijan ja kääntäjän ihonvärit olisivat päinvastaiset! Ihanteiden tavoittelunnimessä on tehty pitkin historiaa ikäviä asioita. Viime vuosien vimma hävittää lopullisesti kaikki epäkohdat on muuttunut itse epäkohdaksi. Hyvät taitelijat, jatketaan viimeiseen saakka: Bachia vain miespianisteille ja Kaija Saariaho vain naismusikoille! ABBA –coverit vain eronneille artistipareille! Ja koska teatterissa näytteleminen on kriisissä, jättäkää Jim Morrisonin rooli vain alle 27 vuotiaalle todennetulle narkkarille. Ja sitten tuo Hamlet vielä … poliittinen populismi sai rinnalleen taidepopulismin.

Energia- ja luonnonvarat määräävät kehittyneiden yhteiskuntien kestävyyden puitteet. Heti sen jälkeen kestävyyden ratkaisevat epämääräisemmät henkiset ja sosiaaliset tekijät. Arvelen, että historiallisten korkeakulttuurien hajoamiseen liittyy olennaisesti sosiaalinen hajoaminen, jonka yhtenä tekijänä voisi olla ihmisen kapeneva ymmärrys toisia kohtaan. Korkeakulttuurin pitkälle viedystä työjaosta voisi seurata tällainen erkaantuminen. Voimistunut kuplassa – elämisen mahdollisuus rampauttaa sosiaaliset taidot yhtä lailla kuin pakotettu sosiaalisuus.

Nie war der Horizont so öde wie damals,

Nie waren die Reden so verlogen wie damals,

Nie war der Himmel so leer wie damals,

Nie standen wir alle so nackt da wie damals,

Nie waren die Minister so bombig wie damals,

Nie war die Angst so nah wie damals.

Vielen von uns war damals die Weste zu eng,

Vielen von uns war damals die Weste zu eng. (Spliff 1982)

Aikuiselle nykyhetki voi tuntua vakaalta, koska hänelle on muotoutunut personaalisuus eikä taivu enää mihin tahansa. Lapsi sen sijaan astuu huomiseen. Lapset perivät Koronasta jotain, mitä ei vedä vertoja sota-aikaan. Läheisyyden romahduksen. Kehittäkäämme pienyhteisöllisyyttä.

Yksinkertaistettu perusasetelma: toisvaraisen on aina ollut pakko hallita omavaraisen. Omavaraisen piti suojautua toisvaraisen alistavilta pyrkimyksiltä. Teknologia muuttaa valta-asetelma ja luo uuden alisteisen: ympäristön. Hierarkioista puhuminen on aika laiha, jos ei näe missä niiden juuret ovat. Ekologisesti eri ammatit eivät ole yhtä arvokkaita. Nyky-yhteiskunta sen sijaan vaatii tämä näkemyksen jo yhteiskuntarauhan vuoksi.

…Muistetaan, että valmiuslainsäädännön yksi tarkoitus on taata taloustoiminnan edellytyksiä, enkä usko että sillä tarkoitetaan vaihdantataloutta.
Lähtiessäni omavaraisuuteen pyrin olemaan mahdollisimman hyödytön yksilö silloin kun systeemi pakottaa ihmisiä omiin elvytystalkoisiin. Uskokaa tai älä: tämä ajatus myötävaikutti olla hankkimatta ajokorttia ja ammattia… ja metsittämään pellot.

Pakina rahasta

Rahaihmiset yleensä kieltäytyvät hyväksymästä ajatusta, että raha ei ole neutraali väline. Heidän mielestä raha ei lukitse yhteiskunnallista kehitystä mihinkään tiettyyn suuntaan eli ei ole ekologisen rakennemuutoksen esteenä. Usein he vertaavat raha puukkoon: sillä voi tehdä sekä hyvää että pahaa. Juuri se valinta mitä puukolla tekisi, edellyttää meiltä vapaa tahtoa ja kykyä tehdä päätöksiä. Niinpä puukko väkivaltaisuuksiin taipuvaisen ihmisen käsissä ei ole neutraali kapistus.

Kun katsoo ihmisten elämää ja niiden valinnat – matkailu, kännykät, sosiaalinen käyttäytyminen – siinä on hyvin paljon yhdenmukaisuutta, jota kaverit naamakirjan puolelta tykkäävät kovasti profiloida. Etenkin silloin ihmiset eivät käyttäydy hirveän omaperäisesti kun joutuvat jonkun käskystä esimerkiksi rintamalle. Siellä heidän kiväärinsäkään on yhtä vähän neutraali, vapaasta päätöksestä riippuvainen työkalu kuin teräase puukkojunkkarin kädessä. Samalla tavalla rahan käyttö ei ole kenenkään hallinnassa mutta siitä huolimatta se liikkuu ja pitää nykykehityksen lujasti radallaan.

Meidän seuraan hakeutuu usein ihmisiä, jotka toivovat meiltä eräänlaisia synninpäästöjä: miksi heidän autonsa on niin välttämätön, miksi he perheellisinä eivät voi matkusta julkisilla tai syödä luomua. Tai miksi fyysinen työ ei heille sovi. Se on kiusallista, koska meillä ei ole taivaallisia valtuuksia armahtaa. Siitä huolimatta, että opiston vetäminen erkaannuttaa Maria ja minua omasta omavaraisuudestamme, pidämme hyvin tärkeänä, että ihmiset löytävät polkunsa verstaisiin ja kasvimaille huolehtimaan omista perustarpeista.

Meillä on laajat vapaudet hakeutua ammatteihin, jotka ovat herkkiä maailman muutoksille. Yleensä se menee niin: mitä kauempana alkutuotannosta, sitä toisvaraisempi ja haavoittuvampi. Jo lapsia kannattaisi opettaa perusasioita, jotta he myöhemmin, rahat pörsissä tuhlattuaan, eivät syytä yhteiskuntaa epäonnistumisestaan. Kuten huomaatte, muotoilin tämän nyt hyvin epämääräiseksi, jotta en saa liikaa suuttumusta niskoilleni. Ongelma on kuitenkin, että pettyneet ihmiset muodostavat hyvin epävakaan pohjan väistämättömille muutoksille.

Omavaraisuuden kautta voi ymmärtää nyky-yhteiskunnan perusteet.

Poliittinen vaikuttaminen painottuu vaatimiseen tekemisen sijaan.

Meillä on tapana olla liittämättä asioita toisiinsa, koska silloin voi vaivatta tavoittaa asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

>>Kari Enqwistin kolumnissa on minusta tärkein mitä hän sanoo äärivoimien hallitsemisesta.

Kun astut sairaalaan, monista asioista on jo päätetty sinun puolesta. Sairaalat, niin kuin muutkin yhteiskunnan voimapaikat ovat henkisesti hyvin hallitsevia, joten vaihtoehtoinen ajattelu kaikoaa kauas. Yllätyn siitä aina uudestaan. Mieti ensin mitä haluat.

Enhän minä mikään ulkopolitiikan ekspertti ole, mutta diplomaattien karkottaminen on minusta huonoimpia vaihtoehtoja osoittaa mieltä. Diplomaatit ovat sentään yhteyshenkilöitä. Paremmin istuisi kaupalliset pakotteet – jotka toki käyvät kalliimmaksi kuin diplomaatin matkalippu. Niissä olisi kuitenkin enemmän moraalista selkäruotoa.

Halu luonnonläheiseen elämään ei suojaa hurahtamiselta tai ylisuorittamiselta. Tutkin joskus maassa ollutta hiilenpalasta ja näin miten kasvien juuret viihtyivät sen sisällä. Olen sittemmin käyttänyt hiiltä maanparannusaineena. Sitten tuli biohiilivillitys ja jotkut ovat valmiita kaatamaan puita biohiileksi. Käsivetoisessa taloudessa on jo ihan riittävästi työtä polttopuiden saamisessa metsästä uuniin, joten puun suoraan kyydittäminen hiileksi ilman lämmön hyödyntämistä ei ole mitä todennäköisimmin läpiajateltu juttu. Meillä vuoden polttopuista jää sivuvirtana 2-3 sangollista tuhkasta seulottua hiiltä. Kostutettuna pissalla siitä kasvoi hienoja kurkkuja.

Nykyhetkellä ei ole mitään tekemistä kahden edellisen postauksen kanssa.

Typerä fatalismi yrittää pyhittää laiskuuden, viisas fatalismi on sujut elämän ja sen rajallisuuden kanssa.

Jos keskustelussa on pulaa hyvistä argumenteista pyritään korvaamaan laatu määrällä. Vastaansanomattomalla  argumentilla on oltava moitteeton faktapohja mutta ankkuroituu viime kädessä johonkin elämänkatsomukseen. Jos sitä ei uskalla paljasta, argumentointi on käytävä faktoista. Vanha filosofinen lopputulema on kuitenkin se, että ”faktoilla” ei voi ratkaista, mikä on hyvää elämää.

Ihmettelen miten moni tuttu kaveri on uponnut salaliitojen suohon. Alempana oleva kommentti ehkä liittyy siihen. Silloin kun öykkäritiede ei anna sielulle kotia, keho alkaa etsiä sitä.

Mahtavaa, kun nykyään on myös ratkaistu, mikä on uskonnollinen ja eettinen vakaumus! Ylen uutisissa se kerrotaan: “…Myöskään eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen ei tämänhetkisen tiedon mukaan pitäisi estää rokotuksen ottamista. Rokotteet tuotetaan synteettisesti, eli ne eivät ole millään tavalla eläinperäisiä…” Ikään kuin eettisen vakaumuksen tunnusmerkki olisi kasvissyönti. Minun eettisiin valintoihin vaikuttaa myös ekologia, teknologiakriittisyys, globaalin rahatalouden vallan seuraukset ja näkemys ihmisestä.

Luonto ei ihmistä paranna eikä heimokaan pelasta. Luokseni on tullut vuosikymmenten aikana ihmisiä jotka arvelivat saavansa apua luonnonläheisestä elämästä. En muista nähneeni ihmeparannuksia missään muussakaan simuloidussa heimo- tai survivalympäristössä. Eikä meihin siirry esivanhempiemme henki koskettamalla rukkiin tai kirveeseen. Rekvisiittavälitteinen kasvupyrkimys voi lähennellä fetisismiä. Luonto, yhteisöllisyys ja esineistöt luovat lähinnä hälystä vapaamman tilan joka auttaa keskittyä. Mutta sitten vasta varsinainen työ alkaa.

“Sitten hänen rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän metsän, aurinkopaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää.” -Robin Hood-

Eläämme huhu-taloudessa. Se on tila, jossa oletetusti jokaisen viestin takana on pakko olla totuuden siemen.

Nähdäkseni nyt, kriisien keskellä on kaksi pahinta kuoppaa mihin saatamme langeta: suoranainen johtajankaipuu tai epäpersonaalisen johtajuuden haku tieteistä ja teknologiasta.

Jo 150 vuotta sitten pidettiin teollistumiskehityksestä varoittelevia ihmisiä pelleinä. Niin nytkin. Silti – jos näitä konerikkojia, junanvastustajia ja lopunajanprofeettoja olisi kuunneltu tarkemmin, emme ehkä olisi tilanteessa jossa teknologia olisi mahdollistanut ilmastomuutoksen. Turha jossitella, olisiko maailma silloinkaan nykyistä mukavampi, mutta ei sitä voi pois-sulkeakaan.

Teknologiakriittisyyttä on vaikeampaa ilmaista kuin sen lapsenomainen kannattaminen. Siinä, missä insinööri voi maalailla jonkin saavutuksen potentiaalia, arvostelija voi vain viitata epämääräisiin mahdollisiin seurauksiin – ehkä vain uskonnollisia vertauskuvia käyttäen. Vakuuttavuuden epäsymmetria juontuu osittain siitä että osapuolet ajattelevat hyvin erilaisilla aikaperspektiiveillä. Silloin nopea hurmos päihittää myöhempää päänsärkyä.

Paradoksaalista kyllä, että sadan vuoden takaiset tieteen ja teknologian kehitysoptimistit kokevat taas olevan ratkaisurintaman kärkijoukkuetta ja osa epävarmoista sieluista on valmis etsimään turvaa konseptista, joka on saattanut meidät tähän tilaan. Tämäkö on meidän parantumaton tauti? Ihmeen odotus.

On mielenkiintoista olla olemassa.

Minun suosikkini on “kokeellinen” luonnontiede, koska sen taustalla ei ole mikään luonnontieteellisen päämäärän loppuun saattaminen. Dogmaattinen luonnontiede saattaa oikeuttaa luonnon hyväksikäytön, kuten eläinkokeita, oman päämääränsä saavuttamiseksi. Kokeellinen luonnontiede ei välttämättä hylkää arkisen empaattiuden luontoa kohtaan. Newtonin fysiikkaa ehkä sijoittuu tuohon käännekohtaan, jolloin maailma oli alkemian ja luonnontieteiden rajamailla, vailla luonnontieteiden ylimielisyyttä. Jos näkemykseni aatehistoriasta pettää, kirjoittakaa minulle ja julkaisen teidän vastalauseita poikkeuksellisesti tällä sivulla!

Päivän mielettömin sana: “Gotteswahn”!

Vieraantuneisuuden oireyhtymä: muoto on tärkeämpi kuin sisältö, sana on todempi kuin todellisuus, diagnoosin saaminen nautinnollisempi kuin olotilaan selvittäminen. Kollektiivinen identiteettikato törmää todenäköisestijossain vaiheessa kipeästirealiteetteihin ja kätkee itseensä vainojen aikaa. Suojautua voi harkitulla etäisyydellä massaliikkeisiin. >>Entisajan pienyhteisöllisyys ei antanut meidän kivikausiaivoillemme tällaista kasvualustaa.

Millaisiin johtopäätöksiin täydellinen tekoäly mahtaisi tulla. Vanha vitsi on, että ihmislaji on tuhottava jotta muu voi elää. Vai johtopäätös, että se itse ei sovi ihmisten käsiin.

Olen suosinut ajatella kuolemaa äkillisenä. Saappaat jalassa kuoleminen säästäisi minut ajattelemasta kuolemaa. Mutta useammin ihminen kuolee pala palalta, tietoisesti. Menee näkö, kuulo, käsi ja tiedän, että joskus ei ole enää paljon jäljellä.

Vähennyslasku: katso itseäsi ulkopuolisin silmin, vähennä kuvasta kaikki, mitä arvelet olevasi. Mitä jää jäljelle? 

Positiivisissa asenteissa on vain se hankaluus, että ne eivät siedä negatiivisia asenteita.

Ihmettelin jo aikaisemmin ajatelmissani, miksi kansalaisliikkeillä usein tuntuu olevan taipumus jatkaa taisteluaan silloinkin, kun tavoitteet ovat jokseenkin ja pääpiirteissään saavutettu (toki tiedän, että on vaikeaa sanoa, mitä tarkoittaa “saavutettu”). Kuitenkin pidän historian aatekamppailuissa merkittävänä seikkana, että monesta kumouksista seuraa usein yhtä hallitsemattomia jälkitiloja kuin oli tarkoitus poistaa. Käsityöläinen tietää, että rautalankaa täytyy ylitaivuttaa, jos haluaa tietyn kulman. Johdatteleeko fyysinen kokemus tiedostamatta sosiaaliseen vaikuttamiseen? Minkä verran meidän olettamus tapahtumien kulusta vaikuttaa tapahtumien kulkuun?  

Häiritsevää nykytilassa on, että teknoyhteiskunnan viranhaltijoilla on niin vaikeaa hahmottaa, milloin he julkisissa kannanotoissaan lähtevät kauas osaamisalueiltaan. Tiedespesialistit eivät välttämättä ole erityisen hyviä kokonaisvaltaisessa ajattelussa. Itsestäni voisin sanoa näin: osaan ajaa autoa, mutta minusta ei ole kuskiksi.

Haluamme kaiken mitä pystymme saamaan – suklaata ja loputtomasti energiaa. Miksi haluaisimme muuta epämukavaa? Vasta taustatieto voi muuttaa tilanteen. Haluammeko syödä orjien korjaaman kaakaon tai huolehtia energian ydinjätteestä tai voimaloiden joenperkauksista? Olen tehnyt elämäntyöni kurkistamalla mukavuuksien taakse ja punnitsemalla hyvän vaatimaa hintaa.

Tapa miten Koronahaaste käsitellään ja pyritään ratkaisemaan on olosuhteisiin reagoivan pragmaattinen. Mutta siitä puuttuu taustapohdinta ihmisen osallisuudesta tautien syntyyn ja ihmisen osasta luonnossa. Mitä luontoa saamme uhrata itseämme vuoksi? Ennen tieteen vallankumousta tätä alaa hoitivat  papit. Nyt jopa paavi taitaa odottaa rokotteet ilman syvempää hengellistä ohjausta. Rokotuspäätöksien taustalla on kysymys, keitä me olemme. Rokotekriittisyyden takana voi olla jotain aivan muu asia kuin vastuuttomuus tai välinpitämättömyys – jopa päinvastoin! Jälkeenpäin Matti Nykäsen sanoin ”Ehkä otin, ehkä en”. Toisin kuin Matti, jätin ottamatta.

———-v.2021———-

Kaikkein karmaisevimmat vapauden myytit tuntuvat syntyvän väkivallan seurassa: sotasankaruus, uhrautuminen ja ylevä kuoleminen. Populaarikulttuurin puolella lännen elokuvat, James Dean ja Easy rider. Mitä vapauden sanaa vaivaa?

Palefacin “Emme suostu pelkäämään!” voisi koskea ytimeltään myös pandemiatilaa. Siellä jossain on ymmärryksen polku Koronan vähättelemisen ja pelon tuolla puolen, joka jäänee meiltä kiireisiltä löytämättä. Koronalla ei ole kiirettä.

 

Tosiuskovainen ei usko mitään. Kukaan ei usko tosiuskovaista.

Kova teksti! Onko Vartiotorni tullut pandemian keskellä vakuuttuneemmaksi, että mainitut raamatunkohdat kylväävät hyvää sanomaa?

 

>>“Putin hyväksyi lain, joka antaa elinikäisen syytesuojan Venäjän entisille presidenteille” Yksivaltiuden riskit kasvavat. Pitäisikö vähentää äänestäjien syytesuoja mikäli heidän valinnoista koituvat yhteiskunnalle pysyviä vahinkoja?

“… Minä suhtaudun ehkä fatalistisemmin ja epävarmasti Koronaan. Olen käsitellyt kirjoituksissani sitä moraallista mahdottomuutta reagoida rajoittavasti ihmisen tekemisiin tällä pallolla. Ainoa sosiaalisesti parhaiten siedettävän rajoittavan voiman on oltava epäpersonaallinen. Nyt sellainen on täällä, mutta iloinen siitä en ole, vaikkakin ihminen pitkälti korjaa mitä kylvää. Siinä mielessä rokote palvelee meitä mm. sillä tavalla, että meidän ei tarvitse pohtia, mistä pöpöt tulee. Olisi mielenkiintoista jutella tästä (en kuvittele sinun olevan samaa mieltä). …”  Kirjeestä ystävälle

Miellyttääkö ajatus maailmasta jonka hallitsijat ovat Google, Pfizer ja muut kovan teknologian jätit?

Mahtaako olla tämä ajan ilmiö vai ikääntyvän tarkkailijan näköharha: tuntuu että monella ihmisellä on enää vaikeata hahmottaa kuka hän itse on – toisille ja itselleen. Sisäinen ääni ei erotu yhteisöllisyyden tuottamasta äänestä ja johdattelevuudesta. Oman paikan etsintä saa hätäisiä piirteitä ja väkinäisiä ratkaisuja, ryhmittymisiä ja identiteettilainauksia. Mitä sosiaalipsykologialla olisi kerrottava ihmisen käyttäytymisestä menneinä hajaannuksen aikoina? Hämmennykseen liittyy minun mielestäni läheisesti myös, että viestien välittämisessä some-yleisö ottaa paikoin viestien ymmärtämisestä suuremman vallan kuin viestijällä on. Ihmisillä tuntuu olevan vaikeaa erottaa symboolit todellisuudesta (sanat, meemit) itse todellisuudesta. Kollektiiviseen mieleen on kertynyt huolestuttava painolasti, jota vaikutushakuiset haluavat kiihkeästi hyödyntää.   

Unennäössä voi kokea juonessa yllättäviä käänteitä, vaikka on itse unensa käsikirjoittaja!

Jaa päiväaikaasi kahteen yhtä suureen osaan. Puolet ajastasi käytät kulutuksenvähentämiseen, esimerkiksi viljelemällä itse, jättämällä matkustamisen väliin ja vaihtamalla polkupyörään.  Toisen osan käytät palkkatyössä olemiseen, joka on osa fossiilisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Millaiseksi arvelet hiilitaseesi kehittyvän? Fossiilisen energian avulla työpanoksesi vaikutus monistuu teolliseen systeemiin  syötettynä enemmän kuin downshiftaukseen ohjattuna, joten veikkaan, että hiilitaseesi siirtyy vain hitusen verran parempaan suuntaan.

Fyysisessä elämässämme saatamme kompastua, astua kuoppaan tai repiä naulankannasta vaatteitamme. Vastaavia asioita voi tapahtua myös ajatusmaailmassa. Totean selvästi miten somen myötävaikutuksesta vaihtoehtoiset maailmanselitykset ovat levinneet kaveripiirissänikin. Maailma on toki täynnä huonosti selitettävissä olevia asioita. Mutta varokaa kuitenkin mielen basiliskeja. Edelleen hyvä ohjenuora selityksien arvioinnille on: jos selitys on immuuni vastaväitteille, se on joko jumalallisen hyvä tai todennäköisemmin kelvottoman huono.

Ihan hyvä pohdiskeltavaa minullekin, jonka suhtautuminen koronatoimiin on epävarma: >>Rajkumar Sabanadesanin kolumni

Sosiaalinen kontrolli pitää lakia voimakkaammin huolta siitä, että asiat muuttuvat hitaasti. Sosiaalisen kontrollin hylkääminen pitää huolen siitä, että lakikaan ei muutu.

Kysymys onko Jumala olemassa vai ei, ei ole minusta relevanttia. Se on vain johdatteleva.

Oman elämän hallinnan kannalta on ensijaisen tärkeätä tunnistaa, milloin voimavarat alkavat olla niin vähissä että ohjauskyky heikkenee.

Parhaiten löytää keskitien astelemalla veitsenterän molemmilla puolilla.

Miksi suuri osa tulevaisuutta käsittelevistä elokuvista ja kirjoista ovat dystooppisia?  Arvelen, että arkielämä pakottaa meitä jatkuvasti ohittamaan pieniä epäilyksen siemeniä siitä, onko ihmiskunnan kulkusunta sittenkin lupaava. Sosiaalisesti torjutut tuntemukset resonoivat sitten viihdetuotannossa.

Vaikka elokuvan ohjaaja saattaisi kertoa, että hänen tarkoituksenaan oli herkistää katsojansa teknologian aiheuttamiin vaaroihin, minä pitäisin hänen toimintansa enemmän nykykehitystä tukevana kuin sitä jarruttavana, koska hän tarjoaa meille ahdistusta helpottavan viihdenappulan.

Mitä mielivaltaisemmiksi maailman johtajat muuttuvat, sitä tärkeämpää on, että ihmiset irtautuvat tukemasta näitä koneistoja ja verkostoutuvat rajojen yli. Kiinan, Venäjän, USA:n ja muut mahdit ovat vaaraksi kaikille. Kiinaa huolettaa, koska sillä on perinteisesti ollut tapana ratkaista konflikteja kovaotteisesti. Sieltä ostamme aurinkopaneeleja ja vihreää energiaa.

Joisitko kahvisumpin, jos vastaisit työlläsi kahvijuonnin ylellisyydestä?

Fossiilittomampi tulevaisuus läpäisee kaikki elämän alueet – myös meidän tapaa oppia: >>Poisoppimisen mahdoton tavoite

Hei ihmiset, jotka haluatte lähemmäs omavaraisuutta: miettikää eläintaloutta kolmasti ja vielä kahdesti. Kestävä eläintalous on hyvin vaativa ja edellyttää rautaista osaamista nimenomaan myös eläintenpidon ulkopuolella. Jos haluaa lemmikkejä, on hyvin vaikeaa yhdistää siihen öljytöntä kestävyyttä. Hevosen kanssa ei päästä plussanpuolelle, jos silloin tällöin siirretään romanttisesti puunrunko.

En kommentoi Yhdysvaltain presidenttivaaleja!

Sosiaalisten normien hyväksymä, hyväntahtoinen (ja siksi tiedostamaton) valehtelu, totuuden venyttäminen ja sanoitta jättäminen, saattaa olla vakava este yhteiskunnalliselle muutokselle. Vastalääke tälle ei ole tietenkään julma suorasanaisuus.

NVC (väkivallaton kommunikaatio) – harrastajien parissa olen usein törmännyt siihen, että sanoja valitaan mallikkaasti, jopa kiitetään palautteesta, vaikka tunteet raivoavat. Tulos on ristiriitainen kaksoisviesti. Yleensä koen piilotetun raivon vahingollisempana kuin ilmeisen ruman sanan, josta voi pyytää anteeksi.

Mitäs jos ottaisimme tavaksi liittää jokaisen kritiikin rinnalle harkittu ehdotus miten asian voisi hoitaa paremmin?

Vaikka meidän pitäisi puhua, vaikenemme pelosta.

“Omavaraopisto on ihan paska. Siellä ei ole edes pelikonetta” (eräs poika)

En oikein usko, että vaihtoehtokulttuuri nykyisessä muodossa pystyy ottamaan vastaan nykymaailman haasteet valtavirrasta puhumattakaan. >>Pintaraapaisu

Tänne tullaan useammin down-shiftamisen kuin uratavoittelun kautta. 

Ajattelu sammui rokotetta odotellessa.

Denialismi – asioiden kieltäminen – kulkee aina mukanamme. Yksi tuttu yritti kieltää myös suhteellisuusteorian asiaan liiemmin perehtymättä. Suomessa on myös kymmeniätuhansia vapaa-ajan talouseksperttejä, jotka suvereenisesti ovat jotain mieltä. Kyse on kai yrityksestä typistää mutkikkaan todellisuuden oman ymmärryksen mittaiseksi. Vaatii opettelua kunnioittaa sitä, ettei kaiken ymmärtää ja selvittää sitä mitä kuitenkin ymmärtää. Sokrates: tiedän, että en tiedä.

Yksi ihmisen piirre on minusta erityisesti tutkimisen arvoinen: kyky antaa asioiden mennä överiksi. Kyvyttömyys pysähtyä ajoissa ennen kuin tulokset muistuttavat lähtökohtaa.

Yksilö voi olla viisas – joukko ei koskaan?

Olen ollut joskus vapaamatkustajana – silloin kun minut pyydettiin tai pakotettiin kyytiin. Muuten en.

Omavaraisuuden kehittely on voimakas muutosten työkalu ja samalla melko turvallinen, sillä se on luonteeltaan rakentavaa toimintaa.

Meidän kannattaa tottua ajatukseen, että voimme yhä vähemmän tehdä valintoja selkeän “kivan” ja “ikävän” väliltä.

Jos me ihmiset paneudumme oma-aloitteisesti ja kunnolla ympäristötekoihin, voimme vähentää valtiovallan tarvetta puuttua asiaan. Etu on siinä, että oma-aloitteisina  voimme räätälöidä vapaammin itsellemme soveltuvia ratkaisuja kuin mihin lainsäätäjä kykenee.

Ei mitään estää vähemmistöjen muuttua suvaitsevaisuuden lippulaivoista tiukimman tuomitsevuuden jyriksi. Tämä on tuttu historiastakin. Nöyrytys kääntyy kostoksi. Vallankumouksien verinen jatkumo.

On aina vallankäytön muotoja, joiden kohdalla emme voi tietää onko niille oikeutusta vai ei. 

Onko kysymystä joka ei johdattelisi vastausta?

Kansalaisvaikuttamisessa ongelmana on juuri sen päämäärä saada ihmiset liikkeelle. Tämä tavoite vie huomion muualle, pois sisällön laadusta.

Nähdäkseni nyt, kriisien keskellä on kaksi pahinta kuoppaa mihin saatamme langeta: suoranainen johtajankaipuu tai epäpersonaalisen johtajuuden haku tieteistä ja teknologiasta.

Jo 150 vuotta sitten pidettiin teollistumiskehityksestä varoittelevia ihmisiä pelleinä. Niin nytkin. Silti – jos näitä konerikkojia, junanvastustajia ja lopunajanprofeettoja olisi kuunneltu tarkemmin, emme ehkä olisi tilanteessa jossa teknologia olisi mahdollistanut ilmastomuutoksen. Turha jossitella, olisiko maailma silloinkaan nykyistä mukavampi, mutta ei sitä voi pois-sulkeakaan.

Teknologiakriittisyyttä on vaikeampaa ilmaista kuin sen lapsenomainen kannattaminen. Siinä, missä insinööri voi maalailla jonkin saavutuksen potentiaalia, arvostelija voi vain viitata epämääräisiin mahdollisiin seurauksiin – ehkä vain uskonnollisia vertauskuvia käyttäen. Vakuuttavuuden epäsymmetria juontuu osittain siitä että osapuolet ajattelevat hyvin erilaisilla aikaperspektiiveillä. Silloin nopea hurmos päihittää myöhempää päänsärkyä.

Paradoksaalista kyllä, että sadan vuoden takaiset tieteen ja teknologian kehitysoptimistit kokevat taas olevan ratkaisurintaman kärkijoukkuetta ja osa epävarmoista sieluista on valmis etsimään turvaa konseptista, joka on saattanut meidät tähän tilaan. Tämäkö on meidän parantumaton tauti? Ihmeen odotus.

Voiko hyvinvointiyhteiskunta olla ekologisesti kestävä? Onko resurssikeskeinen elämäntapa epäinhimillinen?

Meillä ihminen saa hoitoa, vaikka on tietoisesti pilannut terveytensä. Täällä ei jätetä kaveria vaikka hän ei aiokaan tehdä mitään muiden hyväksi. Resurssiajattelun ja ekologisen kestävyyden kannalta ajateltuna taattu ja vastikkeeton huolenpito  on sekä käytännöllisesti että moraalisesti vaikea pala.

Kehittyäkseen tiedostavaksi tarvitsemme palautetta ympäristöstämme. Siinä mielessä hyvinvointiyhteiskunta katkaisee osan oppimisprosessista turvatakseen sosiaalista rauhaa.

Tiedämmehän toisaalta, että epätasa-arvosta nousevat sosiaaliset levottomuudet tai sodat tuhoavat valtavasti resursseja. Tästä syystä ei ole yksiselitteistä, onko hyvinvointi- ja resurssikeskeinen yhteiskunta ristiriidassa keskenään.

Kyky myötätuntoon ja eläytymiseen pidetään yleensä hyvänä luonteenpiirteenä. Samalla on nykyään ilmassa erittäin jyrkkä vaatimus tuomita mitä milloinkin käytöstä ja sanomaa, reaaliajassa ja takautuvasti. Myötäeläytymisestä ei häivääkään! Miksi? Pelkäämmekö eläytymistä itsellemme vieraaseen mieleen siksi että olemme huolissamme saavamme tartunnan? Ehkä joidenkin kannattaakin pysyä erossa joistakin koukuttavista ajatuskehistä, mutta yleensä eläytymiskyky avaa tien parempaan ymmärtämiseen ja siten huolehtii meistä paremmin kuin tuomioiden julistaminen.

Kumpi on tuloksellisempi: opettaa vai inspiroida ihmisiä oppimaan?

On mielenkiintoista havaita, miten ihmisten käyttämä ilmaisuvapaus muuttuu sosiaalisen paineen alla – etenkin niiden, joiden omakuvaan kuuluu olla kriittinen.

Todennäköisesti en ota Covid19- rokotetta. Se ei pure perusongelmiin vaan ohittaa niitä. Koronan ilmaantuminen on yhteydessä elämäntapoihimme. En halua osallistua siihen, että voimme jatkaa kaupungistamista, matkailua ja eläinten massatuotantoa. En halua olla nykyisenkaltaisen lääketeknologian kuluttaja, enkä seiso sen levittämän elämänkäsityksen, eläinkokeiden ja resurssikäytön takana. Tämä pandemia on pitkälti ihmisen kollektiivisen tyhmyyden tuote ja minun vastuunkantoni on siinä, että kieltäydyn liittymästä tähän ratkaisukonseptiin. Päätös muistuttaa aseistakieltäytymistä ja vasta-argumentitkin muistuttavat toisiaan.

Tähän liittyen: oikeus olla tarttumatta aseisiin oli aikoinaan todella iso juttu. Taustalla olivat sodan muistot ja silloinen maailmanloppu oli lähinnä atomisodan näköinen. Hyväksyttiin omatunnonvapaus jättäytyä pois sotakoneistosta. Nyt meillä on muitakin uhkia (teknologia mukaan lukien), joiden osaksi pois jättäytyminen voi olla omatunnon kysymys.

1970/80- luvun Saksassa puhuttivat metsien massakuolemat etenkin eteläisessä Saksassa. Näin itse silmään kantamattomia aavemaisia ja kuolleita rankametsiä. Opin silloin, että puilla ja kasveilla voi olla ennen kuolemansa hämäävän hyviä siemensatoja. Sen jälkeen en pystynyt enää täysin varauksetta tulkita hyviä sieni- tai marjasatoja suoraan merkeiksi luonnon hyvävointisuudesta.

Silloin kun ekologinen tasapaino horjuu, luonnossa aktivoituu korjausmekanismeja. Sukupuuttojen toisessa päässä toiset eliöt runsastuvat jopa räjähdyksenomaisesti. Mahtaako olla viisasta ja luonnon tasapainon kannalta hyvää tukkia näitä hätäventtiilejä ja jäädyttää petojen, hyönteisten, kasvien ym. kannanvahvuuksia ja levinneisyysalueita samalle tasolle, jotka vallitsivat ennen tasapainon järkkymistä?

Kansaihmisten ilmastotekojen merkitys jää pieneksi, jos uusia kylmiä sotia ja asevarusteluja ei pystytä estämään.

Koronakeskstelun uuvuttamina vain harvat puhuvat enää pandemian opettavaisista puolista, taantuman ilmastohyödyistä tai koe-eläimistä lääketehtaissa. Eikä kaupunkikulttuurin ja eläinkasvatuksen ongelmista ja yhteydestä koronaan jakseta. Kaikki teknologiakin on jees eikä muita vaihtoehtoja ole olemassakaan.

Hetkeksi korona pysäytti ajattelemaan, nyt se paimensi meidät takaisin normaaliin.

Se, joka ryhtyy keksimään pyörän uudelleen, saattaa löytää kävelyn.

Hämmästelen aina uudestaan, miten kaupunkiympäristö etäännyttää minun ajatteluni ekologisuudesta ja valaa muutostyöhön toivottomuuden ja absurdiuden tunteen. Kotiin palattuani olen taas entinen ja koen työni merkityksellisyyden.

Silloin kun tavoitamme humanistisia ideaaleja teknologian avulla, olemme pahassa riippuvuussuhteessa josta on ylivoimaista päästä pois. Polun päässä odottaa arvojen romahdus.

Ei ole mitään niin ylevää ihannetta, ettei se kelpaisi väärin käytettäväksi.

Harva ihminen pyrkii vapauteen. Monet pyrkivät vain pois siitä mikä rajoittaa heitä. Ilman vastuuta.

Maailmassa käytetään jokaista ihmistä kohti neljä tonnia betonia (ja asfalttia) joka vuosi. Tämä on infrastruktuurin haukkama osa, eikä se ole suorassa yhteydessä ihmisten oman kulutuksen hiilijalanjälkeen. Jokaista ihmistä kohti kuluu joukko muitakin aineita tonneittain vain järjestelmän ylläpidon vuoksi. 

Jos ennen uskonto oli oopiumia kansalle, niin nykyään se on viihde.

Hauras ja vääryyttä kokenut ihminen voi olosuhteiden vaihtuessa muuttua yllättävän helposti itse vahingontekijäksi.

Ikävä kyllä, nykyisellä (hyvään tähtäävällä) mielipidekontrollilla mennään todennäköisesti ojasta allikkoon. Jotta uudesta ikävästä välttyisimme, hyvä tahto tarvitsee rinnalleen (empaattisen) ymmärryksen ihmisen pimeistä puolista.

Säikyn, pelokkaan tai epävarman ihmisen on vaikeaa olla rehellinen vaikka ei tietoisesti valehtelekaan. 

Mitä ylevämpiä humanistisia tavoitteita yksilö pyrkii täyttämään, sitä suurempi on vaara, että hän muuttuu tietämättään tekopyhäksi.

Oikeamielisyys tarvitsee sopivan etäisyyden aatteista. Liian kaukana aatteista oikeamielisyys hajoaa välinpitämättömyydeksi.

Ratkaisuyritykset ovat usein väärissä olosuhteissa luotuja malleja oikeisiin tilanteisiin.

Kierrätys alkaa siitä, kun tavaroista halutaan päästä eroon. Siinä on motivaatio-ongelma: ostaessamme tuotteeseen kohdistuu myönteisiä tuntemuksia ja huolimme sitä. Poistettaessa tavaraan kohdistuu kielteisiä tuntemuksia, jotka vaikeuttavat vastuullista kierrätystä.

Ei kannata panostaa elvytystalkoisiin. Käyttäkää voimianne sellaiseen, jonka toimivuudesta voitte olla varmoja.

Rakenteellinen muutos on sellainen, jossa luovutaan aiemmasta toimintalogiikasta ja avataan kehitystä aiemmin estettyihin suuntiin.

Politiikassa sana käytetään harhaanjohtavasti isojen toimenpiteiden yhteydessä, jotka jatkavat tähänastisen kehityssuunnan paremman toivossa.

Taide on oikean elämän esikartano. Turvallinen maistiainen todellisesta. Simuloitua ekstaasia.

Sata vuotta on maa- ja metsätalouden alalla sovellettu kunkin aikakauden tiukkaa tieteellistä totuutta ja hintana on syntynyt osin peruuttamattomia vahinkoja. Nyt lääketiede jyllää sokeassa voimantunnossa.

Silloin kun on enää yksi mielipide olemassa, ollemme rakentaneet totalitarismin. Rokotepakko. Keino syö tarkoituksen.

Kunpa omavaraistuminen ei rakentuisi totalitaaristen valtioiden ja yhtiöden varaan. Huomattava määrä “vihreistä” auringonkennoista ja muuta elektroniikaa tuotetaan Kiinassa.

Tällainen maailma tuli rakennettua:

 

Maailma on kärsinyt enemmän häikäilemättömistä johtajista kuin vastuullisista. Siitä kehittyi demokratia.

Nyt maailma kärsii kansalaisista, joiden aika ei riitä perehtyä kompleksisen maailman toimintaan. He valtuuttavat johtoon itsensä näköisiä toimijoita. Asiantuntijoita ei ole, vain asiaan tutustuneita. 

Koska ongelma on inhimillinen, etsitään ratkaisua ihmisajattelun ulkopuolelta: algoritmit johtoon heikentyneen parviälyn tilalle.

Voimme olla varmoja siitä, ettei ihminen alistu tekoälyn epämieluisille johtopäätöksille. Tulevaisuus on siellä, missä ihmisen mieltymys valtaan ei todellistu teknologian avulla.    

Jatkuvuuden kannalta meidän olisi syytä myöntää kykenemättömyyttämme ratkaista monia isoja pulmia, jotta saisimme realistisemman kuvan siitä, mihin pystymme.

Mitä sanoo teekkari, joka ei aio ottaa, mutta silti sen tekee? Skippis!

Muutokset ajattelussa ovat hitaita silloinkin kun on kiirettä ja väärinkäsityksien riski suuri. Niinpä opetellaan lukemaan tarkasti: Yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän. >>Bios: väestön kasvun perusasiat haltuun

Korona- jäljittäjien toiminta ei ole tiede-eettisesti eikä oikeudellisesti ongelmaton.

Korona on sysännyt meitä globaalisti tilanteeseen, johon hurjimmat ilmastotavoitteet eivät yltäneet. Samalla sosiaalinen rauha on säilynyt suhteellisen hyvin. Jos yhteiskunnat näin edullisista lähtökohdista huolimatta eivät kykene ympäristöpolitiikan niin kuka ja milloin sitten? Lue >>Janne Saarikiven kolumni tai >>Tiekartta tulevaan

Kokonaisvaltainen hahmottaminen ei ole sama kuin laaja-alainen hahmottaminen, jolla tiede yrittää saavuttaa kokonaiskäsityksen kaikesta.

Meillä on meneillään projekti yhdistää maahanmuutto ja omavaraisyhteisöt keskenään. Povattu työttymyyden kasvu on sosiaalinen riski ja olisi hieno löytää mielekkäitä ja ekologisesti kestäviä tekemisen kohteita.

Ihannoimme yhteen hiileen puhaltamista. Monen ihmisen samansuuntaisella liikehtimisellä on riskinsä ekosysteemille. Vähemmän järjestäytynyt toiminta on turvallisempi selviytymisstrategia populaatiolle ja säästää ympäristön, jossa populaatio elää. Eripuralla on oma tärkeä tehtävänsä!

Maailmassa vallitsee ristiriitainen suhde monikulttuurisuuteen. Toisaalta alkuperäiskansoja muka suojellaan, toisaalta estetään uusien kulttuurien syntyä. Tiede ja kova teknologia muodostavat yksinapaisen ajattelumallin joka yhä vähemmän salli poikkeamista vedoten milloin mihinkin. Humanistiset tieteet elävät suojatyöpaikoissaan. Tiede ja teknologia ovat aiheuttaneet maapallon suurimmat ongelmat, miten ne voisivat olla yhtäkkiä nyt niiden ratkaisjoita? Koronan ja ilmastomuutoksen myöten tiede ja teknologia ovat ottaneet totaalisen johtajuuden ja mitä se merkitsee, tiedetään historiasta. Jos olisin vapaa-ajattelija, alkaisin vaihtaa puolta.

Ruokapakkauksien “ravinnonsaantisuosituksen” voisi korvata työnantisuosituksella. Se kertoisi ruoka-annoksen eteen tehtävästä työajasta jos ei käytettäisi fossiilista energiaa 🙂

Ihmisen työpanoksen yhteishyvään ei tarvitse toteutua rahana.

Energiankäytön vähentäminen omavaraisuuskokeiluissa on vaikein tekninen yksityiskohta, joka ratkaisee, kestääkö talous. Helpompaa on rakentaa nollasta ylöspäin kuin downshiftata.
Miten tähän pitäisi suhtautua? Ihminen edistää toiminnallaan tautien syntyä (tihea eläintenpitoa, eläinreservaatteihin tunkeutuminen), nyt eläimet saavat palvella eläinkokeissa, joilla etsitään rokotteita Koronaa vastaan.
Nämä asiat eivät ole välttämättä samoja:
Perinnerakentaminen/ ekologinen rakentaminen
Rahattomuus/ köyhyys
Omavaraisuus/ kestävyys,
Hierarkiattomuus/ ei vallankäyttöä
Omavaraisuus/ luonnonmukainen
Fiksu/ järkevä
Temperamentikas/ rehellinen
Nöyrä/ reilu
Huolehtivainen/ uhrautuva
Vilpitön/ vastuullinen 
Toteutus ja kokonaisuus ratkaisee. 
Corona-epidemia osoittaa asioita, joita urbaaniyhteiskunta ohittaa:
– Epidemiat riehuvat kovimmin siellä mihin ihmiset paakuntuvat kaupunkeihin.
– Toisvaraisuuden tyysijona siellä hätäkin on suurin kun infra pettää.
– Kriisiherkkä urbaanikulttuuri päättää suurista asioista urbaani-näkökulmasta. Se julistaa poikkeustiloja ja sotia. Urbaanikulttuuri on itse itseään ruokkiva, toistuva inhimillinen erehdys.
– teknohälytyksen keskellä on yksinkertainen ja luonnonmukainen konsti. Hajaannutaan ja halitaan toistaiseksi vain ajatuksen tasolla.

Päivän tiedekysymys:

Voiko elektroni mädäntyä?

(Justus, 5v)

1980-luvulla sattui Meksikossa maanjäristys, joka erityisesti tuhosi korruptoituneiden rakennusfirmojen huonosti tehtyjä ja köyhien asuttamia taloja. Anarkistiverkostot ympäri maailmaa aktivoituivat ja perustivat “Vihreät prikaatit”, jotka auttoivat jälleenrakentamisessa. Johtoajatus oli: jos kerran betonilähiöt ovat rikki, kannattaa luoda ihmisläheistä rakennuskulttuuria. Nyt globaali talousjärjestelmää yskii ja hallitukset päättävät jättielvytyspaketeista, joiden tarkoitus on saada talouden Coronan jälkeen jatkamaan epäekologisella tavalla kriisiherkkää toimintansa. Voisiko ekologinen jälleen alkaa tästä?

Jos maailmanlaajuiset ponnistukset Coronaan kohdistuisivat ilmastovaikutuksien hillitsemiseen, se olisi huikea saavutus – varsinkin kun ilmastomuutokseen tulee kuolemaan moninkertainen määrää. Silti Coronaa koetaan suuremmaksi uhaksi.

Isojen kriisien vastaanottamisessa yhteiskunnalla on 2 päävaihtoehtoa: 1) Luottaminen vapaehtoisuuteen, 2) Turvautuminen pakkotoimiin. Käytäntö on aina kallellaan voimakäyttöön. Kriisien tihentyessä suunta on totalitarismi. Omavaraisuuteen perustava yhteiskunta ei edellytä ideaalitilaa 1. eikä mahdollista tilannetta 2.

Justuksen näkemys Koronaviruksesta
Justuksen näkemys Koronaviruksesta

Tiedemaailmalla on iso ongelma. Se pyrkii öykkärimäiseen määräysvaltaan ja on samalla ratkaisevasti osa globaaleja ongelmia. Onko tieteen eettinen itsetarkkailu koskaan toiminut?

Muuttuuko Corona kriisihallinnan kenraaliharjoitukseksi ja joukkopsykologian testikentäksi? Uhan ja jännitteensekainen ilmapiiri saattaa kertoa jotain siitä, miten joskus marssittiin sotaan euforisin tuntein. Täyttääkö politiikka nyt enemmän kansalaisten turvallisuuden kaipuuta kuin epidemian hillitsemistä? Tällaisina hetkinä meissä voimistu laumakäyttäytyminen, joka arveluttaa aina. Arviointia tekee vaikeaksi, koska yltiömäinen omien aivojen käytön korostaminen tai lauman johtajaroolin tavoittaminen ovat nekin osaa laumakäyttäytymistä.

Kriisin hetket herättävät erityisesti miehissä johtajahakuisuutta. Tiukka paikka naisvetoisessa hallituksessa!

Spesialisti tehostaa asioita aina kokonaisuuden kustannuksella.

Lävitsemme vyöryävässä viihde- ja somekultturissa opimme hyväksikäyttämään mielikuvituksiemme kohteita. Kohteekseen joutuneet saattavat valita populismin selviytyäkseen hengessä. 

Hiilineutraaliuden huuman keskellä unohtuu, minne ongelma on ulkoistettu.

Yritän opetella havaitsemista katsomisen sijaan.

Valtaosalla ihmisillä on vaikeus hahmottaa todennäköisyyksiä. Tartuntataudeissa, lotottaessa, liikennekuolemissa, tulevaisuusskenaarioissa.

Ihminen on auttaessaan muita erityisen altis loukata autettavien tunteita. 

Jaksaako elää luontaistaloudessa, jos odottaa työstä ennenkaikkea viihteellisyyttä, jännitystä ja valinnanvapautta? Työ on antamista.

 

———-v.2020———-

Joulurauhaa bakteereille! (Justus, 5 vuotta)

On monia hienoja julkisen keskustelun avauksia vallankäytöstä, tasa-arvosta ja eettisyydestä. Määrä koettaa ihmisten vastaanottokykyä. Onko se sosiaalisesti kestävä? Onko vaihtoehtoja?

Asiantuntevuus ja jääviys kulkevat usein käsi kädessä silloin kun ammattiryhmät ajavat intressejään.

Maapalolla vallitsi miljoonia vuosia täysin erilainen hiilitase kuin se, johon nyt pyritään ja pidetään – kestävänä?

Monessa vaaditaan elinkaariselvitystä ja isossa rakentamisessa tutkitaan sosiaalisia vaikutuksia. Päiväpolittiikkaa ei paljon tulevaisuuden skenaarioita pui.

Tänään saatettu koiramme tuonpuoleiseen 12 vuoden jälkeen. Emme koskaan halunneet koiraa, mutta otettiin koska olisi muuten “nukutettu”. Hyvät ihmiset, miettikää lemmikkien ottamista ja elättämistä ilmastopaineiden ja hiilijalanjälkien keskellä!

Helpompi on surra ihmistä ilmastomuutoksen uhrina kuin ilmastomuutosta itse.

Kasvisbisnes valtaa markkinat liha-alalta. Ilmastotalkoista tulisi uskottavampia, jos kauramaito- ja härkkisvalmistajat toimisivat avoimen lähdekoodin hengessä. Tietoa kotivalmistukseen!

Silloin kun maaöljy tekee työt ihmisen puolesta, voimme katsoa ihmisen työn tehokkuutta leväperäisemmin.

Esko Valtaoja katsoo, että ennen teknologiaa ihmiset elivät äärimäisessä köyhyydessä. Hallitsijat ja sodat verottivat ihmisten elinvoimaa enemmän kuin luontaistalous.

Vastakkainasetteluun päädytään silloin kun lähtökohdat ovat köyhtyneet vastakohdikseen. On muutakin maa- ja metsätaloutta kuin se mitä MTK edustaa (pienviljely). On muutakin kasvisyöntiä kuin mitä vegaaniliitto edustaa.

Ihminen on tehnyt itsestään väkevän osapuolen ekologisesta tasapainosta. Hän on tuhonnut ja suojellut sitä fossiilisen energian voimalla, jolla ei voi jatkaa. Vetäytyminen suojelijan ja ympäristömuokkaajan roolista samaan aikaan muistuttaa rauhaturvaajan dilemmaa vetäytyessä kriisialueelta: “Kaverit, äläkö riidelkö enää!”

Jos bensahinnankorotus saa ihmisen raivoihinsa, mikä on hänen sietokykynsä kohdata vakavampia asioita?

Jatkuva paine on monille sietämätön. Ilmastoahdistus voi sytyttää heissä maailmaloppuhurmoksen.

Ei haittaa jos et ymmärrä minua. Pahempi, jos en ymmärrä sinua. 

Lihattomuus – lapsettomuus – lemmikittömyys – tuotantoeläimettömyys – keho…

On erilaisia ihmisen toimintaa kuvaavia käyriä: maailmanlaajuisia, paikallisia, henkilökohtaisia, vaikutuksellisia. Mikä voi olla paikallisesti hyvää voi olla tuhoisa kerrattuna maailman ihmismäärällä. Käyrien lukutaito saattaa ratkaista mihin ojaan päädymme. 


Lukko

Lähtötila:

Ovi
Ovi ja harja
Ovi ja vartija
Silta, ovi ja vartija

Seppien aika:

Huono ovi, avaa nostamalla
Lukollinen ovi
Avain maton alla

IT-aika:

Oma talo – 256- bittinen elektroninen lukko
Virtuaalinen hautuumaa, salasana
Taivaan portit, suljettu koska täynnä
Nyt:

Locked in – syndrooma
Olet turvassa


 

Lihasta puhutaan, koska se on helpompi aihe kuin ilmastonmuutos. (YLE-uutinen)

Ensimmäisen kerran ihmisen historiassa olemme tilanteessa, jossa ekologinen jälleenrakentaminen ehkä ei ole enää mahdollinen. Sen tiedon kanssa eläminen on ennennäkemätön haaste meidän henkisille kyvyille.

Silloin kun puhumme isoista ratkaisuista, kannattaa pitää mielessä, että ihminen arvioi asioita oman, pienen kokemushorisontin sisältä.

Joka tykkää laskemisesta ohittaa helposti asioita joita on vaikeaa laskea.

Ei ole mitään pientä ja kaunista käytäntöä luontaistaloudessa joka ei tärveltyisi koneiden hampaissa. 25 vuotta kerroin rahkasammaleen käyttömahdollisuuksista. Nyt aletaan hyödyntää sitä “kunnolla”. Arg!

Meillä on kaikilla kokemuksemme. Toisen ihmisen kokemuksen mitätöiminen tai halveeraaminen on kohtuutonta. Mistä meidän kokemus sitten nousee? Näkemisestä vai kuulopuheista, valikoivasta havaitsemisesta vai avarasta huomioimisesta, vihasta vai myötätunnosta? Kun tämä selviää, tiedämme mitä olemme kokeneet.

Esteettinen kokeminen on julkisen arvion kohteena ja pitää olla korrekti!

Polttoainehinnan nostaminen tulistuttaa ihmisiä, vaikka se on ympäristötekojen kannalta aloite heiveröisimmistä päästä ja edustaa vasta ensiaskeleita!


Vapauttakaa Eino!

Eino ei voi hyvin. Hän unohtuu silloin kun toisilla menee lujaa. Hauskaa ei ole häntä varten.

Taustalla, meidän näkemättä hän tekee työtä katkeamatta, sytyttää valoon ihmisen temppelit ja tuo valoa poluillemme.

Hän polkee meille sähköä kellarissa silloin kun me juhlimme talossa.

Tere Vaden vertaa öljyä Lovecraftilaiseen demoniin, jota olemme varomatta loihtineet maan uumenista elämämme keskelle.

Ei ole oikein demonisoida: Eino se vain on, joka kantaa mukanaan miljoonien vuosien kertymän elämästä. Musta kuin hiili ja liukas kuin öljy.

Eino on meidän orja ja se kertoo meistä kaiken.


 

Moniongelmaisissa tilanteissa saatamme haluta ratkaista ensin helpoimmat ongelmat. Silloin voi jäädä huomaamatta, että ne ovat isomman ongelman seurauksia.

Muutoksen pitää olla niin nopea kuin mahdollista ja niin hidas kuin tarpeellista.

Strateegisesti ajatteleva ihminen ei paljasta korttejaan. Luottamus syntyy avoimuudesta tai uskosta.

Nykyinen tietosuoja saattaa palvella enemmän ihmisten hallitsemista kuin heidän suojaamista hallitsijoilta. 

Ekologisessa jälleenrakentamisessa ajattelun uudistamisella pitäisi olla kvanttihypyn verran etumatkaa ratkaisujen esittämiseen nähden. Oikeaan muutokseen tarvitaan esteettinen kokemus!

Silloin kun yhteiskunnalliselta vaikuttajalta loppu myötätuntoa toisinajattelevia kohtaan, hänen kannattaa pysähtyä hetkeksi.

Koirat susia hankalampia. Koira puri reiteen. Laiminlöin hoidon. Ehkä lääkärissäkäynti edessä. Ei hyvä esimerkki kestävyyden ja vastuun ajattelusta.

Esiteollisena aikana Keski-Saksa oli hakattu raudanvalmistuksen vuoksi melko puuttomaksi. Sen jälkeen öljy korvasi puun ja metsä alkoi palautua. Kummastako suurempi haitta?

Kuka tunnustaa olevansa vieraantunut? Miten sitä tunnistaa?

“Niin sanotut tolkun ihmiset ovat polarisaation kannalta kaikista käyttökelpoisin voimavara.” (sotilasprofessori, everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen)

Teknologia osa aina luvata hyvää ja me kaipaamme kuulla sitä. Droonit kuljettavat räjähteitä, kryptovaluutalla huijataan valtiotasolla ja viestintäteknologialla koukutetaan aivoja.

Hyvinvointikehitys on saanut meidät laittamaan sormen hauen kitaan. Sitä ei saa enää takaisin rikkomatta yhteiskuntarauhaa.

Silloin kun ihminen vieraantuu elämän perusedellytyksistä, hän ei tiedä enää ihmisistä, joiden kanssa hän elää.

Joka hakee avustusta elämiseen kevyin perustein, rapauttaa myötätunnon oikeasti hädässä olevia kohtaan. Solidaarisuus rakentuu myötätunnon varaan.

Salaliittoteoriat ovat usein (vai useimmiten?) mielen epätoivoinen yritys selittää asioita, jotka ylittvät sen oman käsityskyvyn.

Talonmistaja sanoo “olen valmis pudottamaan elintasoani jos toisetkin näin tekee”. Napuri sanoo samaa. Mihin he ryhtyvät? Riittääkö heille 50% – enemmistö ryhtyjiä vai 100% ?

Saapui viesti: “WWF mukana tuhoamassa alkuperäiskansoja Intiassa maan hallituksen uusia luonnonsuojelunormistoja muodostettaessa.” Ihminen osaa harjoittaa rajoittuneisuuttaan monella tavalla – myös pelastusyrityksissään. Lisää tällaista on odotettavissa.

Ihmisessä epävarmuuden olo lisää kaavamaista (lauma)käytöstä ja tämä edesauttaa, että yhteiskunnan kehityksessä toteutuvat samat vanhat mallit. Vaikeina aikoina luovuus vähennee mutta nokkeluus saattaa lisääntyä. 

Elämän laatu ja pituus eivät aina ole samaa asiaa.

Ihminen on aina osannut tuhlata käytettävissä olevat resurssit riippumatta niiden määrästä.

Ajattelen vanhuudenpäiviäni itse rakentamassa hirsitalossani, näköala kasvimaallepäin. Ilmastomuutos on käsittämätön.

Uutta ajattelua torjuttaessa ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, mistä ovat eri mieltä. Silloin kun ajattelumuutoksesta tulee pysyvä, opportunisti  etsii niitä asioita joista hän on (aina) ollut samaa mieltä.

Greta Thunbergin laukaisema nuorten ilmastoliike on liian kiinnostava ilmiö, että aikuisaktiivit jättäisivät  sen rauhaan. Luultavasti hyödyntämisyritys aiheuttaa lähinnä haittaa. Gretalle toivon paljon, paljon voimaa.

Somekulttuuri raivoaa. Onko anteeksipyynnön vaatimisesta tullut osaa kostoa? Ritualisoitunut anteeksi pyytäminen ja vaatiminen ei ole sama kuin anteeksi pyytäminen ja antaminen mielen tasolla.

Brexit kuvaa vaikeutta purkaa abstraktien yhteiskuntien ylärakenteita. Sellaisiin muutoksiin liittyy hallitsemattomuus ja siksi ne jäävät useimmissa tapauksissa tekemättä silloinkin kun muutos olisi välttämätön.

Mitä tapahtuisi, jos sitä energiaa, jonka ihmiset käyttävät muutoksen vaatimiseen, käytettäisiin muutokseen itse?

Omavaraisuus – tila, jossa ei vieritetä vastuuta muille kannettavaksi.

Itse-tekemällä saa hiilijalanjäljen alas ilman että siihen tarvitaan infrastruktuuria.

Hieno, että on keksitty sana “ekokyttäys”. Huolissaan olevat ihmiset ovat alttiita ylikorjaaviin liikkeisiin. Vuoroveden lailla kulkevassa mielipideaaltoilussa toteutuu kaavamaisuus, joka enteilee miele- eikä ympäristötekoja.

Poliitikon lupaus, että asioille voi tehdä jotain on peräisin hänen sidonnaisuudesta ammattiinsa eikä välttämättä totta.

Miten suhtautua menneisyyden virheisiin? Ei merenkulkija vihaa taakse jäävää mertaa.

———-v.2019———-