Kuinka monta kertaa minuutissa, päivässä, kuinka monta kertaa viikossa tai kuinka monta kertaa vuodessa. Mihin vuodenaikaan, missä paikassa, mihin kohtaan, millaisella talikolla ja mistä se talikko tuli. Onko varsi muovia vai puuta.

Mikä asento on edullisin? Pitääkö selän olla suorassa vai polvet koukussa. Entä onko kelillä merkitystä. Sateessa, paisteessa vai puolipilvisellä kelillä? Kuinka monta hyttystä ja polttiaista tarvitaan. Lyönkö talikkoni mieluiten multaan, savimaahan vai ihan vaan hiekkaan. Helpottaako ahditus ollenkaan, jos lyön talikkoni kompostiin?

Onko valitsemillani vaatteilla oleellista roolia? Käytetyt, löydetyt, saadut, ylisukupolviset, roskiksista kaivetut, varastetut, keino-, sekoite-, villa- vai luomukankaiset, hyvänmielen brändätyt tai ihan vaan riistämällä riistetyt uudet ja hienot.

Tarvitsenko juomavettä, ruokaa tai rahaa. Voinko nukkua talikkoni alla ja lämmittääkö se talvisin. Antaako se tarpeeksi valoa yöllä? Viihdyttää iltapäivän aikaan, ja sateisina juhlapäivinä. Leikkaa hiukseni sekä rauhoittaa kutisevan päänahkani. Lääkitsisi herkän vatsani ja muut vaivat.

Kuinka monta talikon lyöntiä vaaditaan, että olisin täysin omavarainen? Kuin avaruuden läpi kiitävä planeettamme, yksin ja ylväs – itseellinen. Vain auringon valosta ja omasta sisäisestä liekistään riippuvainen, epätäydellinen, hieman rujo, mutta tarpeeksi hyvä.

Onko kukaan laskenu kuinka monta talikon iskua tarvitaan, että tomaatin taimi kasvaa, maapallon kääntyy kierroksen tai aurinko pysyy käynnissä minuutin ajan? Monella lyönnillä korjaan hajonneen yhteisön, yksinäisyyden tai tunteen siitä ettei kuulu joukkoon. Voinko talikkoni estää läheisen mustikkametsän muuntumisen kertakäyttöisiksi laatikoiksi, joita kukaan ei halua eikä tarvitse.

Kuinka monta talikon lyöntiä yhden talikon tekeminen vaatii?

Talikkoni läpi varisevan mullan läpi siedättyvän valon varjojen kautta näen toisenlaisen maailman. Maailman jonka voin nostaa ja laittaa ylleni kuin hatun. Maailma maailman sisällä. Onko tämä hyvä asia vai ei, en tiedä. Mutta tarvitseeko meidän todella kysyä itseltämme tällaisia asioita?

-Tero Mononen

2022

30.10.

Projektityö: Kokemuksia ja mietteitä kateviljelystä

no-katellaan-projektityö-2022-otso-lepistö

>>Lataa

28.9.

blogi_Marika2022

>>Lataa

16.9.

BlogitekstiVenla2022

>>Lataa

5.9.

“Nimeni on Raunio, kävelevä raunio. Opiskellut järkiviisautta yliopistossa. Elänyt tähän asti nykyajassa,
keinotekoista, luonnotonta elämää. Ja aikoo nyt elää vielä keinotekoisempaa palaamalla ajassa
takaperin, kauas isiensä luo”
-Pentti Haanpää – Noitaympyrä

Olen takaisinmaalaistuja. Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla, ympäristössä joka on kuin Rasimäki, mutta
ilman korkeuseroja ja ortodoksisuutta. Nuorena se paikka tuntui hirveän tylsältä ja ahdistavalta. Halusin
kaupunkiin opiskelemaan järkiviisautta ja soittamaan rokkia. Niin minä sitten tein ja ne oli ihan mukavat
kymmenen vuotta.
Se oli mukavaa etenkin se rokin soittaminen, mutta samalla vaivasi semmoinen hiipivä ahdistus että
jäätiköt sulaa ja eläimet kuolee sukupuuttoon ja minä tässä vain soitan rokkia ja nautin elämästä osana
kestämätöntä järjestelmää, joka mahdollisesti romahtaa juuri kun olen päässyt eläkeikään.
Mietin että “jotain pitäis tehdä” ja menin sitten mukaan ilmastoaktivismiin. Oli ihan kivaa ommella
banderolleja samanhenkisten ihmisten kanssa. Ei se mielenosoittaminen tuntunut kuitenkaan minulle
ominaiselta vaikuttamisen muodolta. Siinä oli joku semmoinen valtasuhde että jos istun eduskuntatalon
portailla ja vaadin että “voitteko tehdä jotain”, niin tunnen itseni uhmaikäiseksi lapseksi joka kiukuttelee
vanhemmilleen. Halusin kasvaa aikuiseksi ja tehdä itse jotain.
Ihminen on sillä tavalla luonnoton eläin, että se tekee asioita joskus vaikeasti, vaikka voisi tehdä ne
helpomminkin. Olisi ollut helpompaa jäädä kaupunkiin, nostaa työttömyystukea ja elää varsin mukavasti.
Jos kettu saa helposti ruokaa roskiksesta, niin se ei lähde metsään jäniksiä saalistamaan. Ihminen
kuitenkin kykenee miettimään omaa toimintaansa ja tekemään eettisiä valintoja. Kettu ei oletettavasti
paljon mieti omaa toimintaansa ja sen eettisyyttä.
Hornetit jyrisevät taivaalla kun kannan tomaatintaimia istutettavaksi. Taimet ovat vielä heikkoja, niiden
varsia pitää tukea toisella kädellä. Hornetti ja minä, molemmat varaudumme kriiseihin omilla
tavoillamme. Taivaalla metelöivä sotateknologinen näytös vaikuttaa miljoona kertaa tehokkaammalta ja
voimakkaammalta kuin minun tomaatinistutukseni. Hornetin ohjaamossa istuu silti samanlainen hauras,
biologinen olento kuin minäkin.

10.8.

Mette

>>Lataa

9.7.

blogiTekstiKari_2022

Lataa >>blogi

6.7.

Blogi_Olli_2022_6

Lataa >>blogi

18.5.

Hiljennyn hetkeksi ja istun alas kirjoittamaan. Hiljaisuutta rikkoo vain lintujen keväinen konsertti ulkona. Yritän miettiä itseni hiljentymässä kaupungissa, josta lähdin kolme viikkoa sitten tänne Omavaraopistolle. Taustalla kuuluisi liikenteen jatkuva pauhu, naapurin pianonsoitto, tai vaihtoehtoisesti toisen naapurin never ending- bileiden basson jytke. Valitsen linnut, ehdottomasti linnut.

Täällä maalla rytmi on erilainen. Tuntuu, että kaupungin kiireinen syke on vaihtunut luonnon rytmin myötäilemiseksi. Töitä tehdään luonnon rytmin mukaan; sateisena päivänä tehdään käsitöitä sisällä ja poutapäivä vietetään pellolla, noin yksinkertaistettuna. Lumien sulettua aletaan työstämään kasvimaita ja tällä viikolla päästiinkin aloittamaan jo kylväminen. Omavaraopiston tyyliin, kaikki tehdään käsin, joten sain hyvän tuntuman miltä maan muokkaaminen tuntuu. Jokainen talikon isku on tärkeä tehdä ergonomisesti, ettei vahingoita itseään(toistoja nimittäin tulee

). Työergonomia onkin yksi tärkeimmistä asioista,joita Lasse ja Maria painottavat opetuksessa, ja itse ovat loistavia esimerkkejä siitä miten keho voi olla terve ja hyvinvoiva, vaikka on paljon fyysisesti rankkaa työtä takana.

Tähän mennessä opetukseen on sisältynyt paljon kaikenlaista mielenkiintoista; taimien koulimista, juureen tehdyn ruisleivän leipomista, tukin uittoa, omenapuiden hoitamista, mahlan tiputusta, villan kehruuta ja värttinän tekoa. Iso osa ajasta menee tietysti kasvimaalla, tähän aikaan sen muokkaamisessa ja kylvöissä. Omavaraopistolla on kasvimaita useissa eri paikoissa, joten on päästy oppimaan myös miten kasvit käyttäytyvät erilaisissa maaperissä. Lannoitteilla on iso rooli kasvien menestymisessä, kasvimaille onkin heitelty mm tuhkaa ja AIV-rehua.

Arki täällä maaseudulla on kaupunkielämään verrattuna hieman erilaista. Sen pyörittämiseen sisältyy uudenlaista totuttelua; polttopuiden tekoa, puuhellan ja -uunin lämmitystä, veden kantoa,käsinpyykkäystä, ulkohuussi.. Kun käyttöveden kantaa itse sisälle, alkaa automaattisesti miettimään mihin kaikkeen sitä onkaan tarpeen käyttää, puolen tunnin haaveilusuihkut kaupungissa alkaa tuntumaan naurettavan turhalta energian ja veden tuhlaukselta. Samoin kun pilkkoo polttopuita, ja lämmittää hellaa ruuanlaittamista varten, tulee mietittyä kauanko sen teekattilan onkaan tarpeen kiehua? Työ tehdään omalla energialla, ja se energia on todella arvokasta. On myös arvokasta huomata täällä luonnon kiertokulku. Ihminen kylvää kasvin maahan, sitten se syödään jonka jälkeen sitä käytetään energiaksi ja tyhjennetään loput huussiin, josta se päätyy uuden kasvin lannoitteeksi parin vuoden päästä. Wau!

Jokaisena aamuna pyöräilen kiitollisena opetuspäivän aloitukseen, satoi tai paistoi. Tuntuu onnekkaalta, että olen päässyt kokeilemaan ja oppimaan omavaraisuutta. Kaupungissa elämä tuntui todella puuduttavalta ja tarkoituksettomalta pitkän aikaa. Kun saavuin tänne Rasimäkeen, tunsin heti miten mielialani nousi ja tuntui, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppimassa oikeasti jotain todella merkittävää. Hassua, sillä nämä täällä opitut ja opittavat taidothan on vanhoja kansan taitoja, jotka ovat olleet kauan perustaitoja kaikille, ainakin suomalaisille. “Sivistyskö” ne vei mennessään?

-Mira

8.5.

Blogiteksti omavara

Lataa >>blogi