Tämä mullistuksen aikaa tuo haasteita tarkistaa perusanalyysien ja makroilmiöiden yhteensopivuutta. En ota kantaa Trumpin talouspolitiikkaan, koska pidän jo rahan käyttöä meidän energiataseita rikkovana mekanismia. Rahan avulla pystyimme tasapainottamaan kestämätöntä energiatalouttamme alkutuotannossa ottamalla käyttöön fossiilista energiaa. Siinä mielessä kaikki taantuma ja epäluottamus rahamarkkinoihin voisi tervehdyttää meidän käsitys rahan luomasta valetodellisuudesta. Mutta useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään yrittää irrottautua rahataloudestaan vaan he vaativat rahan vallan lujittamista, jotta heidän maailmansa säilyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen. Talousromahduksien siunaus luonnolle voi olla siksikin kyseenalainen, koska järjestelmää yritettäisiin korjata hinnalla millä hyvänsä luonnosta piittaamatta. Mikro- ja makroilmiöiden yhteen saattaminen ei ole erityisesti muodissa sen reduktionistisen luonteensa vuoksi. Isoja ilmiöitä pitää silloin pelkistää yksitäisiksi pienilmiöiksi ja se saattaa pahasti yksinkertaista todellista mutkikkuutta. Sitähän kuitenkin tehdään yhtenään politiikassa lupaamalla kansalle yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisille ongelmille. Siksi minun neuvo ihmisille on olla lähtemättä arvaamatonta toisvaraisuutta ja mutkikkuutta sisältäviin rakennelmiin. Välttäkää rahaa, lainoja ja investointeja muuhun kuin taitopankkiin ja silmiä aukaisevaan sivistykseen. Mutta oikean (ei mielikuvallisen) omavaraisuuden tavoittelu voi olla paljon kovempi työ kuin normaaliuden parissa pysyminen.

Hieno, että tällaiset pohdinnat ovat sallittuja. >>Jumala syntyi 2 600 vuotta sitten, virkamiestyönä ja voimapolitiikan seurauksena. Ne, joita ajatus suututtaa, miettkää onko nyt loukattu pyhiä tuntoja vai onko kytköksiä voimapolitiikkaan. Rehellinen näkemykseni on, että jumalaa ei voi loukata.

Kertoessani vaikuttimista, jotka kuljettivat minua kohti omavaraisuutta, unohdan usein mainita lyhyttä, kolmen kuukauden työ-, seikkailu ja itsensä-etsimiskeikkaani Hongkongin saarelle 21-vuotiaana . Toimin siellä henkilöavustajana. Matkalla näin konkreettisesti, millaista vahinkoa ihminen on maapallolla saanut aikaan itselleen ja ympäristölleen. Elämä ei ole useimmille ihmisille valintatalo, vaan tehdään sitä mitä auttaa pysymään pinnalla. Se luonnostaan rikkoo välillisesti ja välittömästi meidän ympäristöä. Fyysiset, sosiaaliset ja taloudelliset riippuvuudet saavat meitä toimimaan rikkovasti silloinkin, kun tunne sanoisi muuta. Hongkong reissun jälkeen tiesin, mihin suuntaan rakentaisin elämääni.

Kaltiolehdessä näin, miten (fossiili)energian kysymykset ovat tulleet kulttuuripiirien keskusteluaiheeksi. Kaksi taitava kielenkäyttäjä, Antti Salminen ja Tere Vaden, ovat tehneet energiakokemuksellisuudesta kaunokirjallisuutta ja samalla aihe alkaa menettää osan eksistentialistisesta merkityksestään. Vakavatkin teemat tahtoo ihmisen käsissä karnevalisoitua, muuttua viihteeksi. Olemme liemessä, koska haluamme mieluummin etäännyttää itseämme ankeasta todellisuudesta filosofis-koukeroisilla lauseilla kuin tehdä asialle mitään –  eli uudelleenottaa lapion käteen sen jälkeen, kun sitä annettiin fossiiliselle konevoimalle 100 vuotta sitten. Olen nähnyt saman tempun kehityksenä myös Elonkehä-lehdessä. Siellä missä maatyöt kutsuvat, valtaosa lähtee innokkaasti pohtimaan asioita ja kirjoittamaan isoista linjoista.

Näin perustavanlaatuisilla aiheilla kuten ihmiskunnan energiakysymyksille toivoisin kaikista vähiten karnevalisoitumista. Teema vaatii ihmisiltä vahvan kokemuksellisen yhteyden säilymistä.

Hyvällä omatunnolla yleistän nyt tällaisen asian: harvasta puolueesta löytyy niin hyökkääviä, kuuntelemattomia ja näköjään omaan moraaliseen ylivertaisuuteen uskovia väittelijöitä kuin vasemmistosta. Vasemmistopopulismi on yhtä rasittava kuin oikeiston harrastama versio. Ikävä on, kun tehdään tunnetilasta politiikkaa, kulttuuria ja näytöksiä. Populismin takana seisova psykologinen pyrintö on viime kädessä fyysisen voiman kasvattaminen (joissain tapauksessa jopa pelotteeksi saakka) eikä ajatusten laadun kehittäminen. Näin vaalien alla.

Väitöskirjatutkija on tutkinut suomen iskelmän rasistisia, seksistisiä, eksotisoivia ym. sanoituksia ( >>Iskelmistä löytyi synkkä puoli )todeten ”Kun sama stereotyyppinen kuva vaikkapa aasialaisista tai afrikkalaisista ihmisistä toistuu länsimaisissa elokuvissa, viihdekirjallisuudessa, sarjoissa, peleissä ja iskelmissä, se alkaa muuttua ihmisten mielissä todellisuudeksi.”
Ok.
Jutun lopussa lukee ”Yksi syy siihen, miksi Hänninen ryhtyi tutkimaan iskelmäsanoituksia oli se, kun hän havaitsi, että hyvin iskelmämusiikkia ja sen historiaa tuntevat ihmiset eivät olleet oikeastaan koskaan kuunnelleet, mitä lauluissa todella sanotaan.”
Miten sitten sisältö vaikuttaa meihin, kun sitä ei kuunnella – salakavalasti alitajunnan kautta? Voiko elää reilussa suhteessa muihin, vaikka aivot luonnollisesti stereotypisoivat mitä kerkiävät? Tuottaako yritys puhdistaa aivot ennakkokäsityksistä varmasti hyvää? Voiko ja pitääkö poistaa ihmisyyteen liittyviä alkuristiriitoja vai onko parempi vain oppia elämään vajavaisuuksien kanssa?

Minua hirvittää ihmisille liian suurten tavoitteiden sivuvaikutukset. Venäjällä, Kiinassa ja Pohjois-Koreassa rakennellaan ihanneyhteiskuntia jo sadan vuoden ajan. Täydellisyyden vaatimus vertautuu minulle Hybrikseen, jossa tavoitellaan jotain, mitä on vain jumalille muttei ihmisille. Alkuristiriita pakottaa toistamaan Hybristä loputtomiin.

Kokemus tarinaa väkevämpi

Yhtenäisyyteen pyrkivä kulttuuri väistämättä tuottaa niitä ristiriitoja, joita se yrittää hävittää. Elämän ilmenemismuodot ovat niin moninaiset, että niiden lakaiseminen ns. tieteellisen (tieteelliseksi tekeytyvän poliittisen) totuuden tai muiden aatteiden alaisuuteen ei koskaan onnistu täysin. Mitä pontevammin sitä yritetään, sitä isommaksi kasvaa vastarannalle jäävän ryhmän epäluuloisuus tasapäistämisyrityksiä kohtaan. Valtaosalle ei synny ristiriita todellisuuden kanssa, jos he eivät toimi suosituksien vastaisesti. Heille annettu totuus pysyy heille totena. Särö syntyy niille, jotka kurkistavat verhon raosta ulos eivätkä kohtaa sitä, mistä heitä varoitettiin (ainakaan heti). Nuorten päihdekokeilut ovat tällaista kokemusta tuottavia. Heille voi alussa muodostua käsitys tyhjistä varoituksista ja luottamus alkaa luisuaan. Joillekin yksittäiset ristiriidat maailmansuhteessa ovat vielä integroitavissa, mutta on joko-tai ihmisiä, joita särö vie suoraa tietä salaliittoteorioiden pariin.
Omavaraisen todellisuuden tutkijana olen järjestelmällisesti astunut yhteiskunnan suosituksien ulkopuolelle. Kokemukseni yhteistotuuden kelpoisuudesta on samansuuntainen kuin koulujärjestelmän kelpoisuus: enemmistölle riittävän hyvin toimiva, vähemmistölle hankala. Jakauma vastaa sitä, että suurempi osa ihmisistä tarvitsee lakeja ollakseen kunnolla ja vähemmistö pärjää vähemmällä säätelyllä koska on riittävän vastuuntuntoinen.
Kokeilujeni kautta tiedän paljon siitä, mitä yhteiskunnan viljelemistä totuuksista on minkä-arvoinen. Säröjä on paljon ja yhteisiä näkemyksiä vähän. Ymmärrän, että se on suuren yhteiskunnan maksama hinta rehellisyydestä.
Yhteiskunnan kannattaa kuitenkin olla yhtenäispyrkimyksissään ylikuormittamatta jousta kuten esim. koronaepidemian aikana. Säröt ihmisen ja yhteisön välille voivat syntyä pienestä eriävistä kokemuksista kuten siitä, että kihomadot voivat lähteä lapsiperheen arjesta myös ilman lääkkeitä puhumattakaan koko perheen pakkolääkitystä ja suurta siivouspaniikkia. Jos kuuntelee lääkäreiden väittämiä, koulujen suosituksia ja lukee kihomatojen elämästä, ei tulisi mieleenkään, että kutina loppuu yleensä viikon sisällä. Noin vaan.

Filosofisilla synttäreilläni pohdittiin elämän rajallisuuden lisäksi sosiaalista kuolemaa. Pohjoiskalotin kansoilla saattoi olla sosiaalinen kuolema fyysistä merkittävämpi ja ihminen saattoi osallistua omiin (sosiaalisiin) hautajaisiinsa. Saatamme kuolla sosiaalisesti ennen tai jälkeen fyysistä kuolemaa. Rikastuttavia ajatuksia näin 60-vuotis juhlissa. Jos kaipaat virikkeitä aiheeseen voin suositella Juha Pentikäisen ”Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista”.
Alla kuva lapsuuteni lempi-musikaalista. Suosikkihahmojani olivat tynnyriin juuttuneet siamilaiset.

Tekniikkaan tottuneina ja sen välttämättömyyteen luottavina emme useinkaan huomaa, miten otamme turhan lisämatkan tekniikan kautta suorittaaksemme jotain kivikautista. Kaasuliekkejä sytytetään napsahduslaitteella, jossa iskuri tuottaa piezokiteen avulla suurjännitepiikin joka aiheuttaa kipinän. Saman teki kivikausi-ihminen lyömällä kaksi kiveä toisiaan vastaan. Häneltä puuttui vain kaasuhella.

Tuleeko Gazaan joskus muistomerkki sen asukkaittensa kärsimyksistä? Ehkä sitä ei sallita. Pitäisikö Auschwitz muuttaa muistomerkiksi yleisinhimillisestä julmuudesta, johon kykenee myös entiset uhrit?

Trump aikoo lakkauttaa opetusministeriön. Mitä ettei – JOS olisi vahva omavaraisuuteen nojaava sivistävää kansalaistoimintaa, joka ottaisi haasteen vastaan! Mutta kun ei ole (paitsi äärikristillisten kreationistien pyhäkoulut). Siellä niin kuin meillä ihmisten toimintaa makaa valtion ja instituutioiden sylissä. Häädön hetkellä ei ole paikka minne mennä.
Vanha intohimoinen harrastukseni on ymmärtää enemmän sosiaalisten, ekologisten ja psykologisten vuorovaikutusmekanismien päälle. Yksi asia on opittu: orgaaniset systeemit (entropian lakien mukaisesti) pikemmin lähentelevät toisiaan kuin erkaantuvat.
Nyt toivotaan että Euroopan identiteetti voimistuu idän ja lännen itsevaltiuden  puristuksessa. Pidän (entropian lakien mukaisesti) todennäköisempänä että vahvan johtajuuden vaikutukset saapuvat meille siitä huolimatta että täällä nyt korostetaan kilpaa demokratian arvoja.
Mureneminen alkaa ”yksien totuuksien” lisääntymisellä. Pitää olla puolustusintoa, tekniikkaa nousuun, luonnonsuojelu alas, kamppailu tekoälyn herruudesta. Korona antoi maistiaiset lääketieteen totaliuudesta.
”Yksien totuuksien” voimistumista ei voi hillitä huonolla yleissivistyksellä vain väittämällä vastaan opposition riveissä tai mielenosoituksissa. Heikko yleisnäkemys edistää ideologista poterointia ja salaliittoarvailuja. Putin, Israel, Unkarit, Trumpit ovat psykologinen ilmiö, joka kopioi itsensä eteenpäin ehkä Macroniksi tai Stubbiksi. Ja miettikää, antifasistit ynnä muut moraalisesti ylivertaiset, onko ilmiö jo kopioitunut teihinkin.
Fyysinen omavaraisuus ja laaja yleissivistys ovat vahvin lääke tähän sairauteen. Parempi hoitaa tautia alkuvaiheessa kuin joutua teholle.

Syntymäpäiväni edeltävänä iltana pääsin siihen, jonka eteen olen tehnyt työtä monta, monta vuotta: sain simulaatio-ohjelmaani integroitua elektronisten komponenttien simuloinnin, simulaatioiden aatelia. Mikä riemu! Kyseessä on totaalisen takaisinkytkettyjen järjestelmän matkimisesta. Vastukset ja diodit ovat täysin yhteensopivia ja kytkettävissä ohjelmani muihin optisiin, mekaanisiin, akustisiin ja matemaattisiin olioihin. Miksi tämä kaikki? Olen pienestä lähtien yrittänyt ymmärtää luonnon tapahtumia, kuten veden virtauksia, tulen liekkejä tai purkista valuvan hunajanoron laskostumista… ja myös ihmisen mielen liikkeet, joukkokäyttäytymisen säännöt ja poliittisten murrosten anatomiaa. En väitä ymmärtäväni niitä, mutta testaan ajatuksien malleja todellisuudesta minun ohjelmani avulla. Vain jos havaintoni on oikeasuuntainen, se tuottaa simulaatiossa uskottavaa tulosta. Matemaattinen aivojumppa on minun tapaani pitää mieleni selkeänä.

No niin, tämä kaveri täyttää tänään 60 vuotta. Oli raskas ja mahtava taival. Ei muuta kuin kiitoksia kaikille, jotka ovat minua elämässäni kohdelleet hyvin.

Kokeilen mielessäni aina skenaarioita, miten omavaraistelija voisi reagoida kriisitilanteissa ja mietin voiko hänen toiminnoillaan olla todellista merkitystä (eli ei jotain idealistista uhrautumista). Vuorossa on USA. Mitä tekisin kun järjestelmää natisee ja pahempaa voi olla tulossa? ”Vastustamisessa” yritetään periaatteessa pitää tilanteen vähintään muuttumattomana. Oliko USA ennen Trumpia kiva paikka? Onko ylipäätään raiteiltaan suistuvan järjestelmän edeltävä tila koskaan hyvä? Sehän sisältää sisään rakennetun väärän siemenen. Siksi en ajattele kuin Linkola että 1930-luku oli vielä ok. Aktiivisen vastustamisen sijaan yrittäisin tehdä mahdollisimman vähän jylläävän koneiston hyväksi (verot, tuotanto, työ) ja työskennellä niin paljon kuin mahdollista irtikytketyn vaihtoehdon hyväksi. No, taas tulen siihen tulokseen, että omavaraisuuden kehittely on järkevin toimi, joka meille jää sekä hyvinä että vaikeina aikoina.

Kokemusperäinen toteamus maailmanparantajien tilasta: liikaa visionäärejä (toisille suunnittelijoita), liian vähän primus moottoreita.

Ehkä joidenkin mielestä korostamme omavaraisuudessa liikaa autottomuutta. On kuitenkin aika monia, jotka elävät haavekuvissa yhdistää kaupunkielämää, kulttuuririentoja ja autoilua omavaraisuuden kanssa. Voihan sellaista kokeilla, mutta omavaraisuuteen näin ei päästä. Omavaraisuudesta luodaan koko ajan kummallisia sepitteitä, joissa luvataan valaistumista 72 tunnissa. Hämäys ja tuotteistaminen kaappaa omavaraisuudenkin – pikkuhiljaa. Mitä tahansa maallistuu ja maatuu kulttuurilliseksi humukseksi.

Oman nuoren elämäni itseoppimismetodi oli tyypillisen karu. Hakeudutaan mahdollisimman kauas sivilisaatiosta, poltetaan rahat ja passi ja aloitetaan puhtaalta pöydältä uusi elämä. Onneksi en mennyt ihan niin pitkälle kuin toiset, joille moisesta seurasi vakavia vammoja mielelle ja ruumiille. Olen huomannut, että tällainen menetelmä toimii lähinnä mielikuvissamme mutta huonosti käytännössä. Pulmatilanteen järjestäminen itselleen synnyttää reaktiivisen selviytymistilan ja vain vähän rakentavaa toimintaa. Omavaraopiston myöten käsitykseni tästä on vahvistunut. Tavoitetilaan, omavaraisuuteen, ei päästä oikotietä pitkin. Jos luottotiedot ovat retuperällä, ei omavaraisuuden resurssivirtoja voi kunnolla ymmärtää. Repullinen hyviä käsitaitoja eivät hyödynnä, jos ei ole oppinut tekemään työtä. Omavaraisuus sinänsä ei pelasta motivaatio-ongelmilta, ei paranna mielenterveyttä eikä tee parempaa ihmistä. Hyppy omavaraisuuteen epäonnistuu, jos vanhat ongelmat kaatuvat päälle.

On helpompaa olla tiedeuskovainen kuin tiedekriittinen, koska aivokemiallinen palkintojärjestelmämme saa enemmän kiksejä tieteen saavutuksista kuin niistä murehtimisesta. Siksi tieteen voitonkulku on primitiivireaktion tulos eikä viisauden merkki.

Olisiko tästä ludiittien sekä tiedefilosofiseksi perustaksi että tunnuslauseeksi?

Rikos ja rangaistus

Koko aikuisiällä olen kamppailut sisälläni sen asian kanssa, kutsuisinko ystäviäni kylään. Toki mielelläni vietän aikaa ystävieni seuraassa. Ongelmani oli vain se, että en halunnut luoda syitä autolla liikkumiselle.  Kutsut luovat sosiaalista painetta vastata niihin ja vain pinttyneimmät ovat immuuneja johdattelevalle voimalle.

Jokaisen muutoksen kovassa keskiössä on sosiaalinen murros. Sen esille ottamista vältellään yleensä kokonaisvaltaisesti. Luodaksemme mielikuvan muutoksen mahdollisuudesta meidän on korostettava järkeen perustuvia syitä ja ohittaa ”inhimillisiä tekijöitä”. Ja jos tämä sivistynyt kantti pettää, olemme vaarassa siirtyä raivopäiseen ja vihaiseen ”kaiken pitää muuttua”-radikaaliuteen. Se yrittää rikkoa väkisin sosiaalisia normeja ja on epätoivoisen luonteensa vuoksi useimmiten tuhoon tuomittu keino onnistuakseen. (Se, että melkein kaiken pitäisi muuttua, pitää kyllä periaatteessa paikkansa.)

Muutospaineen tunnepuoleen liittyy ihmisillä niin valtava epävarmuus, että muutoksen keskellä pysymme opportunisteina ja vältämme vaikeita tilanteita viimeisen saakka tai sitten syöksymme silmittömään ja tunteita rikkovaan käytökseen. Reaktiokaava on melko musta-valkoinen.

Olen ihan varma, että on välimuotoja, mutta ne alkavat näkyä vasta sitten kun ajatteluun päästään kiinni. Yritän inspiroida teitä tutustumaan tunneälykkääseen sosiaaliseen rikokseen ja rangaistukseen.

Tästä taas vain harvoilla on tietoa >>Tiedeykkönen-Kissavideot ja tekoäly alkavat olla jo uhka ilmastolle. Ja vaikka se on vahvistettua tietoa, sillä ei taida olla merkitystä meidän jatkuvalle digiloikkaamiselle. Tiedeykkönenhän kertoo yleensä tieteen saavutuksista optimistiseen tyyliin.. Tämän podcastin vastavedossa on kuitenkin myös jotain yhteispsykologisesta viherpesua (“tiedostamme ongelman ja nyt takaisin päivän järjestykseen!”). Toteamus netin energiajäljestä on täysin vaaraton silloin, kun sitä ei ristikytketä arkisten tekojen kanssa. Omaa järkähtämätöntä elämänsä kulkevan teknisen kehityksen rinnalla tuntuu muutosmahdollisuus enää löytyvän vain ihmisten teoista, joka pitää vain osittain paikkansa. Infrastruktuuri siirretään tarjoamaan lääkärin etäpalveluita – tulee hankalammaksi olla ilman älypuhelinta.

Uutinen digitalisaation energianlaskusta ei ole minulle mitään yllätys, koska harrastin pienestä lähtien elektroniikkaa ja olen nähnyt sen muuttuvan mikropiireiksi, tietokoneiksi ja internetiksi. Samalla olen kuullut ainalatteat puheet energiaa säästävästä uudesta teknologioista ja miten etätyö vähentää matkustamista ja fiktioita vihreästä siirtymästä. Teknointoilijoiden puolikypsille ajatuksille on aina kaikupohja jos vastassa on kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka haluavat uskoa. Hurjaa on, miten tarina teknologian lupauksista pystyy ikuisesti kiertämään ilman varteenotettavaa tarkastelua. Väittämän haurautta voi pitkälti tarkistaa arkkihavainnolla, hyvällä yleissivistyksellä ja kyvyllä ajatella poikkiteloin. Jokainen teknologisesti abstraktimpi kerros syö resursseja pelkästään läsnäolollaan vaikka mainospuheet toista lupaa >>Resurssikoulu. Harjoitan pintakosmetiikkaa. Tallennan mieluummin tiedostoja kun haen niitä toistuvasti netistä. Elokuvia mieluummin kirjastosta. Tietokoneen ohjelmia (lähinnä vanhoja) asennan kiintolevyltä, ei pilvestä. Lähes kaikki tietokoneet ja osat on dyykattu, korjattu tai uusiokäytössä. En oikein surfaile netissä, se vain kiihdyttää aivokuolemaa. Vaarallisimmalta tuntuisi viritellä jotain nokelaa keskustelua tekoälyn kanssa. Siinä voi käydä kuin Narkissokselle lähteen äärellä. Enemmin kirjoitan ja saastutan maailmaa heittämällä SOS-pulloposteja nettimereen. Ei minun konsteilla paljon merkitystä ole, sillä säästäminen ei ole massojen hupia. Meidän ei sovellu elää runsaudessa.

Se on minusta kyllä kummaa, miten Timo Soini osaa nykyään valtapolitiikkaa kuvata. >>Valkoisen talon katastrofista. Järkeenkäypä.

Suvun tuomio on riitaa väkevämpi. Entisaikoina se saattoi merkitä kuolemantuomiota, ellei löydä uutta perhettä. Siinäpä yksi syy omavaraisuudelle.

Äitini pohtii aamulla, olisiko tänään se päivä kuolla, koska hänestä ei ole enää mihinkään.

Mietin mitä sanoisin ja mikä ei olisi valetta.

Aidon ajatus oli, että hän näyttää meille, mihin mekin olemme menossa.

Sitten hän jatkoi: tätä ajattelin äsken. Nyt sinä seisot edessäni ja tunnen itseäni taas vahvaksi.

Tällä kuvalla Hunter S. Thompson:sta ei ole mitään tekemistä omavaraisuuden kanssa. Silti se on minusta yhtä mieletön kuin tämä aika. Maailma alkaa olla sellaisessa pisteessä, että sanat ovat minulla vähissä. Voin lähinnä voivotella, että juuri tämän välttämiseksi jalkauduin 1980 luvun lopulla omalla työpanoksella omavaraistelemaan eikä tässä ole kyse jälkiviisastelusta. Kehotan edelleen samaan suuntaan, vaikka kansan kaikki mentaaliset viisarit näyttävät rahan, resurssien ja teknologian kyseenalaistamattomaan ja totaaliseen valjastamiseen. Riippuvuuksien kokonaisvaltainen vähentäminen purkaa monia tuhon kierteitä. Sota ja teknologian voittokulku tappavat vähän eri lailla. Vaikeaa niistä on valita – yleensähän valitsemme vaihtoehdon, joka tappaa lähitulevaisuudessa vähemmän mutta myöhemmin enemmän. Ei ole kuitenkaan hyvä vaihtoehto murehtia ihmiskunnan tyhmyyttä, vaikka objektiivinen näyttö sitä vahvasti puoltaa. Pahin minulle on ajatteluvähäisyydestä johtuvaan itsetuhoisuuteen välillinen ja välitön osallistuminen. Arvattavasti minun osallisuus tähän menoon pysyi kohta 60 vuoden aikana minimissään ja jatkuu vielä tästä eteenpäin.

Joskus Google ja Facebook esiintyivät mukavina, reiluina ja nuorekkaina yrityksinä. Heidän piti luoda luottamuspohjaa, jotta ihmiset antaa niiden haltuun jotain niin intiimiä kuin sähköpostitilinsä. Kuherrusaika on ohi. Data on saatu haltuun ja näin on mukavaa tarjota sitä kuninkaalle. Kiitos, että ihmisestä ei ole enää paljon jäljellä ilman tablettia, pankkitunnusta ja digitoitua sormenjälkeä. Työhakemustakaan ei voi enää kirjoita käsin, koska se olisi yhteen sopimaton suuren AI- käsittelyn kanssa. Kansa on nyt niin koukussa, että se ei enää nouse kapinaan. Se ei pysty enää. Vain kunnon auringonmyrsky voi meidät pelastaa. Palvokaamme siis aurinkoa.

Kotisynnytys taas tapetilla >>Useita kotona synnytettyjä vauvoja kuollut. Uutinen on luettava tarkkaan. Itselleni jäi epäselviksi, tuotiinko jutussa enemmän esille lääkäreiden vastenmielisyys kotisynnytyksien suhteen kuin hälyttäviä faktoja. Tilastointiaikana 2020-2023 ei ole mitään erityistä, mutta 2024 nostetaan esille tutkittavia tapauksia. Nousseet kotisynnyttäjämäärät eivät itse selitä hyppyä. En ole enempää perehtynyt näihin tilastoihin mutta käytännön havaintoja on. Meillä on ikäviä kokemuksia siitä, miten vapaus kotisynnytykseen yritetään kriminalisoida. Joissakin eettisissä valinnoissa voi hyväksyä asioita, jotka koululääketieteen edustajan mielestä ovat käsittämättömiä. Niinhän monet eivät hyväksy meidän perhe-elämääkään puulämmitteisessä mökissäkään ilman autoa. Mutta se on enimmäkseen heidän ongelmansa, vaikka he yrittävätkin perustella sitä meidän lastemme tulevaisuudella. Ainakin meillä heidän huoli ei tunnu realisoituvan. Toki päätöksiä synnytyksien, rokotuksien ja hoitojen suhteen kannattaa tehdä harkiten eikä ideologisoiden tai romantisoiden. Eettisten päätöksien luonne on, että niihin sisältyvät myös abstraktimpia näkökulmia kuin vain materiaaliset faktat. Ne eivät ole kaikkien mieleen, jotka penäävät maailman tulkinnallista yhteneväisyyttä, mutta yritykset valinnanvapauden kitkemiseksi näyttävät usein, että demokratian sietäminen voi olla vaikeampaa kuin sen kannattaminen (erityisesti tieteisiin nojautuvien intressiryhmien keskuudessa, jotka rakastavat yhtenäisteorioita).

Kummaa, kun salaliittohuuruisesta forumista poimin järkevän lauseen.
Jos ja kun kokee, että systeemi ei toimi hyvin, niin mielestäni amerikkalaisen filosofin Buckminster Fullerin neuvo on viisas: “Ei kannata vastustaa vallitsevaa systeemiä, vaan rakentaa tilalle parempi.”
Nimenomaan sen tekeminen olisi terapiaa ja kasvattaa ymmärrystä resurssien rajallisuudesta.

Etsitään kiusallisia sosiaalisia innovaatioita

Ikääntymiseen liittyy yhtä lailla fyysisiä ja henkisiä muutoksia kuin sosiaalinen roolimuutos. Silloin kun vanhempana ei ole enää niin kiinteää osaa sosiaalista kilpajuoksua, voi vapaammin valita sitä tapaa olla, josta pitää eniten ja joka tuntuu rehelliseltä.

Minusta meille ikääntyville koituu tästä pieni lisävastuu verrattuna nuorempiin, koska me voimme helpommin pohtia ja tarttua usein kiusallisiksi koettuihin sosiaalisiin avauksiin.

Muutostapahtumien keskiöstä löytyvät nimeen omaan aina vaikeita teemoja, eikä näitä helppoja, joihin me tietysti haluaisimme keskittyä mieluummin. Käsittelytarpeiden tärkeysjärjestys on siten yleensä väärinpäin yhtä lailla kuin olettamus, että vaikeat asiat ratkeavat helppojen haasteiden vanavedessä (näin poliittiset pyrkijät sen mielellään esittävät houkuttaakseen toimintaan mukaan, punkkulasi kädessään).

Minun on vaikeaa keksiä suurempia ja monimutkaisempia hidasteita muutokselle kuin meidän välissä liikkuva sosiaalinen liima.

Mitä voi olla antoisampaa kuin juhlia vanhenemisen hetkiä synttäreiden sijaan?

Noin 10 vuotta sitten katsoin tyttäreni kanssa Kubrickin avaruusodysseian. Nyt katsoin sitä Justuksen kanssa. Tällä kertaa panin merkille, että HAL9000  on käynyt toteen.

Mitä A. Hitler sai ihmissieluja kalastellessa? Kilohaileja.

Näin unta, että tekoäly alkoi ehdollistaa ihmisiä kouluttamaan sitä.

Sanna Ukkola kärkevään tyyliinsä sosiaalipsykologisten ilmiöiden jäljillä. >>Feministit tuhosivat miehet

Mahtavaa kun joku sanoitti valtimolaisuuden ydintä. Hupsis, kuulin, että sama slogan muillakin paikkakunnilla.

Mitä minua nyt tänään raivostuttaisi? Tämä, että kansalle edelleen selitetään metsäteollisuuden tarpeellisuutta sillä, että mökit pysyvät lämpiminä. Suomen metsien hakkuut ylittävät Suomessa tarvittavien klapien määrän huikeasti. ”Suomi elää puusta” -myytti ansaitsisi fakta-tarkistuksen leiman. Vastalauseena en ole ainakaan suorasti ostanut vessa- eikä kirjoituspaperia.

Historia näyttää, miten Trumpin ja Muskin äännestäjät seisovat tulevaisuudessa päätöksensä takana. Saksalainen ”Emme tienneet” voi olla todennäköinen vaihtoehto. Nazikokemuksensa jälkeen Saksassa pidettiin poliittinen ja teollisuuden valtaa enemmän erillään toisistaan. Sama voi olla edessä Usassa. Suomikin saattaa joskus olla jonossa. Suomeen palattuani kiinnitin huomiotani siihen, että täällä uutisoidaan pörssi-indeksejä ja hehkutettiin Nokiasta isämaaliseen sävyyn. Se ei ollut tapana Saksassa silloin. Talouden ja demokratian välinen ristiveto tuntuu heijastuvan valtaan pyrkivien öykkärimiehien muodossa. Ilmiö on näköjään maailmanlaajuinen.

Mielenkiintoista, muutaman ihmisen ja minun tulkinnat Muskin tapauksesta olivat aika erilaisia, muttei vastakkaisia. Minua kiinnostaa teorioiden muodostamisessa, mitä on eri teorioiden funktiot. Jokainen teoria väistämättä kuvaa vain rajalliseen näkökulman tapahtumista (ynnä  tietysti muokkaa itse todellisuutta). Minulle itse on tärkeä, että teoria antaa suunta toiminnalle, mutta vierastan sitä, että se olisi alisteinen toiminnalle esim. vetämällä mutkat liian suoriksi. Haen myös sitä, että maailma/ihminen ei ole alisteinen teorioille (kuva ihmisestä, maailmasta). Julkinen keskustelu tahtoo yleisesti kallistua jompaankumpaan suuntaan En kuitenkaan raaski käyttää omasta pyrinnöstäni sana ”objektiivisuuden tavoittelu”. Teorian toiminnallisuuden kannalta ajattelen, että teorian soveltamiseksi liittyy aina epävarmuustekijä, tulevatko seuraukset olemaan juuri sitä mihin pyrin. Riski, että teoria ja käytäntö kulkevat eri suuntaan on sitä isompi mitä kovempi teorian abstraktisuus on. Siitä seuraa, että suosin yksinkertaisia selityksiä, joita arkinen kokemus pysty joko vahvistamaan tai kumoamaan. Viime kädessä, näiden kriteerien jälkeen, ajattelen, että omavaraisuuteen panostamisen liittyy eniten hyötyä ja vähiten haittoja verrattuna useimpiin toimintamalleihin.

Ihminen, joka on editoinut videoita, tietää, miten kuvatun ihmisen liikkeet 24 frm/sec – tarkkuudella hajoavat yksityisiin ja usein huvittaviin otoksiin. Se, mitä näyttää luontevalta liikkeeltä, voi koostua hassunkurisista kuvista, jossa katsotaan kieroon, kieli roikkuu suusta, sylki lentää ja ilmeet ovat mitä noloimpia. Tämä antaa kuvankäyttäjälle mielettömät mahdollisuudet valita juuri sitä kuvaa, joka edistää hänen pyrkimyksiään. Elon Muskin natsitervehdyskuvasta pohdin kaikenlaista ennen kuin näin videoklipin. Siinä koin, että oikeistovastustajat tekivät melko likaisen propagandistisen tempun. Muskin elekielestä ja mielipiteistä voimme kiistellä, mutta tuo pysähdyskuva oli minusta tahallinen kontekstista (=liikesarjasta) revitty tarkoitushakuinen pala. Tällä tavalla antifasistit sahaavat oma oksaansa ja rampauttavat mahdollisuuden huomauttaa epäkohdista silloin kun on aihettakin. Arvelen myös, että aivomme ohjautuvat käsittelemään liikettä, muttei still-kuvia. Sen kautta pysähdyskuvaa “liukenee” ajassa, joten Muskin huitaisusta jää muistijälki, että siellä se seisoo käsi pystyssä.

Prometheus-leirin nimenvalinta on herättänyt minussa pitkään ristiriitaisia tuntemuksia. Kun Prometheus varasti tulen, se oli varmaan joidenkin jumalattomien mielestä ihan ok, sillä tuli ei heidän mielestä ole sinänsä hyvä eikä paha, vaan viisas käyttäjä voi käyttää sitä hyvään ilman pahaa. Jumalat olivat silti teosta eri mieltä ja panivat Promia kärsimään kallion seinämälle. Olen pitkään vääntänyt kehitysoptimistien kanssa heidän lapsellisesta uskosta ihmisen harkintakykyyn. Talousoppineen mielestä raha on kuin puukko. Se ei ole paha, vaan käyttäjän käyttötapaa ratkaisee. Maailmatilanne näyttää, ettei raha noin vain voi käyttää eettisesti sopuisasti, eikä rahatalouden ilmiöitä hallitse kukaan jumalaton vaan toisinpäin. Ei edes New-Age, henkisyyden työkaluna käytettynä, takaa varmaa jälkeä. Pahaenteisyyden keskellä henkisyyden kasvuun uskovaiset tarrautuvat nyt Trumppiin paremman puutteessa. Mutta nyt meillä on käsillä parasta mitä olemme ikinä atomipommin jälkeen saaneet kokeilla: tekoälyn. Oi sokeat, kertokaa minulle, mitä näitte 100 vuoden päästä!    

Koskettava kuvaus haipuvasta maailmasta >>Sukupolvi X kyllästyi wokeen. Soitin jouluna lapsillemme c-kasetilta ”Frankie goes to Hollywood” ja kerroin että julkishomojen megabändi oli nuoruudessani kovaa kamaa koska, Konstigia myötäilen, musiikki oli niin hyvää eikä sitä välineellistytty kannanotoksi. Konstig puhuu Suomesta ja minä Saksasta. Koen, että olimme siellä varsin poliittinen sukupolvi ja aiheet olivat aika lailla samanlaisia kuin nytkin, mutta vähemmällä canceloinnilla. Lukion päätösjuhlinnoissa meillä oli haikeaa poliittiseen kantaan katsomatta. Katsoessani nykynuorten elämää, en ole varma oliko silloin julmempaa kuin nyt – ehkä vitsit olivat härskimpiä. Aikoina kun seksuaalivalistus ei ollut googlauksen päässä, orastavaa miehuuttani vaivasi kysymys, pitääkö kortsunhankinnassa apteekissa kertoa joitain mittoja. Näin olivat ainakin viisaammat kundit väittäneet.

Tällaista autoa kelpuuttaisin. Suhteen 1:12 mukaan se kulkisi 50 metriä kunnes vieteristä taas väännetään. Rakennussarjan melkein 500 osaa piti Justusta 2 viikkoa työllistettynä. Ja minuakin, koska piti olla apulaista välillä. Harvinaisen antoisa joululahja. Minä lisäsin dinosauruksen luurangon.

Nyt käydään keskustelu siitä milloin saa puhua sodasta. Huomioitava on se, että todellisuus ei ole riippuvainen sananvalinnasta. Sanavalintoihin liittyy sananvaltaa – eli kuka saa määritellä todellisuudenkuvaa. Sota-sanan käyttöön liittyy niin paljon poliittisia, diplomaattisia ja sosiaalisia paineita, että käyttöoikeudet pidetään hieman rajoitettuna ammattilaisille kuuluviksi.

Olen samaa mieltä Jussi Halla-ahon kanssa, mutta eri syistä. Minulle sota on kuin sieni, jonka rihmasto toimii näkymättömästi. Sota on resurssijahdin tulehtunut vaihe ja tulehdus tulee, jos laiminlyömme terveyttämme pitkään. Lisäpohdintaa rauhasta ja sodasta >>OmaRauha.

Hävittäjä Heikki Mansikkaa toteamukset sodan ja rauhan välisestä suhteesta osuivat sen verran hyvin, että niistä voi jatkaa. >>”Työn perusluonne on väkivaltaista hommaa”
”Vaikka hävittäjän lentäminen on väkivallan käyttöä, sillä kuitenkin luodaan aika keskeistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarvehierarkian ihan sitä pohjaa, jolle voidaan rakentaa muita juttuja kuten kulttuuria, Mansikka toteaa.”
Hän mainitsee rauhan yhteiskunnan tarvikehierarkian pohjaksi. Olen sama mieltä. Menisin vielä pidemmälle: rauha ei ole tarvehierarkian pohja vaan edellytys. Sota ei syty vasta silloin kun aseet puhuvat, vaan asiat ovat jo aikaisemmin kulkeneet väärään suuntaan. Juuri tarveajattelu on ajattelumalli, joka huolehtii rajallisten resurssien ohjautumista enimmäkseen niille, joilla on tarvittava väkivalta saamaan niitä haltuunsa. Silloin kun sota puhkeaa, sitten vasta niitä resursseja varataan ja kierre jatkuu entistä ankarampana.
Jos minä olisin neuvomassa sotilaita rauhanpuolustukseen, korostaisin sotaan johtavien tekijöiden torjumista ja se tarkoittaisi resurssivaatimatonta elämää, jotta varannot riittäisivät kaikille. Tiedän, että tämä ei miellytä useimpia, joten he passiivisesti valitsevat konflikteihin johtavan tien, vaikka sanoisivat muuta.
Tarvikehierarkian nimitys kuvaa vain yksipuolisia intressejä Meillä ei ole ”antamisen” hierarkiaa tai ”jakamisen” hierarkiaa. Sodan juuret ovat syvällä korvien välissä ja toivon, että siihen kiinnitetään huomiota rauhan aikana, koska sodan läheisyydessä tapahtumat jyräävät väkivaltaisuudellaan.  

Hyväksynnän kaipuu on valtava. Se saa ihmisen liittymään jopa rikollisjengiin. Olen saanut vaikutelman, että nuori mieli saattaa keksiä sellaistakin uraa itselleen: hankitaan meriittejä roadman- tyylillä, käydään vankilassa, lauletaan räppiä, otetaan etäisyyttä rikollisuuteen ja toimitaan nuoriso- ja vertaistukijana hankitulla katu-uskottavuudella ja tulla arvostetuksi käännynnäiseksi. Tätä tarinaa yhteiskuntamme rakastaa, sillä se on onnellinen jokaisesta tuhlaajapojasta, joka palaa kotiin. Hyväksynnän kaipuu voi päihittää kuolemanpelon. Nuori ihminen voi lähteä uhraamaan itseään, toivossa, että häntä muistettaisiin sankarina. Hyväksynnänkipeys tekee siitä myös äärimmäisen kostovälineen. Kouluampuja luopuu kaikista mahdollisuuksista saada hyväksyntää. Syitä on monia ja ne ovat niin raskaita, että tekee kipeää ajatella niitä. Olisi kuitenkin perusteltu pureutua meidän mustaan mieleen, sillä tunnumme elävän rikkoontuvien mielien aikaa. (Kulttuuripessimistiksi voinee kutsua vain ihmistä, joka poimii ajan ilmiöistä vain kielteiset. En usko olevani sellainen, mutta optimistiä en ole.)

Jos olen viime aikoina jotain oppinut, niin sitä, että aivoni toimivat parhaiten aina yhden ongelman parissa. Sitä voin helposti ratkaista verrattuna siihen, että monet ongelma kilpailevat samaan aikaan keskenään minun huomiostani. Se voi halvaannuttaa.

Omavaraisuuden yhdistäminen omaishoitoon on kovaa hommaa. Siinä huomaa, millainen aineellinen ylijäämä pitäisi olla olemassa, jotta vanhusta voisi ekologisesti kestävällä tavalla ylläpitää. Se on meille ylivoimaista, sillä äitini ei ole kylmänkestäviä metsäläisiä. Hoiva tuo mukaan erikoislaatuisuutta päivärytmiin. Vaikka vähimmäiskäynnit vievät sinänsä vähän aikaa, päivästä tulee pätkätyötä. Tauot ovat vain käyntien välisiä hetkiä, jolloin on vaikeaa aloittaa pidempiä ja keskityskykyä vaativia askareita. Äitini kaipaisi enemmän kuin vähimmäiskäynnit. Olen jatkuvasti väsynyt.

Sana ”planetaarisen” avulla myydään nyt uutena kaikenlaisia vanhoja itsestäänselvyyksiä (toisella asenteella?). Paikallinen ruokakin maistuu planetaarisena paljon paremmalta. Konsulttien kosmologiaa.

Lapaluu= luutunut lapamato

———-v.2025———-

Toivomuksia uudelle vuodelle

–          taloustiede, kuten me se tiedetään, keskittyy itse asiassa vain kapeaan siivuun talouden ilmenemismuodoista: rahatalouteen. Omavaraisuus on taloustieteistä kattavin ja aidoin eikä sen tarvitse tutkia niin paljon sen omia vääristymiä.

–          sota ja ekologisuutta ei käsitellä rinnakkain. Sotateollisuutta on vielä enemmän sitä rikkovaa teollisuutta kuin tavanomainen teollisuus. Vastauksia tulee vain ottamalla vastaan haasteen.

–          Jos meitä pöyristyttävät maailman tyhmyydet, emme tyydy vollottamaan, vaan tehdään asioita tyhmyyden vähentämiseksi – iloisesti!

–          Parempia vitsejä ja vähemmän valtaa somelle (istuin taanoin Kajaanin juna-asemalla tarkkailemassa ihmisiä, jotka pitkillä sormeilla hypistelivät puhelimiaan ja hymyilivät niille. Kuin suoraan Matrix-elokuvasta. Saatan toivoa tekoälylle dementiaa ja puhelimille jotain virustautia.)

Heh, ja nyt laitan vielä linkin toiseenkin aiheeseen, joka herättää rutkasti outoja käsityksiä. >>Hieno dokumentti tietäjyydestä

Resurssihallinnassa on yksi mutkistava tekijä, josta olen enimmäkseen vaiti. Syy pidättyväisyydelle on, että pointti avaa portit tarkoituksenhakuiselle ajattelulle ja sen kautta aiheuttaa valtavasti väärinkäsityksiä (joita täytyy taas oikaista…).

Olen itse pragmaattisten päätöksien äärellä, mihin työvoimani käytän. Parhaat rakentajan vuodet alkavat olla takanapäin, maailmantilanne on muuttunut, ihmiset ovat muuttuneet, ympärilläni on keskeneräisiä projekteja, joita pitäisi saada päätökseen ja meillä on haastava ylärakenne –Omavaraopisto- huolehdittavanaan.

Voisin jatkaa omavaraisuuden askareita voimieni mukaan tappiin saakka. Se ei ole huono vaihtoehto vaan kiva ajatus opiston alkuvuosien toisvaraisuuden jälkeen. Mutta siinä on resurssitaloudellinen mutta: minä osaan muutakin kuin tehdä tuohivirsuja.

Olen päättänyt verestää lapsuuden ja teiniajan osaamisiani mm. elektroniikan alalla. Silloin, kun korjaan tuolin, palautan tuolin tekoon tarvitun työpanoksen uudelleen hyötykäyttöön. Teko on järkevä, jos aikaa korjaamiseen kuluu vähemmän kuin uuden tuolin tekemiseen. Jos osaan korjata otsalamppua, olen tekemisessä valtavan jalostusarvon omaavan tekeleen kanssa, johon on uponnut pienestä koosta huolimatta tuntuvasti luonnonvaroja, energiaa ja työvoimaa. Näin ollen sen korjaaminen merkitsee isoa resurssipelastusoperaatiota. Palautettu resurssi on huomattavan iso verrattuna käyttämääni korjausaikaan ja paljon isompi kuin korjatun tuolin kohdalla.

Otsalampun sitkeä korjaaminen olisi itsestäänselvyys, jos vastaisimme hartiavoimin siihen kuuluvasta työpanoksesta eikä fossiilinen energia, Rakentmiseen ryhtyisimme vain äärimmäisessä tarpeessa.

Mutta nykyihmiselle otsalamppu on korvaamattomampi kuin tuohivirsu eteenkin kriisitilanteissa. Vaalin korjailutaitoja omavaraisuuden ekstrana vaikka oikeampi ja kestävämpi maailma olisi sellainen, jossa tuohivirsu olisi tärkeämpi esine kuin otsalamppu. (Näitä kysymyksiä käsittelen >>Elämämme perusteissa ja >>Resurssikoulussa)

Elonkehä- lehdessä välittyy usein tunne, että kirjoittajat kantavat sisällään kahtia jakautunut suhde käytännön asioihin. Yleensä tuottava tekeminen nähdään olevan eettisen elämän peruspilareina mutta sitten kuuluu kutsu vapautua niistä, jotta voisi hoitaa korkeampia tehtäviä ja pohtia maailman menoa. Mietin miksi, minne tahansa katson, asioiden haltuunotto ajatuksin tuntuu olevan hienompi ja puoleensa vetävämpi toiminta kuin fyysinen suorittaminen. Saammeko enemmän lohtua asioiden hallinnoinnista kuin konkreettisesta tekemisestä? Vai onko syy jopa geeneissä? Arkitietämyksen nostaminen abstraktisemmalle tasolle luo yleiskaavan, joka voi olla väkevämpi avain toiminnalle kuin arkitietämyksen taso. Heimokulttuureissa poppamiehellä tai päälliköllä on arkitietämyksestä erottuvaa ’korkeampaa’ tai jopa ’jumalallista’ tietoa. Meidän sosiaalisen kilpailun kyllästämässä kanssakäymisessä heikkoutemme on kärsimättömyys, jolla halutaan suoraan kolmipyörästä auton rattiin, jolloin oppivuodet jäävät liian lyhyiksi.

Hyvätahtoinen algoritmi tahtoo, että kerrot sille mistä sinä pidät, jotta se voi hukuttaa sinua hyvään.

Mahtaako palkintojen ja tunnustuksien sosiaalipsykologinen merkitys olla siinä, että niillä suljetaan ja sinetöidään yhtä ajatuskulkua ja vapautetaan muita ajattelijoita jatkamaan eteenpäin?

Kiitos Oskari Onniselle pukemasta asioita taitavasti sanoiksi. Rehellisen kirjoittamisen tuska kirvelee jatkuvasti kuin stressiperäinen ihottuma minun  pohkeissani. >> Jussi Halla-aho on paha ihminen. Edustat Iltalehden kaksoistrategian raikkaampaa osastoa.

Iltalehden otsikoissa poliitikot ovat järkyttyneitä, että Krista Kiuruun on käyty käsiksi. Samana päivänä aiemmin Iltalehden lööpeissä lukee, miten koetteleva yhteistyö hänen kanssa on. Ensiksi lietsontaa, sitten kauhistelua. En tiedä, vaivaako näitä toimittajia oma mahdollinen osallisuus tapahtumiin vai onko se vain ammatin hinta ja lukijan odotus, jolle taipuu. Joka tapauksessa joidenkin medioiden tapa hyödyntää kaksinaismoraalisesti tunnepulsseja ei jää some-maailmasta jälkeen. Mutta toimituksissa ovat kuitenkin ammattilaiset asialla. Miten suhtautuisiin samalla työetiikalla työskentelevään lääkäriin? Toiseksi: jos teko ei ollut poliittisesti motivoitunut, me tehdään siitä poliittisen teon kutsumalla sitä hyökkäykseksi demokratiaa vastaan. Ajan henki on, että jos nyrjähdän jalkaani, epäilen ensimmäisenä, että se oli jonkun virittämä ansa. Ja ikävä on, että tässä asiassa poliitisten irtopisteiden kerääjät ovat etunenässä moraalisen ylivertaisuutensa esille tuovat toimijat. Vallankäyttö hyvellisyyden varjossa.

Lääkäriystäväni katsoo minua lääkärin tavanomaisesta näkökulmasta ja on huolissaan jostakin. Voin hänelle kertoa, että olen vuosikymmenissä varmasti kehittänyt kehon kuuntelutaitoa (en tarkoita sitä nykyistä neuroottista tarkkailua) pidemmälle kuin rivikansalaisilla ja se on tähän asti ollut parempi neuvonantaja kuin lääkärit. Mutta miten selitän hänelle, että lääkärin neuvot rikkovat jatkuvasti minun henkistä tasapainoa kehoni kanssa?

Valitettavasti olen 45 vuotta kestäneen kansalaisaktivismin urallani kuunnellut paljon muunneltua totuutta siitä, miten mielenosoittajat olivat rauhallisia ja poliisi pamputtaa…

Arvelen myös, että satiiri on kirjoittamisen uhanalaisimpia genreitä.

Voiko se muuten olla, että Teemu Keskisarjalla on kuitenkin jokin syvempi motiivi mielessä mutta Sexmanella ei? (Lisäys: heitin eilen vielä vitsiksi, että Sexmanen hallituksen nimittely natseiksi olisi hyvä syy Venäjälle huolehtia Suomen denatsifikaatiosta. Nyt tuli tuo uutinen >>Suomea “ukrainalaistetaan” Eletään tyhmyyden tyranniaa. Ajattelematon natsikortin käyttö häivyttää sen tosiasian, että ilmiö on hyvin monitahoinen vaikka sen ääripäässä ovatkin mm. juutalaisvainot. Asioiden yksinkertaistaminen iskulauseeksi tukee toisiakin tekemään samaa. Pahimmillaan edistetään tuolla tavalla sitä propagandistista työtä, jonka turvin Venäjä, muut vallat ja enemmistöt harjoittavat vallankäyttöään.

Neuroosikoulu

Ihmisen laajasta neuroosivalikoimasta aktivoituvat aina sellaiset, jotka istuvat ajan henkeen. Tässä muutama, jotka ovat tämän hetken hittejä.

Avoimuuden neuroosi

Alalaji: radikaaliuden neuroosi

Rituaalisoitunut yritys vakuuttaa itselleen, että ei ole ajatuksellisesti jämähtänyt paikoilleen. Siihen kuuluu korostetun täydellinen ja estoton eläytyminen toisen ihmisen mielenliikkeisiin. Todisteeksi (itselleen) sanotaan jotain, jotta kertojalle tulee tunne, että häntä ihan oikeasti ymmärretään. Rituaalin jälkeen palataan taas omaan maailmaan tunteella, että voisi suositella kyseistä menetelmää toisillekin.

Tunnusmerkit: poliittisen näkemyksen vaihtaminen lennosta ja tiuhaan. Krooninen järkyttyminen siitä, miten toisia ei ymmärretä. Hellittämätön ristiriita oman riittämättömyyden kanssa, vaarana itsensä rankaisemisen kierre ja pakonomainen ripittäytyminen.

Roolittomuuden neuroosi

Alalajit: sukupuolettomuus, kategorisoimaton olemus, epätyypillinen käytös. Käänteisneuroosi on erityistarpeiden ja moniongelmaisuuden korostus.

Vahva syyllisyyden tunne ajaa ojasta allikkoon. Toksista miehisyyttä korvataan mielekkäällä toksisella feminiinisyydellä. Harjoitteluleireissä opetellaan uusia luonteenpiirteitä, esimerkiksi aitoa miehisyyttä. Ritualisoituneessä huutoseremoniassa näytetään, ettei ole kyse kastraatiotoimenpiteestä. Neuroosin edetessä asianomainen voi havahtua, että roolittomuudesta on tullut rooli, jota on pakko purkaa. Mitä sitten tapahtuu, on vaikea ennustaa. Usein se on konservatismi.

Vapaanvalinnan neuroosi

Alalaji: pakkomielle eksistentiaalifilosofiaan.

Yksilö ei koe olevansa itsenäinen toimija, vaan kenties aivomanipuloitu robotti. Todistaakseen arvailunsa vääräksi, hän kuvittelee itsensä jatkuvasti vaihtoehtoisissa valintatilanteissa – mieluiten sellaisissa, joissa henki on vaarassa. Suosikkipaikat ovat kallionjyrkänteet, köydenpätkillä koristellut ladot tai kodin apteekkikaappi. Ennuste on hyvä, koska ajan mittaan hän tulee tulokseen, että vapaanvalinnan puutteen seurauksena hän on edelleen elossa.

Pelurineuroosi

Alalaji: hyvätahtoinen provokationismi

Yhteydessä kaikkivoipaisuuden tunteeseen. Kokee kaiken ympärillä olevan pelinappuloina, joita jumalan lailla voi siirrellä mielensä mukaan. Tunteet ovat välineitä, joita kohdistamalla voi saada läpi haluamansa. Hyväntahtoisessa variantissa ihminen ottaa pellen, itkijän tai shamaanin roolin kanavoidakseen yhteisön mielenkuonat pihalle. Hyvän provokaattorin tunnistaa siitä, että hän osaa siivota aiheuttamansa sotkut.

Pelurineuroosi on äärimäisen immunisoitunut olotila, joka lähentelee solipsismiä ja jolle ei mikään terapia voi mitään. Voi ilmetä satiirien kirjoittamisena ;-).

Tässä uutisessa sivutetaan monia tulevan kirjoitukseni teemmoja (“Pimeä valta hyvellisyyden varjossa”) >>Onko Suomessa äärivasemmistoa? Vierastan yhä enemmän vasemmisto/oikeisto -sanojen käytön, koska historiallinen yhteys on muuttunut kovasti. Taas ote tulevasta kirjoituksesta:

“Kerätessäni aineistoa ikävistä kokemuksistani, löysin niitä kaikista kuvioista, missä olen liikkunut: aktivismin lisäksi rauhanliikkeestä, anarkisteista, vihreistä, feminismistä ja uskonnollisista ryhmistä ja tietysti ’oikealta’. Epäkunnioittavaa käytöstä löytyy kaikkialta puoluekannasta riippumatta. Se, mitä tekee eniten kipeä, ei ole töykeä käytös ihmisiltä, joilta ei muuta odottaisikaan. Pahin on, jos vallankäyttö on piilevä ja tulee ihmisiltä, jotka liputtavat voimakkaasti hyveellisyyden puolesta. Ja silloin kritiikkini kohdistuukin enemmän vasempaan suuntaan. Haluan jakaa tunnetilaani siitä syystä, että pettymys, siis henkinen kipu, on omiaan ajamaan ihmistä pois kotoaan jopa vastakkaiseen leiriin. Tiedän paljon esimerkkejä. Huono on vain se, että sieltäkään ei löydy aina se parempi tila. Minusta on silloin ryhdikkäämpää jäädä yksin. Jako vasen-oikea analogiana hyvälle ja vähemmän hyvälle on idioottimainen ja kuuluu siirtyä sinne minne se kuuluu. Teot näyttävät puheen arvon.”

Sari Valton vieraana – ohjelmasta on minusta tullut pikkuhiljaa vaikuttava radio-sarja sen jälkeen, kun kävin siellä vuosia sitten (omavaraisuuden energiataseet eivät ehkä ole hänen vahvinta alaa  ;-)).

Viime jaksossa Minuutemme rakentuu muistin varaan  hän käsittelee ihmisen muistin luotettavuutta. Keskustelijat huomauttivat osuvasti, että eletään edelleen freudilaista perintöä, jossa mielenterveyden perustuksia etsitään menneisyydestä. Siitä seuraava muistien penkominen ei ole välttämättä niin hyvää kuin on luultu. Ohjelmassa kysyttiin, muuttuuko meidän elämä sitten menneiden tapahtumien selvittelyn jälkeen paremmaksi? Ei välttämättä. Tästä on Jani Kaarollakin hyvä kirjoitus. >>Mitä tänään murehtisimme?

Minusta usko henkiseen kehitykseen on yhteydessä teknologiseen kehitysuskoon ja yhtä yksiulotteinen. Tuntuuko kehitys missään? Tähän sopii tekstipätkä minun työn alla olevasta kirjoituksesta rajapinnoista. “Viime vajan viikon aikana olin kotona yksin viettämässä poikamiehen elämää ilman nukkumamenoaikoja. Ehdin paneutua mikrokontrollerin ja simulaatio-ohjelmani väliseen yhteydenpitoon. Asian parissa on ollut ongelmia ja osaamispuutteita jo kymmeniä vuosia ja tunne sellainen ’mahtaako enää onnistua’. Jostain syystä pääsin sopivaan aivomyrskyyn ja pääsin kahlaamaan tuntemattoman vyöhykkeen halki toiselle reunalle. Nyt voisi kuvitella, että olisin saavutuksen jälkeen ollut fiiliksissä vähintään viikon, mutta ei: uusi tieto muuttui välittömästi uudeksi normaaliksi ikään kuin aina olisin ymmärtänyt tätä. Mielemme tuntuu näyttävän meille aina vain sen osan maailmaa, joka kulloinkin meille on sopiva. Ajattelumme horisontti on meidän rajapinta.”

On kohuja seksuaalikasvatuksesta, huumekuolemista ja uskonnollisuuden harjoittamisesta. Näihin teemoihin minun on vähän vaikea sanoa mitään, koska ne tuntuu olevan lähinnä oireiluja jostakin perimmäisemmästä. Mutta mikä se on? Ihmisen apinageenien raivokkuudesta vai jostain, jolle voimme jotakin? Onko meillä sijaishuoleja?

Nykyasenteiden mukaan etsitään ihmisistä etusijassa piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikilla. Pohdin paljon, mitä meitä – jopa perustavanlaatuisesti – erottaa toisistamme. Havaitsemistavoissa ja aivokemioissa tuntuu olevan syviä railoja, jotka tekevät toisten ihmisten ymmärtämisestä vaikeaa tai jopa mahdotonta. Siitä huolimatta voimme luoda hyvän yhteiselon.
Pohdin eroavaisuudet siksikin, että haluan tietää, miksi minun on ollut elämässäni niin paljon pakkoa toimia monessa vastoin yleistä näkemystä. Yhden syyn löydän ajan kokemisesta. Minulla on nuoresta lähtien vahva tunne milloin ajallisesti mitäkin pitää tehdä, esim. milloin on luotava omavaraista osaamista ja milloin on siirryttävä seuraavaan aihepiiriin. Ne eivät ole päättämällä tehtyjä päätöksiä vaan selkeitä ”nyt on se hetki”-signaaleja. Minusta vaikuttaa siltä, että monet ihmiset elävät jatkumoa, jossa on vähemmän ajoituksiin liittyviä viestejä.

Kuvataanko Dimitri Peskov samalla tavalla Venäjällä kuin täällä? Meidän mediakuvastossa hän näyttää minusta ilmeisen parantamattomalta kelmiltä, jolla ei ole minkäänlaista tarvetta puhua totta. Muistan ensivaikutelman Putinista, kun hän tuli valituksi presidentiksi eka kerran. Kasvojen kieli enteili KGB-miehen tekoja. Miksi näen heitä tällaisina? Näkevätkö toiset? Vai onko kyse siitä, millaisia kuvia meille näytetään? Näyttävätkö he samalta Venäjällä?

Aina välillä palaa mieleeni ajatus, että omavaraisuuuden kehittely oli minulle vain väline sosiaaliselle projektille. Ehkä olenkin ensisijaisesti epätyypillinen sosiaalityöntekijä?

Ikävä kyllä, mutta siltä pohjalta mitä olen lukenut Teivaisen analyyseistä, koen, että hän on enimmäkseen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tuntija. >>3. maailmansota

Tärkeät asiat saavat usein outoja piirteitä silloin kun niitä aletaan harrastaa oikein ammattimaisesti. Niiden tärkeys tuntuu kasvavan sen mukaan, kun niiden esillä pitämisestä irtoaa palkkaa. Valistavan tiedon popularisoinnissa on vaikeaa pitää kiinni laadusta. Nykyiset ergonomiasuositukset saavat ihmisiä käyttäytymään epäluuloisesti omaa kehoa kohtaan. Ei tehdä miltä tuntuu vaan niin kuin kirjoitetaan. Hirsikurssilla olen nähnyt ns. oikeanoppista nostamista selkä suoraana. Tekijöille oli pakko sanoa, että tuolla tavalla ehkä säästät selkää mutta tuhoat polvet. Popularisoitunut ergonomia ei tunnu tunnistavan inertia- käsitettä, vaan tarkkailee liikesarjat liian staattisina. Tämä lähestymistapa voi olla riittävä toimistotyössä muttei rakennustyömaalla. Tämä vaatii suositusten lukutaito. On hyvää tietää mistä olosuhteista mihin olosuhteisiin räätälöidään neuvoja. Olosuhteiden ja normiympäristön äärilaidalla asiat muuttuvat. Meidän taipumus luoda ‘oikeaoppisuutta’ voi olla ihmisalulle pedagogisesti toimiva, mutta myöhemmin olisi hyvää vapautua siitä.

Toisin kuin väitetään, ei ole lopullista varmuutta voidaanko välttää sotia pasifismilla vai sotilaallisella valmiudella. Meillä ei ole rinnakkaista maapalloa, jossa voisimme nähdä toisenlaisten päätöksien seurauksia pidemmän päälle. Sen voimme kyllä sanoa, että pasifismilla ei tuotettaisi niitä ase-arsenaaleja joilla isoja sotia käydään. Sotilas-asiantuntijoiden ja politikkojen arvioista Ukrainan sodan vaiheista suuri osa ovat menneet merkittävästi pieleen. Ihmettelin jo alussa päättäjien innostunutta uskoa pakotteiden voimaan – ehkä siksi, että olen itse omavaraisuuden-ekspertti ja Venäjälläkin ihmiset ovat tottuneet improvisoimaan. Koska kukaan ei voi esittää varmoja ratkaisuja, tulen tekemään oman harkinnan mukaan silloinkin kun rakennetaan samanmielisyyttä ja vaaditaan yhteen hiileen puhaltamista. Poikittainen ajattelu voi löyttää polkuja siellä, mistä lauma kulkee ohi.

Suomessa on nyt ilkuiltu 3 vuotta sitiä, miten Venäjä meinasi ottaa haltuun Ukrainaa kolmessa päivässä. Samaa tunarointi-genreetä on viljelty Ilta-lehden otsikoilla kai siksi, että me tykätään lukea tällaista. Mielessäni on käynyt, että ehkä Venäjä halusi näyttää tunaroivan, jotta vastareaktiot jäisivät pieniksi. Merikaapeleiden massakato on juuri sellaista toimintaa, joka alittaa kynnystä ottaa eskalaation riskejä. Eihän halutakaan reagoida kuin vain faktojen perusteella ja niiden keräämiseen voi mennä vuosia. Sillä aikaa ehtii tehdä vielä monenlaista sabotaasia.

Minua tavoitti tieto, että Sanasto pitää minua listattuna henkilönä, jolla olisi mahdollisuus hakea korvauksia julkaisuistaan. Samalla listalta löytyy myös Charles Bukowsky ja John Lennon. Olenko jo kuollut? Jos en ole, jätän hakematta yhtään mitään ja kehotan ihmisiä kasvattamaan vihanneksia jotta voi vapaasti jakaa hengen hedelmiä.

Mahtaako olla virus- tai bakteeriperäisiä tauteja, joiden tautikuvaan kuuluisi mahtavia fiiliksiä?

Minun talviseen kirjoitusprojektiin peitellystä vallankäytöstä yksi aihe on uhriutuminen. Tähän sopi hyvin tämä kolumni >>Kun sortajat päättävät olevansa sorrettuja.

Missäpäin tahansa maailmaa ihmiset äänestävät taloudellisin perustein. Hitlerkin lupasi talouskasvua. Omavaraiset itselliset ovat vapaampia vaalimaan demokratiaa. 

Ja käyrän nuoralla tanssi uskalias ritari

Pidän kovasti tavasta koota pienistä asioista mutkikaampia selityksiä: Esimerkki Panu Kailan Talontohtori kirjasta:

Aiemmin oli uutisissa kotitarveviljelyä teilaava arvio. Nyt sävy on jo vähän suosiollisempi Kasvatetun ruoan hiilijalanjälkeä – tutkijakin yllättyi . Tutkija yllättyisi vielä enemmän käydessään meidän mailla. Kirjoituksessa lasketaan panoksia  suhteessa yhteiskunnan infran nolla-tasoon. Me mennään sen alle, eli jätämme käyttämättä panoksia maatilamme ulkopuolella. Kompostoidut huussinjätökset eivät kuormita viemäriverkostoa, maakellari säästää jääkaapin ja polkupyöräily ei vaadi raskaan liikenneinfran satsauksia. Tekstissä sanotaan että nykymaatalous on pitkälle optimoitu (jolla tarkoitetaan että muut jäävät toisiksi). Tässä on tärkeä katsoa, mihin suuntaan jokin asia on optimoitu ja onko se optimoinnin suunta itse kestävä. Toteaminen vain, että jotain on optimoitu ei kerro mitään sen yleiskelpoisuudesta – pikemminkin päinvastoin: osa-optimoinnit yleensä rikkovat kokonaisoptimointeja.

Teknologia rämpii ainaisessa rebound-suossaan >>Joidenkin arvioiden mukaan internetin käytön ilmastopäästöt saattavat nousta lentoliikenteen päästöjä suuremmiksi ‘Hupsis’-ilmiöstä tuskin voi puhua, vaikka tekniikan edustajien vankkumaton into tuntuu lapsenomaiselta.

Esimerkki laumasielun mustuudesta: Saksassa eli vuosia sitten Idols-kilpailun kautta noussut nuori laulaja. Kiinnitin häneen huomiota hänen tavassaan kulkea  suoraan median lihamyllyyn. Jos media olisi ollut ”yksi henkilö”, henkilö olisi todennäköisesti saanut tuomion kuolemantuottamuksesta. Mutta media koostuu monesta toimijasta, joista jokainen repii uhristaan irti palasen, joka ei yksinään tappaisi. Roskalehdistö ensin suitsuttaa yhden-biisin-laulajaa taivaisiin. Sitten ratsastetaan eteenpäin ilkeilyllä, että yhden biisin varaan rakentuva laulajaura on floppi. Sitten, kun laulaja on hypännyt mereen, hänestä tehdään aina-sydämessämme muistokirjoituksia ja kirjataan huhuhavaintoja, joiden mukaan hän on vetäytynyt tuntemattomuuteen maaseutuelämään. Eeppisten tarinoiden eteen olemme valmiita tekoihin, joita toteutamme kollektiivisesti ja hajautetusti, jonka jälkeen vastuu ei ole kenelläkään. Toinen vain ostaa viihdettä, joka on laillisesti myynnissä ja toinen kirjoittaa, mitä vielä laillisesti saa kirjoittaa. Yhteisvaikutus voi olla fataali. Mediamaailman eettisestä jakautuneisuudesta tulee mieleen Suomessa mm. Ilta-lehti.  Se hiihtää samaan aikaan kahdella ladulla. Eri lukijoille toisaalla kirjoitetaan asiaa mutta toinen (plus)osasto sabotoi järjen ja sivistyksen voitot jatkuvalla syötöllä.

Jos vastoinkäymisen seurauksena koet, että sinä olet uhri, sinulla ei ole enää mahdollisuuksia jatkojalostaa kokemusta. Uhriutuminen on ajattelun päätepysäkki, sillä se tarjoaa koukuttavan helpon loppuselityksen.

Alempana mainitussa epäantoisassa keskustelussa oli ikävä haastajan tentitys, olenko lukenut Aarne Näesiä. En erityisemmin, sillä alustavan kiinnostuksen jälkeen koin hänet liian ideologiseksi ajattelijaksi ja teoreetikoksi. Mutta miksi minun pitäisikään lukea häntä? Miksi minun pitäisi nojautua hänen havaintoihinsa ja johtopäätöksiinsä maailmasta kun niitä on omastakin takaa? Koska tiedän, että (matematiikan ulkopuolella) sekä havainnot että johtopäätökset ovat osin tarkkailijasta riippuvaisia, en voi laittaa toisen ihmisen katsomuksen itselleni korkeampaan auktoriteettiasemaan. Mutta sitä vastaväittelijänä haluaa: vahvistaa ideologisten ajattelijoiden auktoriteettia. Tämä on tyypillistä paradigman rakentajille. Viittausjärjestelmän luominen pitää loitolla häiritsevien ’maa’äänien kuulumista. Aatejärjestelmät ovat aina hieman herkkiä elämän kirjolle.

Talvinen projektini on kirjoittaa peitellystä vallankäytöstä hyveellisyyden varjossa. Aloitin kirjoituksen nähtyäni vuosikymmeniä miten avuttomia olemme vallankäytön edessä. Vaikka historia on täynnä pakottamista, se on meille aina uudestaan yllätyksellistä tai hiipivästi haltuun ottavaa. Natsi-Saksan ”Ei koskaan enää!” huuto ei ole muuta kuin alati haihtuva toive. Eivät nekään, jotka valitsevat lauseen tunnuslauseekseen, ole muitakaan valmiimpia tunnistamaan huolestuttavia kehityksiä. He ovat yleensä vain muita vainoharhaisempia, koska he tarrautuvat mielikuvaan, että vaara tulee vastaan samoissa vaatteissa kuin ennenkin. Epäeettisen vallankäytön tunnistaminen ja erottaminen ihmiselle luontaisesta vaikuttamisen tarpeesta edellyttää sivistynyttä, rauhallistallista asian tuntemista sekä notkea havaintokykyä.

Toivosin vasemmiston ymmärtävän, että heidänkin joukossa on epäeettisen vallan käyttäjiä ja muiluttaja-ainesta. Sieltä tuijotetaan liian herkistyneenä vain toiseen äärilaitaan. Syvempää ymmärrystä ei kehity jos ei avaa mielensä sille, että vallankäytön mekaniikkaa on monimutkaisempi kuin sen ilmiötaso.

Itsepetoksen venkurat

Rauhanliikkeessä mukana olleena olin toki kiinnostunut tavoista, miten voisin katkaista suuttumisen kierteitä. Huomasin, että en kykene johtamaan kokemani nöyryytyksen pois itsestäni maahan. Se, mitä minua satuttaa, kulkee lävitseni ja satuttaa eri muodoissa toisia. Koettu harmi ei välttämättä välity eteenpäin yksi yhteen, vaan se voi muuttua itseeni kohdistuvaksi aggressiivisuudeksi, tunnevammaisuuteen, täydellisyyden neuroosiksi, työnarkomaniaan tai toisia kiduttavaksi täydellisyyden vaatimukseksi. Vaikka en vastaisikaan satuttajalle samalla mitalla, vahingon kierrätys jatkuu. En ole tavannut (paitsi ehkä jotain äärimmäistä poikkeustapausta, jota en muista) yhtäkään ns. henkisen tien kulkijaa, joka olisi toteuttanut uskottavasti pehmeän tai kovan väkivallan nollaamisen ilman, että olisi uhrannut jotain toista merkittävää hyveeksi katsottua piirrettä itsessään. Minun ratkaisu, jonka äärellä heilahtelin vuosikaupalla, olisi ollut erakon elämää. Ajattelin sitä kuitenkin vastuuttomaksi väistöliikkeeksi, joka estäisi minua jakamasta kokemuksia elämästä ja mielestä. Pidin elämän ihmisten parissa epätäydellisenä parempana vaihtoehtona kuin jakaa teennäisenä pyhimyksenä kuolleen ihmisen henkisen perinnön.

Niin, mitä haluan sanoa? Se, että korkeimpien oppien tavoittelu on usein meidän egon asettamia näytön paikkoja. Erittäin harvalla on niihin mahdollisuuksia eikä niitä noin vain ’tavoitella’, vaan ne kutsuvat ihmistä. Väkinäisellä tavoittamisella saatamme luoda kokonaisen ongelmavyyhden, joka voi säteillä kauas ja olla isompi, kuin mitä halusimme ratkaista. Meille maalisille paras keino tehdä paremmin ei ole nolla-toleranssi vaan tilannetaju, elämänviisauden käyttö ja oppia elämään oman epätäydellisyytensä kanssa.

Paha tyyppi

Kun suutun, en ole enää hyvää esimerkki vaan muutun haastajan peilikuvakseen. Joskus, ja välillä vieläkin harmittaa, ettei minulla ole sitä ’loputonta’ kärsivällisyyttä. Toisaalta näen tätä ominaisuutta korostuvan tavoitteena liikaa nykypedagogikassa, joka on minusta monessa asiassa yliälyllistyttävä ja teoretisoiva. Joskus emme opi kuin kohtaamalla oma tylyyttämme kasvokkain peilikuvassamme. Ne ovat vaivaannuttavia mutta tärkeitä kokemuksia minun elämässäni.

Dementoituvan äitini elinpiiri on käynyt pieneksi. Tuvassa on kaikki. Muu talo on täynnä antiikkia. Nyt huomasimme, että koiperhoset ovat iskeneet kauniisiin turkkilaisiin mattoihin. Mammonan haalimiseen liittyy kasvavia vertikaalisuunntaisia panoksia tavaroiden  ylläpitoon. Se on pois tuottavasta työstä. Sen sijaan miten paljon hyödyllisempää olisi, että sitä aikaa käyttäisimme horisontaalisuunnassa kehittelemällä luovia matalan tason ratkaisuja elämälle!

Kävin tässä taas epäantoisan keskustelun aktivistin kanssa. Hän lähtökohtaisesti rakensi epäsymmetrisen puheväylän, jossa hän itseoikeutetusti päätti että toinen on oltava altavastaaja. Se on hänelle täysin normaali asetelma, koska se on yleinen normaali aktivisteille. Tykitys alkoi ideologisilla väittämillä. Koska väittämät olivat enemmänkin teoreettisia oletuksia elämästä kuin kokemukseen pohjautuvia lastuja elämästä, niitä voi ladata suruitta kasoittain ilman todentamispaineita. Tämä on tuttu keino oikeistopopulismista. Turhauttavaa oli sekin, että siellä 20-kymppinen puhuu kohta 60-kymppiselle niin tietävästi, että ikäero tuntuu kääntyvän toisinpäin. Tämä on seuraus siitä, että pyrin olemaan helposti lähestyttävä ja tasavertainen, joka haastajassa kuitenkin laukaisee epäkunniottavan asenteen. Kun otan huomioon kummankin elämän sujuvuutta ja kestävyyttä, sanoisin, että näytön paikka on hänellä vielä rutkasti jäljellä. Kuvaan astuu vainoharhaisuuteen rajoittuvia kuvauksia kieroista poliittisista vastustajista. Vähäinen ihmistuntemus altistaa johtopäätöksiin, jotka ovat läheistä sukua salaliittoajattelun havaintopsykologiaan. Aktivistien, niin kuin muidenkin aate-heimojen kupla-ajattelu vahvistaa näkemyksiä totuudeksi ristiinlinkittämällä tositarinoita. Niitä tarinoita olen kuullut anarkistipiireissä 45 vuottaa. Vasemmistohenkiset keskustelustandardit ovat kaikki tosi ok., mutta varokaa, jos kokoomuslainen laittaisi sosiaaliavunsaajat altavastaajikseen. Kaksoismoralismi on vastenmielistä vallankäyttöä, jota nimeen oman harjoittavat ne, joiden on peiteltävä vallankäyttönsä kaikin keinoin.

Melkein 30 vuotta sitten kutsuin ihmisiä kokontummaan metsään larp-henisesti. Tarkoitus oli viikon ajaksi simuloida heimoyhteisöä työnaskareiden keskellä. Mielessäni oli että kävisimme yhteistä pohdintaa siitä, millainen yhteisöllinen rooli olisi kullekin luontainen. Toivoin, että vertaisimme oma näkemys roolistamme toisten näkemyksiin. Kiinnostus tähän nousi havainnosta, että ihmisten oma kuva itsestään voi erota rajusti muiden näkemyksestä. Se viittasi minusta siihen, että luontainen rooli ei ole tiedossa. Osallistujien valmius silloin peilautua ei mennyt kovin pitkälle ja ajattelen, että tilanne ei nytkään ole ainakaan parantunut.

Ennen ihmisten yhteisöllinen rooli oli tiukemmin annettu kuin nykyään. Tämä aika ei viita siihen, että ihminen valinnanvapauden keskellä kykenisi välttämättä luoda omin voimin sosiaalisen identiteettinsä. Se on harmi, sillä yhteisön toimivuus lepää vahvasti yksilöiden roolitietoisuuden varassa. Toisin kuin luotu fb-profiili, yhteisöllinen roolini ei ole sitä, miten minä haluan tulla nähdyksi vaan se miten minua nähdään.

Larp-peli jatkuu. Oman sosiaalisen merkityksellisyyden löytäminen voi olla kipeä, jos en saa sitä mitä haluan. Sosiaalinen rooli merkitsee valtuuksia ja rajoituksia. ’Asiakaslähtöinen’ elämäntapamme suosii valinnanvapautta ilman vastuuta. Solmu on tiukka, jos ajattelemme käsitteitä toisiaan poissulkeviksi kuten nykyään yleisesti tehdään.

Sama havainto Jani Kaaron kanssa vuosien varrella. Neuroottinen yritys tehdä maailmasta täydellisen voi päätyy päinvastaiseen tulokseen. Jani Kaaro: “Nykyään jokainen päivä on mielenterveyspäivä ja se voi selittää nuorten mielenterveysongelmien epidemiaa. Jos nuoria koko ajan kannustetaan kiinnittämään huomiota ahdistaviin asioihin, onko ihme, että he ovat niin ahdistuneita.”

Ennenkin on iloittu liian aikaisin kun on huomioituu vain sopan särvintä.  >>Maailma on siirtymässä uuden energiatalouden aikaan. Pitääpä käydä tarkemmin läpi.

Julistamiseen voi liittyä keljun-paljastava ’puhe mistä puute’- mekanismi. Tiedämmehän, että ihminen voi kehittää sijaistoimintoja. Puhe voi tulla sen tilalle mitä ei saa aikaan.

Minkänimistä sadonkorjuujuhlaa Ankkalinnassa vietetään? (Vastaus nurinpäin) irkääK!

Sama kaveri kysyi myös kantani lupiineista. En vaivaudu kitkemään, koska ilmastomuutoksen keskellä alkuperäislajikkeiden suojelemista tuntuu vitsiltä. Pikemmin voidaan olla joskus jopa tyytyväisiä, että edes jotain kasvaa, kuten lupiini (typpikasvi). Hän laittoi myös tiedon “Islannissa sitä istutetaan nyt tarkoituksella, metsänistutuksen yhteydessä, ja sikäläiset metsänhoitajat väittävät, että se lopulta syrjäytyy kun metsän sukkessio etenee”

Kaveri huomautti mun poleemiseen päivitykseen, että “Joidenkin ilmastotutkijoiden puolesta pitää kuitenkin sanoa, että tutkimuksen lisäksi he tekevät myös jotain (muutakin) konkreettista.
Esimerkiksi Jason Box, istuttaa puita Grönlantiin”. Totta, kärjistin asioita (ja oli tarkoituskin, jotta ei muodostuisi liian tuuditautuva tunnelma). On toki hyvä istuttaa puita, mutta se ei johda kestävään elämäntapaan. Se on oireiden hoitoa ja tapahtuu useimmiten vinoutuneen teollisen kulttuurin antamin työkaluin. Niin kuin näiden sanojen kirjoittaminen tietokoneella. Tulin kyllä juuri pellolta.

Syventävä kirjoitus oman käden oikeuden ja kansalaistottelemattomuuden eroista. >>Omankädenoikeus

Sana on maljakko

Järkiperäisyyttä korostavalla kulttuurillamme on hieman suppea suhde kieleen ja korostaa ensisijaiseksi sanojen informatiivisen puolen. 30 vuotta sitten pidin pitkiä luentokiertueita ja ihmettelin ihmisten tapaa kuunnella niitä. Omasta mielestäni luentojen painopiste on selvästi faktapohjainen ja looginen. Monet kuuntelijat sen sijaan tuntuivat antautuvan mielenmatkalle. Jälkeenpäin he pitivät sitä hienona luentona mutta faktat olivat kadonneet mielestä. Pidin vuoden tauon miettiäkseni luentojeni luonnetta. Minussa vahvistui tunne, että sanat toimivatkin toisinpäin kuin bittivirta. Käyttämällä sana ”pannukakku”, kuuntelija yhdistää sitä elämänsä aikana nähtyihin pannukakkuihin. Hän vain täyttää sanojani omilla merkityksillään.  Hyvä puhuja voi asetella sanojaan johdattelevasti saadakseen aikaan suggestiivisen vaikutuksen. Teko voi olla hyvinkin manipulatiivinen tai sitten mielen solmuja aukaiseva.

Ystäväpiirissäni on kristittyjä, jotka aina välillä kehottavat minua lukemaan raamattua. Olen usein vastannut, että lukemalla raamattua löydän harvoin pääni sisältä kovin uusia ajatuksia. He eivät voikaan hyväksyä selitystäni, koska raamattu ei olisi kovin pyhä kirja, jos sen sisältö on lähtöisin meistä itse. En tiedä kovin tarkkaan mikä kielen tiedollinen ja suggestiivinen suhde olisi. Rivien välissä puhumisen katsoisin melko puhtaasti manipulatiivisena pyrkimyksenä.  

Ehkä jotkut ovat jo aavistamassa, minkälaisen kirjoitusprojektin olen aloittanut. Pehmeämmän laskun toivossa tulen julkaisemaan pieniä murusia siitä etukäteen. Teema on ehdottomasti vaikeimpia, joihin olen tarttunt. Työotsikko on

Pimeä valta – vallankäyttö hyveellisyyden varjossa

Se, mitä hyvin alkaa, murenee.

Aatteiden sisäinen korruptio – nykyvaihtoehtoisuuden kritiikki

Kiinnitän hyvin paljon huomiota sanoihin, elkeihin ja ilmeisiin. Fyysinen viestiminen tuntuu jääneen vähän taka-alalle nykyisen somemaailman feikkiviestinnän paineesta. Silmiin on kuitenkin pistänyt, miten tiettyjen aktivistien ihmismielen kontrollointitavoitteisiin on hivuttautunut vaatimus olla ’kategorisoimatta’. Sitä esitetään osana ihmisen itsemääräämisoikeutena ( kuten hallintaoikeus tietoon ja kuvaan ). Eli en saa päätellä mitään ihmistuntemukseni pohjalta vaan minun on kysyttävä sinulta suostumusta siihen, millaisena minä saan sinua nähdä.  Uskomatonta, mutta ymmärrettävää, jos meidän identiteetti koostuu enää nettipäivityksistä.

Mitä miä tähän sanoisin? >>Joukko tutkijoita varoittaa ilmastokriisin arvaamattomasta uudesta vaiheesta Lisääkö tutkimuksia tarvita? Ovatko tutkijat tehneet osansa tutkimalla ja varoittamalla? Se on kuin oppositiosta huudetaan. Helpohko homma. Heidän vieraantuneisuus elämästä on siinä, että he ovat nörttejä, jotka etsivät tekniikasta ratkaisuja ja he rakastavat tekniikkaa niin kovasti, että he eivät huomaa että he istuvat samalla oksalla mistä haluavat tuupata toisia alas. Enemmän itsekritiikkiä, kansan kynttilät! Mikä mullistus se olisi, jos tuhannet tutkijat menisi hyvinä esimerkkeinä viljelemään, lannoittavat huussinjätöksillä ja kehittäisivät käytännön tapoja, miten ihmiset viihtyisivät maalla heidän kanssaan. Te ette kumminkaan ratkaise ne isot rakenteelliset ongelmat, joilla perustelette erityiseasemanne niihin ihmisiin verrattuna joilta odotatte ilmastotekoja ja luopumista. Fossiilittomassa alkutuotannossa on se tosipaikka ja tosipulma ratkaistavaksi. Jos on niin katastrofaalista, tehkää luovia avauksia. Kokeilkaa jotain, mitä ette tähän saakka kokeilleet! Samaa koskee luonnosta huolestuneita mielenosoittajia. Anteeksi taas kerran suorista sanoistani. Mutta jos ihmisen vallitseva piirre on luistaminen, niin tehdään sitä sitten rehellisesti ilman selittelyä.

Tämä on sitten vuoden suurin yksitäinen projekti: melkein valmis leivinuuni, oma suunnittelu. Dokumentaatio tulossa.

Rivien välinen viestintä

Miltä tuntuu olla tekemisessä ihmisen kanssa, joka ei luota sinuun? Sanojen tasolla hän käyttäytyy moitteettomasti mutta kaikki sanojen painotukset, eleet ja ajoitukset eivät käy yhteen sanojen viestin kanssa? Koen, että olemme säädelleet sanojen käytön niin tarkaksi että seurauksena olemme pakottaneet viestit lisääntyneesti rivien väliin. Jos pyydän sinulta keskustelua yhteistyömme ’arvopohjasta’, on todennäköistä etten luota luonteeseesi (voin toki väittää muuta jäämättä kiinni). Jos otan keskusteluun mukaan tukihenkilön sekin on rivienvälinen viesti niin kuin sitoumuksien vaatiminen. Oletus on, että olet kuin villi eläin, ellei sinua tehdä vaarattomaksi. En väitä, ettei tukihenkilöitä ja arvokeskusteluita välillä tarvittaisi, mutta käytäntö on räjähtänyt käsiin ja osin siihen on sekoittunut vallankäyttö ja kiristys. Kehitys kiihtyy, koska se synnyttää neuroottisuutta joka taas vaati lisää vakuuttelua.

Ajan ilmiöksi näkisin nousevan asenne, että osa ihmisistä alkaa luovuttaa yrittämisestä kun’ ei mikään riitä’. Se on huono juttu yhteiselon kannalta. Kapitalismi ei ole puhdasta kaupallista kilpailua. Kapitalismikin on siirtynyt piilopaikkoihin ja kilpailuttaa nykyään hyveellisyydellä ja vaativuuden asenteella. Olemme ihmislaatutietoisia.

Lapsen hoitaminen on helpompaa kuin dementoituvan vanhuksen, sillä lasta voi lahjota tikarilla.

Asioiden vastustaessa on hyvää tarkkailla vaaraa tulla samankaltaiseksi vastustajansa kanssa.

Iän karttuessa joudun tottumaan siihen että tiedän paremmin, mikä utopistinen pyrkimys toimii ja mikä on tuhoon tuomittu. Nuorempana se oli arvailua.   

Kannattaa puhua paljon, sillä olemme suurimman osan ajasta hiljaa – ennen syntymää ja kuoleman jälkeen.

Meillä on tapana todeta, että kritiikki voi kohdistua vaan asiaan eikä henkilöön. Arvelen, että tämä erottelu on vain teoreettinen tavoitetila, jota psykologisesti on enimmäkseen mahdotonta kokea. Ajatus tasojen eroteltavuudesta tuntuu kumpuavan jostain valistusfilosofian ajalta, jossa alettiin erottaa järjen ja tunteen sekä kehon ja mielen toisistaan. Se oli sen ajan edistyksellisyyttä mekanisoida ihmisen olemusta. Meidän vieraantuneet käsitykset ihmisestä eivät välttämättä ole vasta nykyisyyden perua.

Anarkistin mietteitä säännöistä

Perinteisesti anarkistit suhtautuvat epäluuloisesti sääntöihin. Miksi? Syy ei ole se että säännön tarkoitus olisi huono, vaan että säännöllistämiseen liittyy ongelmia, jotka voivat saada aikaan jopa päinvastaista kuin mitä oli tarkoitus.

• silloin kun julistetaan (peri)aatteen, se väistämättä ohjaa huomiotamme itseensä ja alamme verrata tekemisiämme aatteen vaatimuksiin. Tällöin itse tilanteen havaitsemiseen jää vähemmän varaa. Tapaamme toimia saa kaavamaisia piirteitä, jotka kasvaessaan voivat ajaa meidät erilleen tosiasioista.
• aatteet luovat ylärakenteita ja sosiaalista byrokratiaa, jolla on hintansa. Joskus se on hyvä, useammin siitä on haittaa.
• kapinalliset kansanliikkeet kääntyvät alussa (muita kuin omia) sääntöjä vastaan, koska ne rajoittavat niiden toimintaa. Vakiinnuttua liikkeet alkavat luoda ja turvautua sääntöihin.
• aate on helposti opetettavissa, tilannetajua on vaikeampi oppia

Ihmettelen, että nykyanarkistit ja – aktivistit ovat niin innokkaita sosiaalisiin metodeihin ja säännöstelyyn. Mitä abstraktimpi, sitä parempi. Anarkismiakaan ei kannata ottaa liian vakavasti.

Puhuminen ihmisen vieraantumisesta maailmasta ei ole ongelmallinen juttu, jos ei menee yksityiskohtiin.

Nykyihmisen suhde työntekoon on melko hedonistinen. Jos ylipäätään ei pidä työntekoa ihmisoikeuksien vastaisena, laitetaan liuta ehtoja. Se ei saa tuntua pakolta, pitää olla mukavaa, sitä saa keskeyttää milloin vaan. Ei hikeä, väsymystä, ponnistusta eikä pölyä. Työstä vieraantuminen tarkoittaa, että ei osaa kokea miksi sitä tekee eikä viedä mielen sen luokse. Työinnottomuus tarkoittaa myös sitä, että jonkun muun pitää hoitaa elämää ylläpitävät hommat ja nostaa perunat sateessa. Asenne ei eroa millään tavalla asenteesta, josta puhki- tiedostava kansalainen syyttää menneitä sukupolveja siitä, että he suhtautuivat luontoon heidän omaisuutena. ”Asiat ovat minua varten”-asenne muuntuu alati ja piiloutuu suojarakenteisiin, mistä sitä ei löydy. Piilopaikat ovat etenkin ihmisyyden aatteet, joita siten välineellistetään kunnes niille kehittyy huono sivumaku.

Sanellakseen ehtoja, ihmisen mieli kykenee menemään hyvin pitkälle. Jopa sairastumiseen saakka.

Kerronpas setämäisesti, miten 1980-luvulla rauhanliikkeessä yhdistyi kansalaistottelemattomuus (kasarmien tukkiminen ym.) pitkiin ihmisketjuihin. Siitä ajasta shokki-kulttuuri on sittemmin vallannut tilan. Tuli muuten kaunis ajatus tuoda esille maailman ohutta elämänlankaa. Kehrätään villalankaa ja viedään langanpään länteen tai itään, maanrajojen yli, jokien yli ja vuorien ylityksissä voi käyttää ehkä rauhallisen droonin hyväksi. Olen arvioinut, että olen kehrännyt ainakin 500 km lankaa. Tarvitaan vain 80-kertainen määrää päästääksemme maailman ympäri.

Sitten kun päästään ympäri, alkaa neulominen.

________________________________

Vedin tämän postauksen takaisin sillä odotin ymmärtämätöntä palautetta mielenterveyteen liittyvistä kohdista. Samana päivänä nousivat otsikkoihin Elokapinan sisäiseen foorumiin ilmaantuneet väkivaltafantasiat. Niinpä päätin laittaa teksin takaisin. Jos käyttää tempauksissa vahvaa symboliikkaa, on niitä ihmisiä joilla menee överiksi. Psyykkeessämme veri ja veren symboli ovat aivan toistensa vieressä.

Eduskunnan maalaustalkoista

Ihmiset ovat keskenään tehneet sopimuksia, jotka tekevät yhteiselosta helpomman. Väkivalta ja varkaus esimerkiksi ovat tarkkaan säännösteltyjä tai arkikäytössä kiellettyjä. Poikkeusoloissa niitä hyväksytään, muttei varsinaisesti sallita, kuten hätävarjelussa. Laki on jäykkä eikä jokaiselle teolle löydy vastaava pykälä, joten lain soveltamisessa tarvitaan tulkintaa ”lain hengessä”.

Elokapina ja aktivismi pitävät ympäristötilaa riittävän vakavana hätätilanteena voidakseen ottaa käyttöön hätävarjeluun varatut poikkeuskäytännöt.

Silloin kysytään, onko hätävarjelun liioittelusta kyse. Rajanveto on vaikeaa jo ihmisten välisessä tappelussakin. Aktivismin ajamissa aiheissa on liki mahdotonta punnita toiminnat odotettavissa olevaan hyötyyn. Tässä kohtaa kritisoisin aktivisteja huomattavan kapeasta ja lyhytnäköisestä harkinnasta. Sillä, joka rikkoo lakia. pitäisi olla suurempi vastuu perustella tekojaan kuin ihminen, joka niitä noudattaa (sekä tekeminen että tekemättömyys ovat vastuullisia päätöksiä).

Kansalaistottelemattomuuden muistilista  

• ensinnä: onko lain rikkominen todella tarpeellinen? Sen pitäisi olla hätäkeino, jos lievempiä vaihtoehtoja ei ole. Toiseksi: onko aikaansaannos suhteessa aiheuttamaan haittaan. Vaihtoehtojen etsiminen eikä seurauksien arviointi en ole koskaan nähnyt aktivistien ykkösponnistuksena. Metsäkoneen pysäyttäminen suojelualueella on verraten ymmärrettävä teko. Symbolirikkaitten tempauksien vaikutukset ovat moninaisempia.
• malliesimerkki: avaako teko ehkä liian kevyesti portti muuhunkin oman käden toimintaan? On muita ryhmiä, jotka priorisoivat maailman kohtalon pulmat toisella tavalla kuin Elokapina. Onko suotava, että vaikka uskonnon nimessä aletaan rikkoa lakeja?
• teko voi olla faktisesti perusteltu mutta voi olla psykologisesti tuhoisa. Sen seuraukset hyvät päämäärät voivat eskaloitua vaikka sisällissodiksi. Ihmisen mieli on otettava huomioon, vaikka se usein jarrutteleekin muutosta. Haluammeko keskitysleirejä opettamaan ihmisille ilmastotekoja?
• aktivismin keinot menettävät tehoaan mitä useimmin niitä käytetään. Sille tielle lähtiessä on todennäköistä, että pitää lisätä kierroksia. Vaikka ryhmä sitoutuu väkivallattomuuteen, se ei estää ihmisiä erkaantumista ryhmästä ja käyttämään kovempia otteita.
• kansalaistoiminnan lain rikkominen pitäisi päätyä paluuna sopimuksien piiriin. Performanssiin kuuluu tavallaan eheyttävä lopetus (katarsis). Aktivisteilta (henkinen) jälkisiivous yleensä jää hoitamatta.
• Vaikka tempauksien tarkoitus on herättää ajattelua, vaikutukset saattavat pesiytyvät enemmän primitiivireaktioiden valtakuntaan. Vaikka jotkut alkavat ajatella jotain uutta, isossa arjessa vahvistuvat toiveajattelusta huolimatta helposti polarisaatio ja vihan ja epätoivon tuntemuksia.
• Aktivismin näkyvyys antaa usein illuusion muutoksesta. Muutos itse on vuosikymmenten pikkutarkkaa puurtamista. Viha rikkoo muutoksen moottorin pidemmän päälle.   
• Vahvistuuko demokratiaa aina kansalaistottelemattomuuden kautta?

Nuorempana olin innokkaasti tottelematon, sillä en ajatellut tällaisia asioita kuin vasta nyt. Sovellamme Gandhilaisia ajatuksia kansalaistottelemattomuuden oikeutuksista heppoisesti asioihin, jotka eroavat luonteeltaan tuntuvasti Gandhin ajan tapahtumista. Silloin häämötti onnistuminen. Ilmaston suhteen meitä odottaa eriasteisia epäonnistumisia (tätä ei haluta mainita, koska silloin menetetä liikkeelle paneva toivon voima). Aktivismin tunnepulssin kautta toimiminen on populismia sekin. Vahinko voi olla mittava. Epävarmoina aikoina ja ilmastoahdistuksen keskellä on paljon ihmisiä, joiden mielenterveys horjuu. He voivat väärässä paikassa ja väärään aikaan provosoida kärjistyviä tilanteita yhtä lailla kuin tulla provosoiduksi. Liike siirtyy vainoharhaisempaan tilaan provokaattorien (agent provocateur) pelossa. Luonteeltaan vaikeimpia aktivisteja ovat ns. super-radikaalit. Ryskettä riittää, mutta he ovat ensimmäisinä lähtemässä uppoavasta laivasta – kun ei ollut kunnon meininkiä. Pidän mielenterveyden vaalimista yhtä tärkeänä kuin ekologisia tavoitteita. Tämän hetken aktivismilta puuttuu sosiaalinen ymmärrys ja siksi se kulkee eskalaation stereotypiaa.  

________________________________

Totalitarismin vastustaessa kannattaa kiinnittää huomiota ruoan merkitykseen. Hyvinä aikoina ruoan saatavuus on itsestäänselvyys, mutta huonoina se on niin kuin hammassärky: se pistää nöyräksi.

>>Kolme totalitaarista ruokakulttuuria . Kirjoituksessa mainitaan, että keskiajan ruokavalio perustui viljaan. Sitä on varmaan tutkittu, mutta panee minua hieman ihmettelemään mm. työtalouden kannalta. Luulisin, että painotus olisi enemmän kasviksien puolella.

Luennoidessani yli kolmekymmentä vuotta sitten kulttuurimme luontotuhoisuudesta, välttelin tehostamasta esitystäni käyttämällä synkkiä ennustuksia maailman lopusta. Tunsin kyllä voimakasta houkutusta siihen, mutta siellä, missä muut vähättelivät luonnon tarpeita, aihepiirin ”vasta”tunteistaminen tuntui silti epäeettiseltä.

Identiteettipolitiikasta puhutaan, mutta vähemmän siitä mitä tekee identiteetin. Luultavasti samastuminen johonkin. Me haluamme ajatella itsestämme, että olemme itsenäisiä ajattelijoita. Tiedän, että ihminen voi kallion reunalla flirtailla ajatuksen kanssa, että voisi hypätä vain osoittaakseen itselleen, että hän kykene vapaaseen päätöksentekoon. Jotenkin välillä tuntuu, että itseään etsimisestä on tullut vitsaus, tuhoon tuomittua harhailua.

Elokapinallisisille ja aktivisteille: vaaditte ilmastotekoja, tehkää ilmastotekoja Ryhtykää ajamaan alas fossiiliriippuvuutenne, viljelkää ja näyttäkää toteen vaatimuksenne toteuttamiskelpoisuutta.

Filosofi ei voi olla luotettava ihminen, koska vapaa ajattelu ei tuota ennakoitavissa olevia tuloksia.

Veikkaan että ihmisten poliittinen kanta muodostuu enimmäkseen sen kautta, millaisten ihmisten seurassa viihtyy ja kokee turvallisuutta. Aatteet tulevat perässä. Heimoajattelua. Tämän on erityisesti aktivistien muistettava.

Tässä tapahtuu tätä ikävää hivuttautumista kohti yhtä totuutta. >>Velvollisuuksiensa välttelijä

Emil Kastehelmi on muistaakseni kirjoittanut myös ymmärtäväisempää tekstiä. Sodan seuraaminen ammatikseen todennäköisesti kaventaa ajattelun ihan luonnostaan. Aika pahaa on tämä väite: “Velvollisuuksiensa välttelijä hyväksyy sen, että muut voivat pahimman sattuessa vuotaa verta hänen puolestaan. Hän, joka välttelee velvollisuuksiaan antamalla esimerkiksi kutsunnoissa väärää tietoa terveydentilastaan, on valmis katsomaan sivusta muiden kärsimystä, koska asettaa itsensä kaiken ja kaikkien yläpuolelle.” Luonto ei vaan ole rakennettu sellaiseksi, että kaikkien munien pitäisi olla samassa korissa. Olen varma itsestäni, että olen yleishyödyllisesti arvokkaampi järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla. Niiden, joita Eemelin kirjoitus koskee, olisi hyvää pohtia rehellisesti omaa roolinsa rauhan rikkoutuessa.

Suomi käynnisti ydinhankeita Rosatom:in kanssa sulkemalla silmänsä realiteeteilta. Asennevelttous jatkuu valtioterrorismia harjoittavan Israelin kanssa. Daavidin lingosta tulee todennäköisesti moraalinen riippakivi, joka tekee Suomelle vaikeaksi vaatia poliittista ryhtiä muilta mailta.

Mistä valtavirrasta poikkeavat ajatukset kumpuavat? Luonnollisten edellytyksien, luovuuden ja assosiatiivisen ajattelun kyvyn lisäksi koen keskeiseksi tekijäksi kaikenlaisen riippumattomuuden. Tämä muistuttaa Aristoteleen peräänkuuluttaman päättäjän, joka vain vapaana arjen huolista pystyy tekemään viisaita päätöksiä yhteisen hyvän puolesta. Päätin aika varhain, etten kuormita aivojani elämälle toissijaisilla asioilla. Järjestin jo kaksikymppisenä elämäni kauemmas rahatalouden rönsyistä. En ole koskaan maksanut vuokraa, sähköä tai vedestä. Olen täyttänyt yhden veroilmoituksen Saksassa ja yhden Suomesta. Se saa riittää enkä niiden kieltä edes ymmärrä. En ole käynyt palkkatyössä. Ei ole ajokorttia ja huolehdin siitä, että perintö menee minulta ohi. Riippumatta siitä, miten siihen moraalisesti suhtautuu, tilanne sallii ajatella asioita vapaammin kuin sosiaalisesti tai ekonomisesti sidoksissa oleva ihminen. Olen ollut vapaa jakaa ajatuksia ja työtä, koska en tarvitse veloittaa työstäni. Tiedostan, että olen harvinaisen vapaa ajattelija, jonka väkevimmäksi ajattelun rajoitteeksi jää pelko sosiaalisesta rangaistuksesta. Sen saankin tuntea säännöllisesti yllättävältä taholta: sananvapauden, tasavertaisuuden ja moniäänisyyden portinvartijoilta. Tämä on meidän yhteiskunnan suurimpia ihmeellisyyksiä, joita pystyn nimeämään – jo kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tunnen monia, jotka äänekkäästi vaativat turvallisia tiloja mutta ovat ilmeisen tehokkaita luomaan sosiaalista turvattomuutta. Tuo ei taida olla sattuma. Siihen kytkeytyy dikotomisen todellisuuden luomistapa. Silloin kun keksimme tasavertaisuuden tulemme luoneeksi samalla käsitteen epätasa-arvosta. Tai se, että varas ensimmäisenä epäilee toisia varkaudesta.

Koska ihminen etsii vaikutusta sanoilleen, hän on altis käyttämään niitä ylimitoitetusti. Mietin trauma-sanan käyttöä. Sanotaan, että sotakokemukset heijastavat kolmanteenkin sukupolveen. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa meidän suvussa. Äitini veljekset kuolivat hänen ja hänen äitinsä silmien edessä pommituksessa. Sen jälkeen hänen isänsä ei halunnut enää elää ja hänen äitinsä ei pystynyt olemaan enää iloinen. Äitini pani kaikki toiveensa uuden paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Synnyin veljeni kanssa kiiltokuvamaiseen perheidylliin ja saimme kuolleiden nimet. Äitini ajatteli, että hän lahjoitti isoäidille menetykset takaisin meidän muodossa. Veljeni ja minun tiet erosivat täydellisesti. Minä taisin päästä vapaaksi ja meidän lapset eivät tunnu jatkavan suvun surun. Veljeni suvunhaara tuntuu kopioivan äitini trauman eteenpäin.

BIOS-kaltaiasille järjestöille lempeästi: kannattaako asettua junaa vastaan, jos tulos on tällainen. Olisiko tehokkaampaa luopua tehosysteemin kuvitteelisesta iskukyvystä ja rakentaa sitä maailmaa, joka on kestävää juuria myöten. >>Ilmakehään kertyy metaania ennätysvauhdilla

Nykyään stressi oireilee minulla kaularauhasten kipuiluna. Saksassa on sanonta “Einen dicken Hals bekommen”, jolla tarkoitetaan suutumista. Tähän asti en ymmärtänyt kuvausta. 

On niitä Tee-se-itse tyyppejä, joille ura aukeaa varmasti (toisin kuin omavaraisille) >>Oma fuusioreaktori

Yliopistoreissun jälkeen tuli taas selväksi, että kokemus on tiedonlähteenä ylivertainen lukutietoon nähden. Kokemuksellisuuden ihannointiin kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella >>Suoraa toimintaa

Numeron ja vektorin välisen informaationtiheyden ero voi rinnastaa selittämisen ja kädestä opastamisen tehokkuuden eroon.

Reaktiivinen, ei syvällisesti perehtyvä kansalaistoiminta (melkein kaikki) kouluttaa systeemin järkähtämätöntä etenemistä samalla tavalla kuin somedata kouluttaa AI:ta. Ks  >>Toimintaharha 

Ei kannata odottaa toisten järkiintymistä, vaan …

Silloin “ennen”, kun ihminen sai diagnoosin, hän yritti selättää ongelman. Nyt diagnoosi tuo etuoikeuksia, joista voi olla tyytyväinen. Olotilan pysyvyyttää taataan arvovirityksillä moninaisuudesta ja tasavertaisuudesta. Niiden tarkoituksenhakuinen välineellistäminen sementoi yhteisöllisten resurssien väärinkäytön ja hukkaamisen.

Seurasin taas keskustelua, jossa ajattelija pitää itsestäänselvyytenä, että fyysisen työntekijän on elätettävä häntä. Työnjakokin kysyy suostumusta. Etuoikeuksien tarkastelu on erityisen kipeä asia niille, joita niitä on.

Mielenkiintoista. Ehkä 0.5% aivoistamme on jo korvautuneet muovilla >>Muoviaivo. Se antaa uuden näkökulman aivojen plastisuuteen.

Tähän yhteyteen sopii mainita, että minun vahvin vasta-argumentti uskontoa lyttääville kiihkotieteilijöille on se, että he eivät suostu ymmärtämään puheen vertauskuvallista puolta ja rivien välistä viestimistä. Siksi he supistavat uskontokritiikkinsä opinkappaleiden sanantarkkaan tulkintaan, josta löytyykin sitten epäjohdonmukaisuuksia. Näissä väännöissä on kyse arvovallasta eikä totuudellisuudesta vaan vallasta määritellä todellisuutta. Huomautan tämän ei minkään uskonnon puolesta.

Sanat ovat hankalia. Minkä tahansa asian maininta vie huomion muusta jota ei mainita. Siksi todellisen ja ”tasapainoisen” kuvan välittäminen muille sanoilla on lähtökohtaisesti mahdottomuus, koska aika eikä ymmärrys riittäisi kaikkien asioiden mainitsemiseen.

Olenko skitsoilija, jos tavalliset lauseet aukeavat epätavallisella tavalla? Lehtiotsikko ”Teini ryöstettiin hirveällä tavalla – Saaliiksi mitätön summa” haisee. Lauseessa minun mielestä luodaan suhteellisuutta kuvaavan yhteyden teon ja tuloksen välille. Kutsumalla ”hirveän teon ja mitättömän summan” epäsuhtaiseksi todetaan samalla epäsuorasti, että on toisenlaisiakin tilanteita olemassa, jossa suhtaisuus voisi olla ok. Suhtaudunko kieleen, joka on täynnä tajunnanvirtaa liian loogisesti? Suhtautumiseni puheeseen on vaihdellut vuosikymmenten aikana. Välillä kiinnitin huomiota enemmän rivien väliseen viestiin, toisinaan sanan tarkkuuteen.

Kosketus ja rukkasia

Nurinkurista on, että rauhantekijän pitää olla kiinnostunut konflikteista, voidakseen tehdä rauhantyötä. Konflikteja kauhisteleva tahtoo vain pois. Asianajaja pitää olla kiinnostunut rötöksistä ollakseen hyvä ammatissaan. Siksi puhtauden tavoittelijoiden on vaikeaa kerryttää työkaluja, jotka edistäisivät heidän toivetilaansa. He voivat vain elää niin kuin heidän annetaan elää.

Vaikeuksissa oleva ihminen tarttuu mieluummin lähellä olevaan huonoon pelastusrenkaaseen kuin kauempana olevaan parempaan.

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailtu miten luontaistalous toimii eri lailla kuin teollinen systeemi

:Limitetty ja rinnakkainen työnteko

Toistuva havainto on, että ihmisillä, joiden tavoitteena on ratkaista isot ongelmat, on usein vähäinen kärsivällisyys opetella pienet taidot, joilla isojakin ongelmia ehkä voidaan ratkaista.

Missä ne olympialaiset olivatkaan: seinä- vai seinejoella?

Meidän oli pakko luoda uskomus teknologian hallittavuudesta, jotta olimme voineet jatkaa teknologian haltuunottoa vakavista ja vääjäämättömisti realisoituvista riskeistä huolimatta.

Ennen ajattelin, että olen suhteellisen hyvä ihmistuntija. Nyt ajattelen, että vaikutan ihmisiin hieman stereotypisoivasti (kanavoivasti). Eli monimuotoisuus voi vähetä minun läsnä ollessani. Ei se välttämättä aina ole huono asia.

Jalkainfektioon liittyen: kokemukseni haavojen, myrkytyksien ja jännetulehduksien kanssa on, että (tietynlainen) liike ja jopa rasitus voi olla tärkeä ja hyväksi. Jos vain on mahdollista liikuttaa märkivää haavaa, verenkierto edesauttaa paranemista ja on parempi, että eritteet poistuvat kuin että koteloituvat sisään. Jännetupentulehduksen uhatessa hieron tulehduskohdan VIEREISET lihakset välttääkseni sitä, että lihakset kovettuvat vähentäen verenkiertoa. Liitän kaikkiin minun terveysohjeisiin huomautus, että vastuu on teillä. En voi tietää mitä teidän keho teille viestittää, miten te viestejä tulkitsette ja milloin kannattaa hakea apua. Uutisissa tuli tällainen tutkimus joka minua ei ollenkaan yllätä.  >>Syöpää tappavien valkosolujen määrä lisääntyi liikunnan aikana

Viimeksi taisin pahastuttaa joitain ihmisiä lauseella, että monilla aktivisteilla on aika ohut käsitys demokratiasta. Ei se ole nälvimistä. vaan muistutus siitä miten vakaumus voi haalistua jos sitä ei välillä haasteta. Samoin käy helposti uskovaisille. Jos olet syntynyt kristilliseen perheeseen, se voi tuntua siltä, että olet jo automaattisesti hyvällä puolella, jolloin kilvoittelu ja perehtyminen kristinuskon perusteisiin voi jäädä hataraksi. Muutenkin minusta on hyvä tapa perehtyä siihen mitä kritisoi yhtälailla kuin siihen mitä kannattaa.

Mielenkiintoista, miten herkäksi on muuttunut sanojen kirjaimellinen ja merkityksellinen suhde. Hienouksilla voi olla valtavia seurauksia >>Sodassa vai ei?. Juuri eilen kyllästyin erään keskusteluryhmän matriarkaatti/ patriarkaatti määrittelyyrityksiin, jotka luovat lähinnä sanoista riippuvaista todellisuutta.

Poisoppimisen matkalla ei löydy totuus raotun verhon takana. Sieltä löytyy seuraava kuvitelma. Riippuen mitä etsit, se voi olla vähemmän vääristynyt kuin edellinen. Matka on siis loputon ja tuntuu minusta silti hyvältä.

Mitä kaikkea unet tuovat mieleen. Piti ihan tarkistaa onko ”Humboldtin vyöhykkeitä” olemassakaan – ei näköjään pääni ulkopuolella. Unessani se tarkoitti sellaisia väyliä tai tiloja, joita pitkin yhteisö/ yhteiskunta voi muuttua säilyessään tasapainotilansa. Vaikuttaa käyttökelpoiselta. Nyt minua alituisesti askarruttava aihe sai viimeinkin ilmaisumuotonsa: missä kulkee Humboldtin vyöhyke?

Onko ryyppyputkilla juomatapana osin juurensa siinä, että ennen vanhaan viinaksia haettiin harvoin ja kaukaa kaupungista tai Alkosta? Silloin ostettiin varastoon ja sinne sitten pullo ei unohtunutkaan.

Julkisen anteeksi pyytämisen vaatimuksesta on tullut erittäin ikävä vallankäyttön muoto. Ei riitä, että ihminen puhu eri tyyliin kuin aikaisemmin, vaan hänen on suoritettava puhdistusseremoniaa, jolla hänen on sisiliskon lailla katkaistava omakätisesti osan itsestään, palasen kehityskulustaan . Ihminen joka on puhunut vuosikymmenen sitten halveksivasti naisista eikä nyt enää, on ehkä vain oivaltanut tehneensä ikävästi ja korjannut käytöstään. Siinä kaikki. Takanapäin tehty ikävä on jo uponnut kuulijoihinsa ja anteeksipyyntö asianomaisilta on parantava teko. Mutta vaatimus julkisista irtisanoutumisista kuuluu samaan lajiin kuin diktatuurivaltioiden harrastamat julkiset teloitukset varoittavina esimerkkeinä. Jos ihminen puhuu erilailla nykyään kuin ennen, ei ole takeita, ettei hän valehtelisi. Vielä vähemmän takeita ilmaisun puhtaudesta on kiristetyistä anteeksipyynnöistä hirttosilmukan edessä. Kehitys on huolestuttava ja harmikseni totean, että sosiaalinen teloitusmetodi on erityisen ahkerassa käytössä vihervasemmiston puolella. Juttelin puolisoni Marian kanssa, millaisia asioita olen laukonut 20 vuotta sitten. En ollut uskovani korviani enkä muista edes puoltakaan puheistani. Tilanteeni silloin oli tosi vaikeaa monella tavalla. Pelkäsin haavoittuvani lisää. Sanojeni takana ei ollut minun mielipiteeni vaan olin reaktiivisessa tilassa. Se oli sen ajan hölmöys josta olen toivon mukaan päässyt eteenpäin. Uusia virheitä tulen tekemään, joita ihmettelen 10 vuoden päästä. Epäilen, ettei eläminen jatkuvassa anteeksipyyntötilassa ole mahdollista ilman karmaisevia sivuvaikutuksia. Kaksikymppisenä en tiennyt sitä. Nyt tiedän, koska olen nähnyt ihmiselon pidempiä aikavälejä. Näen samanlaisia kehityskaareja Halla-ahon vaiheissa: ihan asiallisia pohdintoja nykyään >>”Läsnäoloni ärsytti osaa ihmisistä”. En minäkään enää usko joukkovoiman viisauteen. Uskon paljon enemmän siihen, mitä nykyään teen.

Toimintaelokuvien suosio on minulle aina ollut arvoitus. Luulen kuitenkin, että se ei välttämättä johdu yksinkertaisesta mieltymyksestä väkivaltaan ja jännitykseen. Näissä elokuvissa elämä on halpaa ja se helpottaa katsojan kipuilua oman kosmisen merkityksettömyyden kanssa. Käytän usein ilmauksen ”ihmisen merkityksellisyyden tunteesta” mutta oikeammin pidän elämän mitattavuuden merkitys-merkityksettömyyden akselilla melko kelvottomana. Todellisempi  elämäntunne on ehkä se, tunteeko ihminen olevansa sujut elämänsä kanssa vai ei.

Vanhasta Parnassosta poimittu lause: “Hänen maailmastaan puuttui jotain merkittävää eli se osa historiaa, joka on peitetty ideologisella valheella.” Hyvin muotoiltu ja vahva lause minullekin, joka on edelleen matkalla pois ideologien silkinpehmeästä syleilystä. Jos sellainen vain on mahdollinen ihmisaivoille.

”Ilmaisia lounaita ei ole olemassa”. Ei sitä tarvitse mieltää kyyniseksi lauseeksi. Se on varteenotettava näkökulma sielläkin, missä vallitsee hyvätahtoisuutta. Ilmaisen aterian hintalappu on vain niin salamyhkäisesti kateissa, ikään kuin sitä ei olisikaan.

Juhannuspuhe

Monet pitävät globalisaatiokehityksen ongelmallisena. Niin se kyllä on. Kaupankäynti kuluttaa resursseja ja informaatiovirrat saavat vaarallisen isot ihmismielen massat liikkeelle. Mutta miten parjattu kehitys yhä isompiin kokonaisuuksiin lähtee alkuun? Siitä, että haluamme verkostoutua ja saada lisää näkyvyyttä, järjestäytyä saadaksemme valtaa, kuunnella kaukaista musiikkia ja lähteä matkoille. Kaikki kannustimet viittaavat aina vaan isompien kuvioiden suuntaan. Antiglobalistin on pidettävä kynsin ja hampain kiinni ruohonvarsista, mullasta ja pikkukylästään. Hänen on syrjäydyttävä vapaehtoisesti alueellisesti ja sosiaalisesti ja antaa uraputken hyytyä. Hänen on opittavaa taas rakastamaan pieniä asioita kuten Juhannuksenviettoa saunassa, lasillinen kotikiljua kädessään, aamukajoa odottaen. Skol!

Opiskelijatehtävä: valmistele tällaista puusta.  

Poimittu, ei oma ajatelma mutta toistamisen ja muistamisen arvoinen: “Katleena Kortesuo sanoo, että tilanne on hyvin klassinen. Kun jokin asia osuu omiin ennakkoluuloihin, omat epäilykset ollaan hyvin valmiita sanomaan ääneen. Jos taas tilanne on omien ennakkoluulojen vastainen, on tyypillistä haluta tutkia asia rauhassa. Tämä koskee Kortesuon mukaan kaikkia ihmisiä.”

Jos haluaa hallittuja ja isoja rakenteellisia muutoksia, on tuotava lähtö- ja tavoitetila mahdollisimman lähelle toisiaan. Sen jälkeen muutos toteutuu pienellä hypyllä. Tämä on tuttu ohjelmoinnista mutta pätee nähdäkseni myös yhteiskunnallisissa tapahtumissa.

Minua pidetään suhteellisen sivistyneenä ihmisenä. Erehdys perustuu siihen, että pystyn hyvin tuomaan esille asioita, joista minulla on hutera käsitys. Sen jälkeen, kun sivistyksen taso vaikuttaa uskottavalta, voin kertoa asioista, joista tiedän ihan oikeasti jotain. Niillä toisinaan en olisi voinut lunastaa sivistyneen ihmisen maineen.

“Oma”-sanasta on tullut villitys. Tarvitaan sivareillekin >>OmaIntti -vastaavaa palvelua. Mikä olisi sinun kriisiajan toimenkuva? Uusia ajatuksia Omavaraopiston kautta? >>Omarauha

Jos pitäisi nimetä keskeisimmän piirteen ihmisen viisauden loppumiselle, se olisi ihmisen vaikeus hahmottaa milloin leikki loppuu. Ennakoimme hyvin vähän tulevia tilanteita, koska se tarkoittaisi nykyleikkien ja kokeilujen rajoittamista. Innovatiivisimpia fyysikkoja 100 vuotta sitten ei pidätellyt fakta, että ydinpommit voivat oikeasti sinetöidä ihmisen kulttuurin maan päällä.

Itselleni mullistava ajattelunmuutos teininä oli miettiä teon seurauksia ja tehdä niiden pohjalta päätöksiä – ikään kuin tulevaisuudesta käsin. Arvioidessani seurauksia realistisesti oli otettava huomioon omia heikkouksiani. Kieltäydyin aseista, koska tiesin sen olevan jokseenkin mahdoton päätös sotatilanteessa rintamalla. En ottanut ikinä lainaa enkä opetellut virallista ammattia, koska se olisi sitonut myöhempiä päätöksiä liikaa. Ajokortti tarkoittaa useimmille lisää mahdollisuuksia, minulle päinvastaista mielen korruptoivan vaikutuksen johdosta.

Toki on ihmisillä yksi syy tyytyä lyhytnäköisiin päätöksiin. Se on elämäntotuus, ettei kaikkea voi saada. Niinpä hyväksymme kompromisseja, jotka sysäävät meitä toisille raiteille, yhä kauemmas haaveistamme. Olen ymmälläni, etteivät sukuni ennustukset minun tuhoon tuomituista valinnoistani käyneet toteen.

Toimintojen siirtyessä lihasmuistiin, niistä tulee rutiineja. Rutiinit tahtoo meidän mielessä muuttua itsetarkoituksellisiksi, koska syy toiminnalle katoaa olemasta ilmeinen. Sellainen arveluttaa kriittistä ajattelijaa. Rutiiniksi päätynyt toiminta säästää aivokapasiteettia mutta on tilanteen vaatiessa vaikeasti purettavissa.

Delaware = tietoisuuden häivyttäminen? Kaatokänni?

En käytä enää narratiivi-sanaa. Sen käyttö on räjähtänyt ja silloin se kerää muita merkityksiä alkuperäisen merkityksen päälle. Alussa sana kuvaa, sen jälkeen se luo todellisuutta.

Onko tuttu ilmiö, että silloin kun erittäin ankarasti yrittää jotain, se saattaa mennä erityisen perusteellisesti pieleen? Sopivanasteinen rentous pitää olla, jotta puiden halkaisemisesta tulee hyvää. Henkisellä puolella arveluttaa usein, kun ihmiset haluavat erityisesti panostaa hyvinvointiinsa. Siihen keskittyminen tuntuu joskus enemmän suurentavan ongelmien kokoluokkaa kuin pienentävän sitä. Sattuipas löytymään tällainen tekstinpätkä. Minä kutsun ilmiötä “käänteiseksi psykologiaksi”.

(Tämä päivitys ei ehkä tuo esille ajatuksen kovin kirkkaasti, joten olkoon vain katkelma) Avoimessa yhteiskunnassa asiat ovat aina jollain tavalla epämääräisiä, keskeneräisiä ja alati muuttuvia. Se on seuraus demokratiasta, jossa monilla on mahdollisuus osallistua sopan keittämiseen. Tyytymättömyys on demokratian väistämätön seuralainen, koska yksilö tai eturyhmä jää yleensä aina kaipaamaan enemmän vaikutusvalta, hyväksyntää tai etuja muihin nähden.

Tyytymättömyys koettelee demokratiaa ja se on vain voitettavissa, jos ihmiset ymmärtävät, miksi he eivät voi saada kaikkea mitä haluavat vaarantamatta demokratian tarjoaman vapauden.

Ok. Tämä tuli nyt kuin koulun oppikirjasta pohjaksi seuraavalle askeleelle. Demokratian herkkä tasapainoilu käydään siinä, missä se on riippuvainen ihmisten tuesta mutta toisaalta ei voi myydä (hetkellisen) suosion vuoksi sen toimintaa ylläpitäviä rakenteitaan. Nykyvaltio on kuitenkin joutunut siihen tilaan, että se on tullut enenevin määrin kansanliikkeitä vastaan, joille tyytymättömyyden ylläpito on keskeinen toimintamuoto. Pidän tässä maailmantilanteessa tärkeänä, että kansan ja valtion välillä säilyy eräänlainen palomuuri, joka vähentää poliittisten toimijoiden mahdollisuuksia toimia populistisin keinoin kuten mm. Bolsonaro, Trump ja Putin. Tästä syystä kannatan päätöstä erottaa Prideä ja ministeriöiden toimintaa toisistaan >>YLE . Tämä tuottaa päänvaivaa vanhan anarkistin haaveille ruohojuurendemokratiasta. Olen huolissani julkisen päätännän kehityksestä populismin ehdoin. Siitä en ollut huolestunut 40 vuotta sitten.

En pidä valtiollista järjestelmää psykologisesti eikä ekologisesti kestävänä. Mutta tarpeellinen hajauttaminen en usko toimivan sen kautta, että annetaan populismin rikkoa nykytilan ja uskotaan, että hajaannuksesta syntyisi automaattisesti jotain hyvää. Vaihtoehto on rakennettava aktiivisesti ja siihen tarvitaan työrauhaa.

Tässä minusta oikeasuuntainen huomio Sanna Ukkolalta Naisjärjestö ratsastaa Valkeakosken hirvittävällä veriteolla . Hänellä itsekin on kyllä taipumus ratsastaa ihmisten hirvittävillä typeryyksillä. Kaikkien julkisten toimijoiden houkutus on suuri käyttää ihmisten tarvetta järkyttyä, inhota ja tuomita millon mistäkin. Somen makkaratehtaat auttavat tekemään hermokudoksesta uutta syötävää.

Huomattavan osan ihmisten kirjoittelusta näen sijaistoimintana tekemiselle juuri silloin kun toimintaa olisi tärkeämpi ja mahdollinenkin.

Vaikeinta on olla sisäsiisti. Olen materialisti.

En näe muuta vihreä siirtymää kuin yhteiskunnan pukeutuminen maastopukuihin.

Viidenkympin villityksen jälkeen saapuvat kuudenkympin tosiasiat.

Tulevaisuus värikkäämpi kallellaan

Aina välillä en voi välttyä tuntemuksesta, että lapset oppivat juuri nyt ne tavat, jotka he tarvitsevat tulevaisuudessa. Rujo käyttäytyminen kertoisi siitä, että huominen ei ole hienotunteisuuden paikka. Ikään kuin he aistisivat mitä tulemaan pitää. Voimmeko pakottamalla heitä kohteliaiksi muuttaa tulevaisuuden näkymiä? Näin päätelty syys-seuraus yhteys voi olla vain mieluinen ja ideologisesti väritetty toiveajattelu.

En pysty olemaan ystävä ihmisen kanssa, joka odottaa minulta jotain. Väsyn sosiaaliseen kaupankäyntiin.

Selitysskenaario miksi lännen kulttuuri on pahoissa vaikeuksissa

YK suojelee luonnonkansoja ja niiden oikeuksia olla olemassa. Tunnen dokumentaristin, joka on kuvannut UNICEF:ille Afrikassa. Hänen mukaan asiat eivät ole niin hyviä kuin miltä näyttää. Rakennetaan kouluja joihin johdetaan lapsia heimoista, jotka elävät autonomista ja ehjää elämää. Koulun jälkeen he haluavat opiskella lääkäreiksi kaupunkeihin. Yliopisto maksaa, työtä ei saa ja heistä tulee ihmisiä, jotka ovat pudonneet heimo- ja urbaanikulttuurin väliseen identiteettikuoppaan. Tähän äärimmilleen yksinkertaistettuun kuvaukseen on varmaan paljon sanottavaa, mutta se toimii vain introna seuraavalle ajatukselle.

Olemassa olevia kansoja ja kulttuureja ja uskonjärjestelmiä suojellaan, mutta niitä ei ikinä enää antaisi syntymään. Nähdään vanhaa shamanistista kulttuuria ehdottomasti säilyttämisen arvoisena (raaka-ainepankki, sieltähän voisi löytää yrttitietoa) mutta jokin kasvava uus-shamanistinen alakulttuuri ei saisi millaista armoa meidän kulttuurilta. Suomen kulttuurissa elää herännäisyys. Miten kävisi uudelle liikehdinnälle jos sellainen syntyisi? Siellä missä herännäisyys nykyään elää rinnakkaiseloa, jokin rinnalle pyrkivä saisi osakseen kaiken musta-maalaamisen, joka löytyisi.

Ja nyt tullaan salaliittoihin: minusta niissä ilmenee ihmisissä asuva ulos pyrkivä hengellisyys, joka ei ole tukahduttavissa. Suomen piispatkin tekivät selväksi, että he nojautuvat tieteellisyyteen ja se on muotoutuvalle hengellisyydelle silkkaa mahdottomuus, koska hengellisyys nousee sanattomista yhteyksistä ja on esikäsitteellistä. Miksi salaliittoteorioissa usein laitetaan tieteellinen maailmankuva mullin mallin? Siksi että se ei voi tehdä muuta ollakseen olemassa. Olen kirjoittanut ennenkin tieteen ja politiikan epäpyhästä liitosta ja olen samaa mieltä edelleen. Asiasta tulee vain vakavampi sen kautta, että arvelen sen olevan mukana lännen ja idän kärjistyvässä ongelmassa. Putin ja kumppanit hyödyntävät lännen tiedehegemonian patoaman hengellisyyden purkautumisen. Siksi monet salaliittoteoriat ovat kallellaan Putinismiin. Maailmansodan partaalla meidän on kiirehdittävä ajatella hyvin verkottuneesti jotta ymmärtäisimme mitä olemme tekemässä.

On pakko olla järkyttynyt. Jopa Putin on järkyttynyt. Ei ehkä näistä sadastatuhannesta muista tai sitten niistä sittenkin. Jokaisesta. Järkytystä varmuuden vuoksi, ettei olisi vähemmän järkyttynyt kuin hän, joka ei ihmettele, että vihan kylväjät saattavat kokemaan itse vihan hedelmiä.

Syy järkytystehtailuun arvelen olevan aktiivinen yritys pitää yllä pelisääntöjä ja vastustaa ihmisarvon halpeneminen. Tosiasiassa molemmat ovat jo rapautuneet ja ollaan luisumassa syvemmälle puheiden kaksoisstandardien valtakuntaan. Teeskennellään tunteita tavan vuoksi, poliittisin syin. En tiedä, voisiko olla toisin. Huono virtaus vie hyvätkin. Tilanne jossa Putinkin on järkyttynyt, haiskahtaa. Järkytysteatterin varjossa voi lavastaa tapahtumia ja luoda oikeutuksia teoilleen.

CMI toteuttaa rauhan neuvotteluita siellä, missä perinteiset tahot eivät enää pysty kohtaamaan. >>Politiikkaradio. Näen Omavaraopistossa samanlaisia piirteitä ja toivon, että jatkamme siinä hengessä. Tässä lisää syitä, miksi vain jonkin asteinen omavaraisuus voi tuoda vakautta rauhantyöhön, luonnonsuojeluun ja muuhun kansalaistoimintaan. >>Rauhanjärjestöjen tukien lakkauttamisesta. Pidän mahdollisena, että elämme parhaillaan valtioyhteisöjen romahduskauden keskellä.

Välillä on hyvä miettiä pelkojen ja niiden realisoitumisen välisiä suhteita. >>Koiriin liittyviä kuolemantapauksia

Maa- ja metsätalousministeriö tekee selväksi, että luonnosta huolehtiminen on muiden hommia. >>Vanhat metsät aiotaan määritellä niin tiukasti, että Etelä-Suomesta ei löydy suojeltavaa

Tapani lähestyä todellisuutta alkaa mututuntumasta. Tiedostettuna se menee tarkkailuun,  sitten yritään selittää ilmiötä ja luoda teorian. Ja sitten katson, mitä toiset ovat siitä ajatelleet. Vertailu paljastaa, onko ollut hyvillä jäljillä. Esimerkiksi lujuusarviot: Lujuustaulukko

Mahtavaa!

Lämittelyksi luentoani varten: >>LuotuUskomaan

Voi ei. Kuulin taas psykologi-terapeuttien puheita. Silloin kun puheilla pyritään johonkin, taidetaan puhua muunneltua totuutta. Voiko puhua ilman pyrkimystä?

Päivän mietelause: Aamun runo noin kymmenen vuoden takaa:

Laulut on laulettu,

sillä kirjailija on mennyt

maailman mukana

(siitä tulee jotenkin Madmax mieleen)

Vauhkoontuminen Tarja Cronberin seminaareista Venäjällä tuntuu ensisijaisesti sijaistoiminnalta sille, että meitä ahdistaa omaa neuvottomuuttamme toimia tässä tilanteessa selkeästi. Siinä tilassa on helpompaa lähestyä kysymystä suunnasta, mitä EI pitäisi tehdä. Pakko on olla jotain mieltä!  Mutta  olen liian epävarma, ollakseni jotain mieltä. Ainakin vielä.

Olen hieman kallellaan menettelyyn pitää yhteyttä ihmisiin, joilla ei välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Joskus se voi olla niiden ainoa jäljellä oleva reitti ulos pahanteosta. Jos nyt ollaan kovin (perustellusti) huolissaan siitä, miten Venäjä hyödyntää vierailevia julkiksia imagollisesti, suosittelen tutustumista Bertold Brechtin ajatukseen näytelmässä ” Äiti Peloton ja hänen lapsensa” (Nimi ei tunnu hyvältä, saksaksi ”Mutter Courage und ihre Kinder”). Siinä kuvataan, miten ihminen selittelee omia kyseenalaisia bisneksiään pahan kanssa, vaikka itsekin joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Vähän niin kuin ennen rajan sulkua oli ihmisiä, jotka rajan takaa toivat bensaa Suomeen. Selitys oli, että eihän niillä rahoilla ole mitään merkitystä Putinin sodassa. Pidän Brechtin näytelmän saksankielisestä otsikosta enemmän, koska ” Courage” käytetään myös sanassa ”Zivilcourage” – kansalaisrohkeus. Kyky olla rohkea silloin kun vaihtoehtona on jänistäminen. Sen sijaan pakon edestä, uho ja vaaralta ummistetuin silmin tai suurilla taustavoimin toimiminen eivät välttämättä osoita rohkeutta – ne ovat normaalitiloja. Rohkeutta ei voi matkia mutta siinä voi harjaantua. Rohkeuden takaa löytyy todennäköisesti vahva näkemys. Sitä näytää olevan mm. Jessikka Arolalla, Boratilla, Salman Rushdilla. Laittaisin ryhmään enemmin Michael Gorbatshovin kuin Putinin, joka toiminta tuntuu perustavan ensisijaisesti pelotteluun, lahjoittamiseen, egon ja muiden opportunismin hyväksikäyttöön.

Hämästelen ihmisten kykyä juhlia missä tahansa olosuhteissa. “Euroviisujen turvallisuustoimet: Tarkka-ampujia Malmön katoilla”.

Nykykoan: jos dinosaurus on hirmulisko, mikä on trinosaurus?

Mikä on Perussuomalaisten eniten vihaama lintu? Punatolkku.

Minulla ei ole yksiselitteinen kantaa valtiovallan rahaleikkausiin. Eikö se ole selviö tässä talousjärjestelmässä, että leikataan ensin koulutuksesta, ilmastomuutoksen torjunnasta, kehitysavusta ja kansalaisjärjestöjen apurahoista? Aktivismi, joka tukeutuu sellaisen rahaan, rakentaa hiekkalinnoja. Rahaleikkaukset voivat tervehdyttää kansalaistoimintaa. Toivottavasti se johtaa enemmän sisuuntumiseen kuin menetettyjen varojen perään raivoamiseen. Jälkimäinen reaktio on yleisempi ja siltä minusta puuttuu ajattelun kypsyys. Ajattelun ja resurssitietoisuuden tervehtyminen kehittää kansalaisyhteiskunnan ja pikemmin voi lisätä toiminnanvapautta. Sillä siitä vastuusta, mistä valtio vetäytyy, syntyy tarve itsesäätelylle ja uudelleen järjestäytymiselle. Minusta sinne on hienoa mennä.

Suvulleni olen ollut ikäni musta lammas. Näkemykset ovat rankanpuoleisia.  Veli uhkailee minua fyysisesti. Hoidamme Maria kanssa dementoituvaa äitiäni omavaraistalouden ja opiston lisäksi. En ole oikein työkunnossa. Mitä tekisin, onko vertaistukea?

Vuonna 1968 brittitutkija John Calhoun teki tunnetun rottakokeen tutkiakseen ylipopulaation vaikutuksia yhteiskuntaan. Kokeen nimi oli Universe 25. Tulokset olivat dramaattiset ja niitä on auliisti enemmän ja vähemmän tarkoituksenhakuisesti/ eettisesti käytetty poliittisesti, mikä on vanha sosiobiologiaan liittyvä ongelma. Rottakokeen eettisesti kavahteleva tulkinta välittyy tästä linkistä Kuvaus1 (jossa melko heikko lopetus). Vastaesimerkki löytyy linkistä Kuvaus2 (jonka kelpuutin suomenkielisyyden ja riittävän asiallisuuden vuoksi). Joka tapauksessa kokeen tulokset ovat häiritseviä ja minulle tulee mieleen kaksi päivitystä 50 vuotta sitten tehtyyn kokeeseen. 1.) Nyt meillä on some, joka lisää sosiaalista yhdessäolo, vaikka emme ole fyysisesti yhdessä ja 2.) Tekoäly. Voisin ajatella, että mitä enemmän arjen laitteet ja rajapinnat tekevät meistä riippumattomia päätöksiä, sitä enemmän meidän mieli kokee, että on jokin “muu” läsnä Se voisi lisätä kokemusta sosiaalisesta paineesta ilman, että olisi kyse ihmisistä.

Tämä on minulle itsestäänselvyys ja olen tehnyt omakohtaisia havaintoja aiheesta. >>Kädet ovat ajattelun jatke – mitä seuraa, kun käsillä tekeminen vähenee? Aina vaan sinnikkäästi automatisaation- ja nyt tekoälyintoilijat korostavat, miten ihmiselle on hyödyksi jättää tylsät rutiinit koneille ja keskittyä hyödyllisempään.Kyllä me tarvitsemme myös tylsiä käden töitä pysyäksemme terveinä! (Opistolla opettaneen muurari sanoi näin: kun joka päivä korjaat jonkun asian, kaikki tulee pikkuhiljaa kuntoon.) Me Ja kun on suurista linjoista puhe: >>Keskiajan tartuntatauteja ja koronapandemiaa yhdistää moni asia.

Näin unta Putinista. Pyöräilin kapeaa ja lumista polkua, jonka sivuissa kohosivat korkeat penkat. Vastaan on tulossa Putin pyörällä ja jommankumman on pysähdyttävä päästääkseen toista ohitse. Parikymmenen metrin päässä Putin menettää pyörän hallinnan ja tekee kuperkeikan kinokseen. Pysähdyn. Putin nousee takaisin pyörälle ja on aikeissa ohittaa minua. Minä pohdin, että nyt olisi harvinainen mahdollisuus tappaa hänet. Ankarasta pohdinnasta huolimatta astun sivuun ja päästän häntä kohteliaasti ohitseni. Sudenhetkeen sekoittuu palanen B. Traven kirjasta lainattua tekstiä:

”Pitäkö sääliä orjia? Pitääkö tuntea myötätuntoa sotilaita ja sotarampoja kohtaan? Pitääkö vihata tyranneja? EI! Ensin ovat olemassa orjat ja vasta sitten ilmaantuu diktaattori näyttämölle.”

Tämä on vahvaa tekstiä. Kaikenlaista luikertelee uniin, kun saan uhkakirjeitä sukulaiseltani. Ei ole valmiita toimintamalleja. Epävarmuus uhan luonteesta ja varteen otettavuudesta halvaannuttaa lähes työkyvyttömäksi. Pitääkö minun valmistautua mahdolliseen yhteenottoon vai varmistaa pakoreittejä? Mitkä ajatukset pohjustavat minkälaisia konfliktin polkuja? Kohtaamiseni juoni Putinin kanssa yllätti minuakin. Luulen tajunneeni uudestaan, että emme saa pahan rihmaston tuhottua repimällä itiöemiä pois maasta.

Kaikkialla pusketaan tunteita. Miten voimme infernaalisten uhkakuvien ja apokalyptisten tuhokuvauksien puristuksessa miettiä rauhassa mitä on tärkeintä? Media tunteistaa valtion leikkauksia. Enemmin tarvitsisimme mielenrauhaa oppimaan, miten tekisimme maukasta ruokaa yksinkertaisimmista aineksista. Tunteistaminen huonontaa kykyä ratkaista asioita. Haluaako media, että pysymme ameban ärsykevasteessa, jotta seuraava tunnepulssi lisää myyntiä? Ovatko ammattiliitot kiinnostuneet vihaisuuden viljelyn vähentämisestä? Ovatko lääkefirmat oikeasti kiinnostuneet terveydestä? Tunteistamalla kaikkea tulehdustilaksi asti varmistamme ihmisten ohjailtavuuden.  Tarvitsemme työ- ja mielenrauha tehdäksemme parasta mihin kykenemme. Muu on sitä laumanhenkeä, jonka puolesta en vitsi toimia eikä ole minusta tositilanteessa edes puolustamisarvoinenkaan.

Omavaraopisto on taas monivuotisen dokumentaatioprojektin kohteena. Näin esitteen ja esteettinen ulkoasu oli voimakkaasti puhutteleva, vaikuttava sekä vakuuttava.

Esteettinen vetoavuus toimii kuin portsari-sisäänheittäjä. Se voi sysätä ajatuksia liikkeelle mutta ei lähde sinun kanssa kovin pitkälle matkalle.

Esteettisestä kokemuksesta voi juopua, kuten rakastumisesta tai vihasta. Siksi sijoitan esteettisen hurmoksen primitiivireaktioiden seuraan. Jos ensireaktion laantuessa mielii matkalle, on rakastumisesta löydettävä rakkaus, vihasta ehkä soturiuden ja esteettisyydestä vakaumuksen.

Esteettisyyttä on helppo myydä kuin mitä tahansa energiajuomaa. Toivon dokumentista esteettisyyden lisäksi vähän valmennusta arkiseen elämään, jossa viljellään ja tehdään polttopuita vuosikymmeniä. Tavallaan saattohoitoa elämään.

>>Pitäisikö Ukrainan avuksi lähettää sotilaita? “Eniten kannatusta tuli ehkä hivenen yllättäen vihreistä.”

En ihmettele Vihreiden kantaa. Olen pannut jo monta vuotta merkille, että Vihreät (myös Euroopassa) vallan läheisyydessä hakevat uskottavuutta valtiojohtajina. Siinä tuntuu olevan tarve päästä pasifistisesta nynnyn maineesta. Toiseksi tekijäksi asennemuutokselle arvelen heillä olevan suhteellisesti suurempi hätä aatepohjan vajoamisesta kuin lähtökohdiltaan vähemmän idealistisilla ryhmillä. Pragmaattisia kysymyksiä ei ole riittävästi käsitelty ja silloin tartutaan olemassa oleviin malleihin. Minulla on lähinnä hätää katsella voimistuvaa sosiaalista reaktiivisuutta. Sellainen koettelee sivistystä.

Pieni lisäys: kriisit koettelevat ajatuksellisia kokonaisuuksia, koska ne vaikuttavat rakenneosien välisiin yhteyksiin. Jos rakennelma on läpiajateltu, kriisin vaikutus aatteeseen voi jäädä vähiin. Muuten osasten uudelleen priorisointi voi muuttaa aatteen palaset yhteensopimattomiksi – Vihreillä esimerkiksi ekologian ja maanpuolustuksen yhteen sovittaminen on haasteellista.

Sivistyksen ydin ei ole vierasperäisten sanojen osaaminen eikä edes lukeneisuus vaan kyky tasapainoisesti hahmottaa asioita monelta näkökulmalta. Humanismikaan ei ole itsestään sivistynyttä, jos se pohjautuu ajattelun kapeuteen. Tavallista on tavoitteellisissa (ei filosoofisissa) keskusteluissa, että aiheesta karsitaan niin paljon mutkistavia tekijöitä pois, että jäljelle jäävä aines vaikuttaa pakostakin johdonmukaiselta. Tämä menettely särähtää etenkin kannanotoissa, jotka hyödyntävät sivistyksen ja humanismin tarjoamaa moraalista etulyöntiasemaa (eli melkein kaikkea, mitä somessa kuohuttaa).

Omavaraisuus on erittäin monitahoinen ja laaja kokonaisuus. Peruskerros on erilaiset käden- ja sosiaaliset taidot ja niitä jossain määrin on. Sen sijaan teoreettinen perustuksen luominen on edennyt vuosikymmenten aikana hyvin vähän. Akateeminen yhteys omavaraisuuteen rajoittuu lähinnä sen kuvaamiseen ajan ilmiönä, mutta se ei tuo syvyyttää asiaan itse. Opisto elää ikään kuin olemassa olevasta käsityksestä omavaraisuudesta mutta olisi hyvä saada lisää lihaa luitten päälle. Kehotan ihmisiä tekemään avauksia ja tutkimaan omavaraisuuden rajakysymyksiä, sen suhde väkivaltaan tai olemassa olevaan talousjärjestelmään. Omavaraisuuskin hyödyntää luontoa, joten sen suhde ekologiaan pitäisi käsitellä. Koska on vain vähän asiantuntijoita (jos ollenkaan) voimme pohditutta ihmisiä matalalla rimakauhulla vapaasti esitelmien, lukupiirien tai kansalaisopistojen kautta. Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa löytää kiinnostunutta yleisöä.

Toivon, että tämän asian tutkimiseksi katsottaisiin hieman Omavaraopiston suuntaan. >>Itse kasvatetun ruuan hiilijalanjälki voi olla jopa kuusinkertainen verrattuna kaupasta ostettuun

Wanhat Witsaukset pähkäiltäviksi omavaraistelijoille >>Syyhystä päästään tuskin koskaan eroon.

Luentoponnistuksen jälkeen olen ollut väsynyt kuin lintu sulkasadon aikana. Toipumiselle on eduksi pukea tuntemuksia sanoiksi ja samalla tulee hoidettua valtakunnan asioita >>Lassen luentoreissun jälkisatoa

Perusteltua uuskonsevatismia >>”Älä pliis ole vain oma itsesi”. Tarkkanäköinen huomautus tähän aikaan: “Vanhoissa tapaoppaissa lukee, että juhlapuvun kanssa ei käytetä rannekelloa. Sen vilkuileminen olisi viesti siitä, että haluaisit olla muualla.” Onko kukaan ylipäätään enää läsnä?

Luentomatkan yhteydessä vahvistui taas tunne, ettei arvomaailman arvioinneissa perinteinen oikea-vasen akseli enää toimi. Pitää vain kysyä ihmiseltä, mitä hän ajattelee.

Jos voisin siihen vaikuttaa, toivoisin ihmisten pohtivan enemmän omavaraisuutta ja vähemmän Lasse Nordlundia.

Minulta on yksi pohdinta tulossa, mutta tämä lämmittelyksi luentokiertueen keskeltä >>Milloin pitää menettää uskonsa siihen, että asiat voivat olla hallinnassa?

  Psykedeliaa Justukselta

Käyttökelpoisia muutosmalleja

Kiinnostuksen aiheet ovat sitoneet minua noin 15-20 vuoden jaksoissa. Lapsena uppouduin intohimoisesti luonnontieteisiin ja tekniikkaan ja sukulaiset olivat huolissaan minun sosiaalisesta kehityksestäni. Murrosikäisenä uusi projektini oli ihminen. Se jatkui siitä huolimatta, että väliin tuli totaaliomavaraisuus. Tiukka omavaraisuuden kehittely jatkui noin 15 vuotta. Sen jälkeen nousi kiinnostus yhteisöllisyyteen, jonka oppeja tuli kahlattua viime 20 vuoden ajan. Nyt huomaan tuon jakson olevan ylikypsä ja on aika tutkia muuta. Tuleva on selvästi kaiken yhdistämistä ja suuntautuu yhteiskunnallisiin muutosMAHDOLLISUUKSIIN. Kirjoitin tämän isolla, koska melkein kaikki muutoskonseptit joita tunnen, tuntuvat syntyneen piirustuspöydällä kaukana reaalimaailmasta. Tositilanteessa ne eivät toimi oikeasti ilman tietynlaisia reunaehtoja. Nämä reunaehdot (energia, resurssit, vakaus, raha, mielenterveys, ympäristö…) ovat juuri vaarassa rikkoontua kriisitilanteissa.

Eli olen kiinnostunut kierrätystaloudesta, joka on resurssineutraali. Nykyinen ”kierrätys” ei minusta ansaitse sitä nimitystä, sillä se tuhoaa (energia-, materia- ja aivokäytöllä) luotua pääomaa lähinnä raaka-ainetasolle. Silloin kun auto menee kierrätykseen, siellä ei ole ketään, joka ruuvimeisselillä irrottaa vaihdekeppiä, vaan se romutetaan. Nykykierrätys hukkaa valtaosan jätteen sisältämästä energeettisestä lisäarvosta. Kirpputorit ovat usein vain kulutuskulttuurin hidastusväylä.

Jos ajatusleikkinä maailmassa kaikki muovi- ja metallituotanto loppuisi, meillä olisi pitkäksi ajaksi hyvin hidas elintasolasku, jos kierrätys harjoitettaisiin käyttökelpoisuusvetoisesti. Olen korjannut designlamppua leikkaamalla tyhjästä majoneesituubista etuosan (Itse asiassa lampun design-arvo vain nousi – tämä vain kevennykseksi). Hyödyllisempää on tietää, mistä romusta voi irrottaa kondensaattorin, jotta radion saisi taas toimimaan. Korjailua olen harrastanut pienestä lähtien ja koen että se on sekä henkivakuutus että realistisimpien muutosvaihtoehtojen kulmakivi. Sillä osaamisella voi vaikuttaa tuntuvasti elämäänsä. Sitä osaavat vielä monet vanhat ihmiset, joiden rivit ovat kovasti harvenemassa.

Alan olla jo liian vanha sopeutumaan mihin tahansa >>kasvatusnäkemyksien tiukennuksiin. Pihalle on joskus mentävä. Tarkkailuni aikaperspektiivi on kohta 60 vuotta, enpä ole havainnut, että lapset nykyään voisivat sanottavasti paremmin kuin ennen- pikemminkin päinvastoin. Sisäistääkseni nykynäkemyksiä minun olisi pakko mitätöidä aivojeni havaintoaineiston ja tätä en kevyein perustein tee. Tämän hetken suosituksien pitkäaikaisvaikutuksista emme kuitenkaan tiedä, joten olen lasteni kanssa tavalla, josta luulen, että heistä tulee fiksuja, itse- ja sosiaalisesti tietoisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä, joiden kanssa on hyvissä väleissä silloinkin, kun ovat jo lähteneet kotoa. Nykyinen 0-toleranssi ajattelu on minusta sairas ja sairastuttaa. Olen ihminen, teen välillä tyhmästi ja pyydän anteeksi lapsiltakin.

Kiinnostaisi kuulla eroavien reserviläisten perusteluita. Hehän ovat nähneet armeijaa, joten heidän kieltäytyminen on armeijalle imagollisesti hankalampi kuin nuorten sivareiden päätös. Mediassa viljellään helposti klassiseksi syyksi pelko (jonka vastakohdaksi muistamme stereotyypin urheasta sotilaasta). Sotaa pelätään ja siihen reagoidaan eri lailla, osaa hakeutumalla aseiden seuraan.

Arastelen kertoa minun omavaraisuuden, viljelyn ja energiavälttelyn muista kiinnostuksen kohteista, sillä tiedän että niitä ymmärretään väärin. Olen viime vuosina ollut kartoittamassa niitä alueita, jossa omavaraisuus joutuu vaikeuksiin tämän yhteiskunnan sisällä. On selvä, että puhelin- ja tietokonevetoisessa ympäristössä jo postissa käynti voi olla uuvuttava kujanjuoksu, mutta sieltä neuvottelutaitoinen voi vielä onnistua ja saada pakettinsa ulos . Erityisen kiinnostavat alueet ovat niitä, joissa joudumme täydellisten joko-tai  valintojen eteen. Syy vaihtoehtojen loppumiselle on erittäin usein osaamisen puute. Jos radiosi rikkoontuu, onko sinulla muuta vaihtoehto kuin hankkia uuden? Jos sinulta paristot loppuvat, simahtaako otsalamppu lopullisesti?

Olen tottunut kriisiosaamiseen- ja improvisointiin siksi, että tunnen hyvin tämän parjatun tekniikan. Meidän Justus sai jouluna veljeltään sähkölegot. Vihaan paristoja ja niiden ympäristövaikutusta. Tänne niitä vanhoja on kuitenkin hankkimattakin kertynyt. Tein hänelle erikoisen paristokotelon, jossa kulahtaneita paristoja voi kytkeä sopivasti rinnakkain ja sarjaan, jotta saa niistä ulos vielä viimeisetkin mehut. Tämä on resurssineutraalista hyödyntämistä.

Haluaisin jakaa niksejä mutta ongelma on toistuvasti siinä, että ihmiset ihastuu tällaisiin virittelyihin ja haluavat oikaista omaraisuuden opettelun pitkältä polulta kohti ”helpommalta” näyttävää omavaraisuutta. Se on sama kuin kolmipyörästä haluttaisiin suoraan siirtyä Ferrarin rattiin.

Opettamisessa tämä tarkoittaa kuvallisesti ilmaistuna sitä, että pioneeri ei saa erkaantua liian kauas oppilaistaan ilman että ohjaus kärsii. Jos he seuraavat hänen askeleitaan, he näkevät, mitä pitää osata ennen toista askelta. Jos opettaja on edennyt liian kauas ja on tehnyt kaarroksen, muut ajattelevat että senkun mennään suoraan. Ja tulos voi olla jopa rasitusvamma tai oppimistien rikkoontuminen. Luonnontieteissä tämä on selvä, ettei integraaleja voi laskea ennen kuin matikan perusteet ovat hallussa. Sama pätee muissakin pitkissä ja mutkaisissa kokonaisuuksissa, vaikka niiden välineet ovat kynän sijasta lapio. Kirjoittamani ei pidä ottaa opetusmallina vaan kuvauksena eräänä oppimisen mekanismina. Toki jokainen valitsee tapansa oppia suhteessa tavoitteeseen.

Nyt on muodissa roomalainen sanonta: Si vis pacem, para bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Nykytulkinta painottuu asevaltaan. Keksin muitakin tapoja valmistautua. Sanonnat voivat kaventaa ajattelukykyä.

Palaan vielä tuohon “kuka määrittelee mitä on isänmaalista ja mitä petturuutta”-teemaan. Häkkäsen pyrkimys estää reservistä eroamisen nosti vastalauseita, joita presidenttiehdokas Stubb myötäili sanomalla, että valtaosa soumalaisista ovat kuitenkin  valmiit puolustamaan maataan. Eli epäsuorasti hän sanoo, että muut lintsarit eivät tee sitä. Pitää muistuttaa, että on monia tapoja välittää elämäympäristöstään. Olen muistaakseni jossain kirjoittanut Suomen ydinvoimapolitiikan väistämättömästä linkittymisestä Venäjän ydinaseteollisuuteen. Silloin Stubb, talousajattelun ohjaamana, tuki hanketta. Minun rauhantyö tapahtuu mm. sen kautta, että yritän keskusteluttaa päätösten kauaskantoisia seurauksia. Palvelen maata silloin kun toiset tuliperseet kiitävät ohi miettimättä liikoja. Kun soppa on kiehumassa yli, mietin kenen vastuulla sotku on ja lähdenkö minä siivoamaan toisten jälkiä. Tässä pohdinnassa tulen siihen tulokseen, että jatkan oman vastuun kantamista ja toivon, että sopankeittäjät eivät intoudu liikaa pakottamaan muita lusimaan aikaansaannoksiaan. En äännestä, koska haluan kantaa omaa vastuutani enkä voi delegoida sitä muille. Joka tapauksessa tällaisten isänmaallisuus-petturuus asetelmien lietsominen on minusta sekä mitä vastenmielisimpiä että vastuuttomimpiä vaikutuskeinoja. Ehkä jotkut maan esi-isänmaaliset kääntyvät moisesta pykälän verran haudoissaan.

Olen pienestä asti purkanut laitteita ja rakennellut niiden osilla. Etenkin sähkölaitteista juotin pois komponentit ja kasasin niistä vahvistimia, radioita ja myöhemmin digitaalisia piirejä. Näitä osia minulla on vieläkin (45 vuoden jälkeen) ja silloin kun tarvitsen diodin aurinkopaneeliin, avaan vain vetolaatikon, jossa niitä on satamäärin. Purkutavarana voin toimia siis melko resurssineutraalisti. Tein jo lapsena sähköasennuksia mun vanhempieni taloon eikä vahinkoja syntynyt. Lainsäädäntö oli silloin löysempi. Dyygatessani romuja on tullut vastaan myös uskomattomia ja kaikin puolin vaarallisia viritelmiä. Monien ammatti-ihmisten mielestä Tee-se-itse tyypit ovat pahimpia (myös selittelemään). Se on jokin syyvään juurtunut luonteenlaatu, joka saa joitakin tekemään käsittämättömiä juttuja, kuten tämä tapaus >>The Boy Who Built A Nuclear Reactor in His Basement

Kaipaisin mitä pikimmiten omavaraistelijoiden ja muiden pohdiskelevan julkisesti tällaisia avauksia >> Suomen tulisi siirtyä sotatalouteen . En tarkoita sitä soopaa kumpi on pahempi, NATO vai Venäjää tai hömppäpasifististä keskustelua (jossa määritellään asioita miten niiden pitäisi olla, jonka jälkeen ei tarvitse enää ajatella realiteetteja). Myös ministeritasolla käydään kiinni omantunnonvapauteen >>Antti Häkkänen aikoo estää reservistä eroamisen. Populistisella tasolla hän varmasti niittää monessa piirissä suosiota, mutta politiikkoihin jatkuvasti paistava ramppivalo tekee vaikeaksi hahmottaa päätösten laajempia seurauksia. En oikein aio antaa Antille valtuudet määritellä, mitä on isänmaalista ja mitä ei. Voisin samassa hengessä kutsua esimerkiksi Suomen metsä-, ympäristö-, kaivos-, energia- ja  maatalouspolitiikan kestämättömyyden epäisänmaaliseksi. Olen riittävän itsetietoinen, että vapaehtoinen panokseni yhteiskuntatalkoisiin alkaa olla elämänpituinen. Tämä täyttänee isänmaalisuuden tunnusmerkkejä, mutta kumpuaa epäpateettisesti vain siitä, että välitän.
Mutta takaisin asiaan: kuka pistäisi pystyyn ruohonjuurellisten puolustuspoliittisen ja filosofisen työpajan?

Aika heikkoja perusteluita >>kolme sivaria kertoo tarinansa, eikä armeijaan menevienkään parempia ole. Sivareilta altavastaajina toivoisin enemmän paneutumista tärkeän valinnan syihin.

Kerronpas vielä, miten ennen vanhaan miehet olivat rautaa jne. 🙂 Silloin kun minä kieltäydyin aseista, joutui selvittämään kantaansa kirjeellisesti lautakunnalle. Päälle tuli haastattelu ryhmän edessä, joka koostui puoliksi armeijanhenkilökunnasta ja puoliksi siviileistä. Tuo paine sai aikaan, että jo 14-  vuotiaana rupesin keräämään pohdintoja aiheesta kirjekuoreen. Koulussa muiden kanssa se oli iso teema ja kokoonnuttiin keskustelemaan. Tunneille kutsuimme (erikseen) sekä sotilasta että sivaria kertomaan päätöksestään. Näin marinoituna alkoi muodostua ajatuksia, jotka kannattelevat läpi elämän ja ovat laajempia kuin ”armeija ei ole minua varten”– tasoisia. Tilanne muuttui kuin veitsellä leikaten silloin kun menettely kevennettiin. Sivareista tuli paljon epäpoliittisempiä ja matalinta aitaa valitsevia. Vaikka he tekivät saman päätöksen kuin minä, en enää voinut samastua heidän motiiveihinsa.

Olen viime aikoina selvittänyt sotkuisia langankeriä. Säästäväinen luonteeni on tehnyt minusta siinä hommassa hyvän – kilometrikaupalla. Se on meditatiivinen taitolaji jossa vastahakoisuus ja kärsimätön repiminen tuhoavat purkautuneen langankerän heti alkuunsa. Yhteiskunta toimii hyvin samalla tavalla. Epäviisas toimeliaisuus tuottaa epävakautta ja huonoja yllätyksiä. Poliittinen repivyys ja mekanistinen ymmärrys useimmiten huonontavat mahdollisuudet selvittää ongelmia. Yhteiskuntaan kannattaa suhtautua kuin elävään organismiin tai pyörteilevään veteen.

Rajunotteiset toimijat, tyypillisesti yhden-asian liikkeet keskittyvät osa-alaansa optimointiin vailla kattoa. Resurssihoidossa ylioptimointi on yhtä huono asia kuin heikko optimointi. Ylioptimointi repii varoja jostain pois ja häiritsee toisen osa-alueen optimoinnin. Silloin kokonaistase heikkenee.

Olisiko tästä vaikka esimerkki aloite siirtää kesäloman myöhemmäksi sillä perusteella, että turismi toisi enemmän rahaa? Siinäkö kaikki seuraukset? Rahaa mielessä kellojakin siirrellään hyvinvoinnin kustannuksella. Pitäisi siirtää joulunkin kesään, jotta pääsisimme turhasta kuusenkaadosta ja kuusenrosvoilusta.

Pelottavaa mielenkuvituksen puutetta >>Kansanedustaja ehdottaa: Uusi presidentti ”mini-inttiin” . Juuri tuolla tavalla pysymme kaavamaisuuksien vankeina.

Kulttuuripakkaus sivilisaatiokritiikkiä. Vuosien varrella on sadellut verraten vähän raivoa minun pohdinnoilleni. Syyksi arvelen, että olen esittänyt asiani enemmän käytännössä ja kulttuurisella tasolla kuin hyökkäävänä vaatimuksena.

Leikin taas ja aina välillä teoriani kanssa, että meillä on populaation vahvuutta sääteleviä geenejä perinnössä. Ne aktivoituvat silloin kun olemme liian tiiviissä yhteydessä toisiimme ja ilmenevät tarpeenamme luoda omia pieniä ympyröitä vaikka väkivalloin. Finaali toimenpide on kognitiivinen itsemurha, jossa yhtenäiskulttuurista irtisanoutuminen suoritetaan kieltämällä luonnonlait ja ajattelun pelisääntöjä. Ongelma ei ole siinä, että uskotaan maailman syntyneen sotkan rikkoontuneesta munankuoresta. Vaikeus on ehkä enemmän siinä, että niillä ihmisillä on painolastina edelleen yhtenäiskulttuurin tavat toimia ja ajatella.

Leikin taas ajatuksella, kirjoittaa enemmän siitä kehityksestä, miten vieraannuimme huolehtimasta elämämme perusedellytyksistä. Otsikossa ”Työvieroksunnan kulttuurihistoria” olisi se ongelma, että ”työ”-sana on kokenut myös merkityksensiirron eikä siinä välity enää sen elämää ylläpitävä rooli. ”Elämänedellytyksien kieltämisen kulttuurihistoria”. olisi parempi. Siinä käsittelisin niinkin paradoksaalisia asioita, miten seksikästä on viestiä muille ihmisille, ettei tarvi tehdä likaista fyysistä työtä. Sen alleviivaamiseksi kasvatamme pitkiä maalattuja kynsiä, kuljemme valkoisissa röyhelöpaidoissa ja koristamme itseämme työnteolle mahdollisimman haitallisella tavalla kuten isolla korvarenkaalla risutalkoissa. Mielenkiintoista on, että me vapaaehtoisesti kavennamme kykyjämme toimia. Sellaista teemme, koska meillä on siitä jokin muu – sosiaalinen – hyöty, joka kertoo, että meidän vieraantuminen työnteosta on rakenteellisesti ankkuroitu meidän kulttuurimme. Vapautuminen siitä on enimmäkseen henkinen prosessi, koska silmittömän puuhaamisen aloittaminen on harvoin yhteydessä kestävän elämäntavan luomisen kanssa.

Ymmärrän suuttumuksen >>Vapaehtoinen työttömyys , enkä itsekään arvosta pummaamista. Jättäydyin itse rahatyöstä omatunnonsyistä. Koska mitä tahansa euro, joka liikkuu, ruokkii tuhoisaa koneistoa, mulle ei tullut kysymykseen sossurahojen nostaminen. Omavaraisuuteen paneutuminen oli johdonmukainen veto. Budjettien kanssa painiskelevalta poliitikolta unohtuu helposti, että rahatonta ja arvokasta työtä tehdään runsaasti esim. perheen isinä ja äiteinä, hyväntekeväisyydessä ja kulttuurialalla. Lähden pian luentomatkalle. Minun tapani ei ole veloittaa puheesta (joka on ilma). Talkoohengessä pyydän vain ruokaa ja yösijaa. Jos sanottavani tuntuu kiinnostavalta, matka järjestyy. Muuten jään kotiin sahaamaan polttopuita.  Talkoissa voi tukea sitä, mitä pitää tärkeänä. Palkkatyöstä lähtevät vero kehittää mitä vain maailmanmenoa, josta ratkaisevan ison osan en pidä kestävänä. Nyt on tärkeä luoda kestäviä elämäntapoja, jotka eivät perustu siivellä elämiseen tai dyykkaamiseen (rahaneutraali) mutta pyörittävät mahdollisimman vähän valtioita ja maailmanlaajuisia kehityslinjoja.

Halla-Aho on tarkkana sanoista >>Iltalehti ja se on hyvää lääkettä loukaantumisherkässä ilmapiirissä. Ihmiset saisivat kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, virkkeisiin ja tapahtumien välisiin suhteisiin. Kielen rikkauksiin kuuluvat vertauskuvat (metaforat) ja rinnastukset (analogiat), joita ei pitäisikään ymmärtää sanallisesti. Paremmissakin piireissä menevät hutiloiden sekaisin asioiden välisiä suhteita kuvaava korrelaatio (yhtenevyys) ja kausaliteetti (syy-seuraus).

Hyvin onnistunut ja jatkojalostettu kirjoitus Talous ja kestävyys, osa 2: luontaistalous (omavaraistalous)

Olen iloinen siitä,että “Elämämme perusteista” edelleen puhuttaa.

Myötätuntemisesta

Sisältövaroitus oli joskus empaattinen ja hyvätahtoinen huomautus sille, joka saattaisi joutua henkisesti tukalaan tilaan. Hyvätahtoista holhoutta.

Nyt sisältövaroitus on viesti vastuuvapaudesta, jonka jälkeen voin tuulettaa oikein kunnolla. Empatia korvautui siten juridiikalla. Hyvätahtoinen holhous korvautuu lailla ja rangaistuspelolla.

Empatia kitketään enenevin määrin kylmällä byrokratialla, sitä muka suojellen.

Empatiaa mielletään yleisesti positiiviseksi ominaisuudeksi. Se on kuitenkin yhtä moniulotteinen kuin muutkin ihmisen ominaisuudet. Tunnen liudan ihmisiä, joilla on kyseenalaisia taipumuksia esim. väkivaltaan, mutta joilla on kyky empatiaan. Heillä riidan ja epäsovun tilanteet voivat aiemmin kuin muilla kasvaa niin sietämättömäksi, että pato murtuu. Nyt saattaa joku huolestua, että voiko rikostekijä vedota herkkyyteensä. Mitä sinun empatiasi siihen sanoisi?

Empatiaakin voi johdatella ja se on voimakkaasti kohteensa valikoiva ominaisuus.

Onko sivistystä ilman resurssitietoisuutta sittenkään sivistystä, kun se kariutuu omaan mahdottomuutensa?