Haastavaa on kirjoittaa sekä kaunistelematta asioista että olla viemättä toisilta (ja itseltään) elämänilon. Tavoitteelle ei jää kovin leveää polku kuljettavana vaan pikemminkin veitsenterä. Toisaalta kokemukseni on, että juuri veitsenterällä sikiävät antoisimmat ajatelmat. Niihin liittyvä riski on usein kuviteltu, mutta pitää yllä jatkuvasti pientä tunnekuormaa. Jos toteavassa kirjoittelussa onnistuu, se on yhtä kuin onnekas elämänasenne.  

Optimisti tytyy nauttimaan hetkestä. Pessimisti katso kauemmas – ja lannistuu.

Umpikorruptoitunut banaanivaltiossa ei ole talouskasvua eikä kunnon teknologista kehitystä. Jos hyvin menee, välistä vetäminen on tasaista ja holtitonta eikä synnytä jyrkkiä varallisuus- eikä pahoja valtaeroja. Hallitsematon tila vakauttaa itse itseään. Siellä se utopia, jossa juodaan kaljaa auringon nousuun. Siksi minä muutinkin Pohjois-Korealaan.

Tässä esimerkki miten syyt etsitään säästöissä eikä suurien rakenteiden rakenteellisissa resurssivuodoissa >>Säästöillä hälyttäviä seurauksia. Siksi emme pääse takaisin vähäresurssiseen opettamiseen riittävän hyvillä tuloksilla vanhaan tapaan.

Havaitseminen seuraa psykologista tarvehierarkiaa: vahvimmat ärsykkeet huomioidaan ensin. Tässä tapauksessa kiinnitämme huomiomme automaattisesti rahaan eikä näkymättömimpiin perustavanlaatuisimpiin rakenteellisiin seikkoihin. Niin ongelmaratkaisuyritykset jäävät kosmeettiselle tasolle. Rahan johdattelevasta voimasta olen kirjoittanut >>Raha on meitä voimakkaampi. Kannattaa muista, että raha ja hinnat eivät ole suorassa yhteydessä resurssitehokkuuteen vaan enemmän systeemiin syötetyn energian kuvaajia (>>Elämämme perusteista).

Resurssien uudelleen jaossa syntyy paljon pahaa verta. Leikkaaminen tuntuu pahalta eteenkin kun ei ymmärrä miksi. Kauaskantoiset budjettikysymykset ylittävät helposti maallikon horisontin. Paljon helpompaa on ymmärtää resurssijakoja, jos niillä on palautekytkentä lihastyövoimaan, ruuan makuun, asumisen lämpötiloihin tai mielialaan. Voimme hahmottaa abstraktit tapahtumat paremmin siirtämällä niitä lähemmäs oikeata elämää. Kumpaa kyläläistä haluat mieluummin elättää puutarhasi antimilla vastineeksi hänen palveluistaan: lääkäriä sitomaan haavojasi, terapeutti kuuntelemaan murheitasi, kauneudenhoitajaa tai putkiasentajaa? Näin ajateltuna prioriteetit asettuvat kohdalleen kuin itsestään. Miten suhtaudumme opettajiemme ylläpitoon, jos lähetämme heille holtittomia lapsia, joille he eivät pärjää? Nyt ollaan rakenteellisten ongelmien parissa ja niiden ratkaiseminen on usein lähes ylivoimaista. Siksi peräänkuulutan ruohojuuritason aloitteita, jotka karisevat harteiltaan vinoumia ja kehittyvät puhtaalta pöydältä. Opettavaista vailla vertaa.

Olen käyttänyt paljon kynsiä avatessani toisten tekemiä solmuja. Jos ei tunne solmuja, jotka eivät kiristy kuormitettaessa, voi laittaa tikun solmun läpi. Sen voi murtaa, mikä on parempi vaihtoehto kuin pilata köyden.

Martin Luther ja uskonpuhdistus, työväenliikkeen voimistuminen, Aleksis Kivi ja kansallinen herääminen. Kaikissa tapahtumissa käynnistettiin talkoovoimin kansaa sivistäviä opintopiirejä, perustettiin kirjastoja tai poistettiin esteitä oppimisen tieltä. Toisin kuin silloin, nykyongelma taitaa olla, että tiedon runsaus on romuttanut tiedon arvon.(#)

Alla olevaan postaukseen haluan lisätä, että sivistys on halvimpia rikkauksia jakaa. Meillä on valtava määrä kouluttautuneita ja muuten osaamista hankkineita ihmisiä. Voimme arjessa jakaa omaa tietämystämme toisille. Olen välillä kokenut turhautumista siitä, että tuvassani istuu yliopistoa käynyt ihminen, joka ei virkkaa mitään. Silloin yhteiskunnan satsausta ja pääomaa pitkälti tuhlataan. Paljon hienompaa oli nähdä, kun 3 paikallista äijää kokoontuivat kerran viikossa toiseen kotiin opettelemaan yhdessä vierasta kieltä. Tällaisesta anarkisti pitää.

Justuksen koululla on elokuvakatselupäivä. Minun aikaan, 50 vuotta sitten, opettaja harvoin kaivoi esiin elokuvaprojektorin ja asetteli filmikelat. Mietin miten suuresti eri aikakauden suorat ja välilliset resurssisatsaukset opetukseen eroavat. En usko, että opetuksen tulokset eroa kovin paljon toisistaan – pikemminkin alaspäin on menty. Resurssitietoisuuden yksi keskeinen sääntö on, että ”riittävän hyvä on paras”. Hifistelyssä panokset kasvavat suhteettomasti tuloksiin nähden. On populistisesti helppoa vastustaa leikkauksia sivistysalalla. Itsellänikin on hyviä muistoja koulusta ja arvostan edelleen suuresti opettajieni tehdyn työn. Mutta kun nykyään tehdään samaa työtä moninkertaisilla satsauksilla. Kun on menty katolle on vaikea päästä alas. Miten voisi tavoittaa vanhan koululaitoksen tehokkuutta ilman itkua? Ei ainakaan säästämällä leikkauksilta. Voihan parjattua rakennemuutosta! Harmi, että tästä kommentista saattaa tulla vihaisia reaktioita. Analysoin asioita ilman sadismia.

Puhun yleensä hajautettujen järjestelmien puolesta niiden resurssitehokkuuden vuoksi. Se ei pidä paikkansa, jos yritetään korvata keskitetyn järjestelmän luomia rakenteita hajautetuilla ratkaisuilla. Ajattelen esim. krypto- valuuttoja tai nykyistä nettikauppaa, jossa ostetaan suoraan tuottajalta Kiinasta.

Yhteisön ja yksilön välinen suhde on monitasoinen. Edellisessä postauksessa korostui ihmismielten välinen yhteen – kytkeytyneisyys. Ilmiötasolla sen sijaan eletään enemmän kulutus- ja saatavuuskulttuurin asenteilla. Tavataan nähdä yksilöä kasvottoman koneiston osana, riepoteltavana ja uhrina. Sen johdosta vähemmälle huomiolle jää palautekytkentä, jossa yksilö voi sairastuttaa yhteisöä. Se on herkkä aihe. Omakohtaisesti voin todeta, että yhteistoiminta esim. neurootikkojen kanssa on henkisesti raskas ja melko tuloksetonta. Huonovointinen voi kaataa koko yhteisön. Havainnoista minulle on muodostunut nyrkkisääntö: kymmenhenkinen yhteisö pystyy kannattelemaan yhtä huonovointista. Jos kantokyky ylittyy, yhteisö alkaa oireilla, menettää elinvoimaisuuttaan ja terveet jäsenet voivat sairastua itse. Olen omassa jaksamisessani kohdannut näitä rajoja ja sosiaalinen ylikuormitus on kasvanut vaaralliselle tasolle ja alan kuormittaa liika lähipiitiäni. Minun pitäisi paremmin osata suojautua, mutta auttamisen halu on vahva.    

Missä vedetään auttamisen ja auttamattomuuden raja? Millainen auttaminen on kohtuulista? Mikä on ihmisen vastuulla ja mikä ei? Terveydenhuollon menneisyydessä on tasapainoiltu auttamisen, hylkäämisen ja eristämisen välissä. Seilin saarelle (Turun edustalla) vietiin spitaalisairaita, jotteivät he sairastuttaisi muita – eli niitä, jotka pitävät yllä elintärkeitä toimintoja.

>>Eristäminen, pako ja syyllistäminen

Yhteisö voi sairastua. Eräs minun arvostama pappi tutkii vinoutuvaa yhteisöllisyyttä ja käytti aiheesta sana ”yhteisöpatologiaa”. Monesta yhteisöllisestä, eli ihmisten välisistä tapahtumasta on enää hyvin vaikeaa puhua, koska monien asioiden toteamisesta on tehty ihmisarvo tai tasa-arvokysymys, jolloin niistä tulee tabu, kielletyiksi. (käsitteet menettävät merkityksensä, jos niitä ylikuormitetaan. Se on tavallinen viestinnällinen rebound- efekti). Tässä yksi esimerkki, miten yksilön ja yhteisön välinen dynamiikka voi mennä kohtuuttoman vaikeaksi:

>>Jussi Halla-aho: ”Sain kuulla olevani natsi”  

Olemme jo sairaita. Meidän on syytä ymmärtää paremmin, miten yksilö vaikuttaa takaisin yhteisöönsä eikä vain miten yhteisö panee yksilöitään ahtaalle. Yksilön on suojauduttava yhteisönsä yliotteelta mutta yhteisölläkin pitää olla mahdollisuuksia suojautua yksilöltä.
Tämän tasapainon merkitys kasvaa vaikeina aikoina. Yksilö voi suojautua yhteisöltä, jos hän on hyvin itsellinen. Moni-ilmeinen yhteiskunta voi suojautua inklusiivisti tarjoamalla elintilaa, muuten se käyttää pakottamista.

Yltäkylläisyyden yhteiskunnassa ei tarvitse miettiä voimanvuotoja. Kestävyyteen pyrkivä yhteiskunta sen sijaan pitää pelata viisasti voimavaroillaan.

Pitkä havainto eikä toivottavasti harhainen: mitä enemmän ihmiset korostavat ajattelevansa omilla aivoilla, sitä stereotyyppisempää keskimäärin heidän ajattelu ja käytös. Tämä taitaa olla variaatio Dunning-Kruger-efektille. (Tosiasiallinen ilmiö kelpaa mainiosti myös ei-asiantuntijoiden vaientamiseen)
Eli jos haluaa ajatella omilla aivoilla, on ensin tutustuttava laumasieluunsa. Tästä syystä pidän tällä hetkellä muutoksen kannalta tärkeämpänä sosiaalisen kontrollin heikentämistä kuin sosiaalisuuden vahvistamista. En ole samaa mieltä yleisen näkemyksen kanssa (eli en koe tilannetta näin), että elämme yksilönkeskeistä aikaa. Saatamme samastua siihen väittämään ja rimpuilla sitä kohti, mutta toimimme erittäiin yhteen-kytkeytyvästi jo siitä syystä, että elämme koko maailmaa kattavan viestinnän ja kulutuskulttuurin alaisina. Havukka-ahon ajattelijoita on vähän.

Minun ajatus Omavaraopistosta on, että se on alusta arvioida kaikki elämäalueita resurssilähtöisesti ja tarkistaa, ovatko ne sosiaalisesti, henkisesti ja ekologisesti kestäviä. Kaikkia elämänalueita on toki käsitelty ja pohdittu jossain yhteydessä, mutta lähtökohtana on useimmiten fossiilitalouden mahdollistama toimintaympäristö muttei omavaraisen kestävyyden viitekehys. Minua kiinnostaa palavasti, mitä sanottavaa omavaraislähtöisellä ajattelulla voisi olla mm. turvallisuuspolitiikasta ja rauhan edellytyksistä. Pohdittua sellaista ystävän kanssa (helou P.S.!), hän ajatteli, että voisiko olla opistolla yhteyttä rauhajärjestöihin. Minusta se ei olisi antoisa juuri siitä syystä, että niiden tahojen resurssiajattelu instituutioina on hyvin erilainen kuin meidän lähtökohta. En näe mitään syytä, että me ja meidän resurssikokemus sopeutuisimme fossiilitalouden synnyttämien aatejärjestöjen näkemykseen. Eli tässä yhteistyökuvioita odotellessa…

Valtataisteluissa hämäys on, ikävä kyllä, olennainen taito. Hämäyksen onnistumisen edellytys on, että tehdään jotain, mitä toiselta puolelta on jäänyt huomioimatta. Venäjän kohdalla se voi olla jotain, mitä ei liity Venäjään, vaan esim. Kiinaan. Hämäys luonteeltaan vierastaa kaikenlaista sääntöpohjaista.

Milloin ilmestyy Windows 666?

Käytännöllisyyden kannalta ihmiset jakautuvat ääripäissä niihin, jotka toimiakseen vaativat täyden tiedon ja niihin, jotka toimivat lonkalta vähäisellä tiedolla. On selvä, että täyden tiedon vaatimus ei täydy koskaan, joten meidän on toimittava joka tapauksessa enemmän tai vähemmän vajavaisen tietämyksen varassa. Täyden tiedon vaatimus (vaikka se onkin mahdottomuus) käytetään ahkerasti jarrutustarkoituksessa. Ihan hyvä näinkin, koska niitä lonkalta toimijoita on aika paljon ja he saavat laumahenkisesti usein myös aika paljon aikaan, vahinkojakin. Jarruttelijatkaan eivät välty vahingoilta, varsinkin jos reagointiaika on vähän ja päätös on tehtävä. Tämä päätöksenteon perustavanlaatuinen ongelma pistää silmään juuri nyt ajankohtaisissa turvapoliittisissa kysymyksissä, jossa tiedollista varmuutta havittelevat jäävät helposti tien poskeen haukkumaan karavaania. Joskus tämä edustaa henkistä viherpesua.

Windows 11? Näppäilen näitä kotisivuja Windows XP:llä ja rauta on noin 25 vuotta vanha. Älä sinä hakkeri kuitenkaan vaivaudu.

Venäjällä on hyviä poliittisia käsikirjoittajia. Raakaa sotaa käyviä päänäyttelijöitä ympäröidään tarinnoilla heidän siittämistään lapsista, herkistä hetkistä ja eeppisistä uhrauksistaan. Välillä heidän on kadottava. Yleisö saa mietittäväksi onko kyse ryyppyreissusta vai salamurhasta. Sitten seuraa ihmeellinen ylösnousemus. Putin arvellaan välillä kuoleman omaksi. Melko varmasti jotkin repsottavat laastarit kämmenselässä eivät ole muuten ulkovaikutelmastaan niin huolelliselta mieheltä jääneet muistamatta.
Toivoisin että keltainen lehdistö ei toistaisi sitä huhumyllyn syötettä, jolla verinen valta yrittää tehdä itsestään karnevaalia, harhauttaa ajatuksia ja väsyttää aivoja.

Ehkä sössin omavaraisuuden esilletuomista isommassa mittakaavassa. Minua pyydettiin kansainväliseen dokumenttielokuvaan esittämään ajatuksiani maailman tilasta. Sanoin joo, mutta aloin tutkia projektin taustavaikuttajia ja vahvin edustus on Venäjän taide-, kulttuuri-, tiede- ja uskontoelämästä. Yhteistyöneuvottelutkin oli suunnattu moniin venäjämielisiin ja salaliitto- teoreetikkojen suuntaan. Selitin asian tuottajalle ja vetäydyin yhteistyöstä. Tuottajalta tuli hyvätahtoista ymmärrystä ja hän esitti olevansa surullinen, että venäläisyys saa niin voimakkaan epäilyksen osakseen. Hän toivoi Omavaraopistolle kaikkea hyvää.
Minua askarruuti, olinko liian epäluuloinen ja esitin vastauksessani, että voisin harkita vielä uudestaan, mutta vastausta ei (tähän asti) tullut.
Pohdin hybridivaikuttamisen haittoja. Vaikutusyrityksien takana on yleensä kohteliaskin ihminen eikä konnannäköinen moukka. Hän ei välttämättä miellä roolinsa hybridivaikuttamiseksi vaan dialogin edistäjäksi. Ehkä ylemmät hybridi- strateegikot antoivat hänen tehtäväksi jaella lentosuukkoja rautatieasemalla.
Hybridivaikuttaminen rapauttaa kanssakäyminen ja kylvää paranoiaa. Se voi olla vaikuttamisen yksi päätavoite. Ehkä se on huonompi vaihtoehto kuin riski joutua liian lähelle huonoa seuraa. En tiedä mutta asia tulee vaivaamaan minua vielä pitkään.

Olen yllättynyt miten vähän on kävijöitä minun >>Kriisipohdinta -sivulla. Mistä se kertoisi? Juuri nyt olisi syytä käydä, jos haluaa miettiä, miten hybriidivaikuttaminen saattaa ja tuntuu rantautuvan meidänkin porteille.

Rahankäyttö toisin kuin vaihdantatalous irrottaa meitä mahdollisuudesta hahmottaa tuotteiden todellisia energiasatsauksia. Sama tapahtuu silloin kun haetaan hankerahoituksia. Ne pikemminkin haittaavat hankkeita luomasta kestävää toimintaa. Niinpä ne kaatuvat kun rahoitus loppuu. Meidän ei kannata kilpailla vähenevistä rahavirroista vaan siitä kuka tarvitse niitä vähiten. Se tervehdyttäisi toimintamme.

Voi olla, että mekin tarvitsemme joskus opiskelijoitemme apua

>>Kolme 80-vuotiasta nunnaa karkasi vanhainkodista ja valtasi takaisin entisen luostarinsa

Jotkut ihmiset ovat kuin kaivoja. He tarjoavat sinulle hieman vettä, jotta kiipeäisit heihin alas.

Yleensä ottaen ajattelu luo itselleen jatkumon ja etenemistään sen suuntaisesti. Tuntemamme mielihyvää ajatusten selkiintymisestä johtuu ajatuskulun urautumisesta. Tämä on ajattelun valitseva kehityssuunta. Sen sijaan filosofinen ajattelu (jossa pitää olla kunnon ripaus itsekritiikkiä ) voi parhaimmillaan toimia entropia vastaan ja avata pohdintaan lisää rönsyjä ja välttyä urautumista.
Tiedämme, että ihminen ja yhteisökin voi jäädä luomansa tarinansa vangiksi. Olen usein ajatellut, että Jeesuskin on voinut jäädä oman (ja muiden) luoman tarinan uhriksi ja siten sinetöi omaa kuolemansa ristillä. Pidän senkin mahdollisena, ettei hän ollut tietoinen käsikirjoituksensa ohjailevasta voimasta. Israel valtioyhteisönä ei ole vapautunut luomansa tarinan voimasta ja näkyjään kristillinen puolue Suomessa on päättänyt tuhota itsensä valitsemalla tiellään.
Suomessa ajankohtainen tapa käsitellä sodan uhkatekijöitä on minusta melko laaja. Keskusteluun osallistuvat monenlaiset ihmiset. Se on demokraatista. Minua vaan huolettaa, millaista ajatusjatkumoa olemme rakentamassa. Rakenammeko parhaillaan itsellemme seuraavan sodan? Olemmeko tapahtumien subjekteja vai objekteja? Ajatuskulun suunta on aina kapenemaan päin, ellei sitä tietoisesti ja ponnistaen kääntää toiseen suuntaan. Onko semmoiseen olemassa voimavaroja? Varmuuden vuoksi lisään tähän, etten pidä naiivi-pasifistiset eikä vanhojen Venäjä-ymmärtäjien avaukset kovin kelpoisina avaamaan entropian hirttosilmukkaa.

Nykyään on tapana tekoälyn ongelmia käsiteltäessä pakonomaisesti vakuuttaa että muuten ei kyseenalaista tekoälyn siunauksellisuutta.

Todellinen esimerkki miten välttyy kasvamasta aikuiseksi on Aku Ankka. Poikamme lukuinnon johdosta pöytä notkuu akkareita. Carl Barks hauskuttaa ottamalla ilon irti Akun keskeneräisyydestä, raivon ja hyväntahtoisuuden ristiaallokosta. Nykyään Aku on varttuneempi ja tarinnat yrittävät tempaista mukaansa vauhdikkuudellaan. Kertooko tämä jotain siitä, mille nykyään saa nauraa ja onko vaihtoehtoisesti hengästyttävä, ennätyshakuinen vauhtikaan hyväksi meille?

Koska olen juuri nyt maailmapelastustuulella, kerron tämänpäiväisestä korjausaskareistani. Olen purkanut rikkoontuneita rullamittoja vuosien varrella. Tavallinen näky on sisällä moniksi paloiksi pirstoutunut takaisinvetovieteri. Tuollainen vaurio vaatii aikamoisia voimia. Syyksi arvelen, että purettua nauhaa juoksutetaan täydellä vauhdilla sisään. Se tuntuu hauskalta, mutta on pahin, mitä voi tehdä rullamitalle. Toiseksi pahin on märän nauhan kelaaminen sisään. Laittakaa silloin tällöin hieman öljyä matkaan sisään ja rullanauhat saavat monta lisävuotta. Tässä kuvassa korvasin vieterin veivillä. 

… ja väreistä

… ja tykkään talonpoikaisjärjestä (tuo ei ole minun kuva, mutta voisi hyvinkin olla).

Yritän voimieni mukaan suhtautua kepeästi ympärillä tapahtuvaan materiaalimurhaan. Olen materialisti.

>>Vanhemmat pelkäävät lapsiaan on esimerkki, miten todetaan todellinen ongelma, mutta ollaan varuillaan esittämään johtopäätöksiä. Vanhemmat niin kuin opettajatkin pelkäävät lapsiaan, koska niiden keinovalikoima on epäsymmetrinen. Lapsi voi tehdä lähes mitä vaan, kun taas aikuisen kädet ovat melko sidottuja. Minäkin tiesin tämän jo 5- vuotiaana miten pelataan valtapeliä isäni kanssa ja moni muukin mukava ihminen on sanonut samaa. Se on tiukka paikka, kun kasvattajalta keinot loppuvat ja nykypedagogiikkakaan ei auta eteenpäin. Nykypedagogiikalla ihmisiä on vedetty vähän kauemmas kovakouraisesta kasvatuksesta mutta onko se tuonut yhtä paljon vastauksia kuin se on kyseenalaistanut?

Hyvää tarkoittavan laiksi kirjoittamisen viereen syntyy aina lain rikkomisen ”nollatoleranssi”- alue. Siellä tilannekohtainen, inhimillinen toiminta vaikeutuu ja byrokraattinen menettely ottaa asian syleilyynsä. Hakemalla lain suojaa voitamme jotain ja menetämme jotain. Vain pitkä aikaväli paljastaa hyötyjen ja haittojen suhdetta.

Kun hilataan moraaliset vaatimukset ylöspäin, hyväksymme, että suureneva osa ihmisistä ei enää täytä standardeja. Koventuva vaatimus saa niitä pinnistelemään, jotka siihen vielä pystyy ja niitä uppoamaan, joilla rahkeet ei siihen riitä. Optimistinen oletus on, että ajan mittaan ihminen kehittyy henkisesti, mutta siitä en ole niin varma.

Käsitteiden luonti muistuttaa painovoimapisteen muodostumista avaruuspölyn keskelle. Sanamäärittelyn voima vetää valtaansa enenevästi ilmiöitä, joihin alkuperäinen määrittely ei ulottunut. Sanan voima kasvaa imaisemalla irtonaista tähtipölyä sanamerkityksien väliseltä hämäriltä vyöhykkeeltä ohentaen niitä. Jäljelle jää sanojenvälistä tyhjyyttä, joiden todellisuus on poistettu sanavarastostamme.

Pohdin tätä yhtenä jyrkentyvien mielipideilmastojen syntymekanismina. Sosiaalinen epäkohtaa sanallistetaan. Nimetyn ilmiöön kerätään (todistavaa) aineistoa. Tämä jatkuu ja materiaa aletaan hakea niin kaukaa, että asiayhteys alkaa kadota. Silloin alkavat vastalauseet liiallisuuteen menemisestä. Näen tällaista kehitystä usean sanan kohdalla: ”fasismi”, ”ihmisarvo”, ”rokotevastaisuus”. Ongelma on vain siinä, että alun perin ilmiötä kuvaavasta sanasta tulee asteittain sosiaalisen vallan työkalu. Havahtuminen siihen on aina jälkijättöinen, joten sillä välin käydään hyvin likaisia kamppailuja moraalisesta ylemmyydestä.

Huonehyllyssäni odotti noin kymmenen vuotta kuunneltavaksi c-kasetti, joka on kulkeutunut käsiini tuntemattomista lähteistä. Vihdoin korkkasin vuoden 1993 ruotsalaisen popbändin ”Army of lovers” ja kiinnostuin. Queer-henkisen  bändin musiikki oli tarttuva ja sen välittämä tunnemaailma erilainen kuin nykyään. Oli aggressiivisia lauluosuuksia mutta vailla vihaisuutta. Nykyisessä populaarimusiikissa, kuten rapissa, tuntuu korostuvan kohteellista hyökkäävyyttä. Musiikissa oli nostattavia yhteislauluja, jotka olivat muodissa mutta ei paljon enää. Leningrad Cowboys ja 1980 luvun rockspektaakkelit houkuttivat hyvin ihmisiä hoilottamaan mukanaan. Silloin kun tietokoneet mahdollistivat äänimuokkauksen, yleistyivät poplaulannassa kummalliset efektit, joista osa muistutti skitsofreenisia mielentiloja ja autistista itsekeskeisyyttä. Nämä ovat vaikutelmia, joista ajattelin, kertovatko ne jotain meidän olotilastamme? Humalluttavaa yhteishoilotusta tarvittaisiin ehkä vähän enemmän.

Pilaamalla karmani nyt, saattaisin olla seuraavassa elämässäni narssistinen psykopaatti.

Jos jotain on rikki, kannattaa sitä yrittää fiksailla. Vaikka siinä ei onnistuisikaan, on oppinut jotain ja saattaa onnistua seuraavalla kerralla. Korjaaminen on hyvää viedä niin pitkälle, että työpanos on edullisessa suhteessa tulokseen. Tämä suhde paranee koko ajan harjaantumisen kautta.

Jotkut ihmiset puhuvat AI:sta ”hän” muodossa. Milloin voidaan virtuaaliolennon kanssa mennä vihille? Sateenkaariliike saa täydennystä infrapunaspektrin alapuolelta, noin 10 gigahertsin suunnalta. >>tekoälyn vastuu­kysymykset

Fossiilitalous on avannut meille ennen näkemättömiä valinnanmahdollisuuksia, joihin meidän eettinen työkalupakki on kehittymätön. Silloin kun eettisen arvioinnin työkalupakki on ajan tasalla, on tehty kaikenlaista kyseenalaista ja työkalupakki on taas vanhentunutta.

Onko edes sellainen asia kuin ”eettisyys” jos se on nykyään jatkuvasti rikkinäinen?

Rakentuuko oma identiteettini liikaa resurssifanatismiin? Voin pahoin silloin kun näen resurssien tuhlautuvan. Tulen välillä epätoivoiseksi, kun näen sen tapahtuvan ihmisille, jotka pitävät itseään resurssivaalijoiksi (Tämän tunnedilemman kanssa joutuu kasvotusten jos siirtää standardeja.).  Näen tuhlautuvien luonnonvaroja tonneina louhittuna maana, murskattuina eläiminä ja petettyinä ihmisinä. Pitäisi varmaan kovettaa itseäni ellei siinä olisi se identiteetti tiellä.

Monessa kulttuurissa parantajan ei saanut tehdä työtä rahasta. Lahjoituksia sai antaa.
Oliko syy tähän, että raha korruptoi parantajan työn vai oliko tämä tapa estää ihmisen siirtymästä toisten elätettäväksi? Onko vanhoissa traditioissa estoja, jotka pitivät ihmisiä lähellä alkutuotantoa ja erikoistumista vähäisenä? Onko juuri niitä estoja länsimainen ja tieteisiin perustuva kulttuuri murtanut? Miksi puuseppä saa ottaa rahaa? Ja sitten välimaastossa vielä taiteilija, jonka ammatin koen polveutuvan parantajista?

Pitkä parisuhde saattaa johtaa muuhunkin kuin pelkkä työjakoon. Poikamiehenä piti olla vähän Ramboa. Nykyään olen enemmän tunneilmaisimen roolissa ja Maria suorittajan roolissa.

Mistä saisin pimeää virtaa? Juomalla Black Currentia. Ja mistä ilmaista alkoholitonta viinaa?

Kaunopuheisuudelle ja kiertoilmaisuille tarvitaan hieman ylimääräistä sosiaalista voimaa. Tilanteissa missä sitä ei ole, haetaan ilmaisujen osuvuutta. Ammatti-ihmiset luovat oman slangin, joka voi olla karun-funktionaalinen. Asiakaspalvelu pyöri kauniilla sanoilla mutta kulissien takana hankalat asiakkaat voivat kantaa suorapuheisiä nimityksiä. ”Inttäjä” on varmaan lievemmästä päästä. Lääkäreillä ja raksaihmisillä on omat. Kommunikaatio tasapainoilee viestin ja sosiaalisen muodon välissä. Niin täälläkin. Ihmiset, joiden työtulokset ovat arvaamattomia, saatetaan kutsua ”täystuhoksi” 🙂

Yleensäkin koen, iän myöten, parhaanpäin- selittely-yritykset yhä kiusallisimpina. Rehellisyys tuntuu pitkällä aikavälillä olevan voimia säästäväisempi seurustelumuoto – ainakin niille, jotka eivät enää elää sosiaalisen kilpailun ja feikkaamisen keskellä.

Kuka muistaa Joshua Wongia, hongkongilaista demokratia aktivistia? Sateenvarjoliikkeen keulahahmo sai vankilatuomioita ehkä loppuelämäksi. Hän valitsi (tietoisesti tai tiedostamatta ) täyden törmäyksen. Olisiko ollut toisia tehokkaita vaihtoehtoja? Gandhilaista polkua?

Kehumisella pitää olla todellinen pohja. Muuten se haiskahtaa manipulointiyritykseltä. Positiivisuutta korostavassa puhekulttuurissa tämä saattaa jäädä huomaamatta.

Yleisistä asioista huolestunut ihminen voi olla oikeastaan huolestunut ensisijaisesti omasta voinnistaan, jota hän kokee riippuvaiseksi ulkoisesta asiasta.

Ihmiset haluavat olla päätöksenteossa mukana, mutta eivät halua kantaa vastuuta päätöksien seurauksista. Sitä varten meillä on kansanedustajia.

Visionäärejä on erilaisia. Sellaiset, jotka osaavat hahmotella asioita, jotka ovat mahdollisia mutta joita ihmiset eivät tulleet ajatelleeksi ja sellaiset, jotka hahmottelevat asioita vailla minkälaista resurssitajua. Jälkimäiset aiheuttavat entistä suurempaa sekaannusta inspiroimalla muitakin tekemään samaa.

Mukavilla ihmisillä on varaa huonommalle ihmistuntemukselle.

David Bowie kuulemma käytti sanoituksissaan jo varhain satunaisuutta sanojen yhdistelyssä. Sanat irrotettuna tavallisista suhteista ruokkivat assosiatiivista ja symbolirikasta ajattelua. Minäkin tykkään maistella epätavallisia sananyhteyksiä. Lauseeseen millä lannoitamme kasvejamme tuli mieleen vastaus ”pissalla, kuukautisverellä ja kyynelillä”. Kuulostaa ehkä teennäiseltä, mutta jäi kuitenkin resonoimaan. Tekoäly ammentaa sanayhdistelmien todennäköisyyksistä ja epätavalliset, syvällisiltä vaikuttavat lauseet saattaisivat edustaa enemmän kielimallien puutteita kuin oraakkeliviisautta. Tiedän kyllä ihmisiä, joita yliälyn kryptiset vastaukset vetävät puoleensa.

Iltalehti: “Molok nielaisi ihmisen Tampereella”. Suomen Metropolis.

Mahtaako se olla hyvä vai huono juttu, jos tekoäly alkaa käyttää huumoria?

Hellepäivinä oli uutinen, että terveyskeskuksiin rantautuu ihmisiä, jotka juovat liikaa nestettä. Panin merkille noin 15 vuotta sitten miten ”juo riittävästi nestettä” kampanjointi ajoi ihmisiä käsitykseen, että on juotava koko ajan. Tiedän kokemuksesta, että perusterve ihminen ei ole kovin altis kuivumiselle ellei ole joutunut vahingossa aavikolle. Uutinen kertoo pohjiimmiltaan miten vähän ollaan yhteydessä omaan kehoon mutta sitä enemmän kuulolla sosiaalisesti vahvistetuille totuuksille.

Mistä ne kokemukset sitten tulevat?  Vain siitä, ettei noudata toisten ohjeistuksia. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, riippuu sitä, minkälaatuiseksi oma kokemuspankki on kasvanut. Tämä taas tarkoittaa että riskit ovat suurimmillaan alussa (vauvaiässä) mutta voivat oppivalla mielellä laskea hurjasti kohti vanhuutta. Kaavan runko voisi olla ehkä tällainen: riski kuolla ennenaikaisesti=100%/(kokemus^(ajattelun ulottuvuudet)) – a_little_help_from_my_friends.

Unen rajamailla tulee hienoja oivalluksia. Vierastan kreikkalaisen mytologian Prometeusta, joka toi ihmisille tulen. Hän toi meille samalla aseet ja voimankäytön. Minä pidän enemmän ajattelutaidon lahjoittamisesta ennen kuin lykätään tulta käteen. En muista tällaista vastinetta Prometeus–hahmolle. Kertokaa minulle.

Prometheus sai rangaistuksen röyhkeydestään. Prometheusleirin nimenvalinta taas nostaa hänet esikuvaksemme. Vaikuttaa mytologisen hahmon omimiselta kehitysuskon välikappaleeksi. Tämä on siksi kiintoisaa, koska näen teknologiauskossa paljon irrationaalisia ja alitajunnaisia piirteitä.
Ajatuksen kerrottuani, ystävä kertoi minulle Kalevalan kohdasta, jossa hehkuva rauta vannottaa Ilmarisen, että hän ei takoisi siitä miekkaa. Seppä osasi vannoa sormet ristissä selän takana. Ja näin tuli maailmaan Pandoran lippaan vitsauksien lisäksi kaikenlaista tappava rautaa.(#)

Fanitin lapsena laulaja Louis Armstrongia. Tykkäsin muutenkin jazzista mutta sivistyskodin kasvatin oli parempi tykätä Armstrongista kuin Rolling Stonesista. Kuunnellessani äskettäin radiosta ”Blueberry Hill” muistin, mitä minua viehätti nuorena Satchmo:ssa: laulun ja olemuksen lempeys. Martin Luther King ja etenkin Malcom X:in rinnalla Armstrongia syytettiin veljeilystä valkoisten kanssa. Hän ei ollut oikein räväkkä asettua mustien oikeuksien ajavien kovempien liikkeiden taakse. Mietin kuka ja mikä edisti silloin mustien oikeuksia enemmän. Oliko se lempeys, aggressiivinen radikaalius vai niiden yhdistelmä ja vuorottelu. En tiedä. Tunnistan vain tavan, johon minulla on luontevampi suhde.

Kuuntelen vain Yle1- sivistystä, joka on perusluonteeltaan kulttuuridogmaattinen arvokanava. Onneksi se ei sentään kuulostaa Radio X:ltä.
Suomen kulttuurielämä on täynnä kulttuuri-ihmisiä, jotka ovat täysin samaa mieltä siitä, miten ehdottoman tärkeää on tukea itseisarvollista kulttuurielämää. Samaa mieltä oli myös Kaija Saariaho. Paha jos väittää vastaan.
Näkemykseni, että ihmistoimintojen olisi mahduttava luonnon eikä teollisen yhteiskunnan resurssikehykseen koskee kaikkea kuten taidetta, tiedettä ja urheiluakin. Tämän näkemyksen esille tuominen on tehnyt minusta joidenkin mielestä taiteen vihollisen.
Sitä suurimmalla ylpeydellä katson Omavaraopiston sisällä rehottavaa taiteellista riehuntaa, jossa kuokka ja pensseli mahtuvat hyvin samaan käteen. Monet ovat sitä mieltä, että taide on aina edistyksellisesti mukana yhteiskuntamurroksien kärjessä kuten vaikka aikoinaan taistolaisuudessa. En ole tästä ilmiöstä niin varma. Olen istunut 30 vuotta rautatieasemalla myöhästyviä VR- junia odotellessa, kysymys mielessäni, kohtako hän tai he tulevat? Onneksi on olemassa jälkijunia!

Minulla on yksi ihmeellinen elämänkokemus jaettavana: muutos tulee yleensä toisesta suunnasta, mistä sitä ensimmäisenä odottaisi.

Mistäpä tänään en kirjoittaisi? Sitä on paljon, mitä en kehtaisi kertoa. Vain sen verran, että oli kiva aamulla radiota kuunnellessa pieraista juuri oikeaan hetkeen ja oikealla sävelkorkeudella klassisen teoksen loppusointuun. Miksi tätä piti kertoa? Olen joskus saanut palautteen, että ajatelmien taso olisi laskenut. Miten voisin tason koko ajan nostaa, ellen sitä välillä laskisi? Pulma on, että minulla on jonoksi saakka pitkiäkin kirjoituksia, joita olisi hyvä saada ulos. Mutta kun on tuo rima niin korkealla ja minulla on rutkasti sitä oikeatakin työtä odottamassa… .  

Löyhästi edelliseen postaukseen liittyen: resurssiperusteisen toiminnan katkenneet palautekytkennät luovat meille eettisten perusongelmien vyöryn. Mitä kauempana omasta hartiapankista elämme, sitä syvemmin sotkeudumme ylipääsemättömien arvokysymysten suohon. Siitä päästään vain joko sulkemalla silmät tai kehittelemällä uutta ihmisenkeskeistä ja ylitsekävelevää asennetta.
Tunnustettujen arvojen mukainen elämä vaikeutuu mutkistuvassa ja moniriippuvaisessa yhteiskunnassa. Siksi vaatimus omien arvojen mukaiseen elämäntapaan korostuu. Arkiset asiat saavat periaattelisia mittasuhteita. Ei jää siihen, että autat vanhusta ostoskassien kantamisessa. Elämisen hankaluus voin paisua eettiselle tasolle vanhusten (rakenteelliseksi) syrjinnäksi. Elämme tavallaan arvovarustelukierteessä siksi että meillä ei ole resurssikehyksen pidäkkeitä.

Meinasin jo ajat sitten paristokäyttäjille kertoa, että A.) paristojen valmistukseen kuluu satoja kertoja enemmän energia kuin mitä niihin on varastoitu ja B.) loppuun käytettynä (~1.3 V) niiden sisälle jää suurin osa energiasta (kaavassa vihreä alue). Uudelleen ladattavilla taitaa olla vähän parempi tase, mutta joka tapauksessa paristot ovat ongelmajätettä ja ovat tuhonneet valtavasti elektroniikkaa vuodatessaan sisältönsä laitteiden sisällä. Näin karkeasti yleistettynä.

Ilmasto- ja ympäristöhädän tunnistaminen ja reagointi niihin edellyttävät periaatteessa yhteneväistä katsantotapaa elämän edellytyksiin. Vaikka ympäristöahdinko syvenee, tämä ei tule tapahtumaan siitä huolimatta että ekovalistusta kovennettaisiin. Yhteiseen näkökulmaan pakottaminen olisi fasismia.

Kuuntelin lemmikkitutkimuksen professoria radiossa ja tuli selväksi, että niin pitkään, kun ihmisillä ei ole pakotetun realistista (= ei rahaan/ fossiiliin perustuvaa) energia- ja resurssikäsitystä, heille muut, yleensä ympäristöä kuormittavat arvot menevät edelle.

Harvassa ovat bulldoggiharrastajat, jotka lähtisivät loukuttamaan riistaa koiran ja itsensä hengissä pitämiseksi. Silloin kun ohitamme elämän lainalaisuuksia, voimme siirtyä vaivoitta eettisten vaatimuksien tasolle. Luulemme puhuvamme ylevien arvojen puolesta mutta usein uhraamme niiden eteen toisia perustavanlaatuisempia eettisia arvoja. Tosiasia on, että sekä ihminen että (lemmikki)eläimet ovat resursseja käyttäviä olentoja. Entisajan kisuli sai tyytyä maatilalla liikkuviin hiiriin, jolloin se parani maatilan alkutuotannon. Nykyään se istuu itsekin teollisen kulutusyhteiskunnan ruokapöydän äärellä.

Tällaisessa keskustelussa on tyypillistä korostaa, miten lemmikki kohentaa ihmisen henkistä vointia. Se on ymmärrettävä puolustamista, mutta koneettomilla luomutiloilla eläintenpito loppuu yleensä hyvin nopeasti silloin, kun väki on tutustunut viikatekäyttöön ja ahkeroinut heinänteossa muutaman vuoden.

Ilmaan jää roikkumaan kysymys, millaiset ovat muutosmahdollisuudet, jos yhteneväinen näkemys luonnon hädän juurisyistä ei pysty syntymään. Tuntuu että kysymys muutosmahdollisuuksistakin on heppoinen ja sisältää liikaa perättömiä oletuksia ja toiveellisuutta.

Viime yönä näin unta paholaisesta. Hän ei ollut varsinaisesti paha vaan kaiken järjestyksen rikkoja kuten narri. Häkellyttävä oli, että hän oli läheinen ystäväni. Hän kulki minun ohitseni mielipuolisesti kuvioidussa paidassa, jossa näkyy sekaisin kaiken maailman symbolit hakaristiä myöten. Heräsin unesta omaan nauruuni. En muista, että koskaan olisi käynyt näin. Olisiko paholaisen synti vain se että hän hankaloittaa jatkuvasti meidän suurellisia yrityksiä luoda struktuureja ja rakentaa Babylonia? Jos näin, hän olisi kestävämmän elämäntavan edistäjä.

Puhe-etikettejä
Kun puhutaan taiteista, otetaan etäisyyttä logikkaan. Siitä seuraa löysää puhetta taiteista.
Kun puhutaan tieteistä, otetaan etäisyyttä kokonaisvaltasiin näkökulmiin. Tulos on kuollutta puhetta.

Useimmat merkittävät yhteiskunnalliset innovaatiot syntyvät kireinä aikoina. Siksi niiden on katsottava tulevaisuuteen kriisiä pidemmälle.

Kun yhteiskunta kouluttaa ammattiin, tärkein ei ole ammatti vaan miten se palvelee yhteiskuntaa.

Työjakoinen yhteiskuntarakenne rikkoo alati tunnesiteitä. Ala-asteen oppilas kiintyy opettajaansa. Koulupolun varrella tulee erotettua, vieroitettua ja revitettyä sijoiltaan. Samaa jatkuu työelämässä kunnes kiintyminen alkaa tuntua riskinotolta. Omavaraopistolla ja sen ympärillä meillä on enemmän pelivaraa. Voi jäädä.

Nuorempana oli luontevaa tuomita tai vähintään hiljakseen paheksua toisten ihmisten huonoa käytöstä luontoa, kasvatusta ja ajattelun kapeutta koskevissa asioissa. Painostus voi jonkin verran ajaa asiansa riippuen kohdeihmisen iästä, elämänasenteista ja luonteesta. Osa ihmisistä painostus aiheuttaa suorannaisia vastareaktioita. Silloin en tiennyt kolmannesta ilmiöstä. Painostus voi itseohjautuvasti johtaa alisuorittamiseen. Eli vaikka kohteella olisi sama pyrkimys kuin painostajalla, ”silmän alle” joutuminen voi nostaa niin kovaa stressitasoa, ettei pysty enää suoriutumaan.
Tietysti puhun itsestäni. Mitä vähemmän olen halukas ainaiseen vääntämiseen, sitä herkemmäksi olen tullut paineen alaiselle alisuorittamiselle. Alan kulkea automaattisesti väärään suuntaan. Otan tilanteen niin herkästi, että en pysty muuttamaan kurssia. Muistaakseni ensimmäisen kerran koin ilmiön ylioppilaskirjoituksissa matikan kokeissa: suullinen tenttaus tyhjensi kovalevyni tyystin ja sai opettajianikin vaivautumaan, kun hyvä oppilas oli juuri tuhoamassa uraputkensa.

En tiedä, miten yleinen tämä käyttäytymiskaava on, mutta minusta on aiheellista miettiä tätä yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

En malta odottaa vuosipäivää. Päivystämme teknologian hautausmaalla koko ajan. Teknologia auttaa jalostamaan teurasveretkin.

Merkillistä miten hyvin muiden joukossa hippikansakin on ottanut tekoälyn omakseen. Heitähän miellyttää intuitiivisuus ja tietokoneiden rajapintaa on kehitetty nimeen omaan siihen suuntaan. Olihan hiiren keksijäkin tällainen erilainen insinööri-vekkuli. Punainen jumala ottaa ja vie. Tekoäly tuntuu ja on mainostettu kollektiiviseksi tajunnaksi. Juuri tämä muistuttaa Aquariusta, vesimiehen aikaa. Vaihtoehtoista tietoisuutta kaipaavia on helppoa höynäyttää, koska he kaipaavat jotain hyvin syvällistä. Woodstock oli poikkeuksellisen hienosti onnistunut rahastuskeino, josta on kirjoitettu paljon ja otettu oppia. Tekoäly vetoaa, kumma kyllä, ihmisiin, joilla on erityinen korostus ajatella omilla aivoilla massamediaa vastaan. Tekoälyn hiilijalanjälki onkin niin hyvin piilotettu, ettei se massamielellä kovin helposti löydy. Mutta, kuten tiedetään, kaikki on propagandaa.

Mietin, voisiko nykyään enää syntyä niin omintakeinen aatesuuntaus kuin Antroposofia (varmaan antroposeenin vastustajien mielestä epäseksikäs nimi)? Voiko enää syntyä niin syvää tietämystä kuolemasta kuin Buddhalaisuudessa? Tiedemekanistisen kulttuurimme vaikutus ajattelumme on niin voimakasta, että näkökulmien laajeneminen sen ulkopuolelle voi olla uhkarohkea teko. Siinä epäonnistujat alleviivaavat käsityksen, että siellä ulkona vallitsee heikkopäisyys. Miellämme historian kulkua mieluummin kehityssuorina kuin aaltoliikkeinä. Aaltoliikkeissä on ikävä puoli, että aika ajoin kohtaamme palaavan harjun joka huuhtoo meidän päällemme sitä roinaa, jota halusimme jättää taaksemme. Kylmän sodan jälkeen julistettiin historian loppua eikä se ollut vitsi. Ajatus jälleensyntymästä on hedelmällinen pohja vastuulliselle päätöksenteolle siitä riippumatta millä tasolla se voisi olla totta. Voisimmeko viljellä enemmän kauaskantoista harkintaa ajattelemalla historia heiluriliikkeenä? Mielenkiinnolla kuuntelen sosiaalisen corpuksen ruminaa.

Kun ihminen vauvaiän jälkeen avaa omaa itsekeskeistä kehäänsä, hän havahtuu että toisillakin ihmisillä on tunteita. Jos hyvin menee, hän oppii punnitsemaan omien ja muiden tarpeiden suhdetta. Itsekeskeisyyden laajetessa seuraava kohde on luontevasti muut elolliset olennot, joista helpoin on lemmikit. Sen jälkeen huomio saattaa kiinnittyä eläimiin, jotka maistuvat hyvälle ja siirrytään kasviruokaan. Sen jälkeen samastumisen kohteet muuttuvat abstraktisemmiksi – kasvit, hyönteiset ja kivet, luonto kokonaisuudessaan tai ihmisen aatteet. Joukosta valikoimme mieleisiä suuntauksia, jotka voivat taas kummuta enemmän meidän egosta kuin egottomuudesta. Voimme käydä omaa sisäistä päästökauppaamme ja ostaa lentolipun kasvisyönnin hinnalla tai ajattelemattomuuden mielenosoituksen suorituksella.

Mikä olisi määritelmä soturille?
Hän on valmis uhraamaan läheisiään asian puolesta.
Hän on valmis uhraamaan itsensä asian puolesta.
Hän tarvitsee muita, joiden puolesta uhrautua.
Muut tarvitsevat häntä.

Eräs asia, joka aina askarruttaa on symmetrisyys ja sen vastakohtaisuus. Miksi kätisyys ei jakaudu 50/50? Eläinkunnassa symmetrinen rakenne on vallitseva. Kemiassa prosessit kulkevat molempiin suuntiin mutta eri todennäköisyyksillä. Miksi ihmisen nykykulttuurin kehitystä vaivaa syvä epäsymmetrisyys? Kuljemme sisään rakennetusti kohti yhä suurempia kokonaisuuksia, vaikka tiedämme, että voiman kasautuminen ei mahdu rajallisuuden sisään. Emme pysty valitsemaan Pienen ja Ison välimuotoja, ei ole ’riittävän’ kokoista olemassakaan. Kilpailu ajaa avaruuteenkin. Niin luonteva kuin yksisuuntaisuus on, niin luonnoton sen purkaminen. Onko koskaan edes ajateltavissa tulevaisuutta, jossa valitaan Pientä vaikka Isompaa olisi tarjolla tai jopa kieltäydytään jos Isompi kutsuu?
LUOMU mainosti itseään tunnuslauseella ”pieni on kaunis”. Vastarannan kiiskistä tuli virtaviivainen vonkale. Valuuko luomun luojien työ hukkaan? Viivyttelivätkö he väistämätöntä vai olisivatko he edelleen pieniä ja kauniita, jos eivät olisi lähteneet kilpailemaan Ison kanssa? Silloin he ehkä olisivat luoneet pysyvämpää vastakulttuuria.

Kriisin aikoina valtioiden tiedotus ja sen mukana valtamedian uutisointi painottu yhä enemmän käytännönläheisten totuuksien suuntaan. Se kasvattaa laumahenkisyyttä, josta voi olla tyypillisissä kriisitilanteissa hyötyä mutta kaventaa ajattelun ja toiminnan diversiteettiä, joista on hyötyä epätyypillisissä kriiseissä. Joka tapauksessa silloin informaation laatu kärsii, mikä heikentää kyvyn hyvään päätöksentekoon pitkällä aikavälillä (myös kriisinjälkeinen aika). Hivuttautuen muuttuvassa todellisuudenkäsityksen keskellä ihmisten on hyvä pysähtyä harkitsemaan mitkä asiat ovat varmasti tosia ja minkälaisten asioiden totuusarvo on häilyvä. (Huom: tämä ei ole kehotus turvautua vaihtoehtomedian uutisointiin!)

Autot meluavat 95-oktaavisen bensiinin voimalla.

Leikin paljon mieli- ja kielikuvilla testimielessä, sillä se voi tehdä näkyväksi symbolien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Ihmisellä on vahva taipumus sekoittaa todellisia ja tekoihin, kuviin ja sanoihin liitettyjä merkityksiä keskenään. Niinpä toiselle poltettu kansakunnan lippu tai koraani on vain hävitetty materiaa ja toisille rikos isänmaata tai peräti koko kosmosta vastaan.
Perustasoltaan symbolien käyttö on erottamaton osa meitä mutta pidemmälle vietynä se on magiaa.
Yleisellä tasolla pidän ylenpalttista asioiden merkityksellistämistä riskialttiina puuhasteluna, jonka taustalla useimmiten löytyy massiivista pyrkimystä käyttää valta ja ohjailla ihmisten liikkeitä. Karu esimerkki mielikuvituksen ja todellisuuden kohtaamattomuudesta on valtioiden tuotteistama kuva isänmaan puolesta kuolemisesta sotatantereella.
Aamulla mietin konkreettista asetelmaa kuvaamaan, miten voisin kuvata ajatuksiani muulla tavalla kuin siistejä ja korkealentoisia sanakäänteitä käyttäen.
Minulla on edelleen tekemistä jäätyneen olkapään kanssa. Taaksepäin taivuttaminen kaipaisi helpotusta. Mieleeni tuli kuva Jeesuksesta ristillä ja alla lääkemainos ”Kaipaatko helpotusta olkavaivoihisi?” Nousevatko sisäiset karvat pystyyn? Asetelma ei ole ivallinen mutta symbolitasolla häiritsevä.
Miksi pidän meidän tieto- ja tunnetason käsittelyerojen tuntemista tärkeänä?
Sopimus tieteellisestä lähestymistavastapa totuudenetsinnässä suojaa meitä sen yhteydessä ilmaantuvilta tunnepulsseilta objektivisoimalla asioita. Samalla se ruokkii illuusiota liian helposta todellisuuden hallinnasta. Se on itse symboli.

On ilo kuunnella Kare Eskolan radio-ohjelmia musiikkihistoriasta. Hän voisi olla Hannu Taanilan reinkarnaatio, ellei hän olisi jo elänyt Taanilan kuollessa. Viime jaksossa hän valaisee, miten taidemusiikin virtaukset eivät tunne rajoja ja kukoistavat kulttuurien kohdatessa. Siitä innoissaan hän kyllä myös väsymättä sivaltaa perussuomalaisten ja kulttuurivartijoiden suuntaan. Reiluuden nimessä voisi hänelle huomauttaa, että kyseessä ei ole välttämättä rajat joko auki tai kiinni -tilasta, vaan enemmän siitä, mikä välitila toimii sosiaalisesti eikä pelkästään musiikin kehityksen kannalta. Asioihin syvästi perehtyvien ihmisten vaara on, että kokonaiskuva voi jäädä heikoksi. Symppaan renessanssia, sitä aika jolloin arvostettiin yleisosaamista ja yleisajattelua. On sanottu, että siihen aikaan ihmisellä oli vielä mahdollisuus olla perehtynyt kaikkeen sen aikaiseen tietämykseen toisin kuin nyt. Mutta eipä se minua haittaa, etten tiedä mistään kunnolla kunhan ymmärrän kaikesta vähän.

Alexander Stubb: ’Suomelle on tärkeää, ettei Iran saa kehitettyä ydinasetta eikä maailmaan synny uutta ydinasevaltiota.’ Ensiksi: miten kaukana jonkin asian pitäisi olla, että se ei olisi Suomelle tärkeä? “Lähelle” määrittäminen on etupiiriajattelun ja toiminnan oikeuttamisen peruskivi.
Stubb harjoittaa saippuamaista politiikkaa, jota kuvailin >>“Elämämme perusteissa”. Lisääntyvä resurssijahti saa moraalisuuden puolesta liputtavia valtioita siirtymään aggressiivisten valtioiden vanaveteen.

‘Stubb lisää, että koston kierre Lähi-idässä on katkaistava.’ Aah, miten kauniisti sanottu!

Näin diplomaattinen Suomi voi säilyttää puhtoisuuttaan ja hyötyä roistovaltion häikäilemättömyydestä samaan aikaan. Tässä tilassa ei tehdä enää rauhanpolitiikkaa eikä avata ajatuksia uusiin uomiin vaan ollaan muiden kanssa matkalla strateegisten totuuksien ja kaksoiskielten maailmaan. Harmi, Suomi! On tietenkin aika helppo kommentoida politiikkojen linjauksia silloin kun itse ei ole päätöspaineiden puristuksessa.

Teknologian paradoksi on, että mitä enemmän näyttöä meillä on teknistyneen yhteiskunnan haavoittuvuudesta, sitä enemmän rakennamme lisää haavoittuvaa laitteistoa ympärillemme. >>Itärajan tuntumaan avataan jätti-iso akkuvarasto. Vai onko ilmiö ihmistoiminnan paradoksi? Että mielemme kykenee helposti hyväksymään keskenään täysin ristiriitaisia toimintatapoja.

Silloin kun veistin taloamme, muistan miten raaka työ, puiden pakottaminen muotoon, vaikutti minun mieleeni. Kärsivällisyyteni ihmisiä kohtaan hupeni ja tahtotilani jyräsi muita.
Nuorena nörttinä paneuduin syvästi ohjelmointiin. Säikähdin huomatessani, että olin niin uppoutunut tutkimuksiini, etten ihmisten seurassa pystynyt  kunnolla säätelemään mitä puhuin.
Allekirjoitan täysin Tieteen Kuvalehden jutun vuodelta 1989.

On luontevampaa olla huolissaan nuorten älypuhelimien käytöstä kuin omista tutuista harrastuksista, työkuvioista ja somekuplista.
Spesialisoituminen voi tuottaa huipputuloksia muiden kykyjen kustannuksella. Kuitenkin ehkä juuri ne ovat summana tärkeämpiä kuin saavutettu huippusuoritus. Vastaus kysymykseen tulee luultavasti siitä, missä määrällisessä suhteessa Fachidiotit ovat yleissivistyneisiin kokoihmisiin nähden sekä onko spesialistien erityisosaamiselle käyttöä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin koota havaintoja vallankäytöstä ”Diktaattorin käsikirjaksi”. Ajatus oli vähemmän antaa hyödyllisiä vinkkejä tyranneiksi pyrkiville kuin helpottaa tyranneiksi aikovien tunnistamista ennen kuin he saavat valtaansa lujitettua.
Ei auttanut. Eteen putkahti Putin kuin mallitapaus ja hänen tekniikkansa on raudanlujaa. Pienen ja isommankin diktaattorin on näytettävä suurta välittämistä ja antauduttava epäitsekkäästi ihmisten suruille. Hänen on riennettävä muitten edellä suruvalitteluissaan, kuten Putin teki maahan syöksyneen matkustajakoneen tapauksessa – vaikka koko kone putosi Intiassa eikä venäläisiä uhreja ollut likelläkään. Kun maan rajatkaan eivät pidättele johtajan suurta tarvetta omia kaikkien tunteet, hän voisi lähetä osaottojaan Ukrainan leskillekin. Hänen tapauksessa empaattisuuden teeskentely on helppo tunnistaa mutta arjessa paljon vaikeampaa. Rammsteinin kappale “Ich will” kuvaa minusta mainiosti vallasta humaltuneen autistin mielenmaisemaa. “Ich will eure Hände seh’n”.

Selailen Tiedelehteä vuodelta 1989. Kieli on muuttunut vähemmän ihmiskeskeiseksi. Tietokoneviruksista kerrotaan suoraan rinnastaen niitä biologisiin viruksiin kuten HIV:iin. On tietokoneen retroviruksia ja vääriä rokotteita (valheellisia virustorjunta-ohjelmia). Muualla lehdessä puhutaan kiihottuneista atomeista. Nykyään niitä sanotaan vain virittyneiksi. Vanhemmissa sienioppaissa (ainakin saksassa) kuvailtin esimerkiksi mm. korvasienten hajua spermaattiseksi. Lähellä Fingerporiosastoa liikkuu TieteenKuvalehden otsikko vuodelta ’91: “Nyt tarkkoja kuvia kuun takapuolesta”. Hyvänen aika, mikä mahtaa olla ihmisen kääntöpuoli!

Ortodokseilla 8.6. pieni vedenpyhitys ja helluntailiturgiaa. Meillä opetuksessa metallurgiaa.

Näppituntumani on, että luomun suosio on ollut jo vuosia alamäessä. Huoltovarmuuskeskustelut taas korostavat mm. lannoitteiten tuontiriippuvuuden ongelmallisuutta. Mitä ilmeisemmät ongelmat, sitä vähemmän muistetaan niiden syyt. Sofia Virrasta kolumnisti kirjoitti, että hän tietää, milloin ei kannata puhua ilmastomuutoksesta.

Sivariaikoinani 1985 muistan, kun kehitysvammaisten suojatyöpaikalla töissä ollut sosiaalityöntekijä sanoi: silloin kun hän pääsee työstä kotiin, hän ei halua nähdä vammaisia. Monet meistä eivät pitäneet muotoilusta mutta tiesimme kyllä, mistä puhe kumpusi. Työ oli henkisesti todella raskas ja minulla meni puoli vuotta, ennen kuin sain levolliset yöunet takaisin. Sosiaalityöntekijän puheet olivat raisuja mutta siihen aikaan aikuisille ja opettajille ei voinut sanoa likimainkaan sellaista, mitä heidän on nykyään nieltävä. Poliittisen keskustelukulttuurin huonot tavat lienee pysyneet vakiona. Ihminen on kuin painekattila ja ajattelen sitä nollasummapelinä. Silloin kun yksi väylä menee kiinni, toinen purkuväylä aukeaa. Syntipukin rooli vain vaihtuu. Välillä se on muukalainen, toisinaan muukalaisuuden vastustaja. Henry Ford ajatteli kapitalismia venttiilinä meidän taipumuksille sotia. Onko kehitystä tapahtunut, edes ylipolvista? En ole siitä niin varma. Ei edes taantumista. Maailma on paikallaan polkevaa tasapainoilua.

Täkäläiset miespuoliset maakunnan vaikuttajat esiintyvät kuvissa mielellään moottoripyörän selässä tai hirvikiväärillä puukannolla poseeraten. Minä pyydän: älkää pakottaako minua kuvauttamaan itseäni äijä- asennossa sekasaunassa. Minulla ei ole moottoripyörää eikä kivääriäkään, joilla voisin tehdä vaikutuksen.

“Uskonto on oopiumi kansalle.” Aivan. Tiedeuskovaisille se on vetytalous, fuusioenergia ja tekoäly – riippuen tiedekunnasta.

>>Omakylä -hanke ei päässyt etenemään. Vaikeuttavana tekijänä on, että se törmäisi joihinkin nykyisiin resurssimahdottomiin tasavertaisuuden vaatimuksiin. Saa nähdä minkälaisia mahdollisuuksia on vihreiden aloitteella >>varautumista maahanmuuttoon.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa kävi läpi ison jälkipyykin natsimenneisyytensä kanssa, joka ei olisi ollut mahdollinen ilman kansan laajaa tukea. En tiedä voisiko tällainen toistua samalla tavalla Venäjällä silloin kun Venäjä herää unestaan Putinin jälkeen. Saksa oli yhtenäisempi maa kuin etnisesti kirjaava Venäjä. Kulttuurinen yhtenäisyys edesauttoi kollektiivisen syyllisyyden käsittelyssä. Psykologinen virhe, joka minusta johti Saksassa uus-oikeistolaisuuteen, oli se, että vitsaksesta ei haluttu luopua, sillä se osoittautui tehokkaaksi poliittiseksi välineeksi. Jos Venäjällä koituisi joskus itsetutkistelun hetki, toivoisin viisaampaa menettelyä.  Ja nyt Israelkin on ehkä hakeutumassa itsensä hyvää vauhtia moraalisen krapulatilaan.

Elämänpituisen itsetutkistelun rehellinen päätelmä: suru, ahdistus ja rättiväsymys syrjäyttävät rakkauden tunteen, eikä teeskentely auta.

Oikeuttamisesta ja omimisesta

(Väki)vallankäyttö voi olla äkkinäistä tai suunnitelmallista. Tavanomainen ja suunnitelmallinen vallankäyttö hakee sosiaalista hyväksyntää vetoamalla johonkin yhteiseen arvoon tai tavoitteeseen.  Saatu hyväksyntä oikeuttaa jatkossa tavoitteeseen pyrkivää toimintaa.
Vallankäytön oikeuttamisen tapa on jonkin asian omiminen eli välineellistäminen omiin tarkoitusperiin. Periaatteessa silloin riistetään kohteelta omaa itsenäinen ääni ja moraalinen suvereniteetti ja liitetään sitä asian ajavan kattojärjestön vaikutuskantaan.
Omiminen voi olla suostumuksellista mutta useimmiten lupaa ei kysytä eikä asianomaiset eivät edes huomaa hiljaista vallansiirtoa. Tapahtunutta vallansiirtoa on vaikeaa peruuttaa.
Käytännössä omiminen voi olla hyvinkin epäkunnioittava teko. Nykyään siitä puhutaan usein kulttuuriperinnön omimisesta, mutta sitä vastustavalla toiminnalla on omia omivia taustamotiiveja, joita kannattaa katsella tarkemmin. Omimiskelpoisten asioiden valikoima on valtava ja haluan listata muutama, joiden eettinen pohja on ongelmallinen, sillä selvästi eettisesti kestäviä tuntuu olevan paljon vähemmän. Jos tiellä makaa lyyhistynyt vanhus jota olet raahaamassa linja-autoon sairaalaan vietäväksi ja kuski vaatii lippua, voit huoleti räyhätä hänelle ja omia avuntarvitsijan etua. Mutta voimmeko vedota
–          vielä syntymättömien lasten oikeuksiin puhtaaseen luontoon?
–          puolustaa köyhiä, joiden motiiveista olla vähävaraisia emme ole kysytty lupaa?
–          mitätöidä toisinajattelijoiden pohdintoja siksi, että he ovat vähemmistössä?
–          vedota ideaaleihin (esim. tasa-arvoon) vaikka realiteetit (esim. kriisi) eivät anna mahdollisuuksia toteutumiselle?
–          oman käden oikeuteen, koska koemme olevamme yhteiskunnan uhreja?
Miksi tämän kirjoitin? Siksi, että nuoruuteni poliittisissa piireissä, oli melko hyväksytty varastella, koska systeemi on mätä. Mielenosoituksien yhteydessä näin, miten tottuneesti kauppoja tyhjennettiin. Tekijät oikeuttivat toimintansa omimalla esitaistelijan roolin heikoin tuloksin. Oman edun naamiointi ja omahyväisyys jäivät liian ilmeisiksi. Tiedän tapojen jatkuvan.  Vallankäytön omimisen tekniikka tulee säilymään tulevaisuudessakin. Siksi on hyvä tuntea sitä.

Apraphulian löydöt

Minulla oli 1980- luvulla tilauksessa Scientific American saksankielinen lehti. 1989 ilmestyi eräs juttu, joka kertoi arkeologisista kaivauksista Uusi- Guinea:ssa, joissa tutkijat löysivät puisia mekaanisia osia. He päättelivät, että jäänteet edustivat esihistoriallista tietokonetta. Tässä A.K. Dewdney kirjoittaman tekstin aukeama:

Kirjoituksen kopiot siirtyilivät työpöydälläni edestakaisin vuosikymmeniä eivätkä tahtoneet hukkaantua. Nyt päätin ottaa selvää, koska yksi asia vaivasi minua alusta asti: julkaisukuukausi oli huhtikuu.

Nyt, nettiajan tiedonhaun avulla, sain vihdoin rauhan. Teksti oli tiedepila, joka meni läpi kohisten ja kuuluu tiedepilojen helmiin. Minä lankesin joskus teininä toiseen pilaan, jota selittelin kavereilleni suu vaahdossa. Kavereiden säälivä hymyily ensi hidasti vauhtiani kunnes muuttui noloudeksi. Kokemus antoi minulle elinikäisen opetuksen.

Apraphulian tapauksesta ja muista varhaistekniikan arvoituksesta voi lukea Metsäyliopiston tiedekirjastossa >>TinkerToyComputer

Sepitteiden ja tositarinoiden raja on liukuva

>>Udo_of_Aachen

Entäs tämä?

>>Frontispiece of a Bible Moralisee (ca. 1250)

Ja tämä?

>>Buddhabrot

Yhtäkkiä salateoriat vaikuttavat aika kömpelöiltä. Minulla on jo vuosia ollut takataskussa fantastinen aprillipila, mutta sen esilletuominen on hieman työläs. Ei kiirettä, ehkä sinä olet seuraava uhri.

Hyvä kirjoitus Sanna Ukkolalta lempiaiheestani miksi ajatukset eivät kohtaa vaikka puhuttu kieli on sama. >>Finlandia hymnin rienaus Kirjoitus kuvaa hyvin miksi poliitikot, jotka ovat tottuneet jakamaan kovalla kädellä, voivat toisista asioista loukkaantua herkästi. “Narinkkatorin performanssissa ei ole kyse vain Finlandiasta. Tässä on kyse siitä, kuka saa omistaa suomalaisuuden symbolit. Kuka saa määritellä, mitä on isänmaallisuus. Ja kuka saa käyttää kansakunnan tunteita aseinaan.”

Tässä esimerkki psykologisista rebound-ilmiöistä. >>Black Lives Matterin piti kitkeä väkivalta Yhdysvaltain poliisista. “…kansalaisten luottamus poliisiin väheni Floydin kuoleman ja siitä seuranneiden protestien myötä. Sekin voi Stoughtonin mukaan lisätä kuolemaan johtavien välikohtausten riskiä: ihmiset, jotka eivät luota poliisiin, todennäköisesti vastustavat poliisia esimerkiksi pidätystilanteissa. Silloin poliisin voimakeinot voivat johtaa kuolemaan.”

Vinkkejä niille, jotka eivät halua toistaa minun virheitäni (joista kyllä opin melkoisesti)

Saimme vuosia sitten yllätyslahjan käytettyjä akkuja. Siitä tuli aikamoinen määrä turhia töitä, siirtelyitä ja asennuksia. En voi suositella aloittelijoille! Vasta nyt, pitkällisten kokeilujen jälkeen, olen keksinyt tavan erottaa kelvolliset akut kelvottomista. Lahjoitus oli 6- voltin akkuja. Meidän systeemi on 12 volttinen, joten aina kaksi on kytkettävä sarjaan. Paras olisi, jos purkupaikassa merkattaisiin akkuparit. Silloin on mahdollista, että niiden sähköiset ominaisuudet ovat vielä riittävän yhteneväisiä ja ne latautuvat symmetrisesti. Minun tapani selvittää akkujen kunto on tällainen:
–          kaikki akut kytketään rinnan, jotta varaus tasaantuu muutaman päivän ajan.
–          sitten ladataan niitä (edelleen yhteen kytkettynä). Käytän sopivan pitkää johtoa esivastuksena, jotta jännite putoaa 12 voltista n. 7 volttiin.
–          keskeytän latauksen ja annan jännitteen tasaantua ja mittaan yhteisjännitteen keskiarvon.
–          irrotan akut toisistaan ja seuraan jännitteet. Ne, joiden jännite putoaa alle keskijännitteen voi suoraan poistaa. Etsin parhaista ne, joiden jännite on suhteellisen samaa ja korkea.
–          Akun laatu näkyy siinäkin, miten nopeasti se palautuu kuormituksesta.
–          Virheeni oli ajatella, että heikko akku on vain turha. Nyt tiedän, että yksi mätämuna voi purkaa koko akuston! (Anteeksi näin rumista sanoista, akut ja ankat!)

 
Kerrankin vasemmistopoliitikko, joka näkee vaatimattomuudesta jotain hyvä. Meikäköyhistelijää on joskus vuosia sitten tituleerattu köyhien selkään puukottajiksi. Tervetuloa Omavaraopiston tuonpuoliseen osastoon, herra Uruguayn presidentti!
– Köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Se, joka tarvitsee vähän, ei ole köyhä, koska se mitä hänellä on, riittää. Jos omistaa paljon, pitää huolehtia omaisuudesta, ettei sitä varasteta. Aika kuluu sen hoitamiseen, eikä ole aikaa elää, Mujica sanoi Ylen haastattelussa vuonna 2014. >>Maailman köyhin presidentti

Strateginen totuus on minusta hälyttävän yleinen tapa viestinnässä. Siinä puhutaan tarkoitusperäisesti muunneltua totuutta jota ajatellaan palvelevan hyvää käyttämällä valkoisia valheita tai vaikenemalla viisaasti. Ukrainan sodan alkuvaiheessa tiedotuksessa avoimuus tuntui olleen tietoinen valinta. Kriisin jatkuessa, tunteiden ja itsetarkkailun väsyessä, rehellisyys ja avoimuus alkavat vähetä. Nyt olemme argumentoinneissa jo siinä pisteessä, että Israelia ei saa sotarikoksista moittia siksi että A.) Hamas on terroristijärjestö ja B.) Venäjän propaganda tähtää hyödyntämään Palestiinakysymyksen leimahtamista. Jos tilanne on tosiaan se, että meidän pitää vähätellä kansanmurhaa siksi, että emme pelaisi Venäjän propagandan pussiin, olemme jo myymässä asioita, joista Venäjä tulee ottamaan tulevaisuudessa lisää iloa irti. Venäjä yrittää osoittaa, että lännessä sovelletaan moraalisia kaksoisstandardeja. Se on kyllä totta,  mutta karu on toki ettei heidän propagandan keinovalikoimassa tunnu olevan enää minkäänlaisia standardeja eikä pidäkkeitä. Todennäköisesti strateginen totuus on ollut vallitsevin totuudenmuoto kaikkialla kautta ihmisen historian.

Johtajuus on minuakin aina epäilyttänyt. Nuoruudessani näin siinä hierarkioita, vallankäyttöä ja välistävetoa. En nähnyt sitä, että johtajuuteen kytkeytyy myös sijaistoimijan rooli. Eli jos haluamme elää ilman johtajia, menetämme samalla luotettavan sijaistoimijan, joka on, ehkä tietämättään, suostunut meidän lapsellisten tunnepuuskien kohteeksi. Meillä ei ole häntä enää syyttämään omista laiminlyönneistämme.

Väkivallan käytöstä puhuminen on vaikeaa, koska se on toisaalta paheksuttu ja muualla hyväksytty. Yhteiskuntamme tarvitsee valmiutta väkivaltaan ja samalla väkivalta on uhkaa sille. Näin arkaaisen voiman pitäminen tasapainotilassa on kuin dominopalojen asettelu tuulisella säällä. Yksi kallistuminen voi viedä loput. Yhteiskunnan ristiriitainen suhtautuminen väkivaltaan on jatkuvasti mielessämme. Pahoinpitelijänkin lihaksikas vartalo voi vetää meitä esteettisesti puoleensa, mutta tunne on ristiriitainen, sillä hän on paha. Omien sotilaiden ammattitaidon ihailulle voimme antautua täysillä, koska he ovat hyvä. Näiden tunnetilojen erillään pitäminen on yhteiskunnalle sekä haastava että epävakauttava, koska omasta pimeästä puolesta tietämätön ihminen voi äkisti muuttua kääntöpuolekseen. Tiedän monta entistä pasifistia, joissa Ukrainan sota on nostanut irrationaalisen kiihkeään mielentilan pintaan, jonka takana ei ole pelkästään puolustuspoliittista pohdintaa. Mietin tämän kaverin suhdetta väkivaltaan ja tuntuu, että hän on siitä parantunut eikä vain hyödynnä sitä taloudellisesti >>Tomas Jouhilampi kertoi omasta taustastaan

Kysyimme joskus neuvoa, mitä voisimme tehdä salaliittoteorioiden suossa rämpivän ystävämme suhteen. Vastauksessa ongelma rinnastettiin alkoholismiin ja apu toimii vain, jos ihminen itse haluaa irrottautua siitä. Alkoholisti huomaa olevansa ongelmissa silloin kun sosiaalisesti, fyysisesti ja taloudellisesti menee yhä huonommin. Syrjäytymisen voi havaita salaliittoajattelijakin, mutta selitys on toisten tietämättömyys. Alkoholisti voi lisäksi tarkkailla kulutustaan, mutta mistä salateoreetikko tietää miten paljon aineistoa hän on kuluttanut?

Tiedän, miten vaikea on ajattelun kehittäminen eteenpäin. Uudesta ajatuksesta kiinni saaminen voi kestää vuosia. Mutta minulla on oma tekniikkani ja se ei ole kiirehtiminen vaan sinnikkyys ja lukuisten kysymysten rinnakkainen hauduttaminen. Miksi keskustellaan niin yksiulotteisesti vaikka sodan ja rauhan kysymyksistä? Koska ajatustyötä ei ole tehty. Hyvät argumentaatiot eivät tipu itsestään nerokkaaseen mieleen. Ajattelun ja omien argumenttien puute saa ihmisten turvautumaan toisten esittämien fraaseihin. Lainatut ajatukset eivät ole vakuuttavia. Esittäjä voi vain toivoa, että vastaväittelijä on ajattelut asiaa vielä vähemmän kuin itse. Yksi minun ajatuksellisen horisontin työstöalueita on >>Kriisipohdinnoissa

Liekö…

Turkilla on receptinsä rauhaan.

Sanonnat ovat elämänviisauksia, joita kannattaa miettiä muttei välttämättä noudattaa.

En usko, että Linkolan pessimismi oli perustavanlaatuinen vaan kosto tyhmille ihmisille. Jos aidosti ei usko ihmiskunnan tulevaisuuteen, ei pilaisi sitä vähä mitä meillä on terrorismi – ihannoinnilla.

Sellaistakin on olemassa: Euroopan avaruusjärjestön avaruusromutoimisto.

>>Ken Mai oli meidän vieraana Rasimäellä tanssimassa yli 10 vuotta sitten. Voiko suurempaa kontrastia kuvitellakaan?

Siviiliteknologia päättyy aina sotateknologiseen käyttöön. Toisinpäin käy vain viiveellä – silloin kun sotateknologia on vanhentunut. Tosiaan ydinteknologia sovellettiin melko suoraan sotakäyttöön. Jos tämä premissi on totta, se tekee kovan teknologian kehittämisestä eettisesti kyseenalaista. Todisteita teknologian aiheuttamista vahingoista on paljon, mutta ”käytännön” ihmiset ohittavat niitä. Vastaesimerkit ovat usein lyhytaikaisesti kivoja mutta pidemmän päälle kestämättömiä. Lyhytnäköisesti ajattelevat ihmiset viittaavat lyhyen aikavälin saavutuksiin, minä en. Nyt Suomessakin tarvitaan puolustusteknologian uutta nousua kuin yhdestä suusta. Pakistanin ja Intian rajalla toteutetaan ehkä jo ennen maailman loppua ydinteknologian siunauksellisuutta. Jos ei nyt, sitten varmasti joskus. Todennäköisyys pelaa meitä vastaan.

Breksia tarkoittaa särkynyttä ja sen jälkeen yhteen kittautunutta kiveä. Muuten sillä ei ole mitään tekemistä Brexitin kanssa.

Yhteisökriittisyyteni perustuu havaintoihini monien yhteisöjen huonosta toimivuudesta, ei yhteisövastaisuuteen. Yksinkertaistan asioita nyt kovasti: ihminen, joka etsii itseään on minusta parempi aloittaa itsestään ja etsiä fyysisiä ja henkisiä rajojaan. Yhteisössä on sitten aikaa toteuttaa sosiaalista minuuttaan. Sosiaalipainotteinen ajattelutapa pyrkii sosialisoimaan ihmistä. Ei se sinänsä huonoa ole, mutta tapa hukkaa sosiaalista kirjavuutta. Sosiaalivetoinen ajattelutapa korostaa itsestäänselvyytenä myös verkostoitumisen ja siinä on sama ongelma: kannattaako heikosti toimivien yhteisöjen liittyä yhteen? Kaikessa rakentamisessa perustan on oltava vahva voidaksemme rakentaa seuraava kerrosta. Muuten resurssimörkö iskee.(#)

Vaikeina aikoina ruoan dyykkaus loppuisi kuin seinään ei vain tungoksen vuoksi. Rotatkin saapuisivat apajille. Parempi oppia viljelemään.

Näppärä sana uppoaa, sen käyttö runsastuu ja merkitys laimenee. ”Turvaton olo” ei tarkoita enää suojan puutetta suorannaista henkistä ja fyysistä väkivaltaa vastaan vaan myös silkkaa epämukavaa oloa. Näppärät sanat luovat todellisuutta. Silloin kun olotila saa nimekkeen, siitä tulee yhteinen kuvaaja ja alamme joukkovoimalla poimia sitä tukevia ilmiöitä ja mielenyhtymiä. Samalla sanan ilmaisuvoima heikkenee. Kielipoliisina tykkään siitä, että kielen alkuperä on todellisuudessa eikä päinvastoin. Kirjoitusvirheenikin syntyperä ovat epätäydellisessä todellisuudessa.

Missä voi olla kasvua, jos turvattomuudeksi lasketaan kaikki epämielyttävää?

Välillä rassaa ihmisten nimenvaihdot. On totta, että ihminen ei aina samastu nimeensä, mutta hänen ympärillään on satoja ihmisiä, joille on muodostunut heidän olemuksesta ja nimestä muistijälki. Millainen olisi elämää, jossa luopuisimme nimestämme ja antaisimme vain toisten nimetä itseämme? Olisimme taas Hattusia ja Kärkkäisiä, Urhoja ja Vienoja. Nimenanto ja -otto liittyvät minusta läheisesti siihen prosessiin, jonka kautta erkaannumme tai liitymme sosiaaliseen ympäristöön. Silloin kun ihminen ns. ei löydä paikkansa, taustalla voi olla, että hän piirtää yksilölliset ääriviivansa tiukasti ympärillensä.

>>Tekoäly on digitaalista asbestia Hieno ilmaus! Veikkaan, että kehitämme vielä kaksoiskieltä ja keinoja selvittämään, onko puhelimen päässä terveyskeskuksessa kuuluva ääni ihmisen vai tekoälyn tuottama. Ehkä kehitämme siihen tekoälylle käsittämättömiä sanankoukeroita. Minun ei tarvitse, sillä yritin useita kertoja kääntää tekstejäni muille kielille mutta tulos on ollut lähes kelvotonta. Se ei ymmärrä minua.

Allekirjoitan monissa kohdissa – myös sitä, että vihantunne muistuttaa jostain, mitä emme ottaneet vakavasti. Vihantunne kertoo että laiminlyönti on kehittynyt jo vakavaksi. >>kiltistä voi aikuisena kuoriutua väkivaltainen

Mahtaako “Back to the roots” olla jokin ikäsidonnainen kaipuu? Yli 20 vuotta on vierähtänyt omavaraisuuden sosiaalisilla laitamilla ja on kasvattanut nälkää juurille. Hyvältä tuntuu jatkaa keskeneräisiksi jääneiden puupönttöjen vannetusta tuohta ja katajanauloja käyttäen.

Jäätynyt olkapää on sulamassa ja sitruunaperhoset lentelevät.

Kuten kirjoituksessani ”Kreationismin juuret” esitän, koen että luomisopilla ja salaliittoteorioilla on samankaltainen alkuperä: sisäinen kapina kaikkea määräilevää tiedehegemoniaa vastaan. Koska harvalla ei-ammattilaisella on mahdollisuus argumentoida tieteen kielellä esim. rokotuksia vastaan, karataan vasta-argumenteilta suojassa olevaan salaliitoviidakkoon. Periaatteessa siltä median välityksellä tuputus voi tuntuakin – siihen emme tarvitse liskoihmisiä. Salamaailmaan ahdistettu on sitten turvassa ja voi olla oma itsensä. Aina välillä mediassa lääkärit paheksuvat kotisynnytystä tai rokottamatta jättämistä, jolloin käydään itsemääräämisoikeuden kimppuun sosiaalisella paineella. Lääketieteellä on perustelunsa mutta on katvealueita, joissa on muitakin näkökulmia painamassa. Niiden mitätöinti herättää ihmisissä paha oloa ja se puolestaan voi mitätöidä tieteen arvostusta. Enemmän myös >>Mikä on moraalisesti oikeutettu

Nyt on alettu muuttaa ääniä tekoälyn avulla tunnistamattomaksi. Minä kiinnitän paljon huomiota äänensävyihin ja koen äänen olennaiseksi osaksi ihmistuntemustani. Hajuvedellä ja meikillä meitä jo harhautetaan. Ymmärrämme toistemme sanoja yhä huonommin. Kun ihmistuntemus meiltä loppuu, ollaan maksimaalisesti höynäytettävissä.

Olen kohtelias ihminen. Yritän kohdella erilaisia ihmisiä reilusti. Halaan silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi halata, jotta minä en syyllistyisi eriarvoistavaan kohteluun eikä jää mitään häiritsevää meidän väliin. Olen alkanut kallistua siihen suuntaan, että ehkä se olisi ollut parempaa olla rehellinen. Muodollinen käytös johti monessa tapauksessa siihen, että olen pitkittänyt taipaleita ihmisten kanssa, joista olisi pitänyt erota aikaisemmin. Koska heidän kanssa tulee joka tapauksessa hetki, jolloin hermot pettävät.

“Analyysi: Jos paavi eläisi, hän tuskin kutsuisi Petteri Orpoa toista kertaa kylään kehuttavaksi.” Tämä Ylen uutisotsikossa toimittaja käyttää hieman kyseenalaista tapaa laittaa Paaviin päähän omia ajatuksiaan. Paavin pää on nyt puolustuskyvytön ja altis poliittiselle palloittelulle.

Kirjoitukseni Kreationismin juurista on synnyttänyt paikoin ihmetystä. Tapani käsitellä tieteen ja uskon välistä jännitettä avasi ihmisille väylän lukea omia ajatuksia minun tekstistä. Lähestyin teema ensisijaisesti psykologisesta ja yhteiskunnallisesta suunnasta ja jätin ajatusmaailmojen arvioinnin vähälle. Vuosi sitten lähdin luentokiertueelle samaa mielessäni. Ihmisten sanallinen kommunikaatio on vaikeuksissa. Tieteiden kannattajat ja uskovaiset eivät pääse kiinni, mitä toiselle on itsestään selvä, vaikka molemmat puhuvat suomea. Samoin poliittisella akselilla. Tässä vain vinkki viime vuoden luentoon. “Kokemuksellisuus ja jaettu todellisuus” sivulla >>Luentoja & Esityksiä

Jollekulle lojaali ihminen katsoo ohi silloinkin kun olisi syytä katsoa kohti.

Jo 40 vuotta sitten aktivistipiireissä viljeltiin salamyhkäisyyden kulttuuria. Kaksikymppisenä se oli minulle jännää ja herätti vallankumouksellis-romanttisia tunteita. Nyt se tuntuu lapselliselta ja tärkeilevältä. Perinne jatkuu silloin kun julkisissa keskustilaisuudessa vaaditaan mikrofonien suljettavaksi yksityissuojaan vedoten ja mitä mitättömimmistä syistä. Tuollako saadaan ajatuksia leviämään?

Kannattaa olla tarkkana, minkälaisia oppeja noudattaa, vaikka lähde tuntuu luotettavalta. Innovaatioita ja villityksiä tulee ja menee. Vain osa kestää lähempää tarkastusta. Toivoisin jäitä hattuun biohiili-innostukseen.
Ei ole hyvää tuottaa hellassa tai uunissa biohiiltä tarkoituksella tai huolimattoman tulenkäsittelyn kautta! Hiilessä on kolmasosa puun lämpöarvosta ja jalon polttopuun tekeminen on työintensiivistä. Biohiiltä voi tehdä työtaloudellisesti puunteon sivuvirroista. Oksat ja muu uunipolttoon sopimattomat ainekset voi polttaa biohiileksi parhaiten siellä tai lähellä paikkaa missä ne syntyvät.

Nyt taittaa olla kansanvälinen tekijänoikeuksien päivä. Siitä voin suoralta kädeltä sanoa, mitä mieltä olen. Se on vitsaus.

Ajatusten omistamisoikeus rakentaa ja säätelee riippuvuutta, mahdollistaa kaupankäyntiä ja globaalia kestämättömyyttä. Sen varassa erkaannumme maasta toimistotyöhön. Sillä perustelemme etuoikeuksiamme, elvistelemme ja vaadimme ylläpitoa.

Ennen kuin saan ryöpyn raivopostia, pyydän ihmisiä miettimään, millä tavalla heidän oma lehmä ojassa makaa. Oma oksa kullan kallis.

PS. Haluan kehoittaa enemmän jakamaan omaa tietämystään kuin kuluttamaan toisten.(#)

***

Paavi on kuollut, minä elän.
Ihminen näyttää pieneltä. Kun yksi valo sammuu, seuraava astuu taloon asumaan.
Jos jotain kehityksessä kehittyy, se ei ole ihmisen vaan häntä ympäröivä kulttuuri.

Kirjastot, kirkot ja yhteiskuntajärjestelmät muistavat mitä ihmiseltä unohtuu.
Ja niitäkin tahdotaan välillä polttaa.

Vaasa-laiva kellistyy.
Ja jostain luolasta löytyy Qumranin kääröt.
Ja merenpohjasta pullollinen viiniä.

Fahrenheit 451

***

Nykyinen ankara nuhteettomuuden vaatimus sairastuttaa meitä. Silloin kun emme enää riitä itsellemmekään, meidän on haettava diagnoosi, joka antaa meille erityisluvan olla oma itsenämme. Käsitys kohtuullisuudesta on vaihdellut ajan saatossa. Yksi sanonta kuvaa minusta monia pyrintöjä: joka haluaa kaiken, menetää kaiken.

”Tiede”- sanaan sisältyy minusta ripaus ylimielisyyttä – muu on sitten ”uskoa”. Tykkään enemmän saksankielisestä ”Wissenschaft”- sanasta, joka tarkoittaa tietämyksen hankkimista. Siinä välittyy tieteen ydintä: pyrikimys yhä parempiin teorioihin todellisuudesta, josta alkaa päättymätön matka. Tietämys on myös laajempi käsite kuin fakta-tieto.

”Arvostella” on minusta hienompi sana kuin ”kritisoida”. Sanan ytimessä yhdistyvät sekä arvostamista että vastaansanomista.
”Pitää hyvänä” on isompi asia kuin vain hyväillä.

Viihdyn yhä vähemmän nykyisessä kielenkäytössä ja sananvalinnoissa. Olen tykännyt Suomen kielestä verrattuna Saksan kieleen juuri käsitteiden hieman utuisen merkityksen vuoksi. Koen, että Suomen kielen käyttö kehittyy yhä ulko-määritellymmäksi. Yksi erityisen epämiellyttävä sana, jota käytetään paljon on ”sitoutuminen” (usein peitelty vaatimus, jonka kohteen painostettu valinta pitäisi näyttäytyä vapaehtoiselta). “Sitouttamisesta” tulee epämukavasti mieleen Prometeuksen olotila kallioseinämällä. Lobbausryhmät yrittävät jatkuvasti saada kansaedustajia sitoutumaan milloin mihinkin. Vaikea on olla näkemättä pelin henkeä: ihmistä painostetaan lausumaan jotain ja sen jälkeen häntä voi vainota sillä mitä hän on sanonut. Onko ihmettä, että politiikassa puhutaan ympäripyöreitä?
Sanoilla käydään valtapeliä ja vaatimukseen ”sitoutumisesta” luodaan peilikuva huikentelevista kermaperseistä, jotka välttelevät vastuuta. “Sitoutuminen” on tyhjä sana jolla pyrintään johonkin vähillä mahdollisuuksilla vaikuttaa. Ihminen ei halua toimia, jos ei näe mieltä jossain toiminnassa tai toimii itsestään, jos on aidosti innostunut. Kielenkäyttö tähtää enimmäkseen toimintaan. Sen hengessä tahdomme liittää sanaan taikavoimia joita sillä ei ole. Aviolitostakaan ei tule pakosta hyvää, koska vihkisormus näin käskee.   

Anarkistit ovat usein anarkisteja vain siihen saakka, kunnes ovat päässeet vallan makuun. Eivät pelkastaan he. Huomattava osa ihmisistä on jotain mieltä ensisijaisesti mutta vaistomaisesti strategisista syistä. Sitten on niitä, jotka pysyvät mielipiteissään jääräpäisistä syistä.

Katsotaan miten pitkään leikin “Omavaraisäijä” – sanalla. Sehän on tosi ruma ja särähtää. Mutta miksi?

Kamalaa protektismia tai ei: korkeat tullit vähentävät tarpeetonta kaupankäyntiä ja tavaran rahtaamista paikasta toiseen. Kamalaa omavaraisuutta tai ei – luonto kiittää! Huomaatteko miten hankalaa on olla eri mieltä?
Alla oleva kirjoitus kreationismista oli melko helppo: olen kerrankin valta-ajattelun puolella ja voin yhtyä vähättelevyyteen. Ekaversiossa otin vähemmän selkäsanaisen roolin ja oli epävarmuutta ilmassa mitä mun kanta sitten oikein on. Olen ottanut projektikseni välimaastossa kulkeminen, koska haluan kauemmas teilaamisesta, canceloinnista ja yhtenäiskulttuurin paineesta. Lähemmäs ihmisen sielun menemistä tarkoittaa epämääräisyyden hyväksymistä. En sanonut sietämistä, koska siihen liittyy ponnistusta ja kuluminen. Sitä ei voi tehdä kovin pitkään. Omavaraisäijä tietää.

Vielä yksi huono postaus. Tämän jälkeen tauko: Linkolan vihreyden muistoksi jalapenon nimeä muutetaan jaloksipenaksi.

Vanha omavaraisäijä selittää: Jos olet sitä mieltä, että sosiaaliset normit ovat liian tiukkoja, voit toimia usealla tavalla. Voit nousta vastaan keskisormi pystyssä. Mitä toiset tekevät? Ne lähinnä tuijottavat keskisormeasi. Jos hymyilet heille ja selität, pääset jo paljon pidemmälle. Jos olet ystävällinen ja teet sitä, mitä muilta toivot, olet jo todella pitkällä.

Vanha omavaraisäijä toteaa monialaisuudesta, että on tärkeä ettei kaikki munat ole samoissa housuissa.

Lukijakirje täkäläiseen keskusteluun kreationismista. Vedin aikaisemman version kirjoituksesta takaisin, koska jollekin tuli vaikutelma että olisin kreationismi- ymmärtäjä. Olen sitä juuri sen verran, miten voimme ymmärtää rikollista olematta rikollisia.

“Maailman markkinoilta suli hetkessä 8 500 000 000 000 dollaria – IL seuraa”
Otsikon julistaman katastrofin vastaavuus fyysisen todellisuuden kanssa on nolla. Siellä on sulanut vain jotain, mitä ei ole olemassa. Ongelma on ainoastaan ihmisen itse luoma eikä olisi, jos olisimme pysyneet puussa lompakko tyhjänä. Sijoittajan pitää olla luonteeltaan silmiään realiteeteilta sulkeva optimisti ja tykätä jännitteestä joutua yhdessä yössä rutiköyhäksi. We are living in America, wunderbra!

Trumpilla saattaa olla ilmiömäinen kyky kerätä ansioita omaan nimeen koska hänen toimet panevat liikkeelle tuhansia ihmisiä jotka yrittävät pelastaa tilanteen.

Tämä mullistuksen aikaa tuo haasteita tarkistaa perusanalyysien ja makroilmiöiden yhteensopivuutta. En ota kantaa Trumpin talouspolitiikkaan, koska pidän jo rahan käyttöä meidän energiataseita rikkovana mekanismia. Rahan avulla pystyimme tasapainottamaan kestämätöntä energiatalouttamme alkutuotannossa ottamalla käyttöön fossiilista energiaa. Siinä mielessä kaikki taantuma ja epäluottamus rahamarkkinoihin voisi tervehdyttää meidän käsitys rahan luomasta valetodellisuudesta. Mutta useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään yrittää irrottautua rahataloudestaan vaan he vaativat rahan vallan lujittamista, jotta heidän maailmansa säilyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen. Talousromahduksien siunaus luonnolle voi olla siltikin kyseenalainen, koska järjestelmää yritettäisiin korjata hinnalla millä hyvänsä luonnosta piittaamatta. Mikro- ja makroilmiöiden yhteen saattaminen ei ole erityisesti muodissa sen reduktionistisen luonteensa vuoksi. Isoja ilmiöitä pitää silloin pelkistää yksitäisiksi pienilmiöiksi ja se saattaa pahasti yksinkertaista todellista mutkikkuutta. Sitähän kuitenkin tehdään yhtenään politiikassa lupaamalla kansalle yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisille ongelmille. Siksi minun neuvo ihmisille on olla lähtemättä arvaamatonta toisvaraisuutta ja mutkikkuutta sisältäviin rakennelmiin. Välttäkää rahaa, lainoja ja investointeja muuhun kuin taitopankkiin ja silmiä aukaisevaan sivistykseen. Mutta oikean (ei mielikuvallisen) omavaraisuuden tavoittelu voi olla paljon kovempi työ kuin normaaliuden parissa pysyminen.

Hieno, että tällaiset pohdinnat ovat sallittuja. >>Jumala syntyi 2 600 vuotta sitten, virkamiestyönä ja voimapolitiikan seurauksena. Ne, joita ajatus suututtaa, miettkää onko nyt loukattu pyhiä tuntoja vai onko kytköksiä voimapolitiikkaan. Rehellinen näkemykseni on, että jumalaa ei voi loukata.

Kertoessani vaikuttimista, jotka kuljettivat minua kohti omavaraisuutta, unohdan usein mainita lyhyttä, kolmen kuukauden työ-, seikkailu ja itsensä-etsimiskeikkaani Hongkongin saarelle 21-vuotiaana . Toimin siellä henkilöavustajana. Matkalla näin konkreettisesti, millaista vahinkoa ihminen on maapallolla saanut aikaan itselleen ja ympäristölleen. Elämä ei ole useimmille ihmisille valintatalo, vaan tehdään sitä mitä auttaa pysymään pinnalla. Se luonnostaan rikkoo välillisesti ja välittömästi meidän ympäristöä. Fyysiset, sosiaaliset ja taloudelliset riippuvuudet saavat meitä toimimaan rikkovasti silloinkin, kun tunne sanoisi muuta. Hongkong reissun jälkeen tiesin, mihin suuntaan rakentaisin elämääni.

Kaltiolehdessä näin, miten (fossiili)energian kysymykset ovat tulleet kulttuuripiirien keskusteluaiheeksi. Kaksi taitava kielenkäyttäjä, Antti Salminen ja Tere Vaden, ovat tehneet energiakokemuksellisuudesta kaunokirjallisuutta ja samalla aihe alkaa menettää osan eksistentialistisesta merkityksestään. Vakavatkin teemat tahtoo ihmisen käsissä karnevalisoitua, muuttua viihteeksi. Olemme liemessä, koska haluamme mieluummin etäännyttää itseämme ankeasta todellisuudesta filosofis-koukeroisilla lauseilla kuin tehdä asialle mitään –  eli uudelleenottaa lapion käteen sen jälkeen, kun sitä annettiin fossiiliselle konevoimalle 100 vuotta sitten. Olen nähnyt saman tempun kehityksenä myös Elonkehä-lehdessä. Siellä missä maatyöt kutsuvat, valtaosa lähtee innokkaasti pohtimaan asioita ja kirjoittamaan isoista linjoista.

Näin perustavanlaatuisilla aiheilla kuten ihmiskunnan energiakysymyksille toivoisin kaikista vähiten karnevalisoitumista. Teema vaatii ihmisiltä vahvan kokemuksellisen yhteyden säilymistä.

Hyvällä omatunnolla yleistän nyt tällaisen asian: harvasta puolueesta löytyy niin hyökkääviä, kuuntelemattomia ja näköjään omaan moraaliseen ylivertaisuuteen uskovia väittelijöitä kuin vasemmistosta. Vasemmistopopulismi on yhtä rasittava kuin oikeiston harrastama versio. Ikävä on, kun tehdään tunnetilasta politiikkaa, kulttuuria ja näytöksiä. Populismin takana seisova psykologinen pyrintö on viime kädessä fyysisen voiman kasvattaminen (joissain tapauksessa jopa pelotteeksi saakka) eikä ajatusten laadun kehittäminen. Näin vaalien alla.

Väitöskirjatutkija on tutkinut suomen iskelmän rasistisia, seksistisiä, eksotisoivia ym. sanoituksia ( >>Iskelmistä löytyi synkkä puoli )todeten ”Kun sama stereotyyppinen kuva vaikkapa aasialaisista tai afrikkalaisista ihmisistä toistuu länsimaisissa elokuvissa, viihdekirjallisuudessa, sarjoissa, peleissä ja iskelmissä, se alkaa muuttua ihmisten mielissä todellisuudeksi.”
Ok.
Jutun lopussa lukee ”Yksi syy siihen, miksi Hänninen ryhtyi tutkimaan iskelmäsanoituksia oli se, kun hän havaitsi, että hyvin iskelmämusiikkia ja sen historiaa tuntevat ihmiset eivät olleet oikeastaan koskaan kuunnelleet, mitä lauluissa todella sanotaan.”
Miten sitten sisältö vaikuttaa meihin, kun sitä ei kuunnella – salakavalasti alitajunnan kautta? Voiko elää reilussa suhteessa muihin, vaikka aivot luonnollisesti stereotypisoivat mitä kerkiävät? Tuottaako yritys puhdistaa aivot ennakkokäsityksistä varmasti hyvää? Voiko ja pitääkö poistaa ihmisyyteen liittyviä alkuristiriitoja vai onko parempi vain oppia elämään vajavaisuuksien kanssa?

Minua hirvittää ihmisille liian suurten tavoitteiden sivuvaikutukset. Venäjällä, Kiinassa ja Pohjois-Koreassa rakennellaan ihanneyhteiskuntia jo sadan vuoden ajan. Täydellisyyden vaatimus vertautuu minulle Hybrikseen, jossa tavoitellaan jotain, mitä on vain jumalille muttei ihmisille. Alkuristiriita pakottaa toistamaan Hybristä loputtomiin.

Kokemus tarinaa väkevämpi

Yhtenäisyyteen pyrkivä kulttuuri väistämättä tuottaa niitä ristiriitoja, joita se yrittää hävittää. Elämän ilmenemismuodot ovat niin moninaiset, että niiden lakaiseminen ns. tieteellisen (tieteelliseksi tekeytyvän poliittisen) totuuden tai muiden aatteiden alaisuuteen ei koskaan onnistu täysin. Mitä pontevammin sitä yritetään, sitä isommaksi kasvaa vastarannalle jäävän ryhmän epäluuloisuus tasapäistämisyrityksiä kohtaan. Valtaosalle ei synny ristiriita todellisuuden kanssa, jos he eivät toimi suosituksien vastaisesti. Heille annettu totuus pysyy heille totena. Särö syntyy niille, jotka kurkistavat verhon raosta ulos eivätkä kohtaa sitä, mistä heitä varoitettiin (ainakaan heti). Nuorten päihdekokeilut ovat tällaista kokemusta tuottavia. Heille voi alussa muodostua käsitys tyhjistä varoituksista ja luottamus alkaa luisuaan. Joillekin yksittäiset ristiriidat maailmansuhteessa ovat vielä integroitavissa, mutta on joko-tai ihmisiä, joita särö vie suoraa tietä salaliittoteorioiden pariin.
Omavaraisen todellisuuden tutkijana olen järjestelmällisesti astunut yhteiskunnan suosituksien ulkopuolelle. Kokemukseni yhteistotuuden kelpoisuudesta on samansuuntainen kuin koulujärjestelmän kelpoisuus: enemmistölle riittävän hyvin toimiva, vähemmistölle hankala. Jakauma vastaa sitä, että suurempi osa ihmisistä tarvitsee lakeja ollakseen kunnolla ja vähemmistö pärjää vähemmällä säätelyllä koska on riittävän vastuuntuntoinen.
Kokeilujeni kautta tiedän paljon siitä, mitä yhteiskunnan viljelemistä totuuksista on minkä-arvoinen. Säröjä on paljon ja yhteisiä näkemyksiä vähän. Ymmärrän, että se on suuren yhteiskunnan maksama hinta rehellisyydestä.
Yhteiskunnan kannattaa kuitenkin olla yhtenäispyrkimyksissään ylikuormittamatta jousta kuten esim. koronaepidemian aikana. Säröt ihmisen ja yhteisön välille voivat syntyä pienestä eriävistä kokemuksista kuten siitä, että kihomadot voivat lähteä lapsiperheen arjesta myös ilman lääkkeitä puhumattakaan koko perheen pakkolääkitystä ja suurta siivouspaniikkia. Jos kuuntelee lääkäreiden väittämiä, koulujen suosituksia ja lukee kihomatojen elämästä, ei tulisi mieleenkään, että kutina loppuu yleensä viikon sisällä. Noin vaan.

Filosofisilla synttäreilläni pohdittiin elämän rajallisuuden lisäksi sosiaalista kuolemaa. Pohjoiskalotin kansoilla saattoi olla sosiaalinen kuolema fyysistä merkittävämpi ja ihminen saattoi osallistua omiin (sosiaalisiin) hautajaisiinsa. Saatamme kuolla sosiaalisesti ennen tai jälkeen fyysistä kuolemaa. Rikastuttavia ajatuksia näin 60-vuotis juhlissa. Jos kaipaat virikkeitä aiheeseen voin suositella Juha Pentikäisen ”Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista”.
Alla kuva lapsuuteni lempi-musikaalista. Suosikkihahmojani olivat tynnyriin juuttuneet siamilaiset.

Tekniikkaan tottuneina ja sen välttämättömyyteen luottavina emme useinkaan huomaa, miten otamme turhan lisämatkan tekniikan kautta suorittaaksemme jotain kivikautista. Kaasuliekkejä sytytetään napsahduslaitteella, jossa iskuri tuottaa piezokiteen avulla suurjännitepiikin joka aiheuttaa kipinän. Saman teki kivikausi-ihminen lyömällä kaksi kiveä toisiaan vastaan. Häneltä puuttui vain kaasuhella.

Tuleeko Gazaan joskus muistomerkki sen asukkaittensa kärsimyksistä? Ehkä sitä ei sallita. Pitäisikö Auschwitz muuttaa muistomerkiksi yleisinhimillisestä julmuudesta, johon kykenee myös entiset uhrit?

Trump aikoo lakkauttaa opetusministeriön. Mitä ettei – JOS olisi vahva omavaraisuuteen nojaava sivistävää kansalaistoimintaa, joka ottaisi haasteen vastaan! Mutta kun ei ole (paitsi äärikristillisten kreationistien pyhäkoulut). Siellä niin kuin meillä ihmisten toimintaa makaa valtion ja instituutioiden sylissä. Häädön hetkellä ei ole paikka minne mennä.
Vanha intohimoinen harrastukseni on ymmärtää enemmän sosiaalisten, ekologisten ja psykologisten vuorovaikutusmekanismien päälle. Yksi asia on opittu: orgaaniset systeemit (entropian lakien mukaisesti) pikemmin lähentelevät toisiaan kuin erkaantuvat.
Nyt toivotaan että Euroopan identiteetti voimistuu idän ja lännen itsevaltiuden  puristuksessa. Pidän (entropian lakien mukaisesti) todennäköisempänä että vahvan johtajuuden vaikutukset saapuvat meille siitä huolimatta että täällä nyt korostetaan kilpaa demokratian arvoja.
Mureneminen alkaa ”yksien totuuksien” lisääntymisellä. Pitää olla puolustusintoa, tekniikkaa nousuun, luonnonsuojelu alas, kamppailu tekoälyn herruudesta. Korona antoi maistiaiset lääketieteen totaliuudesta.
”Yksien totuuksien” voimistumista ei voi hillitä huonolla yleissivistyksellä vain väittämällä vastaan opposition riveissä tai mielenosoituksissa. Heikko yleisnäkemys edistää ideologista poterointia ja salaliittoarvailuja. Putin, Israel, Unkarit, Trumpit ovat psykologinen ilmiö, joka kopioi itsensä eteenpäin ehkä Macroniksi tai Stubbiksi. Ja miettikää, antifasistit ynnä muut moraalisesti ylivertaiset, onko ilmiö jo kopioitunut teihinkin.
Fyysinen omavaraisuus ja laaja yleissivistys ovat vahvin lääke tähän sairauteen. Parempi hoitaa tautia alkuvaiheessa kuin joutua teholle.

Syntymäpäiväni edeltävänä iltana pääsin siihen, jonka eteen olen tehnyt työtä monta, monta vuotta: sain simulaatio-ohjelmaani integroitua elektronisten komponenttien simuloinnin, simulaatioiden aatelia. Mikä riemu! Kyseessä on totaalisen takaisinkytkettyjen järjestelmän matkimisesta. Vastukset ja diodit ovat täysin yhteensopivia ja kytkettävissä ohjelmani muihin optisiin, mekaanisiin, akustisiin ja matemaattisiin olioihin. Miksi tämä kaikki? Olen pienestä lähtien yrittänyt ymmärtää luonnon tapahtumia, kuten veden virtauksia, tulen liekkejä tai purkista valuvan hunajanoron laskostumista… ja myös ihmisen mielen liikkeet, joukkokäyttäytymisen säännöt ja poliittisten murrosten anatomiaa. En väitä ymmärtäväni niitä, mutta testaan ajatuksien malleja todellisuudesta minun ohjelmani avulla. Vain jos havaintoni on oikeasuuntainen, se tuottaa simulaatiossa uskottavaa tulosta. Matemaattinen aivojumppa on minun tapaani pitää mieleni selkeänä.

No niin, tämä kaveri täyttää tänään 60 vuotta. Oli raskas ja mahtava taival. Ei muuta kuin kiitoksia kaikille, jotka ovat minua elämässäni kohdelleet hyvin.

Kokeilen mielessäni aina skenaarioita, miten omavaraistelija voisi reagoida kriisitilanteissa ja mietin voiko hänen toiminnoillaan olla todellista merkitystä (eli ei jotain idealistista uhrautumista). Vuorossa on USA. Mitä tekisin kun järjestelmää natisee ja pahempaa voi olla tulossa? ”Vastustamisessa” yritetään periaatteessa pitää tilanteen vähintään muuttumattomana. Oliko USA ennen Trumpia kiva paikka? Onko ylipäätään raiteiltaan suistuvan järjestelmän edeltävä tila koskaan hyvä? Sehän sisältää sisään rakennetun väärän siemenen. Siksi en ajattele kuin Linkola että 1930-luku oli vielä ok. Aktiivisen vastustamisen sijaan yrittäisin tehdä mahdollisimman vähän jylläävän koneiston hyväksi (verot, tuotanto, työ) ja työskennellä niin paljon kuin mahdollista irtikytketyn vaihtoehdon hyväksi. No, taas tulen siihen tulokseen, että omavaraisuuden kehittely on järkevin toimi, joka meille jää sekä hyvinä että vaikeina aikoina.

Kokemusperäinen toteamus maailmanparantajien tilasta: liikaa visionäärejä (toisille suunnittelijoita), liian vähän primus moottoreita.

Ehkä joidenkin mielestä korostamme omavaraisuudessa liikaa autottomuutta. On kuitenkin aika monia, jotka elävät haavekuvissa yhdistää kaupunkielämää, kulttuuririentoja ja autoilua omavaraisuuden kanssa. Voihan sellaista kokeilla, mutta omavaraisuuteen näin ei päästä. Omavaraisuudesta luodaan koko ajan kummallisia sepitteitä, joissa luvataan valaistumista 72 tunnissa. Hämäys ja tuotteistaminen kaappaa omavaraisuudenkin – pikkuhiljaa. Mitä tahansa maallistuu ja maatuu kulttuurilliseksi humukseksi.

Oman nuoren elämäni itseoppimismetodi oli tyypillisen karu. Hakeudutaan mahdollisimman kauas sivilisaatiosta, poltetaan rahat ja passi ja aloitetaan puhtaalta pöydältä uusi elämä. Onneksi en mennyt ihan niin pitkälle kuin toiset, joille moisesta seurasi vakavia vammoja mielelle ja ruumiille. Olen huomannut, että tällainen menetelmä toimii lähinnä mielikuvissamme mutta huonosti käytännössä. Pulmatilanteen järjestäminen itselleen synnyttää reaktiivisen selviytymistilan ja vain vähän rakentavaa toimintaa. Omavaraopiston myöten käsitykseni tästä on vahvistunut. Tavoitetilaan, omavaraisuuteen, ei päästä oikotietä pitkin. Jos luottotiedot ovat retuperällä, ei omavaraisuuden resurssivirtoja voi kunnolla ymmärtää. Repullinen hyviä käsitaitoja eivät hyödynnä, jos ei ole oppinut tekemään työtä. Omavaraisuus sinänsä ei pelasta motivaatio-ongelmilta, ei paranna mielenterveyttä eikä tee parempaa ihmistä. Hyppy omavaraisuuteen epäonnistuu, jos vanhat ongelmat kaatuvat päälle.

On helpompaa olla tiedeuskovainen kuin tiedekriittinen, koska aivokemiallinen palkintojärjestelmämme saa enemmän kiksejä tieteen saavutuksista kuin niistä murehtimisesta. Siksi tieteen voitonkulku on primitiivireaktion tulos eikä viisauden merkki.

Olisiko tästä ludiittien sekä tiedefilosofiseksi perustaksi että tunnuslauseeksi?

Rikos ja rangaistus

Koko aikuisiällä olen kamppailut sisälläni sen asian kanssa, kutsuisinko ystäviäni kylään. Toki mielelläni vietän aikaa ystävieni seuraassa. Ongelmani oli vain se, että en halunnut luoda syitä autolla liikkumiselle.  Kutsut luovat sosiaalista painetta vastata niihin ja vain pinttyneimmät ovat immuuneja johdattelevalle voimalle.

Jokaisen muutoksen kovassa keskiössä on sosiaalinen murros. Sen esille ottamista vältellään yleensä kokonaisvaltaisesti. Luodaksemme mielikuvan muutoksen mahdollisuudesta meidän on korostettava järkeen perustuvia syitä ja ohittaa ”inhimillisiä tekijöitä”. Ja jos tämä sivistynyt kantti pettää, olemme vaarassa siirtyä raivopäiseen ja vihaiseen ”kaiken pitää muuttua”-radikaaliuteen. Se yrittää rikkoa väkisin sosiaalisia normeja ja on epätoivoisen luonteensa vuoksi useimmiten tuhoon tuomittu keino onnistuakseen. (Se, että melkein kaiken pitäisi muuttua, pitää kyllä periaatteessa paikkansa.)

Muutospaineen tunnepuoleen liittyy ihmisillä niin valtava epävarmuus, että muutoksen keskellä pysymme opportunisteina ja vältämme vaikeita tilanteita viimeisen saakka tai sitten syöksymme silmittömään ja tunteita rikkovaan käytökseen. Reaktiokaava on melko musta-valkoinen.

Olen ihan varma, että on välimuotoja, mutta ne alkavat näkyä vasta sitten kun ajatteluun päästään kiinni. Yritän inspiroida teitä tutustumaan tunneälykkääseen sosiaaliseen rikokseen ja rangaistukseen.

Tästä taas vain harvoilla on tietoa >>Tiedeykkönen-Kissavideot ja tekoäly alkavat olla jo uhka ilmastolle. Ja vaikka se on vahvistettua tietoa, sillä ei taida olla merkitystä meidän jatkuvalle digiloikkaamiselle. Tiedeykkönenhän kertoo yleensä tieteen saavutuksista optimistiseen tyyliin.. Tämän podcastin vastavedossa on kuitenkin myös jotain yhteispsykologisesta viherpesua (“tiedostamme ongelman ja nyt takaisin päivän järjestykseen!”). Toteamus netin energiajäljestä on täysin vaaraton silloin, kun sitä ei ristikytketä arkisten tekojen kanssa. Omaa järkähtämätöntä elämänsä kulkevan teknisen kehityksen rinnalla tuntuu muutosmahdollisuus enää löytyvän vain ihmisten teoista, joka pitää vain osittain paikkansa. Infrastruktuuri siirretään tarjoamaan lääkärin etäpalveluita – tulee hankalammaksi olla ilman älypuhelinta.

Uutinen digitalisaation energianlaskusta ei ole minulle mitään yllätys, koska harrastin pienestä lähtien elektroniikkaa ja olen nähnyt sen muuttuvan mikropiireiksi, tietokoneiksi ja internetiksi. Samalla olen kuullut ainalatteat puheet energiaa säästävästä uudesta teknologioista ja miten etätyö vähentää matkustamista ja fiktioita vihreästä siirtymästä. Teknointoilijoiden puolikypsille ajatuksille on aina kaikupohja jos vastassa on kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka haluavat uskoa. Hurjaa on, miten tarina teknologian lupauksista pystyy ikuisesti kiertämään ilman varteenotettavaa tarkastelua. Väittämän haurautta voi pitkälti tarkistaa arkkihavainnolla, hyvällä yleissivistyksellä ja kyvyllä ajatella poikkiteloin. Jokainen teknologisesti abstraktimpi kerros syö resursseja pelkästään läsnäolollaan vaikka mainospuheet toista lupaa >>Resurssikoulu. Harjoitan pintakosmetiikkaa. Tallennan mieluummin tiedostoja kun haen niitä toistuvasti netistä. Elokuvia mieluummin kirjastosta. Tietokoneen ohjelmia (lähinnä vanhoja) asennan kiintolevyltä, ei pilvestä. Lähes kaikki tietokoneet ja osat on dyykattu, korjattu tai uusiokäytössä. En oikein surfaile netissä, se vain kiihdyttää aivokuolemaa. Vaarallisimmalta tuntuisi viritellä jotain nokelaa keskustelua tekoälyn kanssa. Siinä voi käydä kuin Narkissokselle lähteen äärellä. Enemmin kirjoitan ja saastutan maailmaa heittämällä SOS-pulloposteja nettimereen. Ei minun konsteilla paljon merkitystä ole, sillä säästäminen ei ole massojen hupia. Meidän ei sovellu elää runsaudessa.

Se on minusta kyllä kummaa, miten Timo Soini osaa nykyään valtapolitiikkaa kuvata. >>Valkoisen talon katastrofista. Järkeenkäypä.

Suvun tuomio on riitaa väkevämpi. Entisaikoina se saattoi merkitä kuolemantuomiota, ellei löydä uutta perhettä. Siinäpä yksi syy omavaraisuudelle.

Äitini pohtii aamulla, olisiko tänään se päivä kuolla, koska hänestä ei ole enää mihinkään.

Mietin mitä sanoisin ja mikä ei olisi valetta.

Aidon ajatus oli, että hän näyttää meille, mihin mekin olemme menossa.

Sitten hän jatkoi: tätä ajattelin äsken. Nyt sinä seisot edessäni ja tunnen itseäni taas vahvaksi.

Tällä kuvalla Hunter S. Thompson:sta ei ole mitään tekemistä omavaraisuuden kanssa. Silti se on minusta yhtä mieletön kuin tämä aika. Maailma alkaa olla sellaisessa pisteessä, että sanat ovat minulla vähissä. Voin lähinnä voivotella, että juuri tämän välttämiseksi jalkauduin 1980 luvun lopulla omalla työpanoksella omavaraistelemaan eikä tässä ole kyse jälkiviisastelusta. Kehotan edelleen samaan suuntaan, vaikka kansan kaikki mentaaliset viisarit näyttävät rahan, resurssien ja teknologian kyseenalaistamattomaan ja totaaliseen valjastamiseen. Riippuvuuksien kokonaisvaltainen vähentäminen purkaa monia tuhon kierteitä. Sota ja teknologian voittokulku tappavat vähän eri lailla. Vaikeaa niistä on valita – yleensähän valitsemme vaihtoehdon, joka tappaa lähitulevaisuudessa vähemmän mutta myöhemmin enemmän. Ei ole kuitenkaan hyvä vaihtoehto murehtia ihmiskunnan tyhmyyttä, vaikka objektiivinen näyttö sitä vahvasti puoltaa. Pahin minulle on ajatteluvähäisyydestä johtuvaan itsetuhoisuuteen välillinen ja välitön osallistuminen. Arvattavasti minun osallisuus tähän menoon pysyi kohta 60 vuoden aikana minimissään ja jatkuu vielä tästä eteenpäin.

Joskus Google ja Facebook esiintyivät mukavina, reiluina ja nuorekkaina yrityksinä. Heidän piti luoda luottamuspohjaa, jotta ihmiset antaa niiden haltuun jotain niin intiimiä kuin sähköpostitilinsä. Kuherrusaika on ohi. Data on saatu haltuun ja näin on mukavaa tarjota sitä kuninkaalle. Kiitos, että ihmisestä ei ole enää paljon jäljellä ilman tablettia, pankkitunnusta ja digitoitua sormenjälkeä. Työhakemustakaan ei voi enää kirjoita käsin, koska se olisi yhteen sopimaton suuren AI- käsittelyn kanssa. Kansa on nyt niin koukussa, että se ei enää nouse kapinaan. Se ei pysty enää. Vain kunnon auringonmyrsky voi meidät pelastaa. Palvokaamme siis aurinkoa.

Kotisynnytys taas tapetilla >>Useita kotona synnytettyjä vauvoja kuollut. Uutinen on luettava tarkkaan. Itselleni jäi epäselviksi, tuotiinko jutussa enemmän esille lääkäreiden vastenmielisyys kotisynnytyksien suhteen kuin hälyttäviä faktoja. Tilastointiaikana 2020-2023 ei ole mitään erityistä, mutta 2024 nostetaan esille tutkittavia tapauksia. Nousseet kotisynnyttäjämäärät eivät itse selitä hyppyä. En ole enempää perehtynyt näihin tilastoihin mutta käytännön havaintoja on. Meillä on ikäviä kokemuksia siitä, miten vapaus kotisynnytykseen yritetään kriminalisoida. Joissakin eettisissä valinnoissa voi hyväksyä asioita, jotka koululääketieteen edustajan mielestä ovat käsittämättömiä. Niinhän monet eivät hyväksy meidän perhe-elämääkään puulämmitteisessä mökissäkään ilman autoa. Mutta se on enimmäkseen heidän ongelmansa, vaikka he yrittävätkin perustella sitä meidän lastemme tulevaisuudella. Ainakin meillä heidän huoli ei tunnu realisoituvan. Toki päätöksiä synnytyksien, rokotuksien ja hoitojen suhteen kannattaa tehdä harkiten eikä ideologisoiden tai romantisoiden. Eettisten päätöksien luonne on, että niihin sisältyvät myös abstraktimpia näkökulmia kuin vain materiaaliset faktat. Ne eivät ole kaikkien mieleen, jotka penäävät maailman tulkinnallista yhteneväisyyttä, mutta yritykset valinnanvapauden kitkemiseksi näyttävät usein, että demokratian sietäminen voi olla vaikeampaa kuin sen kannattaminen (erityisesti tieteisiin nojautuvien intressiryhmien keskuudessa, jotka rakastavat yhtenäisteorioita).

Kummaa, kun salaliittohuuruisesta forumista poimin järkevän lauseen.
Jos ja kun kokee, että systeemi ei toimi hyvin, niin mielestäni amerikkalaisen filosofin Buckminster Fullerin neuvo on viisas: “Ei kannata vastustaa vallitsevaa systeemiä, vaan rakentaa tilalle parempi.”
Nimenomaan sen tekeminen olisi terapiaa ja kasvattaa ymmärrystä resurssien rajallisuudesta.

Etsitään kiusallisia sosiaalisia innovaatioita

Ikääntymiseen liittyy yhtä lailla fyysisiä ja henkisiä muutoksia kuin sosiaalinen roolimuutos. Silloin kun vanhempana ei ole enää niin kiinteää osaa sosiaalista kilpajuoksua, voi vapaammin valita sitä tapaa olla, josta pitää eniten ja joka tuntuu rehelliseltä.

Minusta meille ikääntyville koituu tästä pieni lisävastuu verrattuna nuorempiin, koska me voimme helpommin pohtia ja tarttua usein kiusallisiksi koettuihin sosiaalisiin avauksiin.

Muutostapahtumien keskiöstä löytyvät nimeen omaan aina vaikeita teemoja, eikä näitä helppoja, joihin me tietysti haluaisimme keskittyä mieluummin. Käsittelytarpeiden tärkeysjärjestys on siten yleensä väärinpäin yhtä lailla kuin olettamus, että vaikeat asiat ratkeavat helppojen haasteiden vanavedessä (näin poliittiset pyrkijät sen mielellään esittävät houkuttaakseen toimintaan mukaan, punkkulasi kädessään).

Minun on vaikeaa keksiä suurempia ja monimutkaisempia hidasteita muutokselle kuin meidän välissä liikkuva sosiaalinen liima.

Mitä voi olla antoisampaa kuin juhlia vanhenemisen hetkiä synttäreiden sijaan?

Noin 10 vuotta sitten katsoin tyttäreni kanssa Kubrickin avaruusodysseian. Nyt katsoin sitä Justuksen kanssa. Tällä kertaa panin merkille, että HAL9000  on käynyt toteen.

Mitä A. Hitler sai ihmissieluja kalastellessa? Kilohaileja.

Näin unta, että tekoäly alkoi ehdollistaa ihmisiä kouluttamaan sitä.

Sanna Ukkola kärkevään tyyliinsä sosiaalipsykologisten ilmiöiden jäljillä. >>Feministit tuhosivat miehet

Mahtavaa kun joku sanoitti valtimolaisuuden ydintä. Hupsis, kuulin, että sama slogan muillakin paikkakunnilla.

Mitä minua nyt tänään raivostuttaisi? Tämä, että kansalle edelleen selitetään metsäteollisuuden tarpeellisuutta sillä, että mökit pysyvät lämpiminä. Suomen metsien hakkuut ylittävät Suomessa tarvittavien klapien määrän huikeasti. ”Suomi elää puusta” -myytti ansaitsisi fakta-tarkistuksen leiman. Vastalauseena en ole ainakaan suorasti ostanut vessa- eikä kirjoituspaperia.

Historia näyttää, miten Trumpin ja Muskin äännestäjät seisovat tulevaisuudessa päätöksensä takana. Saksalainen ”Emme tienneet” voi olla todennäköinen vaihtoehto. Nazikokemuksensa jälkeen Saksassa pidettiin poliittinen ja teollisuuden valtaa enemmän erillään toisistaan. Sama voi olla edessä Usassa. Suomikin saattaa joskus olla jonossa. Suomeen palattuani kiinnitin huomiotani siihen, että täällä uutisoidaan pörssi-indeksejä ja hehkutettiin Nokiasta isämaaliseen sävyyn. Se ei ollut tapana Saksassa silloin. Talouden ja demokratian välinen ristiveto tuntuu heijastuvan valtaan pyrkivien öykkärimiehien muodossa. Ilmiö on näköjään maailmanlaajuinen.

Mielenkiintoista, muutaman ihmisen ja minun tulkinnat Muskin tapauksesta olivat aika erilaisia, muttei vastakkaisia. Minua kiinnostaa teorioiden muodostamisessa, mitä on eri teorioiden funktiot. Jokainen teoria väistämättä kuvaa vain rajalliseen näkökulman tapahtumista (ynnä  tietysti muokkaa itse todellisuutta). Minulle itse on tärkeä, että teoria antaa suunta toiminnalle, mutta vierastan sitä, että se olisi alisteinen toiminnalle esim. vetämällä mutkat liian suoriksi. Haen myös sitä, että maailma/ihminen ei ole alisteinen teorioille (kuva ihmisestä, maailmasta). Julkinen keskustelu tahtoo yleisesti kallistua jompaankumpaan suuntaan En kuitenkaan raaski käyttää omasta pyrinnöstäni sana ”objektiivisuuden tavoittelu”. Teorian toiminnallisuuden kannalta ajattelen, että teorian soveltamiseksi liittyy aina epävarmuustekijä, tulevatko seuraukset olemaan juuri sitä mihin pyrin. Riski, että teoria ja käytäntö kulkevat eri suuntaan on sitä isompi mitä kovempi teorian abstraktisuus on. Siitä seuraa, että suosin yksinkertaisia selityksiä, joita arkinen kokemus pysty joko vahvistamaan tai kumoamaan. Viime kädessä, näiden kriteerien jälkeen, ajattelen, että omavaraisuuteen panostamisen liittyy eniten hyötyä ja vähiten haittoja verrattuna useimpiin toimintamalleihin.

Ihminen, joka on editoinut videoita, tietää, miten kuvatun ihmisen liikkeet 24 frm/sec – tarkkuudella hajoavat yksityisiin ja usein huvittaviin otoksiin. Se, mitä näyttää luontevalta liikkeeltä, voi koostua hassunkurisista kuvista, jossa katsotaan kieroon, kieli roikkuu suusta, sylki lentää ja ilmeet ovat mitä noloimpia. Tämä antaa kuvankäyttäjälle mielettömät mahdollisuudet valita juuri sitä kuvaa, joka edistää hänen pyrkimyksiään. Elon Muskin natsitervehdyskuvasta pohdin kaikenlaista ennen kuin näin videoklipin. Siinä koin, että oikeistovastustajat tekivät melko likaisen propagandistisen tempun. Muskin elekielestä ja mielipiteistä voimme kiistellä, mutta tuo pysähdyskuva oli minusta tahallinen kontekstista (=liikesarjasta) revitty tarkoitushakuinen pala. Tällä tavalla antifasistit sahaavat oma oksaansa ja rampauttavat mahdollisuuden huomauttaa epäkohdista silloin kun on aihettakin. Arvelen myös, että aivomme ohjautuvat käsittelemään liikettä, muttei still-kuvia. Sen kautta pysähdyskuvaa “liukenee” ajassa, joten Muskin huitaisusta jää muistijälki, että siellä se seisoo käsi pystyssä.

Prometheus-leirin nimenvalinta on herättänyt minussa pitkään ristiriitaisia tuntemuksia. Kun Prometheus varasti tulen, se oli varmaan joidenkin jumalattomien mielestä ihan ok, sillä tuli ei heidän mielestä ole sinänsä hyvä eikä paha, vaan viisas käyttäjä voi käyttää sitä hyvään ilman pahaa. Jumalat olivat silti teosta eri mieltä ja panivat Promia kärsimään kallion seinämälle. Olen pitkään vääntänyt kehitysoptimistien kanssa heidän lapsellisesta uskosta ihmisen harkintakykyyn. Talousoppineen mielestä raha on kuin puukko. Se ei ole paha, vaan käyttäjän käyttötapaa ratkaisee. Maailmatilanne näyttää, ettei raha noin vain voi käyttää eettisesti sopuisasti, eikä rahatalouden ilmiöitä hallitse kukaan jumalaton vaan toisinpäin. Ei edes New-Age, henkisyyden työkaluna käytettynä, takaa varmaa jälkeä. Pahaenteisyyden keskellä henkisyyden kasvuun uskovaiset tarrautuvat nyt Trumppiin paremman puutteessa. Mutta nyt meillä on käsillä parasta mitä olemme ikinä atomipommin jälkeen saaneet kokeilla: tekoälyn. Oi sokeat, kertokaa minulle, mitä näitte 100 vuoden päästä!    

Koskettava kuvaus haipuvasta maailmasta >>Sukupolvi X kyllästyi wokeen. Soitin jouluna lapsillemme c-kasetilta ”Frankie goes to Hollywood” ja kerroin että julkishomojen megabändi oli nuoruudessani kovaa kamaa koska, Konstigia myötäilen, musiikki oli niin hyvää eikä sitä välineellistytty kannanotoksi. Konstig puhuu Suomesta ja minä Saksasta. Koen, että olimme siellä varsin poliittinen sukupolvi ja aiheet olivat aika lailla samanlaisia kuin nytkin, mutta vähemmällä canceloinnilla. Lukion päätösjuhlinnoissa meillä oli haikeaa poliittiseen kantaan katsomatta. Katsoessani nykynuorten elämää, en ole varma oliko silloin julmempaa kuin nyt – ehkä vitsit olivat härskimpiä. Aikoina kun seksuaalivalistus ei ollut googlauksen päässä, orastavaa miehuuttani vaivasi kysymys, pitääkö kortsunhankinnassa apteekissa kertoa joitain mittoja. Näin olivat ainakin viisaammat kundit väittäneet.

Tällaista autoa kelpuuttaisin. Suhteen 1:12 mukaan se kulkisi 50 metriä kunnes vieteristä taas väännetään. Rakennussarjan melkein 500 osaa piti Justusta 2 viikkoa työllistettynä. Ja minuakin, koska piti olla apulaista välillä. Harvinaisen antoisa joululahja. Minä lisäsin dinosauruksen luurangon.

Nyt käydään keskustelu siitä milloin saa puhua sodasta. Huomioitava on se, että todellisuus ei ole riippuvainen sananvalinnasta. Sanavalintoihin liittyy sananvaltaa – eli kuka saa määritellä todellisuudenkuvaa. Sota-sanan käyttöön liittyy niin paljon poliittisia, diplomaattisia ja sosiaalisia paineita, että käyttöoikeudet pidetään hieman rajoitettuna ammattilaisille kuuluviksi.

Olen samaa mieltä Jussi Halla-ahon kanssa, mutta eri syistä. Minulle sota on kuin sieni, jonka rihmasto toimii näkymättömästi. Sota on resurssijahdin tulehtunut vaihe ja tulehdus tulee, jos laiminlyömme terveyttämme pitkään. Lisäpohdintaa rauhasta ja sodasta >>OmaRauha.

Hävittäjä Heikki Mansikkaa toteamukset sodan ja rauhan välisestä suhteesta osuivat sen verran hyvin, että niistä voi jatkaa. >>”Työn perusluonne on väkivaltaista hommaa”
”Vaikka hävittäjän lentäminen on väkivallan käyttöä, sillä kuitenkin luodaan aika keskeistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarvehierarkian ihan sitä pohjaa, jolle voidaan rakentaa muita juttuja kuten kulttuuria, Mansikka toteaa.”
Hän mainitsee rauhan yhteiskunnan tarvikehierarkian pohjaksi. Olen sama mieltä. Menisin vielä pidemmälle: rauha ei ole tarvehierarkian pohja vaan edellytys. Sota ei syty vasta silloin kun aseet puhuvat, vaan asiat ovat jo aikaisemmin kulkeneet väärään suuntaan. Juuri tarveajattelu on ajattelumalli, joka huolehtii rajallisten resurssien ohjautumista enimmäkseen niille, joilla on tarvittava väkivalta saamaan niitä haltuunsa. Silloin kun sota puhkeaa, sitten vasta niitä resursseja varataan ja kierre jatkuu entistä ankarampana.
Jos minä olisin neuvomassa sotilaita rauhanpuolustukseen, korostaisin sotaan johtavien tekijöiden torjumista ja se tarkoittaisi resurssivaatimatonta elämää, jotta varannot riittäisivät kaikille. Tiedän, että tämä ei miellytä useimpia, joten he passiivisesti valitsevat konflikteihin johtavan tien, vaikka sanoisivat muuta.
Tarvikehierarkian nimitys kuvaa vain yksipuolisia intressejä Meillä ei ole ”antamisen” hierarkiaa tai ”jakamisen” hierarkiaa. Sodan juuret ovat syvällä korvien välissä ja toivon, että siihen kiinnitetään huomiota rauhan aikana, koska sodan läheisyydessä tapahtumat jyräävät väkivaltaisuudellaan.  

Hyväksynnän kaipuu on valtava. Se saa ihmisen liittymään jopa rikollisjengiin. Olen saanut vaikutelman, että nuori mieli saattaa keksiä sellaistakin uraa itselleen: hankitaan meriittejä roadman- tyylillä, käydään vankilassa, lauletaan räppiä, otetaan etäisyyttä rikollisuuteen ja toimitaan nuoriso- ja vertaistukijana hankitulla katu-uskottavuudella ja tulla arvostetuksi käännynnäiseksi. Tätä tarinaa yhteiskuntamme rakastaa, sillä se on onnellinen jokaisesta tuhlaajapojasta, joka palaa kotiin. Hyväksynnän kaipuu voi päihittää kuolemanpelon. Nuori ihminen voi lähteä uhraamaan itseään, toivossa, että häntä muistettaisiin sankarina. Hyväksynnänkipeys tekee siitä myös äärimmäisen kostovälineen. Kouluampuja luopuu kaikista mahdollisuuksista saada hyväksyntää. Syitä on monia ja ne ovat niin raskaita, että tekee kipeää ajatella niitä. Olisi kuitenkin perusteltu pureutua meidän mustaan mieleen, sillä tunnumme elävän rikkoontuvien mielien aikaa. (Kulttuuripessimistiksi voinee kutsua vain ihmistä, joka poimii ajan ilmiöistä vain kielteiset. En usko olevani sellainen, mutta optimistiä en ole.)

Jos olen viime aikoina jotain oppinut, niin sitä, että aivoni toimivat parhaiten aina yhden ongelman parissa. Sitä voin helposti ratkaista verrattuna siihen, että monet ongelma kilpailevat samaan aikaan keskenään minun huomiostani. Se voi halvaannuttaa.

Omavaraisuuden yhdistäminen omaishoitoon on kovaa hommaa. Siinä huomaa, millainen aineellinen ylijäämä pitäisi olla olemassa, jotta vanhusta voisi ekologisesti kestävällä tavalla ylläpitää. Se on meille ylivoimaista, sillä äitini ei ole kylmänkestäviä metsäläisiä. Hoiva tuo mukaan erikoislaatuisuutta päivärytmiin. Vaikka vähimmäiskäynnit vievät sinänsä vähän aikaa, päivästä tulee pätkätyötä. Tauot ovat vain käyntien välisiä hetkiä, jolloin on vaikeaa aloittaa pidempiä ja keskityskykyä vaativia askareita. Äitini kaipaisi enemmän kuin vähimmäiskäynnit. Olen jatkuvasti väsynyt.

Sana ”planetaarisen” avulla myydään nyt uutena kaikenlaisia vanhoja itsestäänselvyyksiä (toisella asenteella?). Paikallinen ruokakin maistuu planetaarisena paljon paremmalta. Konsulttien kosmologiaa.

Lapaluu= luutunut lapamato

———-v.2025———-

Toivomuksia uudelle vuodelle

–          taloustiede, kuten me se tiedetään, keskittyy itse asiassa vain kapeaan siivuun talouden ilmenemismuodoista: rahatalouteen. Omavaraisuus on taloustieteistä kattavin ja aidoin eikä sen tarvitse tutkia niin paljon sen omia vääristymiä.

–          sota ja ekologisuutta ei käsitellä rinnakkain. Sotateollisuutta on vielä enemmän sitä rikkovaa teollisuutta kuin tavanomainen teollisuus. Vastauksia tulee vain ottamalla vastaan haasteen.

–          Jos meitä pöyristyttävät maailman tyhmyydet, emme tyydy vollottamaan, vaan tehdään asioita tyhmyyden vähentämiseksi – iloisesti!

–          Parempia vitsejä ja vähemmän valtaa somelle (istuin taanoin Kajaanin juna-asemalla tarkkailemassa ihmisiä, jotka pitkillä sormeilla hypistelivät puhelimiaan ja hymyilivät niille. Kuin suoraan Matrix-elokuvasta. Saatan toivoa tekoälylle dementiaa ja puhelimille jotain virustautia.)

Heh, ja nyt laitan vielä linkin toiseenkin aiheeseen, joka herättää rutkasti outoja käsityksiä. >>Hieno dokumentti tietäjyydestä

Resurssihallinnassa on yksi mutkistava tekijä, josta olen enimmäkseen vaiti. Syy pidättyväisyydelle on, että pointti avaa portit tarkoituksenhakuiselle ajattelulle ja sen kautta aiheuttaa valtavasti väärinkäsityksiä (joita täytyy taas oikaista…).

Olen itse pragmaattisten päätöksien äärellä, mihin työvoimani käytän. Parhaat rakentajan vuodet alkavat olla takanapäin, maailmantilanne on muuttunut, ihmiset ovat muuttuneet, ympärilläni on keskeneräisiä projekteja, joita pitäisi saada päätökseen ja meillä on haastava ylärakenne –Omavaraopisto- huolehdittavanaan.

Voisin jatkaa omavaraisuuden askareita voimieni mukaan tappiin saakka. Se ei ole huono vaihtoehto vaan kiva ajatus opiston alkuvuosien toisvaraisuuden jälkeen. Mutta siinä on resurssitaloudellinen mutta: minä osaan muutakin kuin tehdä tuohivirsuja.

Olen päättänyt verestää lapsuuden ja teiniajan osaamisiani mm. elektroniikan alalla. Silloin, kun korjaan tuolin, palautan tuolin tekoon tarvitun työpanoksen uudelleen hyötykäyttöön. Teko on järkevä, jos aikaa korjaamiseen kuluu vähemmän kuin uuden tuolin tekemiseen. Jos osaan korjata otsalamppua, olen tekemisessä valtavan jalostusarvon omaavan tekeleen kanssa, johon on uponnut pienestä koosta huolimatta tuntuvasti luonnonvaroja, energiaa ja työvoimaa. Näin ollen sen korjaaminen merkitsee isoa resurssipelastusoperaatiota. Palautettu resurssi on huomattavan iso verrattuna käyttämääni korjausaikaan ja paljon isompi kuin korjatun tuolin kohdalla.

Otsalampun sitkeä korjaaminen olisi itsestäänselvyys, jos vastaisimme hartiavoimin siihen kuuluvasta työpanoksesta eikä fossiilinen energia, Rakentmiseen ryhtyisimme vain äärimmäisessä tarpeessa.

Mutta nykyihmiselle otsalamppu on korvaamattomampi kuin tuohivirsu eteenkin kriisitilanteissa. Vaalin korjailutaitoja omavaraisuuden ekstrana vaikka oikeampi ja kestävämpi maailma olisi sellainen, jossa tuohivirsu olisi tärkeämpi esine kuin otsalamppu. (Näitä kysymyksiä käsittelen >>Elämämme perusteissa ja >>Resurssikoulussa)

Elonkehä- lehdessä välittyy usein tunne, että kirjoittajat kantavat sisällään kahtia jakautunut suhde käytännön asioihin. Yleensä tuottava tekeminen nähdään olevan eettisen elämän peruspilareina mutta sitten kuuluu kutsu vapautua niistä, jotta voisi hoitaa korkeampia tehtäviä ja pohtia maailman menoa. Mietin miksi, minne tahansa katson, asioiden haltuunotto ajatuksin tuntuu olevan hienompi ja puoleensa vetävämpi toiminta kuin fyysinen suorittaminen. Saammeko enemmän lohtua asioiden hallinnoinnista kuin konkreettisesta tekemisestä? Vai onko syy jopa geeneissä? Arkitietämyksen nostaminen abstraktisemmalle tasolle luo yleiskaavan, joka voi olla väkevämpi avain toiminnalle kuin arkitietämyksen taso. Heimokulttuureissa poppamiehellä tai päälliköllä on arkitietämyksestä erottuvaa ’korkeampaa’ tai jopa ’jumalallista’ tietoa. Meidän sosiaalisen kilpailun kyllästämässä kanssakäymisessä heikkoutemme on kärsimättömyys, jolla halutaan suoraan kolmipyörästä auton rattiin, jolloin oppivuodet jäävät liian lyhyiksi.

Hyvätahtoinen algoritmi tahtoo, että kerrot sille mistä sinä pidät, jotta se voi hukuttaa sinua hyvään.

Mahtaako palkintojen ja tunnustuksien sosiaalipsykologinen merkitys olla siinä, että niillä suljetaan ja sinetöidään yhtä ajatuskulkua ja vapautetaan muita ajattelijoita jatkamaan eteenpäin?

Kiitos Oskari Onniselle pukemasta asioita taitavasti sanoiksi. Rehellisen kirjoittamisen tuska kirvelee jatkuvasti kuin stressiperäinen ihottuma minun  pohkeissani. >> Jussi Halla-aho on paha ihminen. Edustat Iltalehden kaksoistrategian raikkaampaa osastoa.

Iltalehden otsikoissa poliitikot ovat järkyttyneitä, että Krista Kiuruun on käyty käsiksi. Samana päivänä aiemmin Iltalehden lööpeissä lukee, miten koetteleva yhteistyö hänen kanssa on. Ensiksi lietsontaa, sitten kauhistelua. En tiedä, vaivaako näitä toimittajia oma mahdollinen osallisuus tapahtumiin vai onko se vain ammatin hinta ja lukijan odotus, jolle taipuu. Joka tapauksessa joidenkin medioiden tapa hyödyntää kaksinaismoraalisesti tunnepulsseja ei jää some-maailmasta jälkeen. Mutta toimituksissa ovat kuitenkin ammattilaiset asialla. Miten suhtautuisiin samalla työetiikalla työskentelevään lääkäriin? Toiseksi: jos teko ei ollut poliittisesti motivoitunut, me tehdään siitä poliittisen teon kutsumalla sitä hyökkäykseksi demokratiaa vastaan. Ajan henki on, että jos nyrjähdän jalkaani, epäilen ensimmäisenä, että se oli jonkun virittämä ansa. Ja ikävä on, että tässä asiassa poliitisten irtopisteiden kerääjät ovat etunenässä moraalisen ylivertaisuutensa esille tuovat toimijat. Vallankäyttö hyvellisyyden varjossa.

Lääkäriystäväni katsoo minua lääkärin tavanomaisesta näkökulmasta ja on huolissaan jostakin. Voin hänelle kertoa, että olen vuosikymmenissä varmasti kehittänyt kehon kuuntelutaitoa (en tarkoita sitä nykyistä neuroottista tarkkailua) pidemmälle kuin rivikansalaisilla ja se on tähän asti ollut parempi neuvonantaja kuin lääkärit. Mutta miten selitän hänelle, että lääkärin neuvot rikkovat jatkuvasti minun henkistä tasapainoa kehoni kanssa?

Valitettavasti olen 45 vuotta kestäneen kansalaisaktivismin urallani kuunnellut paljon muunneltua totuutta siitä, miten mielenosoittajat olivat rauhallisia ja poliisi pamputtaa…

Arvelen myös, että satiiri on kirjoittamisen uhanalaisimpia genreitä.

Voiko se muuten olla, että Teemu Keskisarjalla on kuitenkin jokin syvempi motiivi mielessä mutta Sexmanella ei? (Lisäys: heitin eilen vielä vitsiksi, että Sexmanen hallituksen nimittely natseiksi olisi hyvä syy Venäjälle huolehtia Suomen denatsifikaatiosta. Nyt tuli tuo uutinen >>Suomea “ukrainalaistetaan” Eletään tyhmyyden tyranniaa. Ajattelematon natsikortin käyttö häivyttää sen tosiasian, että ilmiö on hyvin monitahoinen vaikka sen ääripäässä ovatkin mm. juutalaisvainot. Asioiden yksinkertaistaminen iskulauseeksi tukee toisiakin tekemään samaa. Pahimmillaan edistetään tuolla tavalla sitä propagandistista työtä, jonka turvin Venäjä, muut vallat ja enemmistöt harjoittavat vallankäyttöään.

Neuroosikoulu

Ihmisen laajasta neuroosivalikoimasta aktivoituvat aina sellaiset, jotka istuvat ajan henkeen. Tässä muutama, jotka ovat tämän hetken hittejä.

Avoimuuden neuroosi

Alalaji: radikaaliuden neuroosi

Rituaalisoitunut yritys vakuuttaa itselleen, että ei ole ajatuksellisesti jämähtänyt paikoilleen. Siihen kuuluu korostetun täydellinen ja estoton eläytyminen toisen ihmisen mielenliikkeisiin. Todisteeksi (itselleen) sanotaan jotain, jotta kertojalle tulee tunne, että häntä ihan oikeasti ymmärretään. Rituaalin jälkeen palataan taas omaan maailmaan tunteella, että voisi suositella kyseistä menetelmää toisillekin.

Tunnusmerkit: poliittisen näkemyksen vaihtaminen lennosta ja tiuhaan. Krooninen järkyttyminen siitä, miten toisia ei ymmärretä. Hellittämätön ristiriita oman riittämättömyyden kanssa, vaarana itsensä rankaisemisen kierre ja pakonomainen ripittäytyminen.

Roolittomuuden neuroosi

Alalajit: sukupuolettomuus, kategorisoimaton olemus, epätyypillinen käytös. Käänteisneuroosi on erityistarpeiden ja moniongelmaisuuden korostus.

Vahva syyllisyyden tunne ajaa ojasta allikkoon. Toksista miehisyyttä korvataan mielekkäällä toksisella feminiinisyydellä. Harjoitteluleireissä opetellaan uusia luonteenpiirteitä, esimerkiksi aitoa miehisyyttä. Ritualisoituneessä huutoseremoniassa näytetään, ettei ole kyse kastraatiotoimenpiteestä. Neuroosin edetessä asianomainen voi havahtua, että roolittomuudesta on tullut rooli, jota on pakko purkaa. Mitä sitten tapahtuu, on vaikea ennustaa. Usein se on konservatismi.

Vapaanvalinnan neuroosi

Alalaji: pakkomielle eksistentiaalifilosofiaan.

Yksilö ei koe olevansa itsenäinen toimija, vaan kenties aivomanipuloitu robotti. Todistaakseen arvailunsa vääräksi, hän kuvittelee itsensä jatkuvasti vaihtoehtoisissa valintatilanteissa – mieluiten sellaisissa, joissa henki on vaarassa. Suosikkipaikat ovat kallionjyrkänteet, köydenpätkillä koristellut ladot tai kodin apteekkikaappi. Ennuste on hyvä, koska ajan mittaan hän tulee tulokseen, että vapaanvalinnan puutteen seurauksena hän on edelleen elossa.

Pelurineuroosi

Alalaji: hyvätahtoinen provokationismi

Yhteydessä kaikkivoipaisuuden tunteeseen. Kokee kaiken ympärillä olevan pelinappuloina, joita jumalan lailla voi siirrellä mielensä mukaan. Tunteet ovat välineitä, joita kohdistamalla voi saada läpi haluamansa. Hyväntahtoisessa variantissa ihminen ottaa pellen, itkijän tai shamaanin roolin kanavoidakseen yhteisön mielenkuonat pihalle. Hyvän provokaattorin tunnistaa siitä, että hän osaa siivota aiheuttamansa sotkut.

Pelurineuroosi on äärimäisen immunisoitunut olotila, joka lähentelee solipsismiä ja jolle ei mikään terapia voi mitään. Voi ilmetä satiirien kirjoittamisena ;-).

Tässä uutisessa sivutetaan monia tulevan kirjoitukseni teemmoja (“Pimeä valta hyvellisyyden varjossa”) >>Onko Suomessa äärivasemmistoa? Vierastan yhä enemmän vasemmisto/oikeisto -sanojen käytön, koska historiallinen yhteys on muuttunut kovasti. Taas ote tulevasta kirjoituksesta:

“Kerätessäni aineistoa ikävistä kokemuksistani, löysin niitä kaikista kuvioista, missä olen liikkunut: aktivismin lisäksi rauhanliikkeestä, anarkisteista, vihreistä, feminismistä ja uskonnollisista ryhmistä ja tietysti ’oikealta’. Epäkunnioittavaa käytöstä löytyy kaikkialta puoluekannasta riippumatta. Se, mitä tekee eniten kipeä, ei ole töykeä käytös ihmisiltä, joilta ei muuta odottaisikaan. Pahin on, jos vallankäyttö on piilevä ja tulee ihmisiltä, jotka liputtavat voimakkaasti hyveellisyyden puolesta. Ja silloin kritiikkini kohdistuukin enemmän vasempaan suuntaan. Haluan jakaa tunnetilaani siitä syystä, että pettymys, siis henkinen kipu, on omiaan ajamaan ihmistä pois kotoaan jopa vastakkaiseen leiriin. Tiedän paljon esimerkkejä. Huono on vain se, että sieltäkään ei löydy aina se parempi tila. Minusta on silloin ryhdikkäämpää jäädä yksin. Jako vasen-oikea analogiana hyvälle ja vähemmän hyvälle on idioottimainen ja kuuluu siirtyä sinne minne se kuuluu. Teot näyttävät puheen arvon.”

Sari Valton vieraana – ohjelmasta on minusta tullut pikkuhiljaa vaikuttava radio-sarja sen jälkeen, kun kävin siellä vuosia sitten (omavaraisuuden energiataseet eivät ehkä ole hänen vahvinta alaa  ;-)).

Viime jaksossa Minuutemme rakentuu muistin varaan  hän käsittelee ihmisen muistin luotettavuutta. Keskustelijat huomauttivat osuvasti, että eletään edelleen freudilaista perintöä, jossa mielenterveyden perustuksia etsitään menneisyydestä. Siitä seuraava muistien penkominen ei ole välttämättä niin hyvää kuin on luultu. Ohjelmassa kysyttiin, muuttuuko meidän elämä sitten menneiden tapahtumien selvittelyn jälkeen paremmaksi? Ei välttämättä. Tästä on Jani Kaarollakin hyvä kirjoitus. >>Mitä tänään murehtisimme?

Minusta usko henkiseen kehitykseen on yhteydessä teknologiseen kehitysuskoon ja yhtä yksiulotteinen. Tuntuuko kehitys missään? Tähän sopii tekstipätkä minun työn alla olevasta kirjoituksesta rajapinnoista. “Viime vajan viikon aikana olin kotona yksin viettämässä poikamiehen elämää ilman nukkumamenoaikoja. Ehdin paneutua mikrokontrollerin ja simulaatio-ohjelmani väliseen yhteydenpitoon. Asian parissa on ollut ongelmia ja osaamispuutteita jo kymmeniä vuosia ja tunne sellainen ’mahtaako enää onnistua’. Jostain syystä pääsin sopivaan aivomyrskyyn ja pääsin kahlaamaan tuntemattoman vyöhykkeen halki toiselle reunalle. Nyt voisi kuvitella, että olisin saavutuksen jälkeen ollut fiiliksissä vähintään viikon, mutta ei: uusi tieto muuttui välittömästi uudeksi normaaliksi ikään kuin aina olisin ymmärtänyt tätä. Mielemme tuntuu näyttävän meille aina vain sen osan maailmaa, joka kulloinkin meille on sopiva. Ajattelumme horisontti on meidän rajapinta.”

On kohuja seksuaalikasvatuksesta, huumekuolemista ja uskonnollisuuden harjoittamisesta. Näihin teemoihin minun on vähän vaikea sanoa mitään, koska ne tuntuu olevan lähinnä oireiluja jostakin perimmäisemmästä. Mutta mikä se on? Ihmisen apinageenien raivokkuudesta vai jostain, jolle voimme jotakin? Onko meillä sijaishuoleja?

Nykyasenteiden mukaan etsitään ihmisistä etusijassa piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikilla. Pohdin paljon, mitä meitä – jopa perustavanlaatuisesti – erottaa toisistamme. Havaitsemistavoissa ja aivokemioissa tuntuu olevan syviä railoja, jotka tekevät toisten ihmisten ymmärtämisestä vaikeaa tai jopa mahdotonta. Siitä huolimatta voimme luoda hyvän yhteiselon.
Pohdin eroavaisuudet siksikin, että haluan tietää, miksi minun on ollut elämässäni niin paljon pakkoa toimia monessa vastoin yleistä näkemystä. Yhden syyn löydän ajan kokemisesta. Minulla on nuoresta lähtien vahva tunne milloin ajallisesti mitäkin pitää tehdä, esim. milloin on luotava omavaraista osaamista ja milloin on siirryttävä seuraavaan aihepiiriin. Ne eivät ole päättämällä tehtyjä päätöksiä vaan selkeitä ”nyt on se hetki”-signaaleja. Minusta vaikuttaa siltä, että monet ihmiset elävät jatkumoa, jossa on vähemmän ajoituksiin liittyviä viestejä.

Kuvataanko Dimitri Peskov samalla tavalla Venäjällä kuin täällä? Meidän mediakuvastossa hän näyttää minusta ilmeisen parantamattomalta kelmiltä, jolla ei ole minkäänlaista tarvetta puhua totta. Muistan ensivaikutelman Putinista, kun hän tuli valituksi presidentiksi eka kerran. Kasvojen kieli enteili KGB-miehen tekoja. Miksi näen heitä tällaisina? Näkevätkö toiset? Vai onko kyse siitä, millaisia kuvia meille näytetään? Näyttävätkö he samalta Venäjällä?

Aina välillä palaa mieleeni ajatus, että omavaraisuuuden kehittely oli minulle vain väline sosiaaliselle projektille. Ehkä olenkin ensisijaisesti epätyypillinen sosiaalityöntekijä?

Ikävä kyllä, mutta siltä pohjalta mitä olen lukenut Teivaisen analyyseistä, koen, että hän on enimmäkseen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tuntija. >>3. maailmansota

Tärkeät asiat saavat usein outoja piirteitä silloin kun niitä aletaan harrastaa oikein ammattimaisesti. Niiden tärkeys tuntuu kasvavan sen mukaan, kun niiden esillä pitämisestä irtoaa palkkaa. Valistavan tiedon popularisoinnissa on vaikeaa pitää kiinni laadusta. Nykyiset ergonomiasuositukset saavat ihmisiä käyttäytymään epäluuloisesti omaa kehoa kohtaan. Ei tehdä miltä tuntuu vaan niin kuin kirjoitetaan. Hirsikurssilla olen nähnyt ns. oikeanoppista nostamista selkä suoraana. Tekijöille oli pakko sanoa, että tuolla tavalla ehkä säästät selkää mutta tuhoat polvet. Popularisoitunut ergonomia ei tunnu tunnistavan inertia- käsitettä, vaan tarkkailee liikesarjat liian staattisina. Tämä lähestymistapa voi olla riittävä toimistotyössä muttei rakennustyömaalla. Tämä vaatii suositusten lukutaito. On hyvää tietää mistä olosuhteista mihin olosuhteisiin räätälöidään neuvoja. Olosuhteiden ja normiympäristön äärilaidalla asiat muuttuvat. Meidän taipumus luoda ‘oikeaoppisuutta’ voi olla ihmisalulle pedagogisesti toimiva, mutta myöhemmin olisi hyvää vapautua siitä.

Toisin kuin väitetään, ei ole lopullista varmuutta voidaanko välttää sotia pasifismilla vai sotilaallisella valmiudella. Meillä ei ole rinnakkaista maapalloa, jossa voisimme nähdä toisenlaisten päätöksien seurauksia pidemmän päälle. Sen voimme kyllä sanoa, että pasifismilla ei tuotettaisi niitä ase-arsenaaleja joilla isoja sotia käydään. Sotilas-asiantuntijoiden ja politikkojen arvioista Ukrainan sodan vaiheista suuri osa ovat menneet merkittävästi pieleen. Ihmettelin jo alussa päättäjien innostunutta uskoa pakotteiden voimaan – ehkä siksi, että olen itse omavaraisuuden-ekspertti ja Venäjälläkin ihmiset ovat tottuneet improvisoimaan. Koska kukaan ei voi esittää varmoja ratkaisuja, tulen tekemään oman harkinnan mukaan silloinkin kun rakennetaan samanmielisyyttä ja vaaditaan yhteen hiileen puhaltamista. Poikittainen ajattelu voi löyttää polkuja siellä, mistä lauma kulkee ohi.

Suomessa on nyt ilkuiltu 3 vuotta sitiä, miten Venäjä meinasi ottaa haltuun Ukrainaa kolmessa päivässä. Samaa tunarointi-genreetä on viljelty Ilta-lehden otsikoilla kai siksi, että me tykätään lukea tällaista. Mielessäni on käynyt, että ehkä Venäjä halusi näyttää tunaroivan, jotta vastareaktiot jäisivät pieniksi. Merikaapeleiden massakato on juuri sellaista toimintaa, joka alittaa kynnystä ottaa eskalaation riskejä. Eihän halutakaan reagoida kuin vain faktojen perusteella ja niiden keräämiseen voi mennä vuosia. Sillä aikaa ehtii tehdä vielä monenlaista sabotaasia.

Minua tavoitti tieto, että Sanasto pitää minua listattuna henkilönä, jolla olisi mahdollisuus hakea korvauksia julkaisuistaan. Samalla listalta löytyy myös Charles Bukowsky ja John Lennon. Olenko jo kuollut? Jos en ole, jätän hakematta yhtään mitään ja kehotan ihmisiä kasvattamaan vihanneksia jotta voi vapaasti jakaa hengen hedelmiä.

Mahtaako olla virus- tai bakteeriperäisiä tauteja, joiden tautikuvaan kuuluisi mahtavia fiiliksiä?

Minun talviseen kirjoitusprojektiin peitellystä vallankäytöstä yksi aihe on uhriutuminen. Tähän sopi hyvin tämä kolumni >>Kun sortajat päättävät olevansa sorrettuja.

Missäpäin tahansa maailmaa ihmiset äänestävät taloudellisin perustein. Hitlerkin lupasi talouskasvua. Omavaraiset itselliset ovat vapaampia vaalimaan demokratiaa. 

Ja käyrän nuoralla tanssi uskalias ritari

Pidän kovasti tavasta koota pienistä asioista mutkikaampia selityksiä: Esimerkki Panu Kailan Talontohtori kirjasta:

Aiemmin oli uutisissa kotitarveviljelyä teilaava arvio. Nyt sävy on jo vähän suosiollisempi Kasvatetun ruoan hiilijalanjälkeä – tutkijakin yllättyi . Tutkija yllättyisi vielä enemmän käydessään meidän mailla. Kirjoituksessa lasketaan panoksia  suhteessa yhteiskunnan infran nolla-tasoon. Me mennään sen alle, eli jätämme käyttämättä panoksia maatilamme ulkopuolella. Kompostoidut huussinjätökset eivät kuormita viemäriverkostoa, maakellari säästää jääkaapin ja polkupyöräily ei vaadi raskaan liikenneinfran satsauksia. Tekstissä sanotaan että nykymaatalous on pitkälle optimoitu (jolla tarkoitetaan että muut jäävät toisiksi). Tässä on tärkeä katsoa, mihin suuntaan jokin asia on optimoitu ja onko se optimoinnin suunta itse kestävä. Toteaminen vain, että jotain on optimoitu ei kerro mitään sen yleiskelpoisuudesta – pikemminkin päinvastoin: osa-optimoinnit yleensä rikkovat kokonaisoptimointeja.

Teknologia rämpii ainaisessa rebound-suossaan >>Joidenkin arvioiden mukaan internetin käytön ilmastopäästöt saattavat nousta lentoliikenteen päästöjä suuremmiksi ‘Hupsis’-ilmiöstä tuskin voi puhua, vaikka tekniikan edustajien vankkumaton into tuntuu lapsenomaiselta.

Esimerkki laumasielun mustuudesta: Saksassa eli vuosia sitten Idols-kilpailun kautta noussut nuori laulaja. Kiinnitin häneen huomiota hänen tavassaan kulkea  suoraan median lihamyllyyn. Jos media olisi ollut ”yksi henkilö”, henkilö olisi todennäköisesti saanut tuomion kuolemantuottamuksesta. Mutta media koostuu monesta toimijasta, joista jokainen repii uhristaan irti palasen, joka ei yksinään tappaisi. Roskalehdistö ensin suitsuttaa yhden-biisin-laulajaa taivaisiin. Sitten ratsastetaan eteenpäin ilkeilyllä, että yhden biisin varaan rakentuva laulajaura on floppi. Sitten, kun laulaja on hypännyt mereen, hänestä tehdään aina-sydämessämme muistokirjoituksia ja kirjataan huhuhavaintoja, joiden mukaan hän on vetäytynyt tuntemattomuuteen maaseutuelämään. Eeppisten tarinoiden eteen olemme valmiita tekoihin, joita toteutamme kollektiivisesti ja hajautetusti, jonka jälkeen vastuu ei ole kenelläkään. Toinen vain ostaa viihdettä, joka on laillisesti myynnissä ja toinen kirjoittaa, mitä vielä laillisesti saa kirjoittaa. Yhteisvaikutus voi olla fataali. Mediamaailman eettisestä jakautuneisuudesta tulee mieleen Suomessa mm. Ilta-lehti.  Se hiihtää samaan aikaan kahdella ladulla. Eri lukijoille toisaalla kirjoitetaan asiaa mutta toinen (plus)osasto sabotoi järjen ja sivistyksen voitot jatkuvalla syötöllä.

Jos vastoinkäymisen seurauksena koet, että sinä olet uhri, sinulla ei ole enää mahdollisuuksia jatkojalostaa kokemusta. Uhriutuminen on ajattelun päätepysäkki, sillä se tarjoaa koukuttavan helpon loppuselityksen.

Alempana mainitussa epäantoisassa keskustelussa oli ikävä haastajan tentitys, olenko lukenut Aarne Näesiä. En erityisemmin, sillä alustavan kiinnostuksen jälkeen koin hänet liian ideologiseksi ajattelijaksi ja teoreetikoksi. Mutta miksi minun pitäisikään lukea häntä? Miksi minun pitäisi nojautua hänen havaintoihinsa ja johtopäätöksiinsä maailmasta kun niitä on omastakin takaa? Koska tiedän, että (matematiikan ulkopuolella) sekä havainnot että johtopäätökset ovat osin tarkkailijasta riippuvaisia, en voi laittaa toisen ihmisen katsomuksen itselleni korkeampaan auktoriteettiasemaan. Mutta sitä vastaväittelijänä haluaa: vahvistaa ideologisten ajattelijoiden auktoriteettia. Tämä on tyypillistä paradigman rakentajille. Viittausjärjestelmän luominen pitää loitolla häiritsevien ’maa’äänien kuulumista. Aatejärjestelmät ovat aina hieman herkkiä elämän kirjolle.

Talvinen projektini on kirjoittaa peitellystä vallankäytöstä hyveellisyyden varjossa. Aloitin kirjoituksen nähtyäni vuosikymmeniä miten avuttomia olemme vallankäytön edessä. Vaikka historia on täynnä pakottamista, se on meille aina uudestaan yllätyksellistä tai hiipivästi haltuun ottavaa. Natsi-Saksan ”Ei koskaan enää!” huuto ei ole muuta kuin alati haihtuva toive. Eivät nekään, jotka valitsevat lauseen tunnuslauseekseen, ole muitakaan valmiimpia tunnistamaan huolestuttavia kehityksiä. He ovat yleensä vain muita vainoharhaisempia, koska he tarrautuvat mielikuvaan, että vaara tulee vastaan samoissa vaatteissa kuin ennenkin. Epäeettisen vallankäytön tunnistaminen ja erottaminen ihmiselle luontaisesta vaikuttamisen tarpeesta edellyttää sivistynyttä, rauhallistallista asian tuntemista sekä notkea havaintokykyä.

Toivosin vasemmiston ymmärtävän, että heidänkin joukossa on epäeettisen vallan käyttäjiä ja muiluttaja-ainesta. Sieltä tuijotetaan liian herkistyneenä vain toiseen äärilaitaan. Syvempää ymmärrystä ei kehity jos ei avaa mielensä sille, että vallankäytön mekaniikkaa on monimutkaisempi kuin sen ilmiötaso.

Itsepetoksen venkurat

Rauhanliikkeessä mukana olleena olin toki kiinnostunut tavoista, miten voisin katkaista suuttumisen kierteitä. Huomasin, että en kykene johtamaan kokemani nöyryytyksen pois itsestäni maahan. Se, mitä minua satuttaa, kulkee lävitseni ja satuttaa eri muodoissa toisia. Koettu harmi ei välttämättä välity eteenpäin yksi yhteen, vaan se voi muuttua itseeni kohdistuvaksi aggressiivisuudeksi, tunnevammaisuuteen, täydellisyyden neuroosiksi, työnarkomaniaan tai toisia kiduttavaksi täydellisyyden vaatimukseksi. Vaikka en vastaisikaan satuttajalle samalla mitalla, vahingon kierrätys jatkuu. En ole tavannut (paitsi ehkä jotain äärimmäistä poikkeustapausta, jota en muista) yhtäkään ns. henkisen tien kulkijaa, joka olisi toteuttanut uskottavasti pehmeän tai kovan väkivallan nollaamisen ilman, että olisi uhrannut jotain toista merkittävää hyveeksi katsottua piirrettä itsessään. Minun ratkaisu, jonka äärellä heilahtelin vuosikaupalla, olisi ollut erakon elämää. Ajattelin sitä kuitenkin vastuuttomaksi väistöliikkeeksi, joka estäisi minua jakamasta kokemuksia elämästä ja mielestä. Pidin elämän ihmisten parissa epätäydellisenä parempana vaihtoehtona kuin jakaa teennäisenä pyhimyksenä kuolleen ihmisen henkisen perinnön.

Niin, mitä haluan sanoa? Se, että korkeimpien oppien tavoittelu on usein meidän egon asettamia näytön paikkoja. Erittäin harvalla on niihin mahdollisuuksia eikä niitä noin vain ’tavoitella’, vaan ne kutsuvat ihmistä. Väkinäisellä tavoittamisella saatamme luoda kokonaisen ongelmavyyhden, joka voi säteillä kauas ja olla isompi, kuin mitä halusimme ratkaista. Meille maalisille paras keino tehdä paremmin ei ole nolla-toleranssi vaan tilannetaju, elämänviisauden käyttö ja oppia elämään oman epätäydellisyytensä kanssa.

Paha tyyppi

Kun suutun, en ole enää hyvää esimerkki vaan muutun haastajan peilikuvakseen. Joskus, ja välillä vieläkin harmittaa, ettei minulla ole sitä ’loputonta’ kärsivällisyyttä. Toisaalta näen tätä ominaisuutta korostuvan tavoitteena liikaa nykypedagogikassa, joka on minusta monessa asiassa yliälyllistyttävä ja teoretisoiva. Joskus emme opi kuin kohtaamalla oma tylyyttämme kasvokkain peilikuvassamme. Ne ovat vaivaannuttavia mutta tärkeitä kokemuksia minun elämässäni.

Dementoituvan äitini elinpiiri on käynyt pieneksi. Tuvassa on kaikki. Muu talo on täynnä antiikkia. Nyt huomasimme, että koiperhoset ovat iskeneet kauniisiin turkkilaisiin mattoihin. Mammonan haalimiseen liittyy kasvavia vertikaalisuunntaisia panoksia tavaroiden  ylläpitoon. Se on pois tuottavasta työstä. Sen sijaan miten paljon hyödyllisempää olisi, että sitä aikaa käyttäisimme horisontaalisuunnassa kehittelemällä luovia matalan tason ratkaisuja elämälle!

Kävin tässä taas epäantoisan keskustelun aktivistin kanssa. Hän lähtökohtaisesti rakensi epäsymmetrisen puheväylän, jossa hän itseoikeutetusti päätti että toinen on oltava altavastaaja. Se on hänelle täysin normaali asetelma, koska se on yleinen normaali aktivisteille. Tykitys alkoi ideologisilla väittämillä. Koska väittämät olivat enemmänkin teoreettisia oletuksia elämästä kuin kokemukseen pohjautuvia lastuja elämästä, niitä voi ladata suruitta kasoittain ilman todentamispaineita. Tämä on tuttu keino oikeistopopulismista. Turhauttavaa oli sekin, että siellä 20-kymppinen puhuu kohta 60-kymppiselle niin tietävästi, että ikäero tuntuu kääntyvän toisinpäin. Tämä on seuraus siitä, että pyrin olemaan helposti lähestyttävä ja tasavertainen, joka haastajassa kuitenkin laukaisee epäkunniottavan asenteen. Kun otan huomioon kummankin elämän sujuvuutta ja kestävyyttä, sanoisin, että näytön paikka on hänellä vielä rutkasti jäljellä. Kuvaan astuu vainoharhaisuuteen rajoittuvia kuvauksia kieroista poliittisista vastustajista. Vähäinen ihmistuntemus altistaa johtopäätöksiin, jotka ovat läheistä sukua salaliittoajattelun havaintopsykologiaan. Aktivistien, niin kuin muidenkin aate-heimojen kupla-ajattelu vahvistaa näkemyksiä totuudeksi ristiinlinkittämällä tositarinoita. Niitä tarinoita olen kuullut anarkistipiireissä 45 vuottaa. Vasemmistohenkiset keskustelustandardit ovat kaikki tosi ok., mutta varokaa, jos kokoomuslainen laittaisi sosiaaliavunsaajat altavastaajikseen. Kaksoismoralismi on vastenmielistä vallankäyttöä, jota nimeen oman harjoittavat ne, joiden on peiteltävä vallankäyttönsä kaikin keinoin.

Melkein 30 vuotta sitten kutsuin ihmisiä kokontummaan metsään larp-henisesti. Tarkoitus oli viikon ajaksi simuloida heimoyhteisöä työnaskareiden keskellä. Mielessäni oli että kävisimme yhteistä pohdintaa siitä, millainen yhteisöllinen rooli olisi kullekin luontainen. Toivoin, että vertaisimme oma näkemys roolistamme toisten näkemyksiin. Kiinnostus tähän nousi havainnosta, että ihmisten oma kuva itsestään voi erota rajusti muiden näkemyksestä. Se viittasi minusta siihen, että luontainen rooli ei ole tiedossa. Osallistujien valmius silloin peilautua ei mennyt kovin pitkälle ja ajattelen, että tilanne ei nytkään ole ainakaan parantunut.

Ennen ihmisten yhteisöllinen rooli oli tiukemmin annettu kuin nykyään. Tämä aika ei viita siihen, että ihminen valinnanvapauden keskellä kykenisi välttämättä luoda omin voimin sosiaalisen identiteettinsä. Se on harmi, sillä yhteisön toimivuus lepää vahvasti yksilöiden roolitietoisuuden varassa. Toisin kuin luotu fb-profiili, yhteisöllinen roolini ei ole sitä, miten minä haluan tulla nähdyksi vaan se miten minua nähdään.

Larp-peli jatkuu. Oman sosiaalisen merkityksellisyyden löytäminen voi olla kipeä, jos en saa sitä mitä haluan. Sosiaalinen rooli merkitsee valtuuksia ja rajoituksia. ’Asiakaslähtöinen’ elämäntapamme suosii valinnanvapautta ilman vastuuta. Solmu on tiukka, jos ajattelemme käsitteitä toisiaan poissulkeviksi kuten nykyään yleisesti tehdään.

Sama havainto Jani Kaaron kanssa vuosien varrella. Neuroottinen yritys tehdä maailmasta täydellisen voi päätyy päinvastaiseen tulokseen. Jani Kaaro: “Nykyään jokainen päivä on mielenterveyspäivä ja se voi selittää nuorten mielenterveysongelmien epidemiaa. Jos nuoria koko ajan kannustetaan kiinnittämään huomiota ahdistaviin asioihin, onko ihme, että he ovat niin ahdistuneita.”

Ennenkin on iloittu liian aikaisin kun on huomioituu vain sopan särvintä.  >>Maailma on siirtymässä uuden energiatalouden aikaan. Pitääpä käydä tarkemmin läpi.

Julistamiseen voi liittyä keljun-paljastava ’puhe mistä puute’- mekanismi. Tiedämmehän, että ihminen voi kehittää sijaistoimintoja. Puhe voi tulla sen tilalle mitä ei saa aikaan.

Minkänimistä sadonkorjuujuhlaa Ankkalinnassa vietetään? (Vastaus nurinpäin) irkääK!

Sama kaveri kysyi myös kantani lupiineista. En vaivaudu kitkemään, koska ilmastomuutoksen keskellä alkuperäislajikkeiden suojelemista tuntuu vitsiltä. Pikemmin voidaan olla joskus jopa tyytyväisiä, että edes jotain kasvaa, kuten lupiini (typpikasvi). Hän laittoi myös tiedon “Islannissa sitä istutetaan nyt tarkoituksella, metsänistutuksen yhteydessä, ja sikäläiset metsänhoitajat väittävät, että se lopulta syrjäytyy kun metsän sukkessio etenee”

Kaveri huomautti mun poleemiseen päivitykseen, että “Joidenkin ilmastotutkijoiden puolesta pitää kuitenkin sanoa, että tutkimuksen lisäksi he tekevät myös jotain (muutakin) konkreettista.
Esimerkiksi Jason Box, istuttaa puita Grönlantiin”. Totta, kärjistin asioita (ja oli tarkoituskin, jotta ei muodostuisi liian tuuditautuva tunnelma). On toki hyvä istuttaa puita, mutta se ei johda kestävään elämäntapaan. Se on oireiden hoitoa ja tapahtuu useimmiten vinoutuneen teollisen kulttuurin antamin työkaluin. Niin kuin näiden sanojen kirjoittaminen tietokoneella. Tulin kyllä juuri pellolta.

Syventävä kirjoitus oman käden oikeuden ja kansalaistottelemattomuuden eroista. >>Omankädenoikeus

Sana on maljakko

Järkiperäisyyttä korostavalla kulttuurillamme on hieman suppea suhde kieleen ja korostaa ensisijaiseksi sanojen informatiivisen puolen. 30 vuotta sitten pidin pitkiä luentokiertueita ja ihmettelin ihmisten tapaa kuunnella niitä. Omasta mielestäni luentojen painopiste on selvästi faktapohjainen ja looginen. Monet kuuntelijat sen sijaan tuntuivat antautuvan mielenmatkalle. Jälkeenpäin he pitivät sitä hienona luentona mutta faktat olivat kadonneet mielestä. Pidin vuoden tauon miettiäkseni luentojeni luonnetta. Minussa vahvistui tunne, että sanat toimivatkin toisinpäin kuin bittivirta. Käyttämällä sana ”pannukakku”, kuuntelija yhdistää sitä elämänsä aikana nähtyihin pannukakkuihin. Hän vain täyttää sanojani omilla merkityksillään.  Hyvä puhuja voi asetella sanojaan johdattelevasti saadakseen aikaan suggestiivisen vaikutuksen. Teko voi olla hyvinkin manipulatiivinen tai sitten mielen solmuja aukaiseva.

Ystäväpiirissäni on kristittyjä, jotka aina välillä kehottavat minua lukemaan raamattua. Olen usein vastannut, että lukemalla raamattua löydän harvoin pääni sisältä kovin uusia ajatuksia. He eivät voikaan hyväksyä selitystäni, koska raamattu ei olisi kovin pyhä kirja, jos sen sisältö on lähtöisin meistä itse. En tiedä kovin tarkkaan mikä kielen tiedollinen ja suggestiivinen suhde olisi. Rivien välissä puhumisen katsoisin melko puhtaasti manipulatiivisena pyrkimyksenä.  

Ehkä jotkut ovat jo aavistamassa, minkälaisen kirjoitusprojektin olen aloittanut. Pehmeämmän laskun toivossa tulen julkaisemaan pieniä murusia siitä etukäteen. Teema on ehdottomasti vaikeimpia, joihin olen tarttunt. Työotsikko on

Pimeä valta – vallankäyttö hyveellisyyden varjossa

Se, mitä hyvin alkaa, murenee.

Aatteiden sisäinen korruptio – nykyvaihtoehtoisuuden kritiikki

Kiinnitän hyvin paljon huomiota sanoihin, elkeihin ja ilmeisiin. Fyysinen viestiminen tuntuu jääneen vähän taka-alalle nykyisen somemaailman feikkiviestinnän paineesta. Silmiin on kuitenkin pistänyt, miten tiettyjen aktivistien ihmismielen kontrollointitavoitteisiin on hivuttautunut vaatimus olla ’kategorisoimatta’. Sitä esitetään osana ihmisen itsemääräämisoikeutena ( kuten hallintaoikeus tietoon ja kuvaan ). Eli en saa päätellä mitään ihmistuntemukseni pohjalta vaan minun on kysyttävä sinulta suostumusta siihen, millaisena minä saan sinua nähdä.  Uskomatonta, mutta ymmärrettävää, jos meidän identiteetti koostuu enää nettipäivityksistä.

Mitä miä tähän sanoisin? >>Joukko tutkijoita varoittaa ilmastokriisin arvaamattomasta uudesta vaiheesta Lisääkö tutkimuksia tarvita? Ovatko tutkijat tehneet osansa tutkimalla ja varoittamalla? Se on kuin oppositiosta huudetaan. Helpohko homma. Heidän vieraantuneisuus elämästä on siinä, että he ovat nörttejä, jotka etsivät tekniikasta ratkaisuja ja he rakastavat tekniikkaa niin kovasti, että he eivät huomaa että he istuvat samalla oksalla mistä haluavat tuupata toisia alas. Enemmän itsekritiikkiä, kansan kynttilät! Mikä mullistus se olisi, jos tuhannet tutkijat menisi hyvinä esimerkkeinä viljelemään, lannoittavat huussinjätöksillä ja kehittäisivät käytännön tapoja, miten ihmiset viihtyisivät maalla heidän kanssaan. Te ette kumminkaan ratkaise ne isot rakenteelliset ongelmat, joilla perustelette erityiseasemanne niihin ihmisiin verrattuna joilta odotatte ilmastotekoja ja luopumista. Fossiilittomassa alkutuotannossa on se tosipaikka ja tosipulma ratkaistavaksi. Jos on niin katastrofaalista, tehkää luovia avauksia. Kokeilkaa jotain, mitä ette tähän saakka kokeilleet! Samaa koskee luonnosta huolestuneita mielenosoittajia. Anteeksi taas kerran suorista sanoistani. Mutta jos ihmisen vallitseva piirre on luistaminen, niin tehdään sitä sitten rehellisesti ilman selittelyä.

Tämä on sitten vuoden suurin yksitäinen projekti: melkein valmis leivinuuni, oma suunnittelu. Dokumentaatio tulossa.

Rivien välinen viestintä

Miltä tuntuu olla tekemisessä ihmisen kanssa, joka ei luota sinuun? Sanojen tasolla hän käyttäytyy moitteettomasti mutta kaikki sanojen painotukset, eleet ja ajoitukset eivät käy yhteen sanojen viestin kanssa? Koen, että olemme säädelleet sanojen käytön niin tarkaksi että seurauksena olemme pakottaneet viestit lisääntyneesti rivien väliin. Jos pyydän sinulta keskustelua yhteistyömme ’arvopohjasta’, on todennäköistä etten luota luonteeseesi (voin toki väittää muuta jäämättä kiinni). Jos otan keskusteluun mukaan tukihenkilön sekin on rivienvälinen viesti niin kuin sitoumuksien vaatiminen. Oletus on, että olet kuin villi eläin, ellei sinua tehdä vaarattomaksi. En väitä, ettei tukihenkilöitä ja arvokeskusteluita välillä tarvittaisi, mutta käytäntö on räjähtänyt käsiin ja osin siihen on sekoittunut vallankäyttö ja kiristys. Kehitys kiihtyy, koska se synnyttää neuroottisuutta joka taas vaati lisää vakuuttelua.

Ajan ilmiöksi näkisin nousevan asenne, että osa ihmisistä alkaa luovuttaa yrittämisestä kun’ ei mikään riitä’. Se on huono juttu yhteiselon kannalta. Kapitalismi ei ole puhdasta kaupallista kilpailua. Kapitalismikin on siirtynyt piilopaikkoihin ja kilpailuttaa nykyään hyveellisyydellä ja vaativuuden asenteella. Olemme ihmislaatutietoisia.

Lapsen hoitaminen on helpompaa kuin dementoituvan vanhuksen, sillä lasta voi lahjota tikarilla.

Asioiden vastustaessa on hyvää tarkkailla vaaraa tulla samankaltaiseksi vastustajansa kanssa.

Iän karttuessa joudun tottumaan siihen että tiedän paremmin, mikä utopistinen pyrkimys toimii ja mikä on tuhoon tuomittu. Nuorempana se oli arvailua.   

Kannattaa puhua paljon, sillä olemme suurimman osan ajasta hiljaa – ennen syntymää ja kuoleman jälkeen.

Meillä on tapana todeta, että kritiikki voi kohdistua vaan asiaan eikä henkilöön. Arvelen, että tämä erottelu on vain teoreettinen tavoitetila, jota psykologisesti on enimmäkseen mahdotonta kokea. Ajatus tasojen eroteltavuudesta tuntuu kumpuavan jostain valistusfilosofian ajalta, jossa alettiin erottaa järjen ja tunteen sekä kehon ja mielen toisistaan. Se oli sen ajan edistyksellisyyttä mekanisoida ihmisen olemusta. Meidän vieraantuneet käsitykset ihmisestä eivät välttämättä ole vasta nykyisyyden perua.

Anarkistin mietteitä säännöistä

Perinteisesti anarkistit suhtautuvat epäluuloisesti sääntöihin. Miksi? Syy ei ole se että säännön tarkoitus olisi huono, vaan että säännöllistämiseen liittyy ongelmia, jotka voivat saada aikaan jopa päinvastaista kuin mitä oli tarkoitus.

• silloin kun julistetaan (peri)aatteen, se väistämättä ohjaa huomiotamme itseensä ja alamme verrata tekemisiämme aatteen vaatimuksiin. Tällöin itse tilanteen havaitsemiseen jää vähemmän varaa. Tapaamme toimia saa kaavamaisia piirteitä, jotka kasvaessaan voivat ajaa meidät erilleen tosiasioista.
• aatteet luovat ylärakenteita ja sosiaalista byrokratiaa, jolla on hintansa. Joskus se on hyvä, useammin siitä on haittaa.
• kapinalliset kansanliikkeet kääntyvät alussa (muita kuin omia) sääntöjä vastaan, koska ne rajoittavat niiden toimintaa. Vakiinnuttua liikkeet alkavat luoda ja turvautua sääntöihin.
• aate on helposti opetettavissa, tilannetajua on vaikeampi oppia

Ihmettelen, että nykyanarkistit ja – aktivistit ovat niin innokkaita sosiaalisiin metodeihin ja säännöstelyyn. Mitä abstraktimpi, sitä parempi. Anarkismiakaan ei kannata ottaa liian vakavasti.

Puhuminen ihmisen vieraantumisesta maailmasta ei ole ongelmallinen juttu, jos ei menee yksityiskohtiin.

Nykyihmisen suhde työntekoon on melko hedonistinen. Jos ylipäätään ei pidä työntekoa ihmisoikeuksien vastaisena, laitetaan liuta ehtoja. Se ei saa tuntua pakolta, pitää olla mukavaa, sitä saa keskeyttää milloin vaan. Ei hikeä, väsymystä, ponnistusta eikä pölyä. Työstä vieraantuminen tarkoittaa, että ei osaa kokea miksi sitä tekee eikä viedä mielen sen luokse. Työinnottomuus tarkoittaa myös sitä, että jonkun muun pitää hoitaa elämää ylläpitävät hommat ja nostaa perunat sateessa. Asenne ei eroa millään tavalla asenteesta, josta puhki- tiedostava kansalainen syyttää menneitä sukupolveja siitä, että he suhtautuivat luontoon heidän omaisuutena. ”Asiat ovat minua varten”-asenne muuntuu alati ja piiloutuu suojarakenteisiin, mistä sitä ei löydy. Piilopaikat ovat etenkin ihmisyyden aatteet, joita siten välineellistetään kunnes niille kehittyy huono sivumaku.

Sanellakseen ehtoja, ihmisen mieli kykenee menemään hyvin pitkälle. Jopa sairastumiseen saakka.

Kerronpas setämäisesti, miten 1980-luvulla rauhanliikkeessä yhdistyi kansalaistottelemattomuus (kasarmien tukkiminen ym.) pitkiin ihmisketjuihin. Siitä ajasta shokki-kulttuuri on sittemmin vallannut tilan. Tuli muuten kaunis ajatus tuoda esille maailman ohutta elämänlankaa. Kehrätään villalankaa ja viedään langanpään länteen tai itään, maanrajojen yli, jokien yli ja vuorien ylityksissä voi käyttää ehkä rauhallisen droonin hyväksi. Olen arvioinut, että olen kehrännyt ainakin 500 km lankaa. Tarvitaan vain 80-kertainen määrää päästääksemme maailman ympäri.

Sitten kun päästään ympäri, alkaa neulominen.

________________________________

Vedin tämän postauksen takaisin sillä odotin ymmärtämätöntä palautetta mielenterveyteen liittyvistä kohdista. Samana päivänä nousivat otsikkoihin Elokapinan sisäiseen foorumiin ilmaantuneet väkivaltafantasiat. Niinpä päätin laittaa teksin takaisin. Jos käyttää tempauksissa vahvaa symboliikkaa, on niitä ihmisiä joilla menee överiksi. Psyykkeessämme veri ja veren symboli ovat aivan toistensa vieressä.

Eduskunnan maalaustalkoista

Ihmiset ovat keskenään tehneet sopimuksia, jotka tekevät yhteiselosta helpomman. Väkivalta ja varkaus esimerkiksi ovat tarkkaan säännösteltyjä tai arkikäytössä kiellettyjä. Poikkeusoloissa niitä hyväksytään, muttei varsinaisesti sallita, kuten hätävarjelussa. Laki on jäykkä eikä jokaiselle teolle löydy vastaava pykälä, joten lain soveltamisessa tarvitaan tulkintaa ”lain hengessä”.

Elokapina ja aktivismi pitävät ympäristötilaa riittävän vakavana hätätilanteena voidakseen ottaa käyttöön hätävarjeluun varatut poikkeuskäytännöt.

Silloin kysytään, onko hätävarjelun liioittelusta kyse. Rajanveto on vaikeaa jo ihmisten välisessä tappelussakin. Aktivismin ajamissa aiheissa on liki mahdotonta punnita toiminnat odotettavissa olevaan hyötyyn. Tässä kohtaa kritisoisin aktivisteja huomattavan kapeasta ja lyhytnäköisestä harkinnasta. Sillä, joka rikkoo lakia. pitäisi olla suurempi vastuu perustella tekojaan kuin ihminen, joka niitä noudattaa (sekä tekeminen että tekemättömyys ovat vastuullisia päätöksiä).

Kansalaistottelemattomuuden muistilista  

• ensinnä: onko lain rikkominen todella tarpeellinen? Sen pitäisi olla hätäkeino, jos lievempiä vaihtoehtoja ei ole. Toiseksi: onko aikaansaannos suhteessa aiheuttamaan haittaan. Vaihtoehtojen etsiminen eikä seurauksien arviointi en ole koskaan nähnyt aktivistien ykkösponnistuksena. Metsäkoneen pysäyttäminen suojelualueella on verraten ymmärrettävä teko. Symbolirikkaitten tempauksien vaikutukset ovat moninaisempia.
• malliesimerkki: avaako teko ehkä liian kevyesti portti muuhunkin oman käden toimintaan? On muita ryhmiä, jotka priorisoivat maailman kohtalon pulmat toisella tavalla kuin Elokapina. Onko suotava, että vaikka uskonnon nimessä aletaan rikkoa lakeja?
• teko voi olla faktisesti perusteltu mutta voi olla psykologisesti tuhoisa. Sen seuraukset hyvät päämäärät voivat eskaloitua vaikka sisällissodiksi. Ihmisen mieli on otettava huomioon, vaikka se usein jarrutteleekin muutosta. Haluammeko keskitysleirejä opettamaan ihmisille ilmastotekoja?
• aktivismin keinot menettävät tehoaan mitä useimmin niitä käytetään. Sille tielle lähtiessä on todennäköistä, että pitää lisätä kierroksia. Vaikka ryhmä sitoutuu väkivallattomuuteen, se ei estää ihmisiä erkaantumista ryhmästä ja käyttämään kovempia otteita.
• kansalaistoiminnan lain rikkominen pitäisi päätyä paluuna sopimuksien piiriin. Performanssiin kuuluu tavallaan eheyttävä lopetus (katarsis). Aktivisteilta (henkinen) jälkisiivous yleensä jää hoitamatta.
• Vaikka tempauksien tarkoitus on herättää ajattelua, vaikutukset saattavat pesiytyvät enemmän primitiivireaktioiden valtakuntaan. Vaikka jotkut alkavat ajatella jotain uutta, isossa arjessa vahvistuvat toiveajattelusta huolimatta helposti polarisaatio ja vihan ja epätoivon tuntemuksia.
• Aktivismin näkyvyys antaa usein illuusion muutoksesta. Muutos itse on vuosikymmenten pikkutarkkaa puurtamista. Viha rikkoo muutoksen moottorin pidemmän päälle.   
• Vahvistuuko demokratiaa aina kansalaistottelemattomuuden kautta?

Nuorempana olin innokkaasti tottelematon, sillä en ajatellut tällaisia asioita kuin vasta nyt. Sovellamme Gandhilaisia ajatuksia kansalaistottelemattomuuden oikeutuksista heppoisesti asioihin, jotka eroavat luonteeltaan tuntuvasti Gandhin ajan tapahtumista. Silloin häämötti onnistuminen. Ilmaston suhteen meitä odottaa eriasteisia epäonnistumisia (tätä ei haluta mainita, koska silloin menetetä liikkeelle paneva toivon voima). Aktivismin tunnepulssin kautta toimiminen on populismia sekin. Vahinko voi olla mittava. Epävarmoina aikoina ja ilmastoahdistuksen keskellä on paljon ihmisiä, joiden mielenterveys horjuu. He voivat väärässä paikassa ja väärään aikaan provosoida kärjistyviä tilanteita yhtä lailla kuin tulla provosoiduksi. Liike siirtyy vainoharhaisempaan tilaan provokaattorien (agent provocateur) pelossa. Luonteeltaan vaikeimpia aktivisteja ovat ns. super-radikaalit. Ryskettä riittää, mutta he ovat ensimmäisinä lähtemässä uppoavasta laivasta – kun ei ollut kunnon meininkiä. Pidän mielenterveyden vaalimista yhtä tärkeänä kuin ekologisia tavoitteita. Tämän hetken aktivismilta puuttuu sosiaalinen ymmärrys ja siksi se kulkee eskalaation stereotypiaa.  

________________________________

Totalitarismin vastustaessa kannattaa kiinnittää huomiota ruoan merkitykseen. Hyvinä aikoina ruoan saatavuus on itsestäänselvyys, mutta huonoina se on niin kuin hammassärky: se pistää nöyräksi.

>>Kolme totalitaarista ruokakulttuuria . Kirjoituksessa mainitaan, että keskiajan ruokavalio perustui viljaan. Sitä on varmaan tutkittu, mutta panee minua hieman ihmettelemään mm. työtalouden kannalta. Luulisin, että painotus olisi enemmän kasviksien puolella.

Luennoidessani yli kolmekymmentä vuotta sitten kulttuurimme luontotuhoisuudesta, välttelin tehostamasta esitystäni käyttämällä synkkiä ennustuksia maailman lopusta. Tunsin kyllä voimakasta houkutusta siihen, mutta siellä, missä muut vähättelivät luonnon tarpeita, aihepiirin ”vasta”tunteistaminen tuntui silti epäeettiseltä.

Identiteettipolitiikasta puhutaan, mutta vähemmän siitä mitä tekee identiteetin. Luultavasti samastuminen johonkin. Me haluamme ajatella itsestämme, että olemme itsenäisiä ajattelijoita. Tiedän, että ihminen voi kallion reunalla flirtailla ajatuksen kanssa, että voisi hypätä vain osoittaakseen itselleen, että hän kykene vapaaseen päätöksentekoon. Jotenkin välillä tuntuu, että itseään etsimisestä on tullut vitsaus, tuhoon tuomittua harhailua.

Elokapinallisisille ja aktivisteille: vaaditte ilmastotekoja, tehkää ilmastotekoja Ryhtykää ajamaan alas fossiiliriippuvuutenne, viljelkää ja näyttäkää toteen vaatimuksenne toteuttamiskelpoisuutta.

Filosofi ei voi olla luotettava ihminen, koska vapaa ajattelu ei tuota ennakoitavissa olevia tuloksia.

Veikkaan että ihmisten poliittinen kanta muodostuu enimmäkseen sen kautta, millaisten ihmisten seurassa viihtyy ja kokee turvallisuutta. Aatteet tulevat perässä. Heimoajattelua. Tämän on erityisesti aktivistien muistettava.

Tässä tapahtuu tätä ikävää hivuttautumista kohti yhtä totuutta. >>Velvollisuuksiensa välttelijä

Emil Kastehelmi on muistaakseni kirjoittanut myös ymmärtäväisempää tekstiä. Sodan seuraaminen ammatikseen todennäköisesti kaventaa ajattelun ihan luonnostaan. Aika pahaa on tämä väite: “Velvollisuuksiensa välttelijä hyväksyy sen, että muut voivat pahimman sattuessa vuotaa verta hänen puolestaan. Hän, joka välttelee velvollisuuksiaan antamalla esimerkiksi kutsunnoissa väärää tietoa terveydentilastaan, on valmis katsomaan sivusta muiden kärsimystä, koska asettaa itsensä kaiken ja kaikkien yläpuolelle.” Luonto ei vaan ole rakennettu sellaiseksi, että kaikkien munien pitäisi olla samassa korissa. Olen varma itsestäni, että olen yleishyödyllisesti arvokkaampi järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla. Niiden, joita Eemelin kirjoitus koskee, olisi hyvää pohtia rehellisesti omaa roolinsa rauhan rikkoutuessa.

Suomi käynnisti ydinhankeita Rosatom:in kanssa sulkemalla silmänsä realiteeteilta. Asennevelttous jatkuu valtioterrorismia harjoittavan Israelin kanssa. Daavidin lingosta tulee todennäköisesti moraalinen riippakivi, joka tekee Suomelle vaikeaksi vaatia poliittista ryhtiä muilta mailta.

Mistä valtavirrasta poikkeavat ajatukset kumpuavat? Luonnollisten edellytyksien, luovuuden ja assosiatiivisen ajattelun kyvyn lisäksi koen keskeiseksi tekijäksi kaikenlaisen riippumattomuuden. Tämä muistuttaa Aristoteleen peräänkuuluttaman päättäjän, joka vain vapaana arjen huolista pystyy tekemään viisaita päätöksiä yhteisen hyvän puolesta. Päätin aika varhain, etten kuormita aivojani elämälle toissijaisilla asioilla. Järjestin jo kaksikymppisenä elämäni kauemmas rahatalouden rönsyistä. En ole koskaan maksanut vuokraa, sähköä tai vedestä. Olen täyttänyt yhden veroilmoituksen Saksassa ja yhden Suomesta. Se saa riittää enkä niiden kieltä edes ymmärrä. En ole käynyt palkkatyössä. Ei ole ajokorttia ja huolehdin siitä, että perintö menee minulta ohi. Riippumatta siitä, miten siihen moraalisesti suhtautuu, tilanne sallii ajatella asioita vapaammin kuin sosiaalisesti tai ekonomisesti sidoksissa oleva ihminen. Olen ollut vapaa jakaa ajatuksia ja työtä, koska en tarvitse veloittaa työstäni. Tiedostan, että olen harvinaisen vapaa ajattelija, jonka väkevimmäksi ajattelun rajoitteeksi jää pelko sosiaalisesta rangaistuksesta. Sen saankin tuntea säännöllisesti yllättävältä taholta: sananvapauden, tasavertaisuuden ja moniäänisyyden portinvartijoilta. Tämä on meidän yhteiskunnan suurimpia ihmeellisyyksiä, joita pystyn nimeämään – jo kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tunnen monia, jotka äänekkäästi vaativat turvallisia tiloja mutta ovat ilmeisen tehokkaita luomaan sosiaalista turvattomuutta. Tuo ei taida olla sattuma. Siihen kytkeytyy dikotomisen todellisuuden luomistapa. Silloin kun keksimme tasavertaisuuden tulemme luoneeksi samalla käsitteen epätasa-arvosta. Tai se, että varas ensimmäisenä epäilee toisia varkaudesta.

Koska ihminen etsii vaikutusta sanoilleen, hän on altis käyttämään niitä ylimitoitetusti. Mietin trauma-sanan käyttöä. Sanotaan, että sotakokemukset heijastavat kolmanteenkin sukupolveen. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa meidän suvussa. Äitini veljekset kuolivat hänen ja hänen äitinsä silmien edessä pommituksessa. Sen jälkeen hänen isänsä ei halunnut enää elää ja hänen äitinsä ei pystynyt olemaan enää iloinen. Äitini pani kaikki toiveensa uuden paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Synnyin veljeni kanssa kiiltokuvamaiseen perheidylliin ja saimme kuolleiden nimet. Äitini ajatteli, että hän lahjoitti isoäidille menetykset takaisin meidän muodossa. Veljeni ja minun tiet erosivat täydellisesti. Minä taisin päästä vapaaksi ja meidän lapset eivät tunnu jatkavan suvun surun. Veljeni suvunhaara tuntuu kopioivan äitini trauman eteenpäin.

BIOS-kaltaiasille järjestöille lempeästi: kannattaako asettua junaa vastaan, jos tulos on tällainen. Olisiko tehokkaampaa luopua tehosysteemin kuvitteelisesta iskukyvystä ja rakentaa sitä maailmaa, joka on kestävää juuria myöten. >>Ilmakehään kertyy metaania ennätysvauhdilla

Nykyään stressi oireilee minulla kaularauhasten kipuiluna. Saksassa on sanonta “Einen dicken Hals bekommen”, jolla tarkoitetaan suutumista. Tähän asti en ymmärtänyt kuvausta. 

On niitä Tee-se-itse tyyppejä, joille ura aukeaa varmasti (toisin kuin omavaraisille) >>Oma fuusioreaktori

Yliopistoreissun jälkeen tuli taas selväksi, että kokemus on tiedonlähteenä ylivertainen lukutietoon nähden. Kokemuksellisuuden ihannointiin kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella >>Suoraa toimintaa

Numeron ja vektorin välisen informaationtiheyden ero voi rinnastaa selittämisen ja kädestä opastamisen tehokkuuden eroon.

Reaktiivinen, ei syvällisesti perehtyvä kansalaistoiminta (melkein kaikki) kouluttaa systeemin järkähtämätöntä etenemistä samalla tavalla kuin somedata kouluttaa AI:ta. Ks  >>Toimintaharha 

Ei kannata odottaa toisten järkiintymistä, vaan …

Silloin “ennen”, kun ihminen sai diagnoosin, hän yritti selättää ongelman. Nyt diagnoosi tuo etuoikeuksia, joista voi olla tyytyväinen. Olotilan pysyvyyttää taataan arvovirityksillä moninaisuudesta ja tasavertaisuudesta. Niiden tarkoituksenhakuinen välineellistäminen sementoi yhteisöllisten resurssien väärinkäytön ja hukkaamisen.

Seurasin taas keskustelua, jossa ajattelija pitää itsestäänselvyytenä, että fyysisen työntekijän on elätettävä häntä. Työnjakokin kysyy suostumusta. Etuoikeuksien tarkastelu on erityisen kipeä asia niille, joita niitä on.

Mielenkiintoista. Ehkä 0.5% aivoistamme on jo korvautuneet muovilla >>Muoviaivo. Se antaa uuden näkökulman aivojen plastisuuteen.

Tähän yhteyteen sopii mainita, että minun vahvin vasta-argumentti uskontoa lyttääville kiihkotieteilijöille on se, että he eivät suostu ymmärtämään puheen vertauskuvallista puolta ja rivien välistä viestimistä. Siksi he supistavat uskontokritiikkinsä opinkappaleiden sanantarkkaan tulkintaan, josta löytyykin sitten epäjohdonmukaisuuksia. Näissä väännöissä on kyse arvovallasta eikä totuudellisuudesta vaan vallasta määritellä todellisuutta. Huomautan tämän ei minkään uskonnon puolesta.

Sanat ovat hankalia. Minkä tahansa asian maininta vie huomion muusta jota ei mainita. Siksi todellisen ja ”tasapainoisen” kuvan välittäminen muille sanoilla on lähtökohtaisesti mahdottomuus, koska aika eikä ymmärrys riittäisi kaikkien asioiden mainitsemiseen.

Olenko skitsoilija, jos tavalliset lauseet aukeavat epätavallisella tavalla? Lehtiotsikko ”Teini ryöstettiin hirveällä tavalla – Saaliiksi mitätön summa” haisee. Lauseessa minun mielestä luodaan suhteellisuutta kuvaavan yhteyden teon ja tuloksen välille. Kutsumalla ”hirveän teon ja mitättömän summan” epäsuhtaiseksi todetaan samalla epäsuorasti, että on toisenlaisiakin tilanteita olemassa, jossa suhtaisuus voisi olla ok. Suhtaudunko kieleen, joka on täynnä tajunnanvirtaa liian loogisesti? Suhtautumiseni puheeseen on vaihdellut vuosikymmenten aikana. Välillä kiinnitin huomiota enemmän rivien väliseen viestiin, toisinaan sanan tarkkuuteen.

Kosketus ja rukkasia

Nurinkurista on, että rauhantekijän pitää olla kiinnostunut konflikteista, voidakseen tehdä rauhantyötä. Konflikteja kauhisteleva tahtoo vain pois. Asianajaja pitää olla kiinnostunut rötöksistä ollakseen hyvä ammatissaan. Siksi puhtauden tavoittelijoiden on vaikeaa kerryttää työkaluja, jotka edistäisivät heidän toivetilaansa. He voivat vain elää niin kuin heidän annetaan elää.

Vaikeuksissa oleva ihminen tarttuu mieluummin lähellä olevaan huonoon pelastusrenkaaseen kuin kauempana olevaan parempaan.

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailtu miten luontaistalous toimii eri lailla kuin teollinen systeemi

:Limitetty ja rinnakkainen työnteko

Toistuva havainto on, että ihmisillä, joiden tavoitteena on ratkaista isot ongelmat, on usein vähäinen kärsivällisyys opetella pienet taidot, joilla isojakin ongelmia ehkä voidaan ratkaista.

Missä ne olympialaiset olivatkaan: seinä- vai seinejoella?

Meidän oli pakko luoda uskomus teknologian hallittavuudesta, jotta olimme voineet jatkaa teknologian haltuunottoa vakavista ja vääjäämättömisti realisoituvista riskeistä huolimatta.

Ennen ajattelin, että olen suhteellisen hyvä ihmistuntija. Nyt ajattelen, että vaikutan ihmisiin hieman stereotypisoivasti (kanavoivasti). Eli monimuotoisuus voi vähetä minun läsnä ollessani. Ei se välttämättä aina ole huono asia.

Jalkainfektioon liittyen: kokemukseni haavojen, myrkytyksien ja jännetulehduksien kanssa on, että (tietynlainen) liike ja jopa rasitus voi olla tärkeä ja hyväksi. Jos vain on mahdollista liikuttaa märkivää haavaa, verenkierto edesauttaa paranemista ja on parempi, että eritteet poistuvat kuin että koteloituvat sisään. Jännetupentulehduksen uhatessa hieron tulehduskohdan VIEREISET lihakset välttääkseni sitä, että lihakset kovettuvat vähentäen verenkiertoa. Liitän kaikkiin minun terveysohjeisiin huomautus, että vastuu on teillä. En voi tietää mitä teidän keho teille viestittää, miten te viestejä tulkitsette ja milloin kannattaa hakea apua. Uutisissa tuli tällainen tutkimus joka minua ei ollenkaan yllätä.  >>Syöpää tappavien valkosolujen määrä lisääntyi liikunnan aikana

Viimeksi taisin pahastuttaa joitain ihmisiä lauseella, että monilla aktivisteilla on aika ohut käsitys demokratiasta. Ei se ole nälvimistä. vaan muistutus siitä miten vakaumus voi haalistua jos sitä ei välillä haasteta. Samoin käy helposti uskovaisille. Jos olet syntynyt kristilliseen perheeseen, se voi tuntua siltä, että olet jo automaattisesti hyvällä puolella, jolloin kilvoittelu ja perehtyminen kristinuskon perusteisiin voi jäädä hataraksi. Muutenkin minusta on hyvä tapa perehtyä siihen mitä kritisoi yhtälailla kuin siihen mitä kannattaa.

Mielenkiintoista, miten herkäksi on muuttunut sanojen kirjaimellinen ja merkityksellinen suhde. Hienouksilla voi olla valtavia seurauksia >>Sodassa vai ei?. Juuri eilen kyllästyin erään keskusteluryhmän matriarkaatti/ patriarkaatti määrittelyyrityksiin, jotka luovat lähinnä sanoista riippuvaista todellisuutta.

Poisoppimisen matkalla ei löydy totuus raotun verhon takana. Sieltä löytyy seuraava kuvitelma. Riippuen mitä etsit, se voi olla vähemmän vääristynyt kuin edellinen. Matka on siis loputon ja tuntuu minusta silti hyvältä.

Mitä kaikkea unet tuovat mieleen. Piti ihan tarkistaa onko ”Humboldtin vyöhykkeitä” olemassakaan – ei näköjään pääni ulkopuolella. Unessani se tarkoitti sellaisia väyliä tai tiloja, joita pitkin yhteisö/ yhteiskunta voi muuttua säilyessään tasapainotilansa. Vaikuttaa käyttökelpoiselta. Nyt minua alituisesti askarruttava aihe sai viimeinkin ilmaisumuotonsa: missä kulkee Humboldtin vyöhyke?

Onko ryyppyputkilla juomatapana osin juurensa siinä, että ennen vanhaan viinaksia haettiin harvoin ja kaukaa kaupungista tai Alkosta? Silloin ostettiin varastoon ja sinne sitten pullo ei unohtunutkaan.

Julkisen anteeksi pyytämisen vaatimuksesta on tullut erittäin ikävä vallankäyttön muoto. Ei riitä, että ihminen puhu eri tyyliin kuin aikaisemmin, vaan hänen on suoritettava puhdistusseremoniaa, jolla hänen on sisiliskon lailla katkaistava omakätisesti osan itsestään, palasen kehityskulustaan . Ihminen joka on puhunut vuosikymmenen sitten halveksivasti naisista eikä nyt enää, on ehkä vain oivaltanut tehneensä ikävästi ja korjannut käytöstään. Siinä kaikki. Takanapäin tehty ikävä on jo uponnut kuulijoihinsa ja anteeksipyyntö asianomaisilta on parantava teko. Mutta vaatimus julkisista irtisanoutumisista kuuluu samaan lajiin kuin diktatuurivaltioiden harrastamat julkiset teloitukset varoittavina esimerkkeinä. Jos ihminen puhuu erilailla nykyään kuin ennen, ei ole takeita, ettei hän valehtelisi. Vielä vähemmän takeita ilmaisun puhtaudesta on kiristetyistä anteeksipyynnöistä hirttosilmukan edessä. Kehitys on huolestuttava ja harmikseni totean, että sosiaalinen teloitusmetodi on erityisen ahkerassa käytössä vihervasemmiston puolella. Juttelin puolisoni Marian kanssa, millaisia asioita olen laukonut 20 vuotta sitten. En ollut uskovani korviani enkä muista edes puoltakaan puheistani. Tilanteeni silloin oli tosi vaikeaa monella tavalla. Pelkäsin haavoittuvani lisää. Sanojeni takana ei ollut minun mielipiteeni vaan olin reaktiivisessa tilassa. Se oli sen ajan hölmöys josta olen toivon mukaan päässyt eteenpäin. Uusia virheitä tulen tekemään, joita ihmettelen 10 vuoden päästä. Epäilen, ettei eläminen jatkuvassa anteeksipyyntötilassa ole mahdollista ilman karmaisevia sivuvaikutuksia. Kaksikymppisenä en tiennyt sitä. Nyt tiedän, koska olen nähnyt ihmiselon pidempiä aikavälejä. Näen samanlaisia kehityskaareja Halla-ahon vaiheissa: ihan asiallisia pohdintoja nykyään >>”Läsnäoloni ärsytti osaa ihmisistä”. En minäkään enää usko joukkovoiman viisauteen. Uskon paljon enemmän siihen, mitä nykyään teen.

Toimintaelokuvien suosio on minulle aina ollut arvoitus. Luulen kuitenkin, että se ei välttämättä johdu yksinkertaisesta mieltymyksestä väkivaltaan ja jännitykseen. Näissä elokuvissa elämä on halpaa ja se helpottaa katsojan kipuilua oman kosmisen merkityksettömyyden kanssa. Käytän usein ilmauksen ”ihmisen merkityksellisyyden tunteesta” mutta oikeammin pidän elämän mitattavuuden merkitys-merkityksettömyyden akselilla melko kelvottomana. Todellisempi  elämäntunne on ehkä se, tunteeko ihminen olevansa sujut elämänsä kanssa vai ei.

Vanhasta Parnassosta poimittu lause: “Hänen maailmastaan puuttui jotain merkittävää eli se osa historiaa, joka on peitetty ideologisella valheella.” Hyvin muotoiltu ja vahva lause minullekin, joka on edelleen matkalla pois ideologien silkinpehmeästä syleilystä. Jos sellainen vain on mahdollinen ihmisaivoille.

”Ilmaisia lounaita ei ole olemassa”. Ei sitä tarvitse mieltää kyyniseksi lauseeksi. Se on varteenotettava näkökulma sielläkin, missä vallitsee hyvätahtoisuutta. Ilmaisen aterian hintalappu on vain niin salamyhkäisesti kateissa, ikään kuin sitä ei olisikaan.

Juhannuspuhe

Monet pitävät globalisaatiokehityksen ongelmallisena. Niin se kyllä on. Kaupankäynti kuluttaa resursseja ja informaatiovirrat saavat vaarallisen isot ihmismielen massat liikkeelle. Mutta miten parjattu kehitys yhä isompiin kokonaisuuksiin lähtee alkuun? Siitä, että haluamme verkostoutua ja saada lisää näkyvyyttä, järjestäytyä saadaksemme valtaa, kuunnella kaukaista musiikkia ja lähteä matkoille. Kaikki kannustimet viittaavat aina vaan isompien kuvioiden suuntaan. Antiglobalistin on pidettävä kynsin ja hampain kiinni ruohonvarsista, mullasta ja pikkukylästään. Hänen on syrjäydyttävä vapaehtoisesti alueellisesti ja sosiaalisesti ja antaa uraputken hyytyä. Hänen on opittavaa taas rakastamaan pieniä asioita kuten Juhannuksenviettoa saunassa, lasillinen kotikiljua kädessään, aamukajoa odottaen. Skol!

Opiskelijatehtävä: valmistele tällaista puusta.  

Poimittu, ei oma ajatelma mutta toistamisen ja muistamisen arvoinen: “Katleena Kortesuo sanoo, että tilanne on hyvin klassinen. Kun jokin asia osuu omiin ennakkoluuloihin, omat epäilykset ollaan hyvin valmiita sanomaan ääneen. Jos taas tilanne on omien ennakkoluulojen vastainen, on tyypillistä haluta tutkia asia rauhassa. Tämä koskee Kortesuon mukaan kaikkia ihmisiä.”

Jos haluaa hallittuja ja isoja rakenteellisia muutoksia, on tuotava lähtö- ja tavoitetila mahdollisimman lähelle toisiaan. Sen jälkeen muutos toteutuu pienellä hypyllä. Tämä on tuttu ohjelmoinnista mutta pätee nähdäkseni myös yhteiskunnallisissa tapahtumissa.

Minua pidetään suhteellisen sivistyneenä ihmisenä. Erehdys perustuu siihen, että pystyn hyvin tuomaan esille asioita, joista minulla on hutera käsitys. Sen jälkeen, kun sivistyksen taso vaikuttaa uskottavalta, voin kertoa asioista, joista tiedän ihan oikeasti jotain. Niillä toisinaan en olisi voinut lunastaa sivistyneen ihmisen maineen.

“Oma”-sanasta on tullut villitys. Tarvitaan sivareillekin >>OmaIntti -vastaavaa palvelua. Mikä olisi sinun kriisiajan toimenkuva? Uusia ajatuksia Omavaraopiston kautta? >>Omarauha

Jos pitäisi nimetä keskeisimmän piirteen ihmisen viisauden loppumiselle, se olisi ihmisen vaikeus hahmottaa milloin leikki loppuu. Ennakoimme hyvin vähän tulevia tilanteita, koska se tarkoittaisi nykyleikkien ja kokeilujen rajoittamista. Innovatiivisimpia fyysikkoja 100 vuotta sitten ei pidätellyt fakta, että ydinpommit voivat oikeasti sinetöidä ihmisen kulttuurin maan päällä.

Itselleni mullistava ajattelunmuutos teininä oli miettiä teon seurauksia ja tehdä niiden pohjalta päätöksiä – ikään kuin tulevaisuudesta käsin. Arvioidessani seurauksia realistisesti oli otettava huomioon omia heikkouksiani. Kieltäydyin aseista, koska tiesin sen olevan jokseenkin mahdoton päätös sotatilanteessa rintamalla. En ottanut ikinä lainaa enkä opetellut virallista ammattia, koska se olisi sitonut myöhempiä päätöksiä liikaa. Ajokortti tarkoittaa useimmille lisää mahdollisuuksia, minulle päinvastaista mielen korruptoivan vaikutuksen johdosta.

Toki on ihmisillä yksi syy tyytyä lyhytnäköisiin päätöksiin. Se on elämäntotuus, ettei kaikkea voi saada. Niinpä hyväksymme kompromisseja, jotka sysäävät meitä toisille raiteille, yhä kauemmas haaveistamme. Olen ymmälläni, etteivät sukuni ennustukset minun tuhoon tuomituista valinnoistani käyneet toteen.

Toimintojen siirtyessä lihasmuistiin, niistä tulee rutiineja. Rutiinit tahtoo meidän mielessä muuttua itsetarkoituksellisiksi, koska syy toiminnalle katoaa olemasta ilmeinen. Sellainen arveluttaa kriittistä ajattelijaa. Rutiiniksi päätynyt toiminta säästää aivokapasiteettia mutta on tilanteen vaatiessa vaikeasti purettavissa.

Delaware = tietoisuuden häivyttäminen? Kaatokänni?

En käytä enää narratiivi-sanaa. Sen käyttö on räjähtänyt ja silloin se kerää muita merkityksiä alkuperäisen merkityksen päälle. Alussa sana kuvaa, sen jälkeen se luo todellisuutta.

Onko tuttu ilmiö, että silloin kun erittäin ankarasti yrittää jotain, se saattaa mennä erityisen perusteellisesti pieleen? Sopivanasteinen rentous pitää olla, jotta puiden halkaisemisesta tulee hyvää. Henkisellä puolella arveluttaa usein, kun ihmiset haluavat erityisesti panostaa hyvinvointiinsa. Siihen keskittyminen tuntuu joskus enemmän suurentavan ongelmien kokoluokkaa kuin pienentävän sitä. Sattuipas löytymään tällainen tekstinpätkä. Minä kutsun ilmiötä “käänteiseksi psykologiaksi”.

(Tämä päivitys ei ehkä tuo esille ajatuksen kovin kirkkaasti, joten olkoon vain katkelma) Avoimessa yhteiskunnassa asiat ovat aina jollain tavalla epämääräisiä, keskeneräisiä ja alati muuttuvia. Se on seuraus demokratiasta, jossa monilla on mahdollisuus osallistua sopan keittämiseen. Tyytymättömyys on demokratian väistämätön seuralainen, koska yksilö tai eturyhmä jää yleensä aina kaipaamaan enemmän vaikutusvalta, hyväksyntää tai etuja muihin nähden.

Tyytymättömyys koettelee demokratiaa ja se on vain voitettavissa, jos ihmiset ymmärtävät, miksi he eivät voi saada kaikkea mitä haluavat vaarantamatta demokratian tarjoaman vapauden.

Ok. Tämä tuli nyt kuin koulun oppikirjasta pohjaksi seuraavalle askeleelle. Demokratian herkkä tasapainoilu käydään siinä, missä se on riippuvainen ihmisten tuesta mutta toisaalta ei voi myydä (hetkellisen) suosion vuoksi sen toimintaa ylläpitäviä rakenteitaan. Nykyvaltio on kuitenkin joutunut siihen tilaan, että se on tullut enenevin määrin kansanliikkeitä vastaan, joille tyytymättömyyden ylläpito on keskeinen toimintamuoto. Pidän tässä maailmantilanteessa tärkeänä, että kansan ja valtion välillä säilyy eräänlainen palomuuri, joka vähentää poliittisten toimijoiden mahdollisuuksia toimia populistisin keinoin kuten mm. Bolsonaro, Trump ja Putin. Tästä syystä kannatan päätöstä erottaa Prideä ja ministeriöiden toimintaa toisistaan >>YLE . Tämä tuottaa päänvaivaa vanhan anarkistin haaveille ruohojuurendemokratiasta. Olen huolissani julkisen päätännän kehityksestä populismin ehdoin. Siitä en ollut huolestunut 40 vuotta sitten.

En pidä valtiollista järjestelmää psykologisesti eikä ekologisesti kestävänä. Mutta tarpeellinen hajauttaminen en usko toimivan sen kautta, että annetaan populismin rikkoa nykytilan ja uskotaan, että hajaannuksesta syntyisi automaattisesti jotain hyvää. Vaihtoehto on rakennettava aktiivisesti ja siihen tarvitaan työrauhaa.

Tässä minusta oikeasuuntainen huomio Sanna Ukkolalta Naisjärjestö ratsastaa Valkeakosken hirvittävällä veriteolla . Hänellä itsekin on kyllä taipumus ratsastaa ihmisten hirvittävillä typeryyksillä. Kaikkien julkisten toimijoiden houkutus on suuri käyttää ihmisten tarvetta järkyttyä, inhota ja tuomita millon mistäkin. Somen makkaratehtaat auttavat tekemään hermokudoksesta uutta syötävää.

Huomattavan osan ihmisten kirjoittelusta näen sijaistoimintana tekemiselle juuri silloin kun toimintaa olisi tärkeämpi ja mahdollinenkin.

Vaikeinta on olla sisäsiisti. Olen materialisti.

En näe muuta vihreä siirtymää kuin yhteiskunnan pukeutuminen maastopukuihin.

Viidenkympin villityksen jälkeen saapuvat kuudenkympin tosiasiat.

Tulevaisuus värikkäämpi kallellaan

Aina välillä en voi välttyä tuntemuksesta, että lapset oppivat juuri nyt ne tavat, jotka he tarvitsevat tulevaisuudessa. Rujo käyttäytyminen kertoisi siitä, että huominen ei ole hienotunteisuuden paikka. Ikään kuin he aistisivat mitä tulemaan pitää. Voimmeko pakottamalla heitä kohteliaiksi muuttaa tulevaisuuden näkymiä? Näin päätelty syys-seuraus yhteys voi olla vain mieluinen ja ideologisesti väritetty toiveajattelu.

En pysty olemaan ystävä ihmisen kanssa, joka odottaa minulta jotain. Väsyn sosiaaliseen kaupankäyntiin.

Selitysskenaario miksi lännen kulttuuri on pahoissa vaikeuksissa

YK suojelee luonnonkansoja ja niiden oikeuksia olla olemassa. Tunnen dokumentaristin, joka on kuvannut UNICEF:ille Afrikassa. Hänen mukaan asiat eivät ole niin hyviä kuin miltä näyttää. Rakennetaan kouluja joihin johdetaan lapsia heimoista, jotka elävät autonomista ja ehjää elämää. Koulun jälkeen he haluavat opiskella lääkäreiksi kaupunkeihin. Yliopisto maksaa, työtä ei saa ja heistä tulee ihmisiä, jotka ovat pudonneet heimo- ja urbaanikulttuurin väliseen identiteettikuoppaan. Tähän äärimmilleen yksinkertaistettuun kuvaukseen on varmaan paljon sanottavaa, mutta se toimii vain introna seuraavalle ajatukselle.

Olemassa olevia kansoja ja kulttuureja ja uskonjärjestelmiä suojellaan, mutta niitä ei ikinä enää antaisi syntymään. Nähdään vanhaa shamanistista kulttuuria ehdottomasti säilyttämisen arvoisena (raaka-ainepankki, sieltähän voisi löytää yrttitietoa) mutta jokin kasvava uus-shamanistinen alakulttuuri ei saisi millaista armoa meidän kulttuurilta. Suomen kulttuurissa elää herännäisyys. Miten kävisi uudelle liikehdinnälle jos sellainen syntyisi? Siellä missä herännäisyys nykyään elää rinnakkaiseloa, jokin rinnalle pyrkivä saisi osakseen kaiken musta-maalaamisen, joka löytyisi.

Ja nyt tullaan salaliittoihin: minusta niissä ilmenee ihmisissä asuva ulos pyrkivä hengellisyys, joka ei ole tukahduttavissa. Suomen piispatkin tekivät selväksi, että he nojautuvat tieteellisyyteen ja se on muotoutuvalle hengellisyydelle silkkaa mahdottomuus, koska hengellisyys nousee sanattomista yhteyksistä ja on esikäsitteellistä. Miksi salaliittoteorioissa usein laitetaan tieteellinen maailmankuva mullin mallin? Siksi että se ei voi tehdä muuta ollakseen olemassa. Olen kirjoittanut ennenkin tieteen ja politiikan epäpyhästä liitosta ja olen samaa mieltä edelleen. Asiasta tulee vain vakavampi sen kautta, että arvelen sen olevan mukana lännen ja idän kärjistyvässä ongelmassa. Putin ja kumppanit hyödyntävät lännen tiedehegemonian patoaman hengellisyyden purkautumisen. Siksi monet salaliittoteoriat ovat kallellaan Putinismiin. Maailmansodan partaalla meidän on kiirehdittävä ajatella hyvin verkottuneesti jotta ymmärtäisimme mitä olemme tekemässä.

On pakko olla järkyttynyt. Jopa Putin on järkyttynyt. Ei ehkä näistä sadastatuhannesta muista tai sitten niistä sittenkin. Jokaisesta. Järkytystä varmuuden vuoksi, ettei olisi vähemmän järkyttynyt kuin hän, joka ei ihmettele, että vihan kylväjät saattavat kokemaan itse vihan hedelmiä.

Syy järkytystehtailuun arvelen olevan aktiivinen yritys pitää yllä pelisääntöjä ja vastustaa ihmisarvon halpeneminen. Tosiasiassa molemmat ovat jo rapautuneet ja ollaan luisumassa syvemmälle puheiden kaksoisstandardien valtakuntaan. Teeskennellään tunteita tavan vuoksi, poliittisin syin. En tiedä, voisiko olla toisin. Huono virtaus vie hyvätkin. Tilanne jossa Putinkin on järkyttynyt, haiskahtaa. Järkytysteatterin varjossa voi lavastaa tapahtumia ja luoda oikeutuksia teoilleen.

CMI toteuttaa rauhan neuvotteluita siellä, missä perinteiset tahot eivät enää pysty kohtaamaan. >>Politiikkaradio. Näen Omavaraopistossa samanlaisia piirteitä ja toivon, että jatkamme siinä hengessä. Tässä lisää syitä, miksi vain jonkin asteinen omavaraisuus voi tuoda vakautta rauhantyöhön, luonnonsuojeluun ja muuhun kansalaistoimintaan. >>Rauhanjärjestöjen tukien lakkauttamisesta. Pidän mahdollisena, että elämme parhaillaan valtioyhteisöjen romahduskauden keskellä.

Välillä on hyvä miettiä pelkojen ja niiden realisoitumisen välisiä suhteita. >>Koiriin liittyviä kuolemantapauksia

Maa- ja metsätalousministeriö tekee selväksi, että luonnosta huolehtiminen on muiden hommia. >>Vanhat metsät aiotaan määritellä niin tiukasti, että Etelä-Suomesta ei löydy suojeltavaa

Tapani lähestyä todellisuutta alkaa mututuntumasta. Tiedostettuna se menee tarkkailuun,  sitten yritään selittää ilmiötä ja luoda teorian. Ja sitten katson, mitä toiset ovat siitä ajatelleet. Vertailu paljastaa, onko ollut hyvillä jäljillä. Esimerkiksi lujuusarviot: Lujuustaulukko

Mahtavaa!

Lämittelyksi luentoani varten: >>LuotuUskomaan

Voi ei. Kuulin taas psykologi-terapeuttien puheita. Silloin kun puheilla pyritään johonkin, taidetaan puhua muunneltua totuutta. Voiko puhua ilman pyrkimystä?

Päivän mietelause: Aamun runo noin kymmenen vuoden takaa:

Laulut on laulettu,

sillä kirjailija on mennyt

maailman mukana

(siitä tulee jotenkin Madmax mieleen)

Vauhkoontuminen Tarja Cronberin seminaareista Venäjällä tuntuu ensisijaisesti sijaistoiminnalta sille, että meitä ahdistaa omaa neuvottomuuttamme toimia tässä tilanteessa selkeästi. Siinä tilassa on helpompaa lähestyä kysymystä suunnasta, mitä EI pitäisi tehdä. Pakko on olla jotain mieltä!  Mutta  olen liian epävarma, ollakseni jotain mieltä. Ainakin vielä.

Olen hieman kallellaan menettelyyn pitää yhteyttä ihmisiin, joilla ei välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Joskus se voi olla niiden ainoa jäljellä oleva reitti ulos pahanteosta. Jos nyt ollaan kovin (perustellusti) huolissaan siitä, miten Venäjä hyödyntää vierailevia julkiksia imagollisesti, suosittelen tutustumista Bertold Brechtin ajatukseen näytelmässä ” Äiti Peloton ja hänen lapsensa” (Nimi ei tunnu hyvältä, saksaksi ”Mutter Courage und ihre Kinder”). Siinä kuvataan, miten ihminen selittelee omia kyseenalaisia bisneksiään pahan kanssa, vaikka itsekin joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Vähän niin kuin ennen rajan sulkua oli ihmisiä, jotka rajan takaa toivat bensaa Suomeen. Selitys oli, että eihän niillä rahoilla ole mitään merkitystä Putinin sodassa. Pidän Brechtin näytelmän saksankielisestä otsikosta enemmän, koska ” Courage” käytetään myös sanassa ”Zivilcourage” – kansalaisrohkeus. Kyky olla rohkea silloin kun vaihtoehtona on jänistäminen. Sen sijaan pakon edestä, uho ja vaaralta ummistetuin silmin tai suurilla taustavoimin toimiminen eivät välttämättä osoita rohkeutta – ne ovat normaalitiloja. Rohkeutta ei voi matkia mutta siinä voi harjaantua. Rohkeuden takaa löytyy todennäköisesti vahva näkemys. Sitä näytää olevan mm. Jessikka Arolalla, Boratilla, Salman Rushdilla. Laittaisin ryhmään enemmin Michael Gorbatshovin kuin Putinin, joka toiminta tuntuu perustavan ensisijaisesti pelotteluun, lahjoittamiseen, egon ja muiden opportunismin hyväksikäyttöön.

Hämästelen ihmisten kykyä juhlia missä tahansa olosuhteissa. “Euroviisujen turvallisuustoimet: Tarkka-ampujia Malmön katoilla”.

Nykykoan: jos dinosaurus on hirmulisko, mikä on trinosaurus?

Mikä on Perussuomalaisten eniten vihaama lintu? Punatolkku.

Minulla ei ole yksiselitteinen kantaa valtiovallan rahaleikkausiin. Eikö se ole selviö tässä talousjärjestelmässä, että leikataan ensin koulutuksesta, ilmastomuutoksen torjunnasta, kehitysavusta ja kansalaisjärjestöjen apurahoista? Aktivismi, joka tukeutuu sellaisen rahaan, rakentaa hiekkalinnoja. Rahaleikkaukset voivat tervehdyttää kansalaistoimintaa. Toivottavasti se johtaa enemmän sisuuntumiseen kuin menetettyjen varojen perään raivoamiseen. Jälkimäinen reaktio on yleisempi ja siltä minusta puuttuu ajattelun kypsyys. Ajattelun ja resurssitietoisuuden tervehtyminen kehittää kansalaisyhteiskunnan ja pikemmin voi lisätä toiminnanvapautta. Sillä siitä vastuusta, mistä valtio vetäytyy, syntyy tarve itsesäätelylle ja uudelleen järjestäytymiselle. Minusta sinne on hienoa mennä.

Suvulleni olen ollut ikäni musta lammas. Näkemykset ovat rankanpuoleisia.  Veli uhkailee minua fyysisesti. Hoidamme Maria kanssa dementoituvaa äitiäni omavaraistalouden ja opiston lisäksi. En ole oikein työkunnossa. Mitä tekisin, onko vertaistukea?

Vuonna 1968 brittitutkija John Calhoun teki tunnetun rottakokeen tutkiakseen ylipopulaation vaikutuksia yhteiskuntaan. Kokeen nimi oli Universe 25. Tulokset olivat dramaattiset ja niitä on auliisti enemmän ja vähemmän tarkoituksenhakuisesti/ eettisesti käytetty poliittisesti, mikä on vanha sosiobiologiaan liittyvä ongelma. Rottakokeen eettisesti kavahteleva tulkinta välittyy tästä linkistä Kuvaus1 (jossa melko heikko lopetus). Vastaesimerkki löytyy linkistä Kuvaus2 (jonka kelpuutin suomenkielisyyden ja riittävän asiallisuuden vuoksi). Joka tapauksessa kokeen tulokset ovat häiritseviä ja minulle tulee mieleen kaksi päivitystä 50 vuotta sitten tehtyyn kokeeseen. 1.) Nyt meillä on some, joka lisää sosiaalista yhdessäolo, vaikka emme ole fyysisesti yhdessä ja 2.) Tekoäly. Voisin ajatella, että mitä enemmän arjen laitteet ja rajapinnat tekevät meistä riippumattomia päätöksiä, sitä enemmän meidän mieli kokee, että on jokin “muu” läsnä Se voisi lisätä kokemusta sosiaalisesta paineesta ilman, että olisi kyse ihmisistä.

Tämä on minulle itsestäänselvyys ja olen tehnyt omakohtaisia havaintoja aiheesta. >>Kädet ovat ajattelun jatke – mitä seuraa, kun käsillä tekeminen vähenee? Aina vaan sinnikkäästi automatisaation- ja nyt tekoälyintoilijat korostavat, miten ihmiselle on hyödyksi jättää tylsät rutiinit koneille ja keskittyä hyödyllisempään.Kyllä me tarvitsemme myös tylsiä käden töitä pysyäksemme terveinä! (Opistolla opettaneen muurari sanoi näin: kun joka päivä korjaat jonkun asian, kaikki tulee pikkuhiljaa kuntoon.) Me Ja kun on suurista linjoista puhe: >>Keskiajan tartuntatauteja ja koronapandemiaa yhdistää moni asia.

Näin unta Putinista. Pyöräilin kapeaa ja lumista polkua, jonka sivuissa kohosivat korkeat penkat. Vastaan on tulossa Putin pyörällä ja jommankumman on pysähdyttävä päästääkseen toista ohitse. Parikymmenen metrin päässä Putin menettää pyörän hallinnan ja tekee kuperkeikan kinokseen. Pysähdyn. Putin nousee takaisin pyörälle ja on aikeissa ohittaa minua. Minä pohdin, että nyt olisi harvinainen mahdollisuus tappaa hänet. Ankarasta pohdinnasta huolimatta astun sivuun ja päästän häntä kohteliaasti ohitseni. Sudenhetkeen sekoittuu palanen B. Traven kirjasta lainattua tekstiä:

”Pitäkö sääliä orjia? Pitääkö tuntea myötätuntoa sotilaita ja sotarampoja kohtaan? Pitääkö vihata tyranneja? EI! Ensin ovat olemassa orjat ja vasta sitten ilmaantuu diktaattori näyttämölle.”

Tämä on vahvaa tekstiä. Kaikenlaista luikertelee uniin, kun saan uhkakirjeitä sukulaiseltani. Ei ole valmiita toimintamalleja. Epävarmuus uhan luonteesta ja varteen otettavuudesta halvaannuttaa lähes työkyvyttömäksi. Pitääkö minun valmistautua mahdolliseen yhteenottoon vai varmistaa pakoreittejä? Mitkä ajatukset pohjustavat minkälaisia konfliktin polkuja? Kohtaamiseni juoni Putinin kanssa yllätti minuakin. Luulen tajunneeni uudestaan, että emme saa pahan rihmaston tuhottua repimällä itiöemiä pois maasta.

Kaikkialla pusketaan tunteita. Miten voimme infernaalisten uhkakuvien ja apokalyptisten tuhokuvauksien puristuksessa miettiä rauhassa mitä on tärkeintä? Media tunteistaa valtion leikkauksia. Enemmin tarvitsisimme mielenrauhaa oppimaan, miten tekisimme maukasta ruokaa yksinkertaisimmista aineksista. Tunteistaminen huonontaa kykyä ratkaista asioita. Haluaako media, että pysymme ameban ärsykevasteessa, jotta seuraava tunnepulssi lisää myyntiä? Ovatko ammattiliitot kiinnostuneet vihaisuuden viljelyn vähentämisestä? Ovatko lääkefirmat oikeasti kiinnostuneet terveydestä? Tunteistamalla kaikkea tulehdustilaksi asti varmistamme ihmisten ohjailtavuuden.  Tarvitsemme työ- ja mielenrauha tehdäksemme parasta mihin kykenemme. Muu on sitä laumanhenkeä, jonka puolesta en vitsi toimia eikä ole minusta tositilanteessa edes puolustamisarvoinenkaan.

Omavaraopisto on taas monivuotisen dokumentaatioprojektin kohteena. Näin esitteen ja esteettinen ulkoasu oli voimakkaasti puhutteleva, vaikuttava sekä vakuuttava.

Esteettinen vetoavuus toimii kuin portsari-sisäänheittäjä. Se voi sysätä ajatuksia liikkeelle mutta ei lähde sinun kanssa kovin pitkälle matkalle.

Esteettisestä kokemuksesta voi juopua, kuten rakastumisesta tai vihasta. Siksi sijoitan esteettisen hurmoksen primitiivireaktioiden seuraan. Jos ensireaktion laantuessa mielii matkalle, on rakastumisesta löydettävä rakkaus, vihasta ehkä soturiuden ja esteettisyydestä vakaumuksen.

Esteettisyyttä on helppo myydä kuin mitä tahansa energiajuomaa. Toivon dokumentista esteettisyyden lisäksi vähän valmennusta arkiseen elämään, jossa viljellään ja tehdään polttopuita vuosikymmeniä. Tavallaan saattohoitoa elämään.

>>Pitäisikö Ukrainan avuksi lähettää sotilaita? “Eniten kannatusta tuli ehkä hivenen yllättäen vihreistä.”

En ihmettele Vihreiden kantaa. Olen pannut jo monta vuotta merkille, että Vihreät (myös Euroopassa) vallan läheisyydessä hakevat uskottavuutta valtiojohtajina. Siinä tuntuu olevan tarve päästä pasifistisesta nynnyn maineesta. Toiseksi tekijäksi asennemuutokselle arvelen heillä olevan suhteellisesti suurempi hätä aatepohjan vajoamisesta kuin lähtökohdiltaan vähemmän idealistisilla ryhmillä. Pragmaattisia kysymyksiä ei ole riittävästi käsitelty ja silloin tartutaan olemassa oleviin malleihin. Minulla on lähinnä hätää katsella voimistuvaa sosiaalista reaktiivisuutta. Sellainen koettelee sivistystä.

Pieni lisäys: kriisit koettelevat ajatuksellisia kokonaisuuksia, koska ne vaikuttavat rakenneosien välisiin yhteyksiin. Jos rakennelma on läpiajateltu, kriisin vaikutus aatteeseen voi jäädä vähiin. Muuten osasten uudelleen priorisointi voi muuttaa aatteen palaset yhteensopimattomiksi – Vihreillä esimerkiksi ekologian ja maanpuolustuksen yhteen sovittaminen on haasteellista.

Sivistyksen ydin ei ole vierasperäisten sanojen osaaminen eikä edes lukeneisuus vaan kyky tasapainoisesti hahmottaa asioita monelta näkökulmalta. Humanismikaan ei ole itsestään sivistynyttä, jos se pohjautuu ajattelun kapeuteen. Tavallista on tavoitteellisissa (ei filosoofisissa) keskusteluissa, että aiheesta karsitaan niin paljon mutkistavia tekijöitä pois, että jäljelle jäävä aines vaikuttaa pakostakin johdonmukaiselta. Tämä menettely särähtää etenkin kannanotoissa, jotka hyödyntävät sivistyksen ja humanismin tarjoamaa moraalista etulyöntiasemaa (eli melkein kaikkea, mitä somessa kuohuttaa).

Omavaraisuus on erittäin monitahoinen ja laaja kokonaisuus. Peruskerros on erilaiset käden- ja sosiaaliset taidot ja niitä jossain määrin on. Sen sijaan teoreettinen perustuksen luominen on edennyt vuosikymmenten aikana hyvin vähän. Akateeminen yhteys omavaraisuuteen rajoittuu lähinnä sen kuvaamiseen ajan ilmiönä, mutta se ei tuo syvyyttää asiaan itse. Opisto elää ikään kuin olemassa olevasta käsityksestä omavaraisuudesta mutta olisi hyvä saada lisää lihaa luitten päälle. Kehotan ihmisiä tekemään avauksia ja tutkimaan omavaraisuuden rajakysymyksiä, sen suhde väkivaltaan tai olemassa olevaan talousjärjestelmään. Omavaraisuuskin hyödyntää luontoa, joten sen suhde ekologiaan pitäisi käsitellä. Koska on vain vähän asiantuntijoita (jos ollenkaan) voimme pohditutta ihmisiä matalalla rimakauhulla vapaasti esitelmien, lukupiirien tai kansalaisopistojen kautta. Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa löytää kiinnostunutta yleisöä.

Toivon, että tämän asian tutkimiseksi katsottaisiin hieman Omavaraopiston suuntaan. >>Itse kasvatetun ruuan hiilijalanjälki voi olla jopa kuusinkertainen verrattuna kaupasta ostettuun

Wanhat Witsaukset pähkäiltäviksi omavaraistelijoille >>Syyhystä päästään tuskin koskaan eroon.

Luentoponnistuksen jälkeen olen ollut väsynyt kuin lintu sulkasadon aikana. Toipumiselle on eduksi pukea tuntemuksia sanoiksi ja samalla tulee hoidettua valtakunnan asioita >>Lassen luentoreissun jälkisatoa

Perusteltua uuskonsevatismia >>”Älä pliis ole vain oma itsesi”. Tarkkanäköinen huomautus tähän aikaan: “Vanhoissa tapaoppaissa lukee, että juhlapuvun kanssa ei käytetä rannekelloa. Sen vilkuileminen olisi viesti siitä, että haluaisit olla muualla.” Onko kukaan ylipäätään enää läsnä?

Luentomatkan yhteydessä vahvistui taas tunne, ettei arvomaailman arvioinneissa perinteinen oikea-vasen akseli enää toimi. Pitää vain kysyä ihmiseltä, mitä hän ajattelee.

Jos voisin siihen vaikuttaa, toivoisin ihmisten pohtivan enemmän omavaraisuutta ja vähemmän Lasse Nordlundia.

Minulta on yksi pohdinta tulossa, mutta tämä lämmittelyksi luentokiertueen keskeltä >>Milloin pitää menettää uskonsa siihen, että asiat voivat olla hallinnassa?

  Psykedeliaa Justukselta

Käyttökelpoisia muutosmalleja

Kiinnostuksen aiheet ovat sitoneet minua noin 15-20 vuoden jaksoissa. Lapsena uppouduin intohimoisesti luonnontieteisiin ja tekniikkaan ja sukulaiset olivat huolissaan minun sosiaalisesta kehityksestäni. Murrosikäisenä uusi projektini oli ihminen. Se jatkui siitä huolimatta, että väliin tuli totaaliomavaraisuus. Tiukka omavaraisuuden kehittely jatkui noin 15 vuotta. Sen jälkeen nousi kiinnostus yhteisöllisyyteen, jonka oppeja tuli kahlattua viime 20 vuoden ajan. Nyt huomaan tuon jakson olevan ylikypsä ja on aika tutkia muuta. Tuleva on selvästi kaiken yhdistämistä ja suuntautuu yhteiskunnallisiin muutosMAHDOLLISUUKSIIN. Kirjoitin tämän isolla, koska melkein kaikki muutoskonseptit joita tunnen, tuntuvat syntyneen piirustuspöydällä kaukana reaalimaailmasta. Tositilanteessa ne eivät toimi oikeasti ilman tietynlaisia reunaehtoja. Nämä reunaehdot (energia, resurssit, vakaus, raha, mielenterveys, ympäristö…) ovat juuri vaarassa rikkoontua kriisitilanteissa.

Eli olen kiinnostunut kierrätystaloudesta, joka on resurssineutraali. Nykyinen ”kierrätys” ei minusta ansaitse sitä nimitystä, sillä se tuhoaa (energia-, materia- ja aivokäytöllä) luotua pääomaa lähinnä raaka-ainetasolle. Silloin kun auto menee kierrätykseen, siellä ei ole ketään, joka ruuvimeisselillä irrottaa vaihdekeppiä, vaan se romutetaan. Nykykierrätys hukkaa valtaosan jätteen sisältämästä energeettisestä lisäarvosta. Kirpputorit ovat usein vain kulutuskulttuurin hidastusväylä.

Jos ajatusleikkinä maailmassa kaikki muovi- ja metallituotanto loppuisi, meillä olisi pitkäksi ajaksi hyvin hidas elintasolasku, jos kierrätys harjoitettaisiin käyttökelpoisuusvetoisesti. Olen korjannut designlamppua leikkaamalla tyhjästä majoneesituubista etuosan (Itse asiassa lampun design-arvo vain nousi – tämä vain kevennykseksi). Hyödyllisempää on tietää, mistä romusta voi irrottaa kondensaattorin, jotta radion saisi taas toimimaan. Korjailua olen harrastanut pienestä lähtien ja koen että se on sekä henkivakuutus että realistisimpien muutosvaihtoehtojen kulmakivi. Sillä osaamisella voi vaikuttaa tuntuvasti elämäänsä. Sitä osaavat vielä monet vanhat ihmiset, joiden rivit ovat kovasti harvenemassa.

Alan olla jo liian vanha sopeutumaan mihin tahansa >>kasvatusnäkemyksien tiukennuksiin. Pihalle on joskus mentävä. Tarkkailuni aikaperspektiivi on kohta 60 vuotta, enpä ole havainnut, että lapset nykyään voisivat sanottavasti paremmin kuin ennen- pikemminkin päinvastoin. Sisäistääkseni nykynäkemyksiä minun olisi pakko mitätöidä aivojeni havaintoaineiston ja tätä en kevyein perustein tee. Tämän hetken suosituksien pitkäaikaisvaikutuksista emme kuitenkaan tiedä, joten olen lasteni kanssa tavalla, josta luulen, että heistä tulee fiksuja, itse- ja sosiaalisesti tietoisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä, joiden kanssa on hyvissä väleissä silloinkin, kun ovat jo lähteneet kotoa. Nykyinen 0-toleranssi ajattelu on minusta sairas ja sairastuttaa. Olen ihminen, teen välillä tyhmästi ja pyydän anteeksi lapsiltakin.

Kiinnostaisi kuulla eroavien reserviläisten perusteluita. Hehän ovat nähneet armeijaa, joten heidän kieltäytyminen on armeijalle imagollisesti hankalampi kuin nuorten sivareiden päätös. Mediassa viljellään helposti klassiseksi syyksi pelko (jonka vastakohdaksi muistamme stereotyypin urheasta sotilaasta). Sotaa pelätään ja siihen reagoidaan eri lailla, osaa hakeutumalla aseiden seuraan.

Arastelen kertoa minun omavaraisuuden, viljelyn ja energiavälttelyn muista kiinnostuksen kohteista, sillä tiedän että niitä ymmärretään väärin. Olen viime vuosina ollut kartoittamassa niitä alueita, jossa omavaraisuus joutuu vaikeuksiin tämän yhteiskunnan sisällä. On selvä, että puhelin- ja tietokonevetoisessa ympäristössä jo postissa käynti voi olla uuvuttava kujanjuoksu, mutta sieltä neuvottelutaitoinen voi vielä onnistua ja saada pakettinsa ulos . Erityisen kiinnostavat alueet ovat niitä, joissa joudumme täydellisten joko-tai  valintojen eteen. Syy vaihtoehtojen loppumiselle on erittäin usein osaamisen puute. Jos radiosi rikkoontuu, onko sinulla muuta vaihtoehto kuin hankkia uuden? Jos sinulta paristot loppuvat, simahtaako otsalamppu lopullisesti?

Olen tottunut kriisiosaamiseen- ja improvisointiin siksi, että tunnen hyvin tämän parjatun tekniikan. Meidän Justus sai jouluna veljeltään sähkölegot. Vihaan paristoja ja niiden ympäristövaikutusta. Tänne niitä vanhoja on kuitenkin hankkimattakin kertynyt. Tein hänelle erikoisen paristokotelon, jossa kulahtaneita paristoja voi kytkeä sopivasti rinnakkain ja sarjaan, jotta saa niistä ulos vielä viimeisetkin mehut. Tämä on resurssineutraalista hyödyntämistä.

Haluaisin jakaa niksejä mutta ongelma on toistuvasti siinä, että ihmiset ihastuu tällaisiin virittelyihin ja haluavat oikaista omaraisuuden opettelun pitkältä polulta kohti ”helpommalta” näyttävää omavaraisuutta. Se on sama kuin kolmipyörästä haluttaisiin suoraan siirtyä Ferrarin rattiin.

Opettamisessa tämä tarkoittaa kuvallisesti ilmaistuna sitä, että pioneeri ei saa erkaantua liian kauas oppilaistaan ilman että ohjaus kärsii. Jos he seuraavat hänen askeleitaan, he näkevät, mitä pitää osata ennen toista askelta. Jos opettaja on edennyt liian kauas ja on tehnyt kaarroksen, muut ajattelevat että senkun mennään suoraan. Ja tulos voi olla jopa rasitusvamma tai oppimistien rikkoontuminen. Luonnontieteissä tämä on selvä, ettei integraaleja voi laskea ennen kuin matikan perusteet ovat hallussa. Sama pätee muissakin pitkissä ja mutkaisissa kokonaisuuksissa, vaikka niiden välineet ovat kynän sijasta lapio. Kirjoittamani ei pidä ottaa opetusmallina vaan kuvauksena eräänä oppimisen mekanismina. Toki jokainen valitsee tapansa oppia suhteessa tavoitteeseen.

Nyt on muodissa roomalainen sanonta: Si vis pacem, para bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Nykytulkinta painottuu asevaltaan. Keksin muitakin tapoja valmistautua. Sanonnat voivat kaventaa ajattelukykyä.

Palaan vielä tuohon “kuka määrittelee mitä on isänmaalista ja mitä petturuutta”-teemaan. Häkkäsen pyrkimys estää reservistä eroamisen nosti vastalauseita, joita presidenttiehdokas Stubb myötäili sanomalla, että valtaosa soumalaisista ovat kuitenkin  valmiit puolustamaan maataan. Eli epäsuorasti hän sanoo, että muut lintsarit eivät tee sitä. Pitää muistuttaa, että on monia tapoja välittää elämäympäristöstään. Olen muistaakseni jossain kirjoittanut Suomen ydinvoimapolitiikan väistämättömästä linkittymisestä Venäjän ydinaseteollisuuteen. Silloin Stubb, talousajattelun ohjaamana, tuki hanketta. Minun rauhantyö tapahtuu mm. sen kautta, että yritän keskusteluttaa päätösten kauaskantoisia seurauksia. Palvelen maata silloin kun toiset tuliperseet kiitävät ohi miettimättä liikoja. Kun soppa on kiehumassa yli, mietin kenen vastuulla sotku on ja lähdenkö minä siivoamaan toisten jälkiä. Tässä pohdinnassa tulen siihen tulokseen, että jatkan oman vastuun kantamista ja toivon, että sopankeittäjät eivät intoudu liikaa pakottamaan muita lusimaan aikaansaannoksiaan. En äännestä, koska haluan kantaa omaa vastuutani enkä voi delegoida sitä muille. Joka tapauksessa tällaisten isänmaallisuus-petturuus asetelmien lietsominen on minusta sekä mitä vastenmielisimpiä että vastuuttomimpiä vaikutuskeinoja. Ehkä jotkut maan esi-isänmaaliset kääntyvät moisesta pykälän verran haudoissaan.

Olen pienestä asti purkanut laitteita ja rakennellut niiden osilla. Etenkin sähkölaitteista juotin pois komponentit ja kasasin niistä vahvistimia, radioita ja myöhemmin digitaalisia piirejä. Näitä osia minulla on vieläkin (45 vuoden jälkeen) ja silloin kun tarvitsen diodin aurinkopaneeliin, avaan vain vetolaatikon, jossa niitä on satamäärin. Purkutavarana voin toimia siis melko resurssineutraalisti. Tein jo lapsena sähköasennuksia mun vanhempieni taloon eikä vahinkoja syntynyt. Lainsäädäntö oli silloin löysempi. Dyygatessani romuja on tullut vastaan myös uskomattomia ja kaikin puolin vaarallisia viritelmiä. Monien ammatti-ihmisten mielestä Tee-se-itse tyypit ovat pahimpia (myös selittelemään). Se on jokin syyvään juurtunut luonteenlaatu, joka saa joitakin tekemään käsittämättömiä juttuja, kuten tämä tapaus >>The Boy Who Built A Nuclear Reactor in His Basement

Kaipaisin mitä pikimmiten omavaraistelijoiden ja muiden pohdiskelevan julkisesti tällaisia avauksia >> Suomen tulisi siirtyä sotatalouteen . En tarkoita sitä soopaa kumpi on pahempi, NATO vai Venäjää tai hömppäpasifististä keskustelua (jossa määritellään asioita miten niiden pitäisi olla, jonka jälkeen ei tarvitse enää ajatella realiteetteja). Myös ministeritasolla käydään kiinni omantunnonvapauteen >>Antti Häkkänen aikoo estää reservistä eroamisen. Populistisella tasolla hän varmasti niittää monessa piirissä suosiota, mutta politiikkoihin jatkuvasti paistava ramppivalo tekee vaikeaksi hahmottaa päätösten laajempia seurauksia. En oikein aio antaa Antille valtuudet määritellä, mitä on isänmaalista ja mitä ei. Voisin samassa hengessä kutsua esimerkiksi Suomen metsä-, ympäristö-, kaivos-, energia- ja  maatalouspolitiikan kestämättömyyden epäisänmaaliseksi. Olen riittävän itsetietoinen, että vapaehtoinen panokseni yhteiskuntatalkoisiin alkaa olla elämänpituinen. Tämä täyttänee isänmaalisuuden tunnusmerkkejä, mutta kumpuaa epäpateettisesti vain siitä, että välitän.
Mutta takaisin asiaan: kuka pistäisi pystyyn ruohonjuurellisten puolustuspoliittisen ja filosofisen työpajan?

Aika heikkoja perusteluita >>kolme sivaria kertoo tarinansa, eikä armeijaan menevienkään parempia ole. Sivareilta altavastaajina toivoisin enemmän paneutumista tärkeän valinnan syihin.

Kerronpas vielä, miten ennen vanhaan miehet olivat rautaa jne. 🙂 Silloin kun minä kieltäydyin aseista, joutui selvittämään kantaansa kirjeellisesti lautakunnalle. Päälle tuli haastattelu ryhmän edessä, joka koostui puoliksi armeijanhenkilökunnasta ja puoliksi siviileistä. Tuo paine sai aikaan, että jo 14-  vuotiaana rupesin keräämään pohdintoja aiheesta kirjekuoreen. Koulussa muiden kanssa se oli iso teema ja kokoonnuttiin keskustelemaan. Tunneille kutsuimme (erikseen) sekä sotilasta että sivaria kertomaan päätöksestään. Näin marinoituna alkoi muodostua ajatuksia, jotka kannattelevat läpi elämän ja ovat laajempia kuin ”armeija ei ole minua varten”– tasoisia. Tilanne muuttui kuin veitsellä leikaten silloin kun menettely kevennettiin. Sivareista tuli paljon epäpoliittisempiä ja matalinta aitaa valitsevia. Vaikka he tekivät saman päätöksen kuin minä, en enää voinut samastua heidän motiiveihinsa.

Olen viime aikoina selvittänyt sotkuisia langankeriä. Säästäväinen luonteeni on tehnyt minusta siinä hommassa hyvän – kilometrikaupalla. Se on meditatiivinen taitolaji jossa vastahakoisuus ja kärsimätön repiminen tuhoavat purkautuneen langankerän heti alkuunsa. Yhteiskunta toimii hyvin samalla tavalla. Epäviisas toimeliaisuus tuottaa epävakautta ja huonoja yllätyksiä. Poliittinen repivyys ja mekanistinen ymmärrys useimmiten huonontavat mahdollisuudet selvittää ongelmia. Yhteiskuntaan kannattaa suhtautua kuin elävään organismiin tai pyörteilevään veteen.

Rajunotteiset toimijat, tyypillisesti yhden-asian liikkeet keskittyvät osa-alaansa optimointiin vailla kattoa. Resurssihoidossa ylioptimointi on yhtä huono asia kuin heikko optimointi. Ylioptimointi repii varoja jostain pois ja häiritsee toisen osa-alueen optimoinnin. Silloin kokonaistase heikkenee.

Olisiko tästä vaikka esimerkki aloite siirtää kesäloman myöhemmäksi sillä perusteella, että turismi toisi enemmän rahaa? Siinäkö kaikki seuraukset? Rahaa mielessä kellojakin siirrellään hyvinvoinnin kustannuksella. Pitäisi siirtää joulunkin kesään, jotta pääsisimme turhasta kuusenkaadosta ja kuusenrosvoilusta.

Pelottavaa mielenkuvituksen puutetta >>Kansanedustaja ehdottaa: Uusi presidentti ”mini-inttiin” . Juuri tuolla tavalla pysymme kaavamaisuuksien vankeina.

Kulttuuripakkaus sivilisaatiokritiikkiä. Vuosien varrella on sadellut verraten vähän raivoa minun pohdinnoilleni. Syyksi arvelen, että olen esittänyt asiani enemmän käytännössä ja kulttuurisella tasolla kuin hyökkäävänä vaatimuksena.

Leikin taas ja aina välillä teoriani kanssa, että meillä on populaation vahvuutta sääteleviä geenejä perinnössä. Ne aktivoituvat silloin kun olemme liian tiiviissä yhteydessä toisiimme ja ilmenevät tarpeenamme luoda omia pieniä ympyröitä vaikka väkivalloin. Finaali toimenpide on kognitiivinen itsemurha, jossa yhtenäiskulttuurista irtisanoutuminen suoritetaan kieltämällä luonnonlait ja ajattelun pelisääntöjä. Ongelma ei ole siinä, että uskotaan maailman syntyneen sotkan rikkoontuneesta munankuoresta. Vaikeus on ehkä enemmän siinä, että niillä ihmisillä on painolastina edelleen yhtenäiskulttuurin tavat toimia ja ajatella.

Leikin taas ajatuksella, kirjoittaa enemmän siitä kehityksestä, miten vieraannuimme huolehtimasta elämämme perusedellytyksistä. Otsikossa ”Työvieroksunnan kulttuurihistoria” olisi se ongelma, että ”työ”-sana on kokenut myös merkityksensiirron eikä siinä välity enää sen elämää ylläpitävä rooli. ”Elämänedellytyksien kieltämisen kulttuurihistoria”. olisi parempi. Siinä käsittelisin niinkin paradoksaalisia asioita, miten seksikästä on viestiä muille ihmisille, ettei tarvi tehdä likaista fyysistä työtä. Sen alleviivaamiseksi kasvatamme pitkiä maalattuja kynsiä, kuljemme valkoisissa röyhelöpaidoissa ja koristamme itseämme työnteolle mahdollisimman haitallisella tavalla kuten isolla korvarenkaalla risutalkoissa. Mielenkiintoista on, että me vapaaehtoisesti kavennamme kykyjämme toimia. Sellaista teemme, koska meillä on siitä jokin muu – sosiaalinen – hyöty, joka kertoo, että meidän vieraantuminen työnteosta on rakenteellisesti ankkuroitu meidän kulttuurimme. Vapautuminen siitä on enimmäkseen henkinen prosessi, koska silmittömän puuhaamisen aloittaminen on harvoin yhteydessä kestävän elämäntavan luomisen kanssa.

Ymmärrän suuttumuksen >>Vapaehtoinen työttömyys , enkä itsekään arvosta pummaamista. Jättäydyin itse rahatyöstä omatunnonsyistä. Koska mitä tahansa euro, joka liikkuu, ruokkii tuhoisaa koneistoa, mulle ei tullut kysymykseen sossurahojen nostaminen. Omavaraisuuteen paneutuminen oli johdonmukainen veto. Budjettien kanssa painiskelevalta poliitikolta unohtuu helposti, että rahatonta ja arvokasta työtä tehdään runsaasti esim. perheen isinä ja äiteinä, hyväntekeväisyydessä ja kulttuurialalla. Lähden pian luentomatkalle. Minun tapani ei ole veloittaa puheesta (joka on ilma). Talkoohengessä pyydän vain ruokaa ja yösijaa. Jos sanottavani tuntuu kiinnostavalta, matka järjestyy. Muuten jään kotiin sahaamaan polttopuita.  Talkoissa voi tukea sitä, mitä pitää tärkeänä. Palkkatyöstä lähtevät vero kehittää mitä vain maailmanmenoa, josta ratkaisevan ison osan en pidä kestävänä. Nyt on tärkeä luoda kestäviä elämäntapoja, jotka eivät perustu siivellä elämiseen tai dyykkaamiseen (rahaneutraali) mutta pyörittävät mahdollisimman vähän valtioita ja maailmanlaajuisia kehityslinjoja.

Halla-Aho on tarkkana sanoista >>Iltalehti ja se on hyvää lääkettä loukaantumisherkässä ilmapiirissä. Ihmiset saisivat kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, virkkeisiin ja tapahtumien välisiin suhteisiin. Kielen rikkauksiin kuuluvat vertauskuvat (metaforat) ja rinnastukset (analogiat), joita ei pitäisikään ymmärtää sanallisesti. Paremmissakin piireissä menevät hutiloiden sekaisin asioiden välisiä suhteita kuvaava korrelaatio (yhtenevyys) ja kausaliteetti (syy-seuraus).

Hyvin onnistunut ja jatkojalostettu kirjoitus Talous ja kestävyys, osa 2: luontaistalous (omavaraistalous)

Olen iloinen siitä,että “Elämämme perusteista” edelleen puhuttaa.

Myötätuntemisesta

Sisältövaroitus oli joskus empaattinen ja hyvätahtoinen huomautus sille, joka saattaisi joutua henkisesti tukalaan tilaan. Hyvätahtoista holhoutta.

Nyt sisältövaroitus on viesti vastuuvapaudesta, jonka jälkeen voin tuulettaa oikein kunnolla. Empatia korvautui siten juridiikalla. Hyvätahtoinen holhous korvautuu lailla ja rangaistuspelolla.

Empatia kitketään enenevin määrin kylmällä byrokratialla, sitä muka suojellen.

Empatiaa mielletään yleisesti positiiviseksi ominaisuudeksi. Se on kuitenkin yhtä moniulotteinen kuin muutkin ihmisen ominaisuudet. Tunnen liudan ihmisiä, joilla on kyseenalaisia taipumuksia esim. väkivaltaan, mutta joilla on kyky empatiaan. Heillä riidan ja epäsovun tilanteet voivat aiemmin kuin muilla kasvaa niin sietämättömäksi, että pato murtuu. Nyt saattaa joku huolestua, että voiko rikostekijä vedota herkkyyteensä. Mitä sinun empatiasi siihen sanoisi?

Empatiaakin voi johdatella ja se on voimakkaasti kohteensa valikoiva ominaisuus.

Onko sivistystä ilman resurssitietoisuutta sittenkään sivistystä, kun se kariutuu omaan mahdottomuutensa?