Pitkä kirjoitukseni epäsuorasta ja piilevästä vallankäytöstä, eritoten sosiaalisen kontrollin muodoista, ei ole vielä valmis. En malta silti olla julkaisematta otteita, koska tekstin valmistumisesta ei ole tietoakaan.

Piilevä vallankäyttö vaikuttaa olennaisesti kaikkeen: muutokseen ja muuttumattomuuteen. Se luo harhakuvia ja sijaistaisteluita. Se on osa meidän luontoa. On naiivia kuvitella, että voisimme sitä  kitkeä itsestämme. Parempi oppia sen kanssa elämään tekemällä sitä näkyväksi.

Kehotus reiluuteen

Silloin kun kuvaa ihmisen ikäviä piirteitä, antaa lukijalle väistämättä mahdollisuuden tilaisuutta samastua kuvattuihin tilanteisiin ja tunnistaa sekä teot että tekijää. Reaktiot voivat johtaa yhtä mittaviin vahinkoihin kuin niitä joita on jo kärsitty. Metoo on epäilemättä nostanut tärkeitä epäkohtia esille, mutta on myös antanut aseita taitamattomiin käsiin. Historian kaava on usein aaltoilu ääripäästä ääripäähän, jossa vallankumoukset ja vastavallankumoukset muistuttavat erehdyttävästi toisiaan.
Pyydän siis lukijaa olla käyttämättä tekstiäni kuvaamiani tilanteita oikeutuksena kostoon ja halventamiseen. Parhaan palveluksen teemme tekemällä itse paremmin. Silloin aatteiden heiluri jättää ehkä saavuttamatta vastakkaista ääriasentoa, jolloin voisi puhua menneisyydestä oppimisesta.

***

 

Valta kiinnostaa, koska se on vipu saavuttaa haluamansa. Useimmat elävät käsityksessä, ettei heillä ole riittävästi valtaa ja toisten käyttämä valta rajoittaa heitä liikaa. Koemme kaikki vallankäytön satuttavan kivun. Molemmista kokemuksista huolimatta meidän on hyvin vaikea pohtia vallan reilua jakoa. Sehän edellyttäisi näkemään toisia.

Aloitin tämän kirjoituksen koettuani yhtenä syksynä useita erittäin ikävää tapausta, jossa itseään aktivisteiksi kutsuvat ihmiset painostivat massiivisesti eri mieltä olevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan syyllistyneet mihinkään epäkunnioittavaan käytökseen toisia ihmisiä kohtaan. Suutuin voimakkaasti, koska olen nähnyt tällaista itseoikeutettua ylimielisyyttä koko poliittisella urallani teinivuosiltani saakka ja aioin kirjoittaa eräänlaisen tilityksen miten ihmisoikeuksien ja humanismin puolesta toimivat ihmiset itse loukkaavat niitä arvoja vastaan. Suutuin itsellenikin, miksi olen sulkenut silmiäni ja olin hiljaa silloin kun olisin pitänyt puuttua tilanteisiin. Katselin sanattomasti vierestä ja käsitys tapahtuneesta muodostui viiveellä. Jos ”maltti on valtti”, toiminta voi saapua kymmeniä vuosia jälkijunassa.

Raakalaismainen vallankäyttö, uhkailu ja fyysinen pakottaminen on ilmeinen ja ylittää helposti uutisoinnit. Huomattava osa vallankäytöstä on pehmeää ja verhoutuu usein hyveellisyyteen. Kieroilevana, itseoikeutettuna ja manipuloivana se lymyilee piilossa paljastumiselta. Kestää aikansa tunnistaa piilovaikuttamisen luonnetta.

Kerätessäni aineistoa ikävistä kokemuksistani, löysin niitä kaikista kuvioista, missä olen liikkunut: aktivismin lisäksi rauhanliikkeestä, anarkisteista, vihreistä, feminismistä ja uskonnollisista ryhmistä, vasemmalta ja oikealta. Epäkunnioittavaa käytöstä löytyy kaikkialta puoluekannasta riippumatta. Se, mitä tekee eniten kipeä, ei ole töykeä käytös ihmisiltä, joilta ei muuta odottaisikaan. Pahin on, jos vallankäyttö on piilevä ja tulee omilta samastumisen kohteilta, jotka liputtavat voimakkaasti hyveellisyyden puolesta. Ja tässä yhteydessä kritiikkini kohdistuukin enemmän vasempaan suuntaan, jossa omitaan korostetusti moraalisia arvoja poliittiseen käyttöön.

Oman poliittisen historian auki kirjoittaminen keskeytyi monta kerta liialliseen tuohtumukseen. Jatkoin tauon jälkeen, jotta en lähtisi kostoretkelle kierrättämään ja monistamaan omat pahat muistot. En halua lisätä pimeän vallan määrää tässä maailmassa.

Haluan jakaa tunnetilaani siitä syystä, että pettymys, siis henkinen kipu, on omiaan ajamaan ihmistä evakkoon elämästä. Jotkut lähtevät ”omien” luota jopa vastakkaiseen leiriin. Huono on vain se, että sieltä löytyy yleensä samanlaista ryhmäkuria, jonka taakse jätti. Yksin ei ole kiva olla mutta joskus olisi ehkä ryhdikkäämpää jäädä yksin, eikä valua poliittisten jakolinjojen väliin.

Yksi sosiaalisen kilpailun osa-alue käydään moraalisesta etevyydestä. Hyveellisyys on osoitettava toisille vakuuttavasti vaikka kulissin takana rehottaisi mitä tahansa. Koska emme tiedä toisen ihmisen sisimmistä motiiveista mitään, yritämme jatkuvasti päätellä hänen ulosannista mihin hän pyrkii. Nojaudumme ulkoisiin merkkeihin, joiden pitäisi taata, että toinen on meidän kaipaamiamme hyviä tyyppejä. Niinpä sosiaalinen pelaaminen ja huijaaminen on meille lajityypillinen ominaisuus. Toiset osaa sitä paremmin ja toiset huonommin.

Aatteiden, vaikka kristillisyyden, alkuaikoina voi hyvinkin olla, että idealismi ja hyveellisyys kulkevat rinnakkain. Aatteet tahtoo nopeasti maallistua ja niihin kotoutuvat vähemmän vakaumuksellista väkeä. Sosiaalinen viestintä ryhmään kuulumisesta voimistuu.

Vanhat aatteet eivät kerro enää paljon jäsenistään. Ei ”vasen” edusta yhtä enempää humanismia kuin ”oikea” edustaa piittaamattomuutta ihmisistä. Mutteivät toisetkaan instituutiot kerro kannattajiensa mielenlaadusta. Armeijaan kuuluva henkilö voi olla aivan muuta kuin miekankalistelija ja pasifisti voi liputtaa aatteensa lähinnä siksi, että näissä piireissä käydään parhaat kotibileet.

Lähden siitä, että ikävää piiloutuu mielellään sinne, mistä sitä vähiten arvaisi: ylevien ideologien katvealueisiin. Silloin kannattaa kääntää katseensa pois sanoista. Arjen teot näyttävät luotettavimmin puheen arvon.

Saavumme Tylypahkaan. Tervetuloa pimeyden voimilta suojautumisen tunnille!

Otteita:

Valehtelua hyvän asian puolesta

Vallankäytön ja vaikuttamisen arkisimpia muotoja on valehtelu ja tekopyhyys sen järjestelmällisempänä muotona. Yhteisölliset syyt saavat meitä peittelemme aikeittemme jatkuvasti. Tiedämme varsin tarkasti, miten pitkään toisen ihmisen tuijotus saa kestää pysyäkseen hyväksyttynä. Valkoinen valhe on valheen sosiaalisesti hyväksytty muoto ja jonka käyttöä jopa vaaditaan.

Riippuen areenasta, hyväksytyn valehtelun ja harhauttamisen määrä vaihtelee. Työpaikalla, puolison seurassa, johtotehtävissä ja kansainvälisessä diplomatiassa parissa liikkuvilla vaaditaan hyvin erilaisia sietokykyjä valehtelun suhteen. Koska valehtelu usein tuottaa välitöntä etua, sillä on taipumus siirtyä jatkuvampaan käyttöön kunnes rehellisyydellä ei ole enää merkitystä. Tärkeä on vain strateginen tehollisuus sosiaalisella pelikentällä.

Mielenkiintoista on, että vaikuttamispyrkimyksissä strateginen liike voi olla ryhtyminen yltiörehelliseksi. Silloin voimme viestiä toisille, miten olemme luotettavasti hyvällä puolella. Ajattelen usein erään buddhalaisen sanoja, jonka mukaan ei ole mitään hyvä, jotta ei voisi käyttää väärin.

Minulla hyvin surullinen kokemus on, että kansalaistoiminnassakin valehtelu hyvän asian puolesta on yleinen käytäntö ja räikistyy ajetun asian tärkeyden mukaan. Isojen poliittisten ja ekologisten vääntöjen areenoilla kannattaa olla varovainen julkaistujen tietojen suhteen. Suuri osa valehtelusta ei ole tietoista vaan vaistomaista. Puhuja ei huomaa, että valehtelee ja se varmistaa, että hän huijaa uskottavasti mikä on teon tarkoituskin.

Tällä toteamuksella ollaan taas lähellä toista vaaravyöhykettä – salaliittoteoriat.  Jos ymmärtää vähän ihmisen luonnetta, se suojaa myös siltä, että joutuu selittely-yrityksissään turvautumaan salaliittoteorioihin, jotka tarjoavat kognitiiviseen hätään joko-vale-tai-totuus –helpotusta. Se on vale, sillä vale ja totuudellisuus kietoutuvat aina toisiinsa.

***