Omarauha – yhteisvastuuliset vaihtoehdot kriisiajatteluun
Puolustusvoimien ”Oma Intti” sivustolle pitää olla siviilipuolen vastine. ”Oma Rauha” yrittää tuoda asioita keskusteluun, joita voimaan perustuvalta turvallisuuspolitiikalta saattaa unohtua.
En viljele kuvitelmia omavaraistelijan mahdollisuudesta irtikytkeytyä yhteiskunnallisista mullistuksista. Kriisitilanteet ovat harvojen toivelistalla, mutta valtavirralla on siihen osin valmiita suunnitelmia. Omavaraistelijoilla, luonnonsuojelijoilla ja vaihtoehtojen etsijöillä niitä suunnitelmia on vähemmän jo siitä syystä, että heidän toimintaansa ei ole yhteiskunnan sponsoroimana.
Tähänastinen keskustelu sodasta ja rauhasta on minusta vastuuttoman vähäinen ja heikkolaatuinen. Vastuuton se on siksi, että sen laiminlyönnillä on yleensä pitkäkantoisia seuraamuksia. En itsekään 1980- luvun sivarina nähnyt sen laajuutta enkä ole syvällisempää pohdintaa löytänyt “vastaleiristä”kään. Siksikö toimet sotien kitkemisiksi ovat hapuilevan epävarmoja ja tulokset ehkä enemmän sattumanvaraisia kuin menetelmällisiä.
Rauhan ajan nuorena 1980-luvulla tiesin, etten mene armeijaan. Yli 40 vuotta myöhemmin, tämän päivän kuohuvan maailmamenon aikoina tiedän enemmän ihmisen tavasta joutua vakain askelin kriisistä seuraavaan. Minun paikka on edelleen tulevaisuudessa: pitää tallentaa ajatuksia, jotta kriisin jälkeiseen jälleenrakentamiseen toivon mukaan siirtyisi vähemmän valuvikoja uuteen rauhanjärjestykseen kuin edelliseen.
Julkista keskustelua sodasta ja rauhasta, laillistetun yhteisen väkivallan käytöstä sekä siitä kieltäytymisestä ei näy tai se on pintapuolista. Valtavirta ei kaipaa eikä tarvitse aiheen syvällistä ruotimista. Suurin osa toisinajattelijoista taas eivät pääse murtautumaan ulos ideologisten periaatekehistään. Keskustelu jumiutuu ilmiötasoon. Uhat, pelotteet, pakotteet ja vastaaminen paaluttavat ajatushorisontin. Ymmärtämättä jää silloin, että valtioyhteisöjen kriisiytyminen on prosessi, jolla ei ole selkeä alku tai kaava. Tai alkutekijät voivat olla mitättömän pieniä.
Maailmanpoliittisesti vaikeina aikoina mediassa vilisee asiantuntijoiden arvioita tulevaisuudesta. Jälkeenpäin katsottuna käy usein ilmi, että he tarpovat samassa epätietoisuudessa kuin tavalliset ihmiset. Minun mielestä parhaat tilanneanalyysit tulevat puolustusvoimilta, mutta niihin sisältyy huomattava sotilaallinen lähestymistapa, jossa piilee itse- itseään toteuttavan kehän vaaraa. Siksi pidän erittäin tärkeänä, että kriisiajattelussa on muitakin ajattelutapoja läsnä kuin perinteinen konfliktikeskeinen lähtökohta.
Minä kaipaisin systeemitasoista pohdintaa konfliktien synnystä – ilman utopistista toiveajattelua ja ilman ajattelulaiskaa uskoa voimaan. Omavaraisuus on siihen erinomainen lähtökohta, koska sen ei tarvitse verhoilla sodan perimmäisiä syitä – taistelun resursseista, maalisista kuin henkisistä.
OmaRauha ei pitäisi olla eskapistinen karkureitti vaan lähtöpiste ytimeen. Miksi päädymme ihmishistoriassa toistuvasti tilanteisiin, joita haluamme välttyä? Ajattelumme siivous on alkanut. Historiamme ehkä eniten väärin ymmärrettyjä sanontoja on roomalaisten ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan”.
Toisaalta on rauhan ja sodan välinen hämärävyöhyke, jossa tapahtuu kaikenlaista. Hybriiditoiminta on koputtanut mahdollisesti Omavaraopiston ovea. Syyskuussa 2025 minulle saapui kutsu elokuvadokumenttiin, joka herätti ristiriitaisia pohdintoja(Laitan tähän >>Projektiesityksen esimerkiksi siitä, miten haastava on hahmottaa, mistä on kyse) Vaikuttamisstrategioita voi hajauttaa niin pieniin osiin, etteivät osaset enää tunnu merkittäviltä vaikka kokonaisuus sitä on.
Kiitos, parasta toivoen ja jatkaen,
Lasse Nordlund
Omavaraopisto kestämättömyyden takaovena
Alusta lähtien omavaraisuus ja myöhemmin omavaraopisto ovat herättäneet kiinnostusta piireissä, jotka tekevät työtä yhteiskunnan kriisikestävyyden parissa. Yhteistyötäkin on tiedusteltu ja on ollut yrityksiä saada jalkaa ovirakoon. Yhteiskunta siis, joka rakentuu lähtökohtaisesti kestämättömäksi, hakee kosketusta varajärjestelmiin. Ajatus tuntuu olevan se, että jos meillä on hätäjärjestelmä, silloin voimme jatkaa kestämätöntä kehitystä.
Meidän päämäärämme ei tietenkään ole tukea huojuvaa nyky-yhteiskunta jatkamaan teknologisia pakkomielteitä, vaan etsiä itse kestäviä pienratkaisuja, jotka eivät jatkuvasti kasvaisi vakaviksi ongelmiksi. Tästä syystä emme ole kiinnostuneet integroitua osaksi kansallista selviytymisstrategiaa. Pystymme toimimaan tehokkaammin järjestelmän laidalla.
Omavaraisuuden kestävyys perustuu sen rinnakkaiseen työskentelytapaan. Omavaraopisto ei tuota opistojen tavalliseen toimintaan joko viljelyyn ja rakentamiseen kykeneviä ihmisiä, vaan valmentaa samaan aikaan yhteisöllisesti hyvin verkostoituneita ja paremmin voivia ihmisiä – naurettavan pienellä panostuksella, joka alleviivaa sen kykyä toimia myös poikkeusoloissa.
Omavaraisuuden ja Omavaraopiston pyrkimys pysyä etäällä rahataloudesta taas ei ole nyky-yhteiskunnan kannalta erityisen kiinnostava, koska se ei lihota valtion taloutta (paitsi, sen kautta, että se vähentää menoja) eikä rakenna teollisuutta. Omavaraistaloutta hyväksytään vain varajärjestelmänä mutta ei toivota kehitys-suunnaksi. Hartiapankkitietoisina voin kyllä todeta, että omavaraisuus marginaaleissa ei pysty suojelemaan yhteiskuntaa romahdukselta. Silloin sen edistäminen on liian myöhäistä.
Minun ajatus Omavaraopistosta on, että se on alusta arvioida kaikki elämäalueita resurssilähtöisesti ja tarkistaa, ovatko ne sosiaalisesti, henkisesti ja ekologisesti kestäviä. Kaikkia elämänalueita on toki käsitelty ja pohdittu jossain yhteydessä, mutta lähtökohtana on useimmiten fossiilitalouden mahdollistama toimintaympäristö muttei omavaraisen kestävyyden viitekehys. Mitä sanottavaa omavaraislähtöisellä ajattelulla voisi olla mm. turvallisuuspolitiikasta ja rauhan edellytyksistä? Voisiko olla opistolla yhteyttä rauhajärjestöihin. Minusta se ei olisi antoisa juuri siitä syystä, että niiden tahojen resurssiajattelu instituutioina on hyvin erilainen kuin meidän lähtökohta. En näe mitään syytä, että me ja meidän resurssikokemus sopeutuisimme fossiilitalouden synnyttämien aatejärjestöjen näkemykseen.
Sodasta puhuminen ei ole jokamiehen mahdollisuutta
Suomen metsistä ja susista voi edes vähän keskustella, mutta maanpuolustuksesta puhuminen on vielä vaikeampaa. Maanpuolustus liittyy sodan mahdollisuuteen. Kyseessä on isosta kokonaisuudesta ja inhimillisistä tragedioista, joille mielemme etsii kipeästi merkityksiä. Maanvyöryt ja kulkutaudit ovat luonnonvoimia. Sota sen sijaan on ihmisen aikaansaannos, jossa ihmisistä toiset tekevät erittäin isoja ja vaikeatajuisia, kokonaisia kansakuntia käsittäviä päätöksiä pienen ihmisen elämän puolesta. Tunteiden voimakkuus tekee hyvin vaikeaksi eritellä sodan ja rauhan taustalla olevia tekijöitä. Sotaa tuhoaa hetkessä enemmän kuin mitä omavaraisella elämäntavalla voi suojella vuosiin. Pitääkö kriisinajaksi unohtaa omavaraistelun ja takoa aseita vai onko mallilla merkitystä silloinkin? Aseista kieltäytyminen on perustuslaillinen oikeus. Silti sen ympärillä leijuu laillistetun maapetturuuden haju. Miksi tällainen laki on ylipäänsä kelpuutettu perustuslakiin? Ymmärrys ei laajene, jos aiheesta ei ole soveliasta puhua.
Nyt käydään keskustelu siitä milloin saa puhua sodasta. Huomioitava on se, että todellisuus ei ole riippuvainen sananvalinnasta. Sanavalintoihin liittyy sanan valtaa – eli kuka saa määritellä todellisuudenkuvaa. Sota-sanan käyttöön liittyy niin paljon poliittisia, diplomaattisia ja sosiaalisia paineita, että käyttöoikeudet pidetään hieman rajoitettuna ammattilaisille kuuluviksi.
Olen samaa mieltä Jussi Halla-ahon kanssa, joka ervelee meidän jo astuneen kolmanteen maailmansotaan mutta eri syistä. Minulle sota on kuin sieni, jonka rihmasto toimii näkymättömästi. Sota on resurssijahdin tulehtunut vaihe ja tulehdus tulee, jos laiminlyömme yhteisöllistä terveyttämme pitkään.
Sota ja ekologia
Julkisessa keskustelussa sota ja ekologia kulkevat lähes täydellisesti erillään toisistaan. Tästä voi ehdottomasti päätellä, että niiden kosketuspinta on niin väkevä, että siitä puhuminen pitää välttää. Vielä tärkeämpää kuin välttäminen on, ettei pohdinta ulotu tekoihin. Minun mielestä Pentti Linkolan rohkeimpia ja kirkkaimpia ajatustekoja oli kieltäytyä aseista ekologisista syistä.
Sotaa ja rauhaa luomusti
Perinteisten aatemallien puuroutuminen tuntuu koettelevan eniten vanhaa vasemmistoa ja vihreitä. Vihreällä laidalla olen eniten hämmästellyt, sekä Saksassa että Suomessa, niiden nopea myötäily poliittisiin ns. ”välttämättömyyksiin”. Tämä suunta ihmetyttää lisää sikäli, että heidän jalkautumisen syyt ovat vuosi vuodelta käyneet näkyvämmäksi kaikille, joten kannatuksen hakeminen muualta ei tuntuisi kovin tarpeelliselta. Selitän ilmiön itselleni toisella tavalla. Kriisit muuttavat ihmisiä konservatiivisiksi etenkin silloin jos aatepohja on nuori, hieman kypsymätön eikä kunnolla grillattu. Koen sen suuntaista Janne Saarikiven kolumnissa.
Perinteisesti armeijaan kriittisesti suhtautunut vasen ja vihreä laita on nyt yhtäkkiä liikkeellä. Maanpuolustus ei ollut heidän alansa ja nyt kevyt aateperusta rutistuu maailmapoliittisen vyörytyksen alla. Saarikiven kirjoituksen paras anti on, että on oltava jotain mitä oikeasti on puolustamisen arvoista. Hyppy suoraan hävittäjähankinnan tarpeellisuuteen kertoo siitä, että puolustuksellisia asioita ei ole ehkä ajateltu pitkälle. Asehankinnat eivät ole ekotekoja ja varsinkin hävittäjien kohdalla. Jos kerran vihreä laita nyt kompaa, varustautumista luonnon kustannuksella, olisi paikallaan miettiä, voiko sellaista tehdä fiksummalla tavalla. Mutta se edellyttää keskustelua asioista, jotka ovat kauheita. Yksi ideologinen tuska alkaa jo maamiinakysymyksessä, jotka ovat hävittäjiin verrattuna häviävän halpoja ja omaavat pienemmän hiilijalanjäljen. Julkisuudessa kauhistellaan maamiinojen kauheasta jäljestä sotien jälkeenkin. Mutta ei hävittäjäkään tositilanteessa kukkia kylvä. Jos puhtaasta puolustuksesta puhutaan, niin maamiinoilla ei käydä uskottavasti hyökkäyssotia mutta hävittäjillä voi tunkeutua syvälle toiseen maan territorioon. En puhu maamiinojen puolesta, vaan rehellisyyden puolesta. Humanisteille ei ole hyvää nyt piiloutua sovinnaisen – laiskasti valtapolitiikan tarjoamien taparatkaisujen taakse. Mutta omavaraistelijalle ne vasta hankalia kysymyksiä ovat!
Kriittisyyteni armeijaa kohtaan perustuu ensisijaisesti siihen, että sen konfliktiratkaisumallit ovat sidoksissa resurssikestämättömään yhteiskuntarakenteeseen. Siksi puolustusvoimat voivat tarjota rauhan säilyttämiseksi vain pelotetta mutta ei vaihtoehtoja sille, miten konflikteista vältyttäisiin. Yhteiskuntien resurssikestämättömyys johtaa vääjäämättä konflikteihin ja pelotteen ylläpito vaatii huomattavia lisäresursseja. Ennuste rauhalle on siis huono, kun ei valtiovaltaakaan pääse purkamaan omaa resurssiriippuvuuttaan. Kestävämmän rauhan rakentajiksi jäävät jäljelle oikeastaan vain yhteiskunnan resurssikäytöstä vapautuneet kansalaiset. Niitä on niin marginaalisen vähän joten armeijan vajavaisen rauhankonseptin taakse löytyy enemmän väkeä, koska yksinkertaisempi ajattelutapa suosii palojen jälkisammutustyön ennaltaehkäisyn sijaan. Lykkyä tykö!
Myllerrys pakottaa miettimään mitä on puolustamisen arvoinen. Miltä minusta tuntuisi osallistua sotatoimiin ja kantaa ammuksia, joista yhdenkin laukaus mitätöi elämäni työn luonnon ja elämän varjelemisessa? Vaikka kammottaa mitä rajan takana tehdään, niin rajan täällä puolenkaan emme osaa olla tuhoamatta. Yhteiskuntamme kestämättömyys tuhoaa toisella tavalla, vaikkei suoraan tappamalla. Riittäkö aste-ero, että voisin osallistua sotilaalliseen puolustukseen? Luultavasti ei riitä. Tositilanteessa toimin todennäköisesti omatuntoni mukaan sosiaalisesta painostuksesta huolimatta. Ja se on se, mitä olen tähän saakka tehnyt.
Rauha ja tarvehierarkia – sota alkaa jo ennen julistusta
Hävittäjälentäjän Heikki Mansikkan toteamukset sodan ja rauhan välisestä suhteesta osuivat sen verran hyvin, että niistä voi jatkaa. >>”Työn perusluonne on väkivaltaista hommaa”
”Vaikka hävittäjän lentäminen on väkivallan käyttöä, sillä kuitenkin luodaan aika keskeistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarvehierarkian ihan sitä pohjaa, jolle voidaan rakentaa muita juttuja kuten kulttuuria, Mansikka toteaa.”
Hän mainitsee rauhan yhteiskunnan tarvikehierarkian pohjaksi. Olen sama mieltä. Menisin vielä pidemmälle: rauha ei ole tarvehierarkian pohja vaan edellytys. Sota ei syty vasta silloin kun aseet puhuvat, vaan asiat ovat jo aikaisemmin kulkeneet väärään suuntaan. Juuri tarveajattelu on ajattelumalli, joka huolehtii rajallisten resurssien ohjautumista enimmäkseen niille, joilla on tarvittava väkivalta saamaan niitä haltuunsa. Silloin kun sota puhkeaa, sitten vasta niitä resursseja varataan ja kierre jatkuu entistä ankarampana.
Jos minä olisin neuvomassa sotilaita rauhanpuolustukseen, korostaisin sotaan johtavien tekijöiden torjumista ja se tarkoittaisi resurssivaatimatonta elämää, jotta varannot riittäisivät kaikille. Tiedän, että tämä ei miellytä useimpia, joten he passiivisesti valitsevat konflikteihin johtavan tien, vaikka sanoisivat muuta.
Tarvikehierarkian nimitys kuvaa vain yksipuolisia intressejä. Meillä ei ole ”antamisen” hierarkiaa tai ”jakamisen” hierarkiaa. Sodan juuret ovat syvällä korvien välissä ja toivon, että siihen kiinnitetään huomiota rauhan aikana, koska sodan läheisyydessä tapahtumat jyräävät väkivaltaisuudellaan.
Aseista kieltäytymisestä ja kansalaistottelemattomuudesta
Aseista kieltäytyminen on perustuslaillinen oikeus. Silti sen ympärillä leijuu laillistetun maapetturuuden haju. Miksi tällainen laki on ylipäänsä kelpuutettu perustuslakiin? Sille pitää olla painava syy, jonka ymmärtäminen on vaikeaa, jos aiheesta ei ole soveliasta puhua.
Mielenkiintoista on, että täällä säädökselle on murrettu valtion yksi perinteisesti vahvimmista vaatimuksista: käyttölupaa kansalaistensa henkeen. Tästä luopuminen oli aatehistoriallisesti iso harppaus ja itsemääräämisoikeuden laajentamiselle oli varaa vain vahvaksi varttunut ja itseensä luottavaa demokratiaa. Kansalaisoikeus perustuu oletukseen siitä, että valtiojärjestelmällä ja kansalaisilla voi olla toimiva rinnakkaissuhde.
Mahdollisuus aseista kieltäytymisen voi joutua vaakalaudalle, jos samastuminen yhteiskuntaan murenee. Nähdäkseni tämä on naapurivaltion viheliäs tavoite heikentää demokraattisen hengen tällä puolella.
Oikeusoppinut Matti Wiberg toi 30 vuotta sitten esille ajatuksen, että kansalaistottelemattomuuden itse voisi ottaa perutuslaillisten oikeuksien piiriin. Tämä oli minusta varsin mielenkiintoinen valtiopoliittinen ajatus. Se veisi yhteiskuntamme kansalaistensa itsemääräämisoikeuden nykyisestä huomattavasti kauemmas. Uskaltaisimmeko tällaista, varsinkin nykytilanteessa? En tiedä. Joka tapauksessa nykytilanteen tukaluus ei aiheudu vain sotilaallisista uhista, vaan demokratioiden murroksesta. Ja niillä on taipumus muuttua epädemokraattisemmiksi paineen alla. Siksi keskustelu yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta olisi hyvä käydä.
Miten voisi perustella tarvetta sisällyttää kansalaistottelemattomuuden lakikokoelmaan? Demokratian on sisäänrakennettu monia esteitä vallan liialliselle keskittymiselle sekä instituutioiden että ihmisten käsiin. Turvatoimenpiteet kumpuavat menneisyyden kokemuksista, joita pyritään estää vastaisuudessa. Haaste nousee siitä että vallanhalulle löytyy alati uusia reittejä, joita ei kukaan voinut ennakoida tai – vielä hankalampi – vallankäyttö pukeutuu vallan vastustamisen muotoon siksi ajaksi, että se on itse niskan päällä. Esimerkkinä olkoon sanavapauden väärinkäyttö toisten vaientamiseen tai uhriroolin käyttöönotto, joka mahdollistaa vallankäytön viherpesun. Tämä tapa on hyvin yleinen ja varsin tehokas myrkky – ellei sitä osata tunnistaa ja purkaa.
Vallankäytön vääristymiltä ei voi millä tavalla täysin suojautua. Jos niitä sattuu hallinnollisella tasolla, vaikutukset voivat olla laajamittaisempia ja kauaskantoisempia kuin yksilötasolla. Kansalaistottelemattomuuden ankkuroiminen poliittiseen kulttuuriin voisi olla yksi lisävarmistus, ettei demokratia voi luisua autoritaarisempaan suuntaan. Toki kansalaistottelemattomuuden tai itsemääräämisoikeuden voi käyttää vastuuttomasti, mutta seuraukset jäisivät todennäköisesti pienemmiksi kuin institionaalisen vallan väärinkäyttö.
Kansalaistottelemattomuuteen myönteisesti suhtautuvat näkevät siinä eettisesti arvokkaita motiiveja, jotka voivat olla arvokkaita yhteiskuntarauhan kehittämiselle. Tämä voi johtaa siihen, että lobbausmieliset tavoitteet pyrkivät naamioitumaan itsensä eettisesti arvokkaiksi pyrinnöiksi.
Sotateollinen kompleksi
Siviiliteknologia päättyy aina sotateknologiseen käyttöön. Toisinpäin käy vain viiveellä – silloin kun sotateknologia on vanhentunut. Tosiaan ydinteknologia sovellettiin melko suoraan sotakäyttöön. Jos tämä premissi on totta, se tekee kovan teknologian kehittämisestä eettisesti kyseenalaista. Todisteita teknologian aiheuttamista vahingoista on paljon, mutta ”käytännön” ihmiset ohittavat niitä. Vastaesimerkit ovat usein lyhytaikaisesti kivoja mutta pidemmän päälle kestämättömiä. Lyhytnäköisesti ajattelevat ihmiset viittaavat lyhyen aikavälin saavutuksiin, minä en. Nyt Suomessakin tarvitaan puolustusteknologian uutta nousua kuin yhdestä suusta. Pakistanin ja Intian rajalla toteutetaan ehkä jo ennen maailman loppua ydinteknologian siunauksellisuutta. Jos ei nyt, sitten varmasti joskus. Todennäköisyys pelaa meitä vastaan.
Sotateollisen kompleksin vaikutusvallasta varoitti itse Yhdysvaltain presidentti >>Dwight D. Eisenhower vuonna 1961.
Sota ja mieli
Ystävä kirjoittaa osuvasti: “… viime aikoina on otettu harppaus militarismin suuntaan, ja se kammoksuttaa. Muutos puhetavassa on ollut iso: aiemmin rauhaa rakastaneet ihmiset valmistautuvat kiihkon vallassa sotaan. On miehiä, jotka tuntuvat vihdoin löytäneen syyn elää, ja se syy on vihollisen tappaminen ja isänmaan puolesta kuoleminen. Motiivi – kodin, arvojen ja maan suojeleminen – on sinänsä hyvä, mutta tulisi löytää tapoja, joilla tämä motivaatio voisi kanavoitua rakentavaksi ja elämää suojelevaksi toiminnaksi.” Luulen, että sodan kiihkoon joutuminen on siltä osin verrattavissa äkilliseen uskoon tulemiseen tai voimakkaaseen rakastumisen tunteeseen, että yksi ylivoimainen kokemus syrjäyttää kaiken muun. Syyn löytäminen siihen, miksi elää, saa pyhää potkua kehen tahansa ihmiseen, jonka elämä on taivaltanut kovin arkisia latuja. Hengellisissä, ekologisissa ja maailmankatsomuksellissa äkkiheräämisissä en ole erityisemmin havainnut henkistä kestävyyttä. Silmitön rakastuminenkaan lakastuu aikanaan ja jäljelle jää arvioitavaksi realiteetti.
Vaikka suhtaudun kriittisesti armeijaan, pidän monia puolustusvoimien analyyseistaan psykologisesti hyvin laadukkaina. Tämä kirjoitus >>Tiedottaminen sodassa, käy erinomaisesti yhteen minun ajatuksen kanssa rehellisyyden voimasta. Rehellisyys voi tylsyttää aseita. Panin merkille Ukrainasodan alkamisesta, että länsimaissa panostettiin avoimuuteen. Törmäsin myös ennakoitavaan kansalaisten reaktion, joiden huoli oli se, että eikö Venäjä voisi hyödyntää länsimaiden tekemät analyysit heidän tekemistä virheistään. Huoli aliarvioi venäläisten omaa kykyä arvioida sotasiirtojaan. Tästä voisi vielä paljon kirjoittaa. Toki avoimuuteenkin voi piilottaa harhaanjohtavaa viestintää, mutta ihmismielen tuntemuksella voi paikantaa aika hyvin vaihtoehtojen kirjosta todennäköisimpiä pyrintöjä.
Muun muassa Iltalehden harjoittamat irvailut Venäjän armeijan surkeudesta ovat surkeaa kansalaispopulismia. ”Eivät ne edes osaa sotia”-tyylisillä ulosannilla harjoitetaan sekä ylimääräistä nöyryytystä että hankaloitetaan sotaa käyvän maan peruutusmahdollisuudet. Haluammeko irvailullamme todella edesauttaa, että Venäjä korjaisi sotilaallista iskukykyään kovemmaksi, jotta sitä maailmanpolitiikassa kunnioitettaisiin? Populismi ruokkii kahinoinnin ja nöyryyttämisen janoavia mielialoja jotka ovat ongelmallisia diplomatian saralla.
Ydinasepelote on surkuhupaisan hatara näyte, miten teknologiavetoinen yhteiskunta on avuton luomaan teknologian rinnalle sen haittavaikutuksia suitsevia rakenteita. Konsepti ydinasepelotteen toimivuudesta on vakava psykologinen huijaus, joka mahdollisti sen, että nykyteknologian riskeistä ei tarvittu puhua tosimielessä. Vanhaan ydinasepelotteluun kuului se, että käyttäisi asetta vain, jos toinen osapuoli käyttäisi ensin. Silloin oli kyse isoista mötiköistä ja skenaario maailmanpalosta oli uskottava. Sitten tulivat taktiset ydinaseet, ei ”ihan niin kovaa” kuin strategiset ,ja hämärryttivät kynnyksen milloin niitä voisi ottaa käyttöön. Venäjä nyt määritteli käytönoton laveammin ja se romuttaa entisen kauhun tasapainon (hataran) toimivuuden. Se pidättää oikeuden olla ensimmäinen ja lännen pitäisi –tasapainon logiikan mukaan – tehdä samoin. Arvasin tämän Venäjältä tulevan enkä tiedä mitä sille voisi tehdä. Ennen tätä siirtoa ajattelin, että sotalogiikka olisi vaatinut lännen laittaa rajan Venäjän uhitteluleikille taktisten ydinaseiden kanssa. Olen pessimisti konfliktin kehityksen suhteen. Tässä pelissä kaikista tulee pahantekijöitä.
Hybridivaikuttamisen tuhoisuus
Uhan alla eläminen voi rikkoa yhtä paljon kuin uhka itse. Minua pyydettiin kansainväliseen dokumenttielokuvaan esittämään ajatuksiani maailman tilasta. Sanoin joo, mutta aloin tutkia projektin taustavaikuttajia ja vahvin edustus on Venäjän taide-, kulttuuri-, tiede- ja uskontoelämästä. Yhteistyöneuvottelutkin oli suunnattu moniin venäjämielisiin ja salaliitto- teoreetikkojen suuntaan. Selitin asian tuottajalle ja vetäydyin yhteistyöstä. Tuottajalta tuli hyvätahtoista ymmärrystä ja hän esitti olevansa surullinen, että venäläisyys saa niin voimakkaan epäilyksen osakseen. Hän toivoi Omavaraopistolle kaikkea hyvää.
Minua askarruuti, olinko liian epäluuloinen ja esitin vastauksessani, että voisin harkita vielä uudestaan, mutta vastausta ei (tähän asti) tullut.
Pohdin hybridivaikuttamisen haittoja. Vaikutusyrityksien takana on yleensä kohteliaskin ihminen eikä konnannäköinen moukka. Hän ei välttämättä miellä roolinsa hybridivaikuttamiseksi vaan dialogin edistäjäksi. Ehkä ylemmät hybridi- strateegikot antoivat hänen tehtäväksi jaella lentosuukkoja rautatieasemalla.
Hybridivaikuttaminen rapauttaa kanssakäyminen ja kylvää paranoiaa. Se voi olla vaikuttamisen yksi päätavoite. Ehkä se on huonompi vaihtoehto kuin riski joutua liian lähelle huonoa seuraa. En tiedä mutta asia tulee vaivaamaan minua vielä pitkään.
Väkivallan arkaainen psykologia
Väkivallan käytöstä puhuminen on vaikeaa, koska se on toisaalta paheksuttu ja toisaalta hyväksytty. Yhteiskuntamme tarvitsee valmiutta väkivaltaan ja samalla väkivalta on uhkaa sille. Näin arkaaisen voiman pitäminen tasapainotilassa on kuin dominopalojen asettelu tuulisella säällä. Yksi kallistuminen voi viedä loput. Yhteiskunnan ristiriitainen suhtautuminen väkivaltaan on jatkuvasti mielessämme. Pahoinpitelijänkin lihaksikas vartalo voi vetää meitä esteettisesti puoleensa, mutta tunne on ristiriitainen, sillä hän on paha. Omien sotilaiden ammattitaidon ihailulle voimme antautua täysillä, koska he ovat hyvä. Näiden tunnetilojen erillään pitäminen on yhteiskunnalle sekä haastava että epävakauttava, koska omasta pimeästä puolesta tietämätön ihminen voi äkisti muuttua kääntöpuolekseen. Tiedän monta entistä pasifistia, joissa Ukrainan sota on nostanut irrationaalisen kiihkeään mielentilan pintaan, jonka takana ei ole pelkästään puolustuspoliittista pohdintaa.
Sodan tutkijoilla tuntuu usein olevan kaventunut suhde tunneasioihin. >>Ilmari Käihkö on tästä huomattava poikkeus.
Hallitsemmeko sodasta puhumisen?
Yleensä ottaen ajattelu luo itselleen jatkumon ja etenemistään sen suuntaisesti. Tuntemamme mielihyvää ajatusten selkiintymisestä johtuu ajatuskulun urautumisesta. Tämä on ajattelun valitseva kehityssuunta. Sen sijaan filosofinen ajattelu (jossa pitää olla kunnon ripaus itsekritiikkiä ) voi parhaimmillaan toimia entropia vastaan ja avata pohdintaan lisää rönsyjä ja välttyä urautumista.
Tiedämme, että ihminen ja yhteisökin voi jäädä luomansa tarinansa vangiksi. Olen usein ajatellut, että Jeesuskin on voinut jäädä oman (ja muiden) luoman tarinan uhriksi ja siten sinetöi omaa kuolemansa ristillä. Pidän senkin mahdollisena, ettei hän ollut tietoinen käsikirjoituksensa ohjailevasta voimasta. Israel valtioyhteisönä ei ole vapautunut luomansa tarinan voimasta ja näkyjään kristillinen puolue Suomessa on päättänyt tuhota itsensä valitsemalla tiellään.
Suomessa ajankohtainen tapa käsitellä sodan uhkatekijöitä on minusta melko laaja. Keskusteluun osallistuvat monenlaiset ihmiset. Se on demokraatista. Minua vaan huolettaa, millaista ajatusjatkumoa olemme rakentamassa. Rakenammeko parhaillaan itsellemme seuraavan sodan? Olemmeko tapahtumien subjekteja vai objekteja? Ajatuskulun suunta on aina kapenemaan päin, ellei sitä tietoisesti ja ponnistaen kääntää toiseen suuntaan. Onko semmoiseen olemassa voimavaroja? Varmuuden vuoksi lisään tähän, etten pidä naiivi-pasifistiset eikä vanhojen Venäjä-ymmärtäjien avaukset kovin kelpoisina avaamaan entropian hirttosilmukkaa.
Yleisiä pohdintoja laillisuudesta, demokratian perustuksista ja yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista
Oikeuttaminen ja omiminen
(Väki)vallankäyttö voi olla äkkinäistä tai suunnitelmallista. Tavanomainen ja suunnitelmallinen vallankäyttö hakee sosiaalista hyväksyntää vetoamalla johonkin yhteiseen arvoon tai tavoitteeseen. Saatu hyväksyntä oikeuttaa jatkossa tavoitteeseen pyrkivää toimintaa.
Vallankäytön oikeuttamisen tapa on jonkin asian omiminen eli välineellistäminen omiin tarkoitusperiin. Periaatteessa silloin riistetään kohteelta omaa itsenäinen ääni ja moraalinen suvereniteetti ja liitetään sitä asian ajavan kattojärjestön vaikutuskantaan.
Omiminen voi olla suostumuksellista mutta useimmiten lupaa ei kysytä eikä asianomaiset eivät edes huomaa hiljaista vallansiirtoa. Tapahtunutta vallansiirtoa on vaikeaa peruuttaa.
Käytännössä omiminen voi olla hyvinkin epäkunnioittava teko. Nykyään siitä puhutaan usein kulttuuriperinnön omimisesta, mutta sitä vastustavalla toiminnalla on omia omivia taustamotiiveja, joita kannattaa katsella tarkemmin. Omimiskelpoisten asioiden valikoima on valtava ja haluan listata muutama, joiden eettinen pohja on ongelmallinen, sillä selvästi eettisesti kestäviä tuntuu olevan paljon vähemmän. Jos tiellä makaa lyyhistynyt vanhus jota olet raahaamassa linja-autoon sairaalaan vietäväksi ja kuski vaatii lippua, voit huoleti räyhätä hänelle ja omia avuntarvitsijan etua. Mutta voimmeko vedota
– vielä syntymättömien lasten oikeuksiin puhtaaseen luontoon?
– puolustaa köyhiä, joiden motiiveista olla vähävaraisia emme ole kysytty lupaa?
– mitätöidä toisinajattelijoiden pohdintoja siksi, että he ovat vähemmistössä?
– vedota ideaaleihin (esim. tasa-arvoon) vaikka realiteetit (esim. kriisi) eivät anna mahdollisuuksia toteutumiselle?
– oman käden oikeuteen, koska koemme olevamme yhteiskunnan uhreja?
Miksi tämän kirjoitin? Siksi, että nuoruuteni poliittisissa piireissä, oli melko hyväksytty varastella, koska systeemi on mätä. Mielenosoituksien yhteydessä näin, miten tottuneesti kauppoja tyhjennettiin. Tekijät oikeuttivat toimintansa omimalla esitaistelijan roolin heikoin tuloksin. Oman edun naamiointi ja omahyväisyys jäivät liian ilmeisiksi. Tiedän tapojen jatkuvan. Vallankäytön omimisen tekniikka tulee säilymään tulevaisuudessakin. Siksi on hyvä tuntea sitä.
Lisäaiheita tulossa:
- Oikeutuksista
- Äänimandaatti
- Sotimisen mandaatti
Poimintoja ”Ajatelmista”
Kiinnostaisi kuulla eroavien reserviläisten perusteluita. Hehän ovat nähneet armeijaa, joten heidän kieltäytyminen on armeijalle imagollisesti hankalampi kuin nuorten sivareiden päätös. Mediassa viljellään helposti klassiseksi syyksi pelko (jonka vastakohdaksi muistamme stereotyypin urheasta sotilaasta). Sotaa pelätään ja siihen reagoidaan eri lailla, osaa hakeutumalla aseiden seuraan.
Aika heikkoja perusteluita >>kolme sivaria kertoo tarinansa, eikä armeijaan menevienkään parempia ole. Sivareilta altavastaajina toivoisin enemmän paneutumista tärkeän valinnan syihin.
Kerronpas vielä, miten ennen vanhaan miehet olivat rautaa jne. Silloin kun minä kieltäydyin aseista, joutui selvittämään kantaansa kirjeellisesti lautakunnalle. Päälle tuli haastattelu ryhmän edessä, joka koostui puoliksi armeijanhenkilökunnasta ja puoliksi siviileistä. Tuo paine sai aikaan, että jo 14- vuotiaana rupesin keräämään pohdintoja aiheesta kirjekuoreen. Koulussa muiden kanssa se oli iso teema ja kokoonnuttiin keskustelemaan. Tunneille kutsuimme (erikseen) sekä sotilasta että sivaria kertomaan päätöksestään. Näin marinoituna alkoi muodostua ajatuksia, jotka kannattelevat läpi elämän ja ovat laajempia kuin ”armeija ei ole minua varten”– tasoisia. Tilanne muuttui kuin veitsellä leikaten silloin kun menettely kevennettiin. Sivareista tuli paljon epäpoliittisempia ja matalinta aitaa valitsevia. Vaikka he tekivät saman päätöksen kuin minä, en enää voinut samastua heidän motiiveihinsa.
Vaalien alla saan taas kokea olevani epäkansalainen. Arvelen, että suurin osa äänestämättä jättävistä eivät ole toimintaansa kovin pitkälle pohtineet. Siksi on vaikeaa kutsua tekoa päätökseksi. Minä olen pohdiskellut kysymystä koko elämäni aikana uudestaan ja uudestaan ja – jätän taas äänestämättä. Perusteluita olen moneen kertaan antanut ja julkaissut. Sosiaalinen paine kehittää väittelytasoa silloin kun asettuu vastustamaan sitä. Huomasin muutosta myös aseistakieltäytymisessä. Minä joudun Saksassa perustelemaan päätöstä tyhjentävästi kirjallisena ja sen jälkeen joutuin vielä suulliseen tenttiin lautakunnan eteen, joka koostui armeijan henkilökunnasta ja siviilihenkilöistä. Sen jälkeen tiesin, että olen miettinyt asiaa. Myöhemmin laki muuttui lepsummaksi ja sen huomasi sivareiden paneutumisen vähyytenä.
Keskustelussa NATO puhtoisuudesta on asialla myös mielen defensseja: niin pitkään kun ei ole asiasta 100% -varmuus, ei tarvitse tehdä muita raskaita päätöksiä. Psykologinen ilmiö on yleinen kuormittavassa päätöksenteossa.
Vaikuttaa siltä, että mediassa sana ”asiantuntija” on käytetty viime vuosina erityisen runsaasti. Se kuvannee toisaalta Koronan ja Ukrainan sodan keskellä elävien kaipuu nojautua ”luotettavaan” tietoon ja ”turvallisiin” johtajiin. Toisaalta se kertoo, miten tolkuttomalla tavalla me suhtaudumme tietämiseen. Suuri osa mediassa esiintyvistä sodan- ja terveysalan ”asiantuntijoista” arvaille parhaimmillaan ”asiaan perehtyneesti”. ”Asiantuntija” nimitys lupaa liikaa ihmisen kyvyistä ja välillisesti voi johtaa siihen että ”asiantuntijana” julkisuuteen noussut ihmistä ei haluta enää vaihtaa pois koska ”asiantuntijoilla” ei periaatteessa voi olla eriäviä mielipiteitä. Ukrainan sotaa kommentoivat vain kourallinen armeijanläheistä henkilöä melko samansuuntaisesti. Kysyisin, kuka jostakin asiasta enemmän tietävä ihminen pitäisi itseään todella asiantuntijana. Tapaamani kitaristeista harva sanoo itsensä hyväksi kitaristiksi. En kutsuisi itseäni omavaraisuuden asiantuntijaksi vaan korkeintaan omavaraisuuteen perehtyneeksi.
Huoltoasemalla näin sotilasasuun pukeutuneen miehen. Hän yritti näyttää brutaalilta. Univormu näytti antavan voiman tuntoa ja alaleukaa eteenpäin työnnettynä hän vihoitteli maksuautomaatillekin. Tunnen sivistyneitä armeijan henkilöitä. Sitten on sellaisia, joille armeijan statuksen antama noste ei kertaa kaikkiaan sovi. Heille ryhmään kuuluvuuden tunne on alibi purkaa kaiken sisällä asuvan halveksunnan mieluiten sellaisiin ihmisiin, jotka eivät suostu kunnioittamaan heidän univormujaan.
Keskusteluilmapiiri maanpuolustuksesta Suomessa on minusta melko maltillinen eikä lietso sotahulluutta. Mitä siitä pitkälti puuttuu, on tieto vaihtoehtoisista toimintatavoista, jotka eivät ole reaktiivisia. Ukrainan sodan alettua en nähnyt eskalaatiokierrettä rikkomaan kykeneviä siirtoja. Toivon, että ehtisin enemmän kuvailla yhteiskunnallista rakennemuutosta, johon sisältyy de-eskalaation mahdollisuuksia. Ihmisillä on taipumus olla kiirehtimättä. Jospa löytyisi OmaKylä – hankkeelle vetäjää, jotta se olisi olemassa silloin kun sitä tarvitaan.
Sotatietelijän Ilmari Käihkön kommentti tähtää oikeaan suuntaan. Kapealla ymmärryksellä sodasta ei rauhaa rakenneta.
Aseista kieltäytymisestä on tulossa äkillisen aivosuonten ahtautumistaudin kärsivässä Suomessa uusi yleispetturuuden muoto. Sen kunniaksi nostan aiemman postauksen ajatelmien uumenista. Joukkohurmassa tyhmyys tiivistyy; varsinkin aseen kanssa. —
Sen pitäisi olla selvä, että vetoaminen historiallisiin maan rajoihin johtaa sotaan. Luultavasti lähes jokainen maapallon maakaistale on ajan saatossa vaihtanut omistajaa. Osmaanien valtakunta, Rooman imperiumi, uskontojen pyhät maat. Miten kauas taaksepäin valtio voi vedota entiseen omistusoikeuteen? 1000 vuotta? 100 vuotta vai 10 vuotta? Milloin Krim olisi voinut ajatella asettuneeksi Venäjään kuuluvaksi, vaikka väkisin otettunakin?
Kuuluaksemme moraalisesti hyveelliseen eliittiin meidän on osoitettava järkytystä ja liikuttuneisuutta. Ministeri, jolla on tippa silmässä, mielletään läheisemmäksi itseämme kuin kivikasvoa. Venäjän sotarikokset synnyttävät meissä kaikenlaista sosiaalista peliä sen todellisen julmuuden ympärillä. Kun luen lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista, minua valtaa surua muttei järkytys. En kuvittele mitään ihmisestä, joka elää sodassa. Järkytyksen tunne voi olla merkki siitä, että ei ole ajatellut millainen ihmisyyden alennustila sota on. Epäilen silloin, että meillä on huonot eväät välttää sodan jälkeen seuraavaa sotaa.
Korona-aikaan ihmetytti havainto, miten paljon ihmisiltä sulivat argumentit, mielipiteet ja aatteet silloin kun henkiriepu tuntui olevan vaarassa. Ukrainan sota on ajanut monia tuntemiani rauhan- ja hippiyden tuttuja aseiden läheisyyteen. Ukrainan tilanne on yllättänyt housut kintuissa monia, jotka ovat rajanneet kaiken ajattelun väkivallasta elämästään. Ajaako hämmennystila hakemaan turvaa järeimmistä välineistä? Trendikäs metsästyksen ihannointi tuntuu olevan eräänlainen välietappi matkalla sotaan asenoitumista. Ihmettelen metsästyksen new-age tyylistä estetisointia joka peittää asian ytimen: kyse on toisen elämän väkivaltaisesta lopettamisesta. Tosiasioiden verhoilu on minulle orwellimaista painajaista ja nyt sekin muuttuu salonkikelpoiseksi. Pehmeiden ihmisten patoutunut vallankaipuu löytää venttiilinsä. Ei lupaa hyvää historiallisten murroskohtien tuntumissa. Estetisoinnin jälkeen tulee mystifiointi, jolloin ankkuroidaan käytäntöjä vielä syvemmälle ja tarkastelun ulkopuolelle. Siksi ei ole tavatonta, että ns. henkisyyttä harrastavat ihmiset voivat olla alttiita ajautua subjekteina julmiin sosiaalisiin purkauksiin. Wandervogel ja Blut und Boden.
Väkivallantekoon tarvitsemme erittäin vahvan moraalisen oikeutuksen: suorastaan pyhän raivon. Tätä tunnetilaa voidaan viljellä tehokkaasti somessa. Ehtymätön itsevarmuus, jolla useat (minun tuntemat) somettajat kaatavat bensaa liekkeihin saattaa osoittaa, että internet-ajan pahimpia psykologisia vyörymiä ei ole vielä koettu. Facebookin kaikkien asialaitojen asiantuntijalaumat hirvittävät. Somevaikuttaminen on tuonut vallankäytön humalluttavaan mielihyvään lähes kaikkien käsiin mielenlaatuun katsomatta. Riskivyöhykkeellä ovat nähdäkseni erityisesti ihmiset, joilla on fetissinomainen suhde tietoon. Heillä on pakkomielle ”tietää” silloinkin kun kaoottiset olosuhteet (sota) eivät mahdollista pitkälle menevää faktantarkistusta. Kuten historiatutkimuksesta tiedetään, käsityksiä menneisyyden tapahtumista on melko mahdotonta lukita ikuisiksi ajoiksi. Silloin kun käsitteistä kuten ”Sananvapaus”, ”Demokratia”, ”Vähemmistöoikeudet”, ”Itsemääräämisoikeus”, ”Tasa-arvo”, ”Tehokkuus”, ”Tieto” ym. tulee fetissejä, alkaa niiden sisältö hajota.
Länsimaat ovat Ukrainan sodan alkaessa verraten hyvin hallinneet kielenkäyttöänsä. Bidenin haukkuma- retoriikkaa en pidä viisaana vaan turhaan yllyttävänä. Ei riitä, että toteaa Putinia sotarikolliseksi (periaatteessa oikeusvaltion vastainen teko, tuomio ilman oikeudenkäyntiä) vaan pitää korottaa vielä ”teurastajaksi”. Lisäksi Biden:in julistus, että Putin ei saa jatkaa, oli minusta ikävän harkitsematon. Kielellinen eskalaatio pohjustaa tekoja. Kysymys NATO:on liittymisesta voi tällaisten sutkausten kautta saada uusia painotuksia. Vaikka onkin hirveyksistä kyse, ”kunniallisen” perääntymistien ei pitäisi koskaan tukkia.
Kieltäytyminen asepalveluksesta oli minulle aikoinaan hyvin tärkeä päätös. Aloin 14-vuotiaana keräämään kirjekuoreen pohdintoja aiheesta, sillä siihen aikaan kieltäytyjä joutuu perustelemaan päätöstään sekä kirjallisesti että astumaan lautakunnan eteen ”omatunnon” tarkistusta varten. Maailman muuttuessa moni arvioi omia kannanottojaan uudestaan. Minun ajattelun muutos on kulkenut idealistisesta pasifismista moraalis-eettiseen suuntaan. Päätöksen väkivallan käytöstä ja tappamisesta en voi luovuttaa toisiin käsiin. Merkittävässä osassa ovat myös systeemitason pohdinnat, jotka eivät koske suorastaan ihmisen kärsimystä eikä eettisyyttä vaan ihmisen luomien rakenteiden toimivuutta.
Ukraina sota on luonut sekä syvän tunnetilan että taloudellisen pakotteen irtautua Venäläisestä energiasta. Kipuilu energian saatavuuden ympärillä on säälittävä. Miten voisimme edes kuvitella onnistuvamme rajoittaa energiankulutusta ilmastollisista syistä? Nykyään jatkuva sähkötarve ei salli edes ennen käytettyä, kellonaikaan nojautuvaa säännöstelyä.
Tähän liittyen: oikeus olla tarttumatta aseisiin oli aikoinaan todella iso juttu. Taustalla olivat sodan muistot ja silloinen maailmanloppu oli lähinnä atomisodan näköinen. Hyväksyttiin omatunnonvapaus jättäytyä pois sotakoneistosta. Nyt meillä on muitakin uhkia (teknologia mukaan lukien), joiden osaksi pois jättäytyminen voi olla omatunnon kysymys.