Sivu on työn alla ja faktat voivat olla häilyviä, älä kopioi ja levitä. Kokeilen kirjoitustapaa, jossa työstän tekstin avoimesti. Ajattelun kulku voi olla yhtä tärkeä kuin sen lopputulos. Kommentteja voit lähettää osoitteelle lj.nordlund@gmail.com. Kiitos!

Omavaraopisto etsi vastauksia polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Yleensä ilmeisen ongelman takana onkin mutkikkaampi rakenteellinen syy, jonka vuoksi ongelma ei suoraviivaisesti voida ratkaista. Silloin kun perunat kärsivät märkyydestä, ongelma ei ole välttämättä sateen määrässä, vaan traktorin tiivistämässä maassa.

Yhteiskunnallisia kipupisteitä syntyy erityisesti aloilla, missä ihmiset kokevat elantonsa vaarantuvan. Jos tämä elanto on osoittautumassa ekologisesti kestämättömäksi, syntyy pitkällinen ongelmien vähättelyn ja ongelmien osoittamisen vääntö. Keskustelu on luonteeltaan epäsymmetrinen, koska kyseessä voi olla vanhoja ammatteja ja vakiintuneita käytäntöjä. Vastapuolella on kritiikkinsä, joka (vaikka oikeutettuna) ei ole vielä osoittanut ratkaisevansa ongelman.

Omavaraopistosta ei ole poliittinen toimija, joka liputtaa trendien mukaisesti. Meitä kiinnostavat juurisyyt. Miksi toimimme, kuten toimimme. Maapallo voi yhä huonommin, vaikka tekninen osaaminen hienostuu koko ajan. Koneet kuluttavat vähemmän sähköä, hyönteismyrkystä DDT on luovuttu ja savupiipuissa on suodattimet – eikö pitäisi mennä paremmin? Ei, jostakin perustavanlaatuisesta valuviasta on kyse, mutta mistä?

Tällä sivulla aiomme pohdituttaa luutuneita käsityksiä, jotka jakavat kansalaisia syvästi- kuten metsätalous, sudet, kilpailukyky ja ilmastomuutosta.

Katsotaan onnistummeko luomaan ajatussiltoja siellä, missä niitä ketään ei odottanut olevan – parantavia puheita.

 

Kuka ja miten saa puhua metsästä?

Otetaan opinnäyte törmäyksestä yli 20 vuoden takaa.

Sananvaihdon kaava oli aika tyypillinen. Myrsky syntyi, kesti aikansa ja tasoittui. Ainakin yksi asia tuli koetuksi: maaseudullakin voi ilmaista itseään. Helppoa se ei ole, mutta erimielisyyttä ei voi paeta niin helposti kuin kaupungeissa. Se voi olla syy, jonka vuoksi kannattaa harkita viestinsä tyyliä. Keskustelun taso ja asetelma ei ole kuitenkaan muuttunut olennaisesti. Poikkeava kanta saa vähättelevän vastaanoton. Pinnan alla tapahtui enemmän eikä leiriytyminen ollut niin selkeä kuin olisi voinut kuvitella. Kirjoittelu sävähdytti, koska se kuitenkin koski jollain tapaa yhteistä sieluamme.

Rehellisesti sanottuna: meitä ajavat ensisijaisesti omat edut – oma taloudellinen tilanne ja hyväksytyksi tuleminen. Itsekästä tavoitetta piilotetaan yhteisten etujen kaapuun. “Suomen talous on turvattava” tai “Ilmastomuutos on pysäytettävä”. Julkilausumien pohjana väreilee identiteettipolitiikkaa – mihin ryhmään haluaa kuulua ja millaisena haluaa tulla nähdyksi. Tämä koskee metsäkeskustelun kaikkia osapuolia.

Mielipiteissä nojautuminen valtavirtaan on etu, että ei tarvitse toisten tekemän ajatustyön suorittaa uudestaan. Valitsemme siis viiteryhmän, joka on meistä luotamuksen arvoinen. Perinteet ovat lähtökohtaisesti hyviä luottamuksen kohteita, sillä niistä on käytännön näyttöä. Niiden ongelma on, että ne saattavat vanhentua sen mukaan kun ympäristö muuttuu.

Lopputulema oli, että paha mieli kinastelusta siirtyi vuosien varrella taustaan muttei unohtunut keneltäkään. Maaseudulla usein valitaan tätä käytäntöä, koska näin on helpompaa jatkaa rinnakkaiseloa. On sekin tulos, että voi käydä läpi riidan ja olla sen jälkeen taas ihmisiksi. Silloin toiseuden sietokyky on kasvannut vaikkei muutosta saavutettukaan. Kokemukseni viittaa siihen, että muutoksen tekee vasta seuraava sukupolvi.

Puhumme eri ajassa

Ihmiset elävät ja ajattelevat eri aikakäsitteissä. Monet pitäytyvät siinä mitä näkevät: metsä näkyy kaikkialla ja kansallispuistoissa on vanhempaa puustoa. Toisten ajattelu painottuu enemmän tulevaisuuteen: vaikka asiat eivät juuri nyt ole kaatumassa niskaan, kehityssuunta on huolestuttava. Se on käytännönläheisille ihmisille usein liikaa jossittelua ja toki kaikkea pahinta ei tapahdukaan, kuten maailmanlopun profeetat kulun ennustavat.

Molemmat lähestystavoille on perusteet mutta keskustelussa ne eivät eriluontoisuuden vuoksi kohta eikä kumoa toisiaan. Jankkaamiseen ne kyllä sopii.

Jossittelua vierastavat voivat palauttaa mieleen Vihreän liikkeen syntyaikoja melkein 50 vuotta sitten. Ympäristöongelmat, joista varoiteltiin, ovat kattavasti saapuneet ja lämpenevien säiden ilmiö on kaikkien aistittavissa.

Perinnekortti

Luonnon hyödyntämisessä viitataan paljon perinteisiin. On perinteisesti hakattu metsää ja pidetty eläimiä. Perinteisiin vedotaan koska niitä pidetään kestävinä. No, mitä yhdistää enää vanhaa ja nykyistä metsätaloutta paitsi kiinnostus puuhun? Missä ennen talonpoika huitoo kirveellä on nyt kansainvälinen metsäteollisuus parturoimassa laajoja alueita. Jälkimäinen vaikuttaa pakostakin raskaammin ekosysteemiin kuin hajatoiminta eikä nykytoiminnan kauaskantoisista vaikutuksista ole sitä tietoa kuin vanhasta metsätaloudesta. Siksi perinneargumentti on hatara ja kääntyy itseään vastaan: ongelma luonnolle on juuri se, ettei harjoiteta enää pienimuotoista metsätaloutta.

Kuka vastaa sanomisista?

Tämä on yhteinen ongelma. Väittäminen on helppoa, todistaminen vaikeaa. Siinä missä entisajan eläjä sai virhepäätelmästä palautteen jo seuraavana talvena, nykyinen fossiilitalous höllentää palautekytkennät. Voimme harjoittaa kestämätöntä toimintaa pitkään, ennen kuin se osoittautuu kestämättömäksi. Paluu entiseen ei enää ole ja vastuulliset lipevät muihin tehtäviin. Julkinen keskustelu on harvoin asiaan paneutuvaa.

Yhteenveto?

Asioiden sovittelu vaatii aina jonkinlaista asioiden yläpuolelle nousemista. Silloin tunnustetaan että poteroissaan jatkuva istuminen on kuluttavaa kaikille osapuolille. Tilanne on kypsä silloin kun kumpikaan osapuoli ei pysty saamaan läpi omia tavoitteitaan sellaisinaan. Syntyvä sopu on kompromissi, joka ei ole enempää kuin aselepo ja valmis leimahtamaan uudelleen sillä se ei muuta näkemyseroja tai lisää ymmärrystä. Minä etsin mieluummin yhteisymmärrystä sanan varsinaisessa merkityksessä. Oma näkemykseni metsäkiistoista on se, että keskeinen ongelma ei ole se, tehdäänkö jossain avohakkuu vai ei, vaan se, että toimenpiteitä tehdään liian isossa mittakaavassa. Ei ole pääongelma käydäänkö kalassa (eettinen kysymys se toki voi olla), vaan kalastuslaivastot, jotka menevät kalakantojen uusiutumiskyvyn rajalle. Ongelma ei ole yksityinen auto vaan se, että niitä porhaltaa 2 miljardia ympäriinsä. Ei ole ongelma minun sauna kiukkaani hiukkaspäästöt vaan jos niitä on tiheällä asuinalueella kymmenittäin päällä. Meidän ongelma on maailman yhteiskuntien koko, rakenne ja toimintatapa, joka ei mahdu enää maapallon rajoihin.

 

Lisää kipupisteitä…

Maanpuolustus

Tälle pohdinnalle olen perustanut uuden oman sivun: >>OmaRauha. Olkaa hyviä!

Eri arvomaailmat

Perinteiden muuttuessa ollaan herkällä tuulella. Kulttuuriympäristömme arvot ja tavat ovat osaa meidän omakuvaa. Olen liikkunut monessa alakulttuurissa ja eri kansalaisuuksien parissa. Silti en yksinkertaisesti koskaan osannut käydä katukauppaa lähi-idän ihmisten kanssa. En ymmärrä tinkimisen luonnetta. Minulle se ei ole ollenkaan hauskaa vaan nöyryttävää. Toisille se on jaloa urheilua.

Vieraat perinteet eivät aukeaa helposti. Elämän olosuhteet hioavat tapoja. Toimintojen siirtyessä lihasmuistiin, niistä tulee rutiineja. Rutiinit tahtoo meidän mielessä muuttua itsetarkoituksellisiksi, koska syy toiminnalle katoaa olemasta ilmeinen. Rutiiniksi päätynyt toiminta säästää aivokapasiteettia mutta on tilanteen vaatiessa vaikeasti purettavissa. Perinteet muodostuvat rutiinikokonaisuuksista. Se on selvää ettei niitä noin vaan muuteta eikä ymmärretä.

Ärsyyntymiseen emme tarvitse kaukaisten maiden omituisuuksia. Sateenkaariliike on näyttänyt, miten omaan kulttuuriimme sisään sisältyy piileviä jännitteitä. Ennen kuin suutumme moraalista, meidän kannattaa minun mielestä miettiä, viekö jokin erilaisuus minulta jotain pois. Varastaminen on selvemmin toimintaa, joka vie toiselta jotain. Mitä minä heterona menetän, jos samaa sukupuolta olevia saa vihkiä?

Tapa, miten kohtaamme muutokset, olkoon ilmasto-, ympäristö tai yhteisölliset muutokset, vaikuttaa muutosmahdollisuuksiin. Rakentava keskustelu avaa enemmän selviytymisreittejä tulevaisuuteen ja on suorastaan edellytys ympäristöstä huolehtimiselle.

 

 

Näkökulmia yhteiskuntaan

Meille on luontaisesti oman pään sisäiset ajatukset kaikkein lähimpinä ja ymmärrettävimpänä. Vaikeampaa on tavoittaa toisen ihmisen aivoituksia. Jotta tämmöinen voisi onnistua, meidän pitää oikein haluta ymmärtää toista. Tämä vaatii ylimääräistä sisäistä voimaa, jonka olemme mieluummin käyttämättä. Helpompaa on pitää vieraat ajatukset loitolla. Silloinkin on hyvä ajatella, että toisen näkemys voi olla perusteltu vaikka itse ei ajatuksen tavoittaa. Verrytellään vähän…

 

Demokratia on monimutkainen järjestelmä

Puhuttaessamme yhteiskunnastamme, meidän on pidettävä mielessä, että se on muovautunut vuosituhansien ajan kokemuksella. Helppoja ja nopeita konsteja sen muuttamiseksi aliarvioivat mutkikkuuden, jolla kokonaisuus toimii. Demokratian sisällä kasvaneina emme välttämättä huomaa, minkälaisia turvajärjestelmiä esim. vallan väärinkäytön estämiseksi siihen on sisäänrakennettu. Yleensä ymmärrys demokratian luonteesta on aika ohut ja koemme sitä jopa raskaaksi järjestelmäksi (mitä se myös on) ymmärtämättä syitä miksi asia on näin.

Yhteiskunnallinen aktivismi on paljolti etujärjestön-henkistä. Köyttä eri suuntaan vetävät intressiryhmät pitävät tasapainon yllä voima-vastavoima periaatteella. Omavaraisuus, sillä tavalla kuin minä sitä ajattelen, ei ulkoista säätelyvoima vaan sen toimijoiden pitää sisältäpäin hahmottaa siirtojensa sosiaalista ja materiaalista hintaa, jolloin demokratia on enemmän kuin etuisuuksien taistelukenttä.

Demokratian toimivuuteen liittyy sekä ali- että yliarviointeja. Winston Churchill sanoi aikoinaan vähän tähän tyyliin: demokratia on huono järjestelmä, mutta paras mitä meillä on käsillä. Avoimia kysymyksiä ja oletuksia on. Onko perustuksissa kaikki hyvin?

Koen kaksi olennaisen erilistä yhteiskunnallista mallia. Toisessa lähdetään siitä, että ihminen pitää olla tietynlainen. Yhteiskunnan tehtävä on ohjata kansalaisiaan tietyyn suuntaan. Malli on suosiossa erityisesti poliitisen kirjon vasemmalla ja oikealla laidalla. Autoritaarisille systeemeille se on itsestäänselvyys. Demokraattisen ajattelun lähtökohta on että ihminen on mitä on ja yhteiskunta rakennetaan siltä pohjalta, että porukkaa tulee keskenään riittävän hyvin toimeen. En sanoisi, että se olisi tyypillistä keskustalaista linjausta, koska se johtaisi huomattavasti matalampaan yhteiskunnalliseen järjestäytymistasoon. Ekologisen ja systeemisen kestävyyden kannalta se olisi parempi ratkaisu kuin valitseva suurjärjestelmäajattelu. Hyvää utopiaa.

Käänteinen näkemys hallittavuudesta

Silloin kun pohdimme poliittisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia, näemme itseämme mielellään aktiivisina toimijoina tapahtumien keskiössä. Tämä vastaa meidän biologisen olemuksen ideaalitilaa. Ympäristöstä riippuvaisina tavoitamme vaikutusvaltaa olosuhteisiin ja tarve on niin perustavanlaatuinen, että oletamme olevamme tekijöinä silloinkin kun olemme todellisuudessa vain tapahtumien sivustakatsojia. Kohdistammeko yhteiskunnallista toimeliaisuuttamme kenties tuulimyllyihin? Siihen pohdintaan on vahvoja perusteita, joita olen esittänyt eräässä haastattelussa, jonka keskeisimmän osan voi lukea sivuillamme ”Rakennemallit” kohdassa ”Toimintaharha”.

Arvioidessani yhteiskunnallisia suunnitelmia ja toimenpiteitä, pohdin yleensä sitä, mitä ihminen haluaa TUNTEA ja miten hän haluaa asian NÄHDÄ, koska silloin hän on eniten tyytyväinen itseensä. Hänen johtopäätöksien ei tarvitse pohjautua todellisuuteen kunhan ne vastaavat hänen mielikuvaansa todellisuudesta. Niin mukava kuin tämä perille pääseminen tuntuu, se ei juurikaan auta meitä arvioimaan mahdollisuuksia muutokseen realistisessa valossa. Meidän on löydettävä yhteiselomme koossa pitävät aksiomeja, perusselviöitä, voidaksemme korjata tämän valtamerenlaivan kurssia.

Esittämäni ajatusmallia ei voi sinänsä todistaa oikeaksi tai vääräksi, koska meillä ei ole mahdollisuutta riittävän kokoiseen koejärjestelmään. Silti ajatukselle löytyy riittävästi arkikokemusta tueksi, jotta se on varteenotettava. Väärä tulkinta kirjoittamastani on, ettei ihminen voi tehdä mitään. Pohdintani koskee myös suhdettani äänestämiseen. Kirjoitin siitä lukijakirjeen paikallislehteen vuonna 2006, sillä halusin kertoa, että äänestämättä jättämiseen voi olla muitakin syitä kuin laiskuus tai ajattelemattomuus. Äänestämällä annamme edustajille valtakirjan toimimaan meidän puolesta. Ja siinä onkin omatunnon pulma.

(jatkuu)