Ajatelmat, katkelmat ja kukkaset saavat välillä vastakaikuja. Kerään tästedes informatiivisimmät tähän sivuun. Palautteet kursivoidusti.

---

 

###

Sosiaaliset resurssit kateissa

“Minäkin uskon, että koulu ja moni muukin vuorovaikutukseen perustuva työ voisi toimia hyvin myös pienemmillä resursseilla. MUTTA tällöin (hyvien) työntekijöiden täytyisi itse saada järjestää työ, ja poistaa siitä tehtävät, joita tehdään vain tietojärjestelmien tai uusien säännösten yms. palvelemiseksi.

Jos näin tehtäisiin, työ ohjautuisi luonnostaan ”riittävän hyvä” ja ”asialliset hommat hoidetaan” -suuntaan. Ongelma on, että kaikkia leikkauksia ja kehittämistä (vihaan nykyisin tuota sanaa, koska se on synonyymi työn vaikeuttamiselle), tekevät ulkopuolelta tulevat asiantuntijat ja konsultit omasta näkökulmastaan.

Ulkopuolisiin kehittäjiin ja suunnittelijoihin käytetään hirveästi rahaa, mikä on resurssihukka itsessään, eikä johda työn yksinkertaistumiseen. Työntekijät vastustavat kehitelmiä, koska tietävät niiden vaikeuttavan omaa arkeaan. Kehittäjät moittivat työntekijöitä muutosvastaisiksi, mikä on nykyisin haukkumasana, jos ette tienneet.

Hierarkisissa yhteisöissä, joita kaikki sote- ja kasvatusalan työpaikat ovat, vallitsee pysyvä epäluottamus pyramidin ylä- ja alaosan kesken. Johtajat eivät luota duunareihin eikä toisin päin. Tämä siis isossa kuvassa, arkinen vuorovaikutus voi silti olla mukavaa.

Olen työskennellyt nykyisessä työtehtävässäni reilut kymmenen vuotta. Olen sanonut kehittämistilaisuuksissa, että voin järjestää meidän työn niin, että siihen menee puolet nykyisistä resursseista eikä lopputulos kärsi. Mutta koska elämme rahataloudessa, haluan siitä sen 30 000 euroa, minkä ”oikeakin” kehittäjä saisi. Tarjousta ei ole toistaiseksi hyväksytty.

Miksi uskon pystyväni tähän on, että olen aloittanut aikana, jolloin samaan työhön käytettiin noin puolet ajasta. Minun tarvitsisi siis lähinnä muistella, seurata lainsäädäntöä, ja miettiä, mikä on työn tavoiteltu lopputulos. Uskon, että kuka tahansa meidän tiimin kokeneista työntekijöistä pystyisi samaan. Poistaisin siis työprosessista vaan kaiken ylimääräisen, mitä siihen on kymmenen vuoden ajan lisätty.

Sosiaalipuolella on hassua se, että resurssit ovat ollet loppu koko työurani ajan, mutta työmuotoja on samalla koko ajan kehitetty enemmän työtä vaativiksi.

Yksi syy vaikuttaa olevan tarve saada kvantifioitavia tuloksia työstä, josta niitä ei juuri saa. Sosiaalipuolella, kuten koulussakin, rakastetaan (tai siis alaa kehittävät rakastavata) kirjauksia, suunnitelmia, dokumentteja, arviointeja, joiden tekemiseen menee runsaasti aikaa, ja jotka tuottavat näennäiesti konkreettisen lopputuloksen. Eli sen suunnitelman, jota kukaan ei ehdi toteuttaa, koska hänen täytyy kirjoittaa suunnitelmia.

Se, että opettaja opettaa, ohjaaja ohjaa ja vartija vartioi, tuottaa työn varsinaiset tulokset, mutta se on työtä, joka ei kvantifioidu. Toisen ihmisen kuunteleminen ja kohtaaminen on niin epämääräistä.

Yksi työkaveri vitsaili joskus, että jos paljastaisi jossakin tilaisuudessa, että mehän vain enimmäkseen jutellaan ihmisten kanssa ja kuunnellaan heidän murheitaan, tähän varmaan puututtaisiin heti lainsäädännöllä! Ei tuollaista hömppää saa tehdä. 

Toinen syy on se, että tällaisten kehittämishankkeiden ja -virkojen määrän kasvu on tähän asti näyttäytynyt melko hallitsemattomana. EU ja Stea rahoittavat sosiaalialan hankkeita, ja hanke on hanke vain, jos siinä kehitetään jotain uutta. Pyörä täytyy siis keksiä joka vuosi uudelleen, mikäli haluaa pysyä leivässä.

Tässä on siis mekanismi, joka tuottaa ulkopuolisia viisaita työllistämään perustyöntekijöitä omilla ideoillaan. Moni julkisella puolella työskenetelevä tuttuni tunnistaa tämän ilmiön. Hankkeiden tavoitteet ovat usein sinänsä kannatettavia, mutta parempaa resurssien käyttöä olisi vahvistaa perustoimintoja sen sijaan että luotaisiin loputon määrä tilapäisiä erityistoimintoja.

Tämän tyyppisille tehtäville on myös sosiaalista kysyntää, koska alan työt ovat henkisesti raskaita, ja moni ihan hyvästä syystä kaipaa pääsyä tehtäviin, jossa ihmiset tulevat vähemmän iholle. Tämä on kuitenkin resurssinäkökulmasta huono ratkaisu. Minusta väsyneiden sossujen pitäisi päästä tiskaamaan tai perunapellolle. Se olisi tehokkaampaa ja kuntouttaisi hyvin.

Kolmas suo ovat huonot tietojärjestelmät, jotka hajottavat ajankäytön ihan kokonaan. Moni on varmaan lukenut kauhutarinoita Apotista (terveyspuolella) ja Rotista (Rikosseuraamuslaitos), ja valitettavasti voin kertoa, että ne ovat totta. Kun meille tuli Roti, kirjaamiseen käytettävä aika kaksinkertaistui. Tämä on yksi julkisen puolen ongelma. Tietojärjestelmiä ei osata ostaa eikä niiltä osata vaatia laatua. Kaadetaan vaan pienen valtion vuosibudjetin verran rahaa jonnekin, ja lopputulos on katastrofi, josta ei päästä irti.

Tutkiskelen ylipäätään mielessäni sitä, kuinka teknologia syö nimenomaan sosiaaliset resurssit ja hyvinvointivaltion resurssit. Yksi ilmiö on se, että työntekijät palvelvat tietojärjestelmiä asiakkaiden, potilaiden tai oppilaiden sijaan. Lapsestani tulee Wilma-merkintä joka päivä. Oma opettajani kirjoitti reissuvihkoon kaksi kertaa vuodessa. 

Toinen on sosiaalinen media, jossa jokaisen organisaation tulee olla mukana. Siitä on tullut yksi pakollinen työtehtävä, joka tehdään julkisilla rahoilla muutaman hullun miljardöörin omistamien firmojen hyväksi. On ihan absurdia, että meillä ei tahdo riittä resursseja järjestää vankien perustoimintoja, mutta meillä on kuitenkin resursseja pitää työntekijöitä tekemässä Tiktokia ja Instaa.

Kolmas ja ihan valtava ilmiö on sosiaalisen median ja pelien koukuttavuus ja tekotodellisuus, johon lapset ja nuoret imeytyvät. Kouluissa ja kodeissa menee ihan valtavasti energiaa näiden asioiden kanssa painimiseen. Kaikki, jotka kasvattavat lapsia tekevät sen tällä hetkellä valtavaa antisosiaalista voimaa vastaan.

Resurssinäkökulmastahan tämä on niin, että some- ja peliyhtiöt imevät kuiviin sosiaaliset resurssimme antamatta mitään vastineeksi. Koska kaupallisia toimijoita ei pystytä tai haluta rajoittaa, ongelmien ratkaiseminen ohjataan julkiselle puolelle, kuten kouluihin, jossa niistä tulee uusi resurssien menoerä.

Voisin puhua tästä tunteja, mutta pitää lähteä töihin. Palvelemaan konetta! Ehkä teen tästä aiheesta joskus uuden esitelmän.”

###

Prometheus ja Kalevala:

Olisiko tästä luvusta kyse:

YHDEKSÄS RUNO

Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi,

nousi reestä nostamatta, yleni ylentämättä;

tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse.

 

Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan:

ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä

verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalon urohon.

 

Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli:

“Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi?

Verta on seitsemän venettä, kantokorvoa kaheksan

sun, poloinen, polvestasi lattialle laskettuna!

Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta,

mist’ on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona.”

 

Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:

“Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen:

ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä,

rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen.

 

“Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala,

ilmasta ve’en eroitti, veestä maati manterehen.

Rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta.

 

“Ukko, ilmoinen jumala, hieroi kahta kämmentänsä,

mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä.

Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta

rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi.

 

“Neiet käyä notkutteli, astui immet pilven äärtä

utarilla uhkuvilla, nännillä pakottavilla.

Lypsit maalle maitojansa, uhkutit utariansa;

lypsit maille, lypsit soil?e, lypsit vienoille vesille.

 

“Yksi lypsi mustan maion: vanhimpainen neitosia;

toinen valkean valutti: keskimäinen neitosia;

kolmas puikutti punaisen: nuorimpainen neitosia.

 

“Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta;

ku on valkean valutti, siit’ on tehtynä teräkset;

ku on puikutti punaisen, siit’ on saatu rääkyrauta.

 

“Olipa aikoa vähäinen. Rauta tahteli tavata

vanhempata veikkoansa, käyä tulta tuntemahan.

 

“Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi:

oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa.

 

“Rauta pääsi piilemähän, piilemähän, säilymähän

tuon tuiman tulen käsistä, suusta valkean vihaisen.

 

“Siitä sitte rauta piili, sekä piili jotta säilyi

heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä,

suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella,.

jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi.

 

“Rauta suossa soikottavi, veteläisessä venyvi;

piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki

kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla.

Ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä;

piti tulla toisen kerran, lähteä tulen tuville

astalaksi tehtäessä, miekaksi taottaessa.

 

“Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi;

suo liikkui suen jälessä, kangas karhun kämmenissä;

siihen nousi rautaruoste ja kasvoi teräskaranko

suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille.

 

“Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi.

Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla

vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa.

 

“Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati.

Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille.

Näki suota salmekkehen, maata märkeä vähäisen,

läksi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän:

tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti.

 

“Jo joutui suen jälille, karhun kantapään sijoille;

näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet

suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla.

 

“Sanovi sanalla tuolla: ‘Voi sinua, rauta raukka,

kun olet kurjassa tilassa, alahaisessa asussa,

suolla sorkissa sutosen, aina karhun askelissa!’

 

“Arvelee, ajattelevi: ‘Mitä tuostaki tulisi,

josp’ on tunkisin tulehen, ahjohon asettelisin?’

 

“Rauta raukka säpsähtihe, säpsähtihe, säikähtihe,

kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset.

 

“Sanoi seppo Ilmarinen: ‘Ellös olko milläskänä!

Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa.

Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille,

siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi:

miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.’

 

“Senp’ on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin,

vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan.

 

“Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli.

Lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki:

rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi,

venyi vehnäisnä tahasna, rukihisna taikinana

sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä.

 

“Siinä huuti rauta raukka: ‘Ohoh seppo Ilmarinen!

Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!’

 

“Sanoi seppo Ilmarinen: ‘Jos otan sinun tulesta,

ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat,

vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.’

 

“Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa

ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla;

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

‘Onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni,

etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta.

 

Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi

kulkijalla kumppalina, käyvällä käsiasenna,

kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.’

 

“Silloin seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,

rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle;

rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi,

keihä’iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi.

 

“Viel’ oli pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa:

eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen,

rauta ei kasva karkeaksi ilman veessä kastumatta.

 

“Siitä seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi.

Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli

teräksenteko-mujuiksi, rauankarkaisu-vesiksi.

 

“Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä;

itse tuon sanoiksi virkki: ‘Ei nämät hyvät minulle

teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentomaiksi.’

 

“Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä.

Lentelevi, liitelevi ympäri sepon pajoa.

 

“Niin seppo sanoiksi virkki: ‘Mehiläinen, mies kepeä!

Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi

kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä

teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!’

 

“Herhiläinen, Hiien lintu, katselevi, kuuntelevi,

katseli katon rajasta, alta tuohen tuijotteli

rautoja rakettavia, teräksiä tehtäviä.

 

“Lenteä hyrähtelevi; viskoi Hiien hirmuloita,

kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja,

kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja

teräksenteko-mujuihin, rauankarkaisu-vetehen.

 

“Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen,

luulevi, ajattelevi mehiläisen tulleheksi,

tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa.

Sanan virkkoi, noin nimesi: ‘Kas nämät hyvät minulle

teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentamiksi!’

 

“Siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan

pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa.

 

“Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi,

petti, vaivainen, valansa, söi kuin koira kunniansa:

veisti, raukka, veljeänsä, sukuansa suin piteli,

veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan.”

 

Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti:

“Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen.

 

“Ohoh sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona,

teräs tenhon-päivällinen! Siitäkö sinä sikesit,

siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit?

 

“Et sä silloin suuri ollut etkä suuri etkä pieni,

et kovin koreakana etkä äijältä äkäinen,

kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit

nuoren neitosen nisissä, kasvoit immen kainalossa

pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen.

 

“Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni,

kun sa liejuna lepäsit, seisoit selvänä vetenä

suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella,

muutuit tuolla maan muraksi, ruostemullaksi rupesit.

 

“Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni,

kun sua hirvet suolla hieroi, peurat pieksi kankahalla,

susi sotki sorkillansa, karhu kämmennyisillänsä.

 

“Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni,

kun sa suosta sotkettihin, maan muasta muokattihin,

vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen.

 

“Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni,

kun sa kuonana kohisit, läikyit lämminnä vetenä

tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi

ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla,

sepon seisontasijoilla, takehinta-tanterilla.

 

“Joko nyt suureksi sukenit, äreäksi ärtelihit,

rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi,

kun sa syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit?

 

“Ku käski pahalle työlle, kenp’ on kehnolle kehoitti?

Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi

vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?

 

“Ei isosi, ei emosi eikä vanhin veljiäsi,

ei nuorin sisariasi eikä muu sukusi suuri:

itse teit tihua työtä, katkoit kalmankarvallista.

 

“Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan,.

ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan!

Enemp’ on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla,

kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi.

 

“Piäty, veri, vuotamasta, hurme, huppelehtamasta,

päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni!

Veri, seiso kuni seinä, asu, hurme, kuni aita,

kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa,

paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa!

 

“Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi,

niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos!

Sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi,

suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa,

kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa.

 

“Et sä, maito, maahan joua, nurmehen, veri viatoin,

miesten hempu, heinikkohon, kumpuhun, urosten kulta.

Syämessä sinun sijasi, alla keuhkon kellarisi;

sinne siirräite välehen, sinne juoskos joutuisasti!

Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan,

suohete solottamahan, venelotti vuotamahan.

 

“Tyy’y nyt, tyyris, tippumasta, punainen, putoamasta!

Kun et tyy’y, niin tyrehy! Tyytyi ennen Tyrjän koski,

joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi

sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna.

 

“Jos et tuostana totelle, viel’ on muita muistetahan,

uuet keinot keksitähän: huuan Hiiestä patoa,

jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan,

ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta,

veren maahan vuotamatta, hurmehen hurajamatta.

 

“Kun ei lie minussa miestä, urosta Ukon pojassa

tämän tulvan tukkijaksi, suonikosken sortajaksi,

onp’ on taatto taivahinen, pilven-päällinen jumala,

joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi

veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan.

 

“Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala!

Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!

Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi

tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän!

Veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta

veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi,

jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!”

 

Sillä sulki suun vereltä, tien on telkki hurmehelta.

Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia

noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista,

me’en maahan vuotajista, simatilkan tippujista.

 

Poikanen meni pajahan, läksi voitehen tekohon;

tuli tammi vastahansa. Kysytteli tammeltansa:

“Onko mettä oksillasi, alla kuoresi simoa?”

 

Tammi taiten vastoavi: “Päivänäpä eilisenä

sima tippui oksilleni, mesi latvalle rapatti

pilvistä pirisevistä, hattaroista haihtuvista.”

 

Otti tammen lastuloita, puun murskan murenemia;

otti heiniä hyviä, ruohoja monennäköjä,

joit’ ei nähä näillä mailla kaikin paikoin kasvaviksi.

Panevi pa’an tulelle, laitti keiton kiehumahan

täynnä tammen kuoriloita, heiniä hyvännäköjä.

 

Pata kiehui paukutteli kokonaista kolme yötä,

kolme päiveä keväistä. Siitä katsoi voitehia,

onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset.

 

Ei ole voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset.

Pani heiniä lisäksi, ruohoa monennäöistä,

kut oli tuotu toisialta, sa’an taipalen takoa

yheksältä loitsijalta, kaheksalta katsojalta.

 

Keitti vielä yötä kolme, ynnähän yheksän yötä.

Nostavi pa’an tulelta, katselevi voitehia,

onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset.

 

Olipa haapa haaraniekka, kasvoi pellon pientarella.

Tuon murha murenti poikki, kaikki kahtia hajotti;

voiti niillä voitehilla, katsoi niillä katsehilla.

Itse tuon sanoiksi virkki: “Kun lie näissä voitehissa

vian päälle vietävätä, vammoille valettavata,

haapa, yhtehen paratkos ehommaksi entistäsi!”

 

Haapa yhtehen parani ehommaksi entistänsä,

kasvoi päältä kaunihiksi, alta aivan terveheksi.

 

Siitä koitti voitehia, katselevi katsehia,

koitteli kiven koloihin, paasien pakahtumihin:

jo kivet kivihin tarttui, paaet paatehen rupesi.

 

Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia,

rasvoja rakentamasta; ne työnti ukon kätehen:

“Siin’ on voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset,

vaikka vuoret voitelisit, kaikki kalliot yheksi.”

 

Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla,

tunsi katsehet hyviksi, voitehet vaka’isiksi.

 

Siitä voiti Väinämöistä, pahoin-tullutta paranti,

voiti alta, voiti päältä, kerta keskeä sivalti.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

 

“En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla,

en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan,

en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla.

Josp’ on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan,

jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi.”

 

Kun oli voie päälle pantu, nuot on katsehet vakaiset,

murti se puolipyörryksihin, Väinämöisen väännyksihin:

lyökse sinne, lyökse tänne, vaan ei löytänyt lepoa.

 

Niin ukko kipuja kiisti, työnti tuosta tuskapäitä

keskellä Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle

kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan.

 

Tukun silkkiä sivalti, senpä leikkeli levyiksi,

senp’ on katkoi kappaleiksi, sitehiksi suoritteli.

Sitoi niillä silkillänsä, kapaloivi kaunoisilla

polvea pojan pätöisen, varpahia Väinämöisen.

 

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

“Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi

tälle polvelle hyvälle, vakaisille varpahille!

Katso nyt, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja,

jottei vietäisi vioille, vammoille veällettäisi!”

 

Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen.

Pian pääsi terveheksi; liha kasvoi kaunihiksi,

alta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi,

vieriltä viattomaksi, päältä päärmehettömäksi,

ehommaksi entistänsä, paremmaksi tuonoistansa.

Jo nyt jaksoi jalka käyä, polvi polkea kykeni;

ei nuuru nimeksikänä vaikerra vähäistäkänä.

 

Siitä vanha Väinämöinen siirti silmänsä ylemmä,

katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen;

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

“Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat

ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan.

 

“Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin,

kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti

noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa!”

 

Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki:

“Elkätte, etinen kansa, kansa vasta kasvavainen,

veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana!

Jumalass’ on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus,

ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä.

###

Liittyen viimeisimpään blogikirjoitukseesi yhteisöistä, tuossa on aika hyvä lista sen tiimoilta.
Tosin yhteisö ehkä vähän erilainen, mutta vetäjä olisi varmaan samaa mieltä tuosta
lauseestasi “ihmisen, joka etsii itseään on minusta parempi aloittaa itsestään ja etsiä fyysisiä ja henkisiä rajojaan”:

https://www.kalavan.net/l/six-types-of-volunteers-we-don-t-want-at-the-kalavan-retreat-center/

Kiitos, aika suora teksti. Meillä ei ollut niin paljon ongelmia “asshouleista” vaan faneista, jotka haluavat enemmän, sekä ihmisistä jotka haluavat kilpailla minun kanssani- eli huonolla itsekunniotuksella varustautuneet. (LN)

###

Vielä tästä lauseestasi: “Sillä perustelemme etuoikeuksiamme, elvistelemme ja vaadimme ylläpitoa.”
tuli mieleen viimeaikaisia omia tuumailujani erikoistumisesta yleensäkin, myös ei-kirjallisissa kulttuureissa, kuten druidit kelteillä, tietäjät itämerensuomalaisilla ja tohungat Maoreilla:

https://en.wikipedia.org/wiki/Tohunga
(Katso kuvaa jonka alla teksti: “Tohunga handling the dead would be fed by another, as they would become tapu and so could not handle food.”)

Kuitenkin, nuo tohungat, tietäjät ja shamaanit ovat useimmat varmaan syntyneet ihan tavallisiin perheisiin ko. kulttuureissa (eli harjoittaneet maanviljelystä, kalastusta, jne missä muutkin). Missähänkö vaiheessa tai minkä ikäisinä he ovat voineet erikoistua, tai onko eksperttiys kuitenkin aina ollut vain sivutoimi normaalin elämisen rinnalla, ja ruokaa on tullut sen verran riittävästi että erikoistumiseen on ollut aikaa?

Pohjois-Amerikan PNW-alueen (Esim. Kanadan länsirannikolla ja Haida Gwaii-saarilla) intiaanikulttuurit ovat mielenkiintoisia. Näiden kansojen asuma-alueille nousi lohta niin runsaasti, että luppoaikaa jäi paljon esimerkiksi taidokkaiden toteemipaalujen veistämiseen. (Muut intiaanikansathan eivät niitä harrastaneetkaan, toisin kuin sarjakuvissa väitetään). Mutta monilla noista kansoista oli “tekijänoikeuksista” paljon jyrkemmät käsitykset kuin mitä ne modernissa maailmassa ovat koskaan olleet. En tarkkaan muista mistä luin aikoinaan, mutta voin kaivella viitteitä. Ehkä mainittiin myös Kenneth Brower:in kirjassa The Starship and the Canoe, joka kertoi Freeman Dysonista ja hänen (tuohon aikaan vielä) puumajassa asuneesta, kajakkeja rakentelevasta hippipojastaan George Dysonista. Browerin “A Song for Satawal” on hieno kirja.