Ajatelmia, …

 

 

 

…katkelmia ja kukkasia

(Lasse Nordlund)

 

 

 

 

Olen usein korostanut intuition merkitystä luovassa toiminnassa. Löysin tämän tekstipätkän, jossa kirjoittaja hyvin ilmaisee intuition mahdollisia rajoituksia. Intuitiolla voi päästä kuitenkin nurinkurisiin oivalluksiin kiinni (esim. lajittelualgoritmi).

“What does the Schrodinger’s equation mean for dummies?

For dummies, Schrödinger’s equation means almost nothing because, unfortunately, quantum physics is not intuitive. But if there are two lessons that can be taken home from Schrödinger’s equation without, well, equations, they’d be these:

  1. Nature is under no obligation to be easy to understand or intuitive. The limitations that stand in the way of comprehension are ours, not Nature’s.
  2. Schrödinger’s equation admits solutions that make perfectly good sense intuitively; but also admits solutions that are impossible mixtures of these perfectly sensible solutions. Yes, it literally means that the electron is in two places at once, but if you try to then intuit the electron as a miniature cannonball that splits into two copies of itself that go their separate ways, you are doing yourself a disservice, because that’s really not how it works.

Beyond this, unfortunately you just need to learn the math. Until words like eigenvalue or expressions like linear combination of eigenstates make sense to you, you will not be able to understand quantum mechanics. Anyone who says otherwise is (perhaps unintentionally, but nevertheless) misleading you. The very basics of quantum mechanics is that solutions of equations that make absolutely no sense in terms of classical intuition nonetheless correctly describe reality. The moment you appeal to intuition, you’re no longer doing quantum physics.”

(Viktor T. Toth)

Sen pitäisi olla selvä, että vetoaminen historiallisiin maan rajoihin johtaa sotaan. Luultavasti lähes jokainen maapallon maakaistale on ajan saatossa vaihtanut omistajaa. Osmaanien valtakunta, Rooman imperiumi, uskontojen pyhät maat. Miten kauas taaksepäin valtio voi vedota entiseen omistusoikeuteen? 1000 vuotta? 100 vuotta vai 10vuotta? Milloin Krim olisi voinut ajatella asettuneeksi Venäjään kuuluvaksi, vaikka väkisin otettunakin?

Teinivuosinani minun epätoivon soundtrackina soi Cream-yhtyeen “We’re going wrong”. Jack Bruce:n hienostunut ääni meni syvälle. Kävin kuuntelemassa häntä kahdessa pienessä konsertissa Hampurissa 1980- luvulla. Vaatimaton olemus erottui miellyttävällä tavalla monen muun rockbändin keikkatyylistä hajottaa hotellihuoneitaan. Ajan henkeen mainitsen hänen tajuntaa posauttavaa yhteistyötä sen ajan jazz-vaikuttajien kanssa Carla Bley:n albumissa ”Escalator over the hill”. Greetings to Voldeput!

Yhteiskuntapessimismini perustuu siihen, että ihminen ei suostu hyväksymään, että on voimia, joita se ei pysty hallitsemaan. Meidän kyvyttömyys ymmärtää rajallisuuttamme jatkuu historiallisena vitsauksena. Kehitysoptimistit luottavat siihen, että kyllä keinoja löytyy. Minä pidän heitä naiiveina toiveajattelijoina.

Vallitseva tuhonkuvio on pähkinäkuoressa seuraava:

Putinin esimerkki näyttää uudelleen miten sodat kaikista välttely-yrityksistä huolimatta leimahtavat. Hänen kaltaiset toimijat takaavat sen, että koska on olemassa ydinaseita, niitä jossain vaiheessa tullaan käyttämään.

Tyrannit ovat aina tyrkyllä nousta yhteiskunnallisiin johtotehtäviin. Siihen meidän demokratiat ovat pyrkineet (jälkikäteen) kehittämään estomekanismeja. Nämä vallankäytön jarrupalat ovet samalla monelle johtajilla silmätikkuja, koska ne hidastavat päätöksentekoa joukoistamalla sitä ja sitomalla toimintaa lakeihin (jotka parhaimmillaan ovat ylipolviseen kokemukseen perustuvia). Yksinvaltiuden estäminen olisi hyvä juttu jos sillä ei olisi kääntöpuolena resurssisidonnaisuus. Isokokoisilla ja läpisäädetyillä yhteiskunnilla on ongelmana resurssien riittävyys. Systeemi sitoo materiaa ja ihmistyötä enemmän kuin autokraattinen järjestelmä. Asia näkyy siinä, että demokraattisissa järjestelmissäkin on takaovi vallan keskittämiselle. Poikkeusolosuhteissa valtaa siirretään pois kansalta johtajille ja johtajaeliitille ja silloin aukeavat taas ovet tyranniaan. Venäjällä kuin Kiinassa oli lakeja, jotka rajoittivat presidenttien virkakautta kunnes johtajat lakkautti niitä. Abstraktiksi kehittyneiden yhteiskuntien resurssiriippuvuus palauttaa niitä jossain vaiheessa epädemokraattiseen tilaan. Silloin joutuu käytössä oleva teknologia arvaamattomiin käsiin.

Kuvio toistuu ja sen keskeisin moottori on meidän yhteiskuntiin sisäänrakennettu kasvupyrkimys. Suositaan talouskasvua, kansallista ja ajatuksellista yhtenäisyyttä, teknistä tehokkuutta ja teollista tuotantoa. Globalisaatio ja tiede ovat aggressiivisia. Näistä lähtökohdista nousevat riskejä ja kehityssuuntia joiden hallitsemisesta en ole nähnyt missään vakuuttavaa, pitkäaikaista näyttöä. Vähiten ongelmia ovat tuottaneet ne (alkuperäis)väestöt, jotka eivät ole tälle tielle lähteneet.  

Hieno, että oman asiantuntevuuden yliarvioinnin mekaniikka käsitellään. Kyseessä on kansan yleisharrastus, jonka taustalla on sosiaalisen kilpailutuksen armoton paine.

Dunning-kruger-efekti

Tärkeä on pitää mielessä, että realistinen käsitys omista kyvyistä on jatkuvan päivityksen aihe. Uteliaisuus vie vääjäämättä kykyjen rajoille ja saa meidät välillä luulemaan itsestään liikoja. Jos hyvin menee, opimme jotain uutta. Jos tila jää päälle, ”Elämää opettaa” ja palauttaa useimpia jossain vaiheessa maan pinnalle paitsi ehkä virtuaalitodellisuudessa.

Olen kasvanut kulttuuriseen yleiskäsitykseen ihmisen henkisistä kehitysmahdollisuuksista. Siihen otaksumaan ovat pohjautuneet kaikki minun sosiaaliset aktiviteetit ihmisten kanssa ja näin olen myös suhtautunut itseeni. En ole elämäni aikana kuitenkaan tavannut kovin kummoisia henkisiä harppauksia ihmisissä eikä itsessäni. Joksikin aika voi toki psyykata itseään johonkin keinotekoiseen, voimaa vaativaan tilaan, mutta tarkoitan aitoa ja pysyvää muutosta. Sen sijaan panen merkille ihmisten monenlaisia julistuksia, miten he ovat oivaltaneet, uudistuneet ja heränneet – aina uudestaan. Voihan toki olla, että havaintooni ja johtopäätöksiini vaikuttaa jokin oman pään sisäinen suodatin, mutta olotilani on enemmän toteava kuin pettynyt.   

Tätä johtopäätöstä en pidä erityisen kammottavana, mutta koska toivon muutosta maailmanmenoon, päivitys on todella merkittävä. Samalla kysyn, kenen toimesta tai minkä intressien vuoksi tahdomme tarrautua käsitykseen ihmisen kyvystä muuttua? Voimavarat jotka sitoutuvat johonkin mahdottomaan tavoitteeseen eivät kenties ole käytettävissä johonkin mahdolliseen. Toisin ajatteli herra Bakunin, joka kehoitti vaatimaan mahdottomia, jotta saisimme aikaan edes mahdollisen.

Havahtuminen kaiken määräävään energia-riippuvuuteen Venäjän sodan esimerkillä on tietysti hyvä. Mutta nykyihminen ei osaa elää vähäresurssista elämää, joten energiapulan korvaaminen ei tule olemaan kaunista luonnolle. Omavaraiskoulutus olisi ollut tarpeen jo kauan sitten.

Olen vuosia etsinyt akateemisia yhteyksiä, joita kiinnostaisi tutkia luontais- (orgaanisen) talouden resurssikäyttöä ja rinnakkaistoiminnan tehokkuuksia. En ole löytänyt. Omavaraisuuden perusteiden sijaan halutaan tutkia kaikenlaisia omavaraisuuden tuottamia ilmiöitä. Se ei erityisemmin syvennä tietämystä omavaraisuudesta. Aikamenetys voi tuntua tositilanteessa jos energia on kortilla. Orgaanista mallia ei voi noin vaan ottaa käyttöön.   

En kiinnitä niin paljon huomiota Sanna Marinin biletyksiin kuin pitäisi mutta toiseen seikkaan. Marin joutui pääministeriksi sellaiseen aikaan, jolloin Korona ja maailman politiikkaa jyllää. Tällainen kriisihallinnan määrä nousisi herkästi eteenkin miespuolisten johtajien päähän ja habitukseen. Sen sijaan Marin sotkeutuu bilejuttuihin. Mielenkiintoista, että hän ei ruoki sitä vahvan johtajan eetosta jota hyvin moni kansalainen juuri nyt janoaa.    

Vanhaan ydinasepelotteluun kuului se, että käyttäisi asetta vain, jos toinen osapuoli käyttäisi ensin. Silloin oli kyse isoista mötiköistä ja skenaario maailmanpalosta oli uskottava. Sitten tulivat  taktiset ydinaseet, ei ”ihan niin kovaa” kuin strategiset ,ja hämärryttivät kynnyksen milloin niitä voisi ottaa käyttöön. Venäjä nyt määritteli käytönoton laveammin ja se romuttaa entisen kauhun tasapainon (hataran) toimivuuden. Se pidättää oikeuden olla ensimmäinen ja lännen pitäisi –tasapainon logiikan mukaan – tehdä samoin. Arvasin tämän Venäjältä tulevan enkä tiedä mitä sille voisi tehdä. Ennen tätä siirtoa ajattelin, että sotalogiikka olisi vaatinut lännen laittaa rajan Venäjän uhitteluleikille taktisten ydinaseiden kanssa. Olen pessimisti konfliktin kehityksen suhteen. Tässä pelissä kaikista tulee pahantekijöitä.

Kun sanat tällä hetkellä harhailee, laitan hienon kuvan Justukselta: kaikki sateenvarjon alla.

Optimistit toivoivat että ilmastomuutoksen torjunnasta tulisi koko maailmaa yhdistävää yhteinen voimannäyte. Alkuhuuman jälkeen ollaan priorisoimassa hiilivarat sotilaallisiin menoihin. Tämä on hyvä esimerkki toiveajattelusta, johon järkeen uskovat rationalistit aina uudestaan taapertavat. Usko, että pystymme kesyttämään tulen vaatii sellaista vakautta ja järkeä, jota ihmisen historiaa ei ole koskaan nähnyt. Välähdyksiä järkevyydestä saa meidät luulemaan, että sitä voi vangita pysyvästi ja sinä hetkenä itseään järki-ihmisenä pitävä ihminen sekaantuu katteettomaan olettamiseen. Pyrin olettamaan ihmiskunnalta melko vähän ihmetekoja, jätän kuitenkin toivolle tilaa mutta lähden siitä, että hyvään elämän edellytys on ymmärtää jotain ymmärryksenne rajallisuudesta. Ihmisen toiminnassa hybriksellä on tapana jyrätä nöyryyden ja siksi vahinkoteko jäisi pienemmäksi jos olisimme sidottu omavaraisuuteen perustuviin pienyhteiskuntiin. Minun toiveajattelu on, että romahduksien jälkeen emme aina uudestaan rakentaisi yhteiskunnat toksiseen loistoon. Ajatteluni saa yleensä lisäkannatusta maailmankriisien aikana unohtuakseen hyvin nopeasti jälleenrakentamisen aikaan.

Sydäntäni riipaisee, millä itsestään selvyydellä näiltä eläimiltä riistetään elämää, ks. iltalehti. Tiedemaailman omahyväisyys ei ehkä ole perustavanlaatuisesti muuttunut Natsi-Saksan jälkeenkään. En tiedä, miten voimme tällaisilla asenteilla muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi.

Elokapina on tässä muodossa tullut tiensä päähän.

Ukrainan sodan aiheuttaa suomalaisissa tunnekuohuja. Minulle tuntuu hahmottavan miten aiemmin rauhallisista ja ajattelemista harrastavista ihmisistä alkaa tulla ihmisiä jotka saattaisivat tarttua aseisiin jopa entisiä kavereita ja toisinajattelevia vastaan. Yleismaailmallinen ihmetyksen aihe on, mistä oikein aina tuntuu löytyvän aatteen puolesta surmantyötä tekeviä. Ei sellaisiksi synnytä vaan kehitytään – pikkuaskelein ja huomaamatta. Huomaamattomuus on salakavalla koska pikkuaskeleet eivät ole suurieleisiä siirtoja.

Väkivallantekoon tarvitsemme erittäin vahvan moraalisen oikeutuksen: suorastaan pyhän raivon. Tätä tunnetilaa voidaan viljellä tehokkaasti somessa. Ehtymätön itsevarmuus, jolla useat (minun tuntemat) somettajat kaatavat bensaa liekkeihin saattaa osoittaa, että internet-ajan pahimpia psykologisia vyörymiä ei ole vielä koettu. Facebookin kaikkien asialaitojen asiantuntijalaumat hirvittävät. Somevaikuttaminen on tuonut vallankäytön humalluttavaan mielihyvään lähes kaikkien käsiin mielenlaatuun katsomatta. Riskivyöhykkeellä ovat nähdäkseni erityisesti ihmiset, joilla on fetissinomainen suhde tietoon. Heillä on pakkomielle ”tietää” silloinkin kun kaoottiset olosuhteet (sota) eivät mahdollista pitkälle menevää faktantarkistusta. Kuten historiatutkimuksesta tiedetään, käsityksiä menneisyyden tapahtumista on melko mahdotonta lukita ikuisiksi ajoiksi. Silloin kun käsitteistä kuten ”Sananvapaus”, ”Demokratia”, ”Vähemmistöoikeudet”, ”Itsemääräämisoikeus”, ”Tasa-arvo”, ”Tehokkuus”, ”Tieto” ym. tulee fetissejä, alkaa niiden sisältö hajota.

Nykyään kiinnostus omavaraisuuteen on lisääntynyt huomattavasti. Varmaan osin siitä syistä, että siihen ei liity enää voimakas mielenyhtymä köyhyyteen. Fyysistä vaatimattomuutta voi tasoittaa henkisellä rikkaudella. Kurssilaiset viettävät vilkasta kulttuurielämää. Musisointi, keskusteluja ja kylärientoja. Ennen nettiäkin osasin samoin keinoin viettää aikani mielekkäällä tavalla ja tutkia kaikenlaista. Mietin kuitenkin miltä henkinen kestävyyden siirtymä näyttäisi, jos internet lakkaisi. Maailmankylästä voimme hakea kulttuurivirikettä korpeen, mitä loisimme tilalle?

Uutisissa julistetaan, miten koululaiset voivat kerätä hillaa peräti 50 kg päivässä. Jos nämä 50kg ovat kaikkien aikojen ennätykset, niiden perään suolle houkuttelemat koululaiset kokevat pettymyksen eivätkä ehkä enää palaa. Miksi näitä lukuja ilmoitetaan? Ei ainakaan pedagogisilla ymmärryksellä. Olen omalta kohdalta aina ihmetellyt, miten jotkut voivat olla niin nopeita vaikka miten yritän olla nopea. Vajavaisuuden tunne häviää miettimällä. Jotkut ajavat autolla satoja kilometrejä hyville apajille. Minä siellä hillassa pohdin kaikenlaista, mihin heillä ei ole aikaa. Häiritsevä on kuitenkin tämä jatkuva pakko julistaa standardeja. Taustalta löytyy sitten joku armoton rehvastelija. Kuten minua nyt:  poimin yhdellä kädenliikkeellä 7 hillaa! (Eilen eksyin 3-4 tunniksi hillasuolle. Koitin uusia reittejä. Ilman puhelinta, kompassia pilvisenä päivänä voi huomata miten isoksi pienikin metsä muuttuu ketunlenkkejä kulkiessaan.)

Hampaat tuottavat tilavuutensa nähden suhteettoman paljon kipua ihmisen elämään.

Monen ihmisen erikoinen tapa osoittaa myötätuntoa eläimille on ampua niitä silloin kun niitä arvellaan kärsivän. Esimerkiksi mursuja. Ihmeellistä.

Antaako ympäristötutkija hiljaisen hyväksynnän ympäristöä tuhoavalle elämäntavalle? ”Kompensointi”ajattelun vetovoima on juuri siinä, että voimme jatkaa pääpiirteissään entiseen malliin. Tutkija tarjoaa kuvitelman, että voimme mitätöidä vahingon kompensoimalla sitä ”hyvällä”. Vaakakuppimalli on äärimäisen mekaaninen ajatusmalli, joka tuskinpa kestää tarkempaa tarkastelua. Harva väittäisi, että väkivaltateon voi oikeasti kompensoida rahakorvauksella. Samalla kun tutkija kehittää hyvitysratkaisuja toisten teoille, hän kompensoi oma rikkeensä ympäristöä kohtaan. Tutkimuksenteko ei ole ilmainen vaan on itse luonnon- ja ihmisvarojen käytön keskiössä. En uhraisi varoja tällaiseen tutkimukseen (ks yle), joka ei yllätä yhtään, jos vähän kokonaisvaltaisesti suostuu ajattelemaan. En oikeastaan tiedä, mitä tukimusta tukisin. Parasta on elämänvalinnoillaan minimoida ympäristöhaittojaan, jolloin niitä ei tarvitse tutkiakaan.

Maria huvittui, kun kerron miksi opisto-opetuksen ”ylläpito”-jakson nimi ei tahdo pysyä minun muistissani. Näen sanoja ja puhetta osittain kuvina. Synestesia tuottaa ei-esineellisiä kuvia. ”Ylläpito”-sanan kohdalla kuva on epämiellyttävä: harmaa käpälämäinen uloke, jossa on piste, joka tuntuu tuijottavan minua. Ei ihmettä, että sana ei luonnu eikä pysy päässä. Ihmisen pää on ihmeellinen kapistus, kun sen sisäisten mielikuvien tuijotukset voivat olla häiritseviä! Kaikki kuitenkin ok.

Vain hyvin esitetty ajatuskulku voi estää populistisen käsittelyn kansan voimin. Pohdittu ajatus pitää aueta ihmisille ENNEN kuin populistit ehtivät suorista mutkat ja painaa kaasua! Tässä selkeä puheenvuoro bensan hinnannoususta

 

Vaikuttaa siltä, että mediassa sana ”asiantuntija” on käytetty viime vuosina erityisen runsaasti. Se kuvannee toisaalta Koronan ja Ukrainan sodan keskellä elävien kaipuu nojautua ”luotettavaan” tietoon ja ”turvallisiin” johtajiin. Toisaalta se kertoo, miten tolkuttomalla tavalla me suhtaudumme tietämiseen. Suuri osa mediassa esiintyvistä sodan- ja terveysalan ”asiantuntijoista” arvaille parhaimmillaan ”asiaan perehtyneesti”. ”Asiantuntija” nimitys lupaa liikaa ihmisen kyvyistä ja välillisesti voi johtaa siihen että ”asiantuntijana” julkisuuteen noussut ihmistä ei haluta enää vaihtaa pois koska ”asiantuntijoilla” ei periaatteessa voi olla eriäviä mielipiteitä. Ukrainan sotaa kommentoivat vain kourallinen armeijanläheistä henkilöä melko samansuuntaisesti. Kysyisin, kuka jostakin asiasta enemmän tietävä ihminen pitäisi itseään todella asiantuntijana. Tapaamani kitaristeista harva sanoo itsensä hyväksi kitaristiksi.  En kutsuisi itseäni omavaraisuuden asiantuntijaksi vaan korkeintaan omavaraisuuteen perehtyneeksi.

Keskitettyjen ja globaalien struktuurien resurssitehokkuus on rakenteellisista syistä huono. Mutta niiden hajauttaminen voi olla vasta mahdollista kun ne ovat ohittaneet kukoistuskauttaan.     

Muuttuvatko sodankäynnit sissisodiksi ydinaseuhan alla?

Maalasin tämän 35 vuotta sitten eräälle ystävälle. Kuva esittää haurasta olentoa astelemassa liukkaalle jäälle, siis elämään, huolettomana vailla pelkoa. Pyysin häntä palauttamaan minulle kuvan, jos hän on saanut siitä kyllikseen. Nyt se kulkeutui takaisin, vähän kolhiintuneena, ja puhuttelee minua edelleen.

Minun käsitys politiikasta on, että se käyttää hyvin vähän aikaa arvioimaan miten tulevaisuutta lyödään lukkoon pienillä yksitäisillä päätöksillä.

Hankalina aikoina toivoisin, että tietynlaisista askeleista pysyisimme välttymään. Siksi tällaiset historianavaukset Suomen työleireistä ovat minusta merkittäviä.

Informaatiovaikuttamisen merellä ei jää muuta kuin kellukkeista kiinni pitäminen. >>Yle

Ystävä kirjoitti kiehtovasti korvasienestä: ”Aika vahvaa symboliikkaa on siinä, että tapetussa metsässä viihtyy sieni, jolla ihminen voi riistää hengen itseltään.” Symboliikan voisin ehkä  väkevöittää toteamalla, että sienen pinta on poimutun aivokuoren näköinen ja koostuu eri kerroksista kuten meidänkin. Dura mater auttakoon!

Tämä on kova lause Erno Paasilinnalta. Päänsäryn särkymätön pähkinä opettajille ja opettajiksi haluaville. Ulkomuistista siteeraten: ”Ainoat oppineet ovat itseoppineet. Kaikki muut ovat opetettuja.”

Omavaraopiston hankkeen yhteydessä olen viettänyt viisi vuotta ennennäkemätöntä elämää. Elämäni keskiössä ollut omavaraisuus on vaihtunut toisten ihmisten työkoordinointiin, käyn työpuheluita, sumplin aikataulujen ja kuljetuslogistiikan kanssa. Annan lehtijuttuja, hion kotisivuja ja olen tutustunut viranomaistoimintaan ja byrokratiaan. Ymmärrän kyllä tuota maailmaa yhtä hyvin kuin metsäläisyyttäni (Ismo Alankoa lainaten ”toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä”). Tämä mielen kontrasti on minulle melko riipaiseva ja raskas. En voi entisellä hartaudella paikata vaatteitani, tutkia luonnonmateriaaleja eikä kehittää viljelyä. Kuvaan astuu sijais- ja korviketoimintaa. Pitää eristäytyä viikonlopuksi jotta jaksan työviikkoa tai vietän tyhjiä hetkiä tietokoneruutua tuijottaen. Epäomavarainen kahvi auttaa heräämään opetukseen. Ennen sain voimaa olemalla perusasioiden äärellä ja tekemällä omatunnon mukaan. Nyt mahdollistan kurssilaisillemme pääsyä perusasioiden äärelle siirtymällä itse syrjään ”ylätehtäviin”. Toiminnan merkityksellisyyden tunne säilyy yhä tässäkin kuviossa mutta henkinen tasapaino on rakennettava uudestaan. Toivon mukaan se on mahdollista – mutta kuitenkin: väite ”itsensä kehittämisen” mahdollisuuksista on minusta enimmäkseen positiivisuuteen addiktoituneen kulttuurin trendilauseita. En ole elämäni aikana löytänyt paljon todisteita sen olemassaolosta itsessäni eikä muissakaan – paitsi hetkellistä kurkottelua pilviin. Yritän kuitenkin löytää sisäisen kasvun porsaanreiät.

Haluan kertoa havainnoistani osana tutkimusretkeäni ”normaaliuuteen”. Minusta kannattaa aina miettiä pitkään, jos aikoo siirtyä ruohonjuuren tasolta abstraktimpiin elämäntehtäviin. Ekologinen kestävyys kärsii ja hintana voi olla jopa palanen sielusta. Elättelen toivoa, että pääsen tutkimusretkeltäni joskus takaisin kotiin.

Mitä tapahtuisi, jos sitä energiaa, jonka ihmiset käyttävät muutoksen vaatimiseen, käytettäisiin muutokseen itse? Silloin meillä olisi sivarileirejä, joissa harjoiteltaisiin vastaamaan toisella tavalla voimakäyttöön, yhteisöjä jotka kokeilevat toisia talousjärjestelmiä ja yhdessäoloja. Jos ei ole esimerkkejä vaihtoehtojen toimivuudesta, on turhaa vaatia muiden seuraamaan uusia polkuja. Puskasta haukkuminen on äärimäisen tylsä teko, verrattavissa penkkiurheilijaan, joka töllön äärellä tietää, miten olisi pitänyt pelata. Oletpa mitä tahansa–kriittinen: pallo on sinun.

Silloin kun Koronaa käsiteltiin mediassa taukoamatta, uhan tunne oli fyysiselläkin tasolla kouriintuntuvasti läsnä. Nyt aiheeseen kyllästyttyä koronan todellisuusarvo on osin purkautunut.  Elämme mielenkiintoisella tavalla jakautuneessa todellisuudessa. Toinen on kokemuksellinen ja toinen on tiedollinen ja molemmat ovat todellisia.

Julkinen tasamielisyys voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se saavuttaa kosketeltavan fyysisen läsnäolon. Minulla on aina ollut kädet täynnä työtä erottaa ajatuksiani ympäröivästä ajatustulvasta. Pari päivä sitten olin haastateltavana ja tiedostin olevani tarinan kohteena. Jos kerron työväsymyksestä, se ruokkii uhriutumiskertomusta, jos kerron opiston hienoista hetkistä, tarina hakeutuu utopiakaipuun luokse. Jos kerron, että lähdin kehittelemään omavaraisuutta 35 vuotta sitten, koska olin huolissani niistä kehityksistä, jotka ovat parhaillaan konkretisoitumassa, tarina saa profetaalista maustetta – tai, kirjoitustavasta riippuen, ikävää ”Mitäpäs minä sanoin!” latausta.

Tarinasekaisten tuntemuksien keskellä istuin haastateltavana ja hautasin pitkälti aiotut sanat. Tajuntavirta vei voiton ja tarina jatkuu lehden sivuilla.

Noniin, ryhdytään irtautumaan metrisen järjestelmän kirouksista. Unohdetaan tunnit – päivä saa olla päivän pituinen ja joka kylässä oma kyynär ja jalka. Milloin järjestetään Metrixit?  

Keskinäisriippuvuuden arveltiin sitovan valtiollisia ja muita toimijoita sopuisaan rinnakkaiseloon. Ajatus kumpusi ”sooloiluun” kykenevien valtioiden vaarallisuudesta kuten Natsi-Saksasta ja oli EU:n perustamisen syitä. Keskinäisriippuvuudessa kuvastuu minusta ideologisesti korostunut oletus että ”yhdessä tekeminen on aina parempi/ tehokkaampi/ ylevämpi” kuin yksin tekeminen ja sama asenne on korostunut pitkään myös pedagogiassa. Oletus ansaitsee kriittistä tarkastelua mm. ekososiaalisesta sekä ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Tämän aiheen käsittelyssä näkisin mielelläni kehittyneempää ja tasapainoisempaa ymmärrystä yksilöllisen ja yhteisöllisen toiminnan painotuksien arvoista ja merkityksistä.

Kuuluaksemme moraalisesti hyveelliseen eliittiin meidän on osoitettava järkytystä ja liikuttuneisuutta. Ministeri,  jolla on tippa silmässä mielletään läheisemmäksi itseämme kuin kivikasvoa. Venäjän sotarikokset synnyttävät meissä kaikenlaista sosiaalista peliä sen todellisen julmuuden ympärillä. Kun luen lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista, minua valtaa surua muttei järkytys. En kuvittele mitään ihmisestä, joka elää sodassa. Järkytyksen tunne voi olla merkki siitä, että ei ole ajatellut millainen ihmisyyden alennustila sota on. Epäilen silloin, että meillä on huonot eväät välttää sodan jälkeen seuraavaa sotaa.

Meidänkin perheeseen on saapunut someilu sikiöasennossa. Syventynyt näytön tuijottelu saa minua huolestumaan siitä mitä meidän päissämme oikein tapahtuu. Mielettömän addiktoituneelta näyttävä olotila osoittaa tuotekehittelyn täydellistä onnistumista. Sikiöasento muistuttaa minua kiusallisesti sivariaikoina nähdyistä vammaisista, joille käpertyminen itseensä ja heijaava liike tuntui olleen viimeinen suoja ulkomaailmaa vastaan.

Energiakäytön tehostamiseen tähtäävissä laskelmissa on tyypillinen ongelma hajottaa kokonaisuutta erillisiksi toiminnoiksi. Esimerkiksi TEG-laitteen tehokkuus muuttaa lämpötilaeron sähköksi on vain 3% luokkaa. Rakettiuunin tehokkuus ruokakattilan lämmittämisessä on todella korkean. Sulautettu systeemi voi olla tehokkaampi kuin osiensa summa. Hellani etuosassa on muunneltu rakettiuuni joka kuumentaa TEG:ia. Matalalla hyötysuhteella ei ole merkitystä, koska se on käytössä keskitalven lämmityskauden aikana. Sähkötuotannon rakettiuunin kuumat savut kierrätetään hellan kautta ja osallistuvat ruoan kypsymiseen. Ei ole erillistä sähkötuotantoa, ruoanlaittoa, diskiveden lämmitystä, leipätaikinan kohotusnurkkausta. Hellanpeitolla pesuvesi pysyy lämpimänä aamuun saakka. Katso kuvasarjaa

Työnteon ei tarvitse olla kivaa kunhan se on kaunista.

Onko enemmänkin tajuntaa muuttavia aineita käyttänyt ihminen taipuvainen epäilemään myös ulkomaailman toimivan salamyhkäisellä tavalla?

Huolettaa mitä tulee tapahtumaan energiasektorilla. En usko, että (venäläisestä) öljystä ja kaasusta irrottautuminen onnistuu kuvittelusti ilman että aletaan yliverottaa metsiä ja siirtyä hiileen ja turpeeseen. Siirtymää vihreään energiaan on mainoskuva ja syntynyt ajatushautomoissa joissa ei ole tiedostettu miten totaalisti meidän yhteiskunta on rakennettu energiaa kuluttavaksi. En usko, että todellisuuteen perustuvia energiapäätöksiä pystyy tekemään laskelmien pohjalta. On tutustuttava omavaraisuuteen, jotta voi luoda konsepteja toisvaraisuudelle. Ei ole muuta kuin oppia säästämään, säästämään ja säästämään. Säästämisellä pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sen jälkeen joutuu limittämään työprosesseja ja tehokkuuden eteen uhraamaan monia teolliseen tuotannon kulmakiviä.

Mihin uhkatunteen alla syntyvä samanmielisyys perustuu? Siihen, että aikaisemmat erimielisyydet siirtyvät taustalle. Helpottaa, ettei riidellä ilmastoteoista, turpeennostosta tai ydinvoimaloiden lisärakentamisesta. Vaikka huomio kääntyy muualle, nämä asiat ovat edelleen kohtalokkaan tärkeitä ja täydessä syy-yhteydessä sotiin energiasta ja luonnonvaroista. Siis – mitä puolustamme?

Tunnepulssi, jota kutsutaan puolustustahdoksi, ei ole välttämättä eettisesti niin jalo kuin sitä halutaan nähdä. Se muistuttaa jollain tavalla hetkellistä hyvitystä jollekin pitkäaikaiselle puutteelle. Esim. huolenpitotilanne, jossa vanhemmat laiminlyövät lapsiaan. Sitten joku kiusaa heidän lapsiaan ja vanhemmat sisuuntuvat raivokkaan oikeamielisiksi ja vaativat kiusaajat tilille. Tilanteen rauettua he vaipuvat entiseen tilaansa.   

Ruokahävikkivinkki: kulinaristien herkkupala sijaitsee lehtikaalin tyngässä. Varren pinnan puisevaa osaa veistetään pois. Jäljelle jää kuulas, suussa sulava ydin.

Sodankäynti on siinä niin häijy, että häijymmällä osapuolella on etulyöntiasema. Joukkojen vetäytymistä voi mainostaa rauhaneleenä mutta todellisuudessa valmistaa tilanteen kemialliselle tai ydiniskulle.

Optimointi on siinä asiassa hankala laji, että epäedulliset alueet optimoidun tilan ympärillä eivät välttämättä jakaudu symmetrisesti. Ainakin minun kokemuspiirissä (esim. hellan suunnittelussa) äärimmäinen optimointi vie usein hyvin lähelle keikahduspisteettä, jonka jälkeen mikään ei enää toimi tai toimivuus on epävakaa. Nyt kävi helpotus, kun käynnistin kovasti optimoidun hellani – se vetää!  

Tekniikan aikoina optimoidaan erillisiä prosesseja ajatuksena, että sitten kokonaisuuskin (kaikkien osien summana ) optimoituu siinä sivussa. Tämä pätee vain sillä edellytyksellä, että prosessit toimisivat toisistaan erillisinä. Luonto pääsee optimoinnissa paljon pidemmälle, koska se optimoi (mitä se tässä yhteydessä tarkoitakaan? Elinvoimaannuttaa?) kokonaisuutta ja sopeuttaa siinä sivussa muidenkin osapalikoiden toimintaa. Luontaistalous saa voimansa tästä luontoa jäljitelevästä kaavasta.

Mietin miten paljon väliä on, mikä isäntävaltio kotikontujani käskyttää. Olen joka tapauksessa vaikeasti käskytettävissä. Tuo on minun vapaus, jota minun ei tarvitse pyydellä. Sen vapauden puolustamiseen en tarvitse asetta.

Jos kantaa pistoolin taskussa, saattaa ampua silloinkin kun olisi ollut vielä muita mahdollisuuksia.

 Jos asennoituu aseelliseen puolustukseen, unohtaa oman osuutensa konfliktin synnyssä.

Länsimaat ovat Ukrainan sodan alkaessa verraten hyvin hallinneet kielenkäyttöänsä. Bidenin haukkuma- retoriikkaa en pidä viisaana vaan turhaan yllyttävänä. Ei riitä, että toteaa Putinia sotarikolliseksi (periaatteessa oikeusvaltion vastainen teko, tuomio ilman oikeudenkäyntiä) vaan pitää korottaa vielä ”teurastajaksi”. Lisäksi Biden:in julistus, että Putin ei saa jatkaa, oli minusta ikävän harkitsematon. Kielellinen eskalaatio pohjustaa tekoja. Kysymys NATO:on  liittymisesta voi tällaisten sutkausten kautta saada uusia painotuksia. Vaikka onkin hirveyksistä kyse, ”kunniallisen” perääntymistien ei pitäisi koskaan tukkia.    

Olen havainnut samaa. Janne Riiheläisen kolumni

Ystävä kirjoittaa osuvasti: “… viime aikoina on otettu harppaus militarismin suuntaan, ja se kammoksuttaa. Muutos puhetavassa on ollut iso: aiemmin rauhaa rakastaneet ihmiset valmistautuvat kiihkon vallassa sotaan. On miehiä, jotka tuntuvat vihdoin löytäneen syyn elää, ja se syy on vihollisen tappaminen ja isänmaan puolesta kuoleminen. Motiivi – kodin, arvojen ja maan suojeleminen – on sinänsä hyvä, mutta tulisi löytää tapoja, joilla tämä motivaatio voisi kanavoitua rakentavaksi ja elämää suojelevaksi toiminnaksi.” Luulen, että sodan kiihkoon joutuminen on siltä osin verrattavissa äkilliseen uskoon tulemiseen tai voimakkaaseen rakastumisen tunteeseen, että yksi ylivoimainen kokemus syrjäyttää kaiken muun. Syyn löytäminen siihen, miksi elää, saa pyhää potkua kehen tahansa ihmiseen, jonka elämä on taivaltanut kovin arkisia latuja. Hengellisissä, ekologisissa ja maailmankatsomuksellissa äkkiheräämisissä en ole erityisemmin havainnut henkistä kestävyyttä. Silmitön rakastuminenkaan lakastuu aikanaan ja jäljelle jää arvioitavaksi realiteetti.

Aseista kieltäytymisestä on tulossa äkillisen aivosuonten ahtautumistaudin kärsivässä Suomessa uusi yleispetturuuden muoto. Sen kunniaksi nostan aiemman postauksen ajatelmien uumenista. Joukkohurmassa tyhmyys tiivistyy; varsinkin aseen kanssa. —

Kieltäytyminen asepalveluksesta oli minulle aikoinaan hyvin tärkeä päätös. Aloin 14-vuotiaana keräämään kirjekuoreen pohdintoja aiheesta, sillä siihen aikaan kieltäytyjä joutuu perustelemaan päätöstään sekä kirjallisesti että astumaan lautakunnan eteen ”omatunnon” tarkistusta varten. Maailman muuttuessa moni arvioi omia kannanottojaan uudestaan. Minun ajattelun muutos on kulkenut idealistisesta pasifismista moraalis-eettiseen suuntaan. Päätöksen väkivallan käytöstä ja tappamisesta en voi luovuttaa toisiin käsiin. Merkittävässä osassa ovat myös systeemitason pohdinnat, jotka eivät koske suorastaan ihmisen kärsimystä eikä eettisyyttä vaan ihmisen luomien rakenteiden toimivuutta.

Kehotetaan olla välittämättä siitä, mitä toiset ajattelevat sinusta. Toisinaan saatat juuri silloin nähdä itseäsi ja oma egoasi ulkopuolisin silmin.

Voiko keskustella asioista vain asioina? Ei. Sanojen takana seisovat ihmisen arvovalinnat ja vieressä luuraavat sanomatta jätetyt seikat.

Keskustelussa NATO puhtoisuudesta on asialla myös mielen defensseja: niin pitkään kun ei ole asiasta 100% -varmuus, ei tarvitse tehdä muita raskaita päätöksiä. Psykologinen ilmiö on yleinen kuormittavassa päätöksenteossa.

Pankkikriisi kasvatti meistä tuhansittain rahapolitiikan asiantuntijoita, Korona-aika pakotti meidät olemaan virologian eksperttejä. Nyt näyttää olevan huutava pula sotatieteiden, ulkopolitiikan ja historian maistereista, jotta saadaan somealustoille intensiteettiä. Voisiko tiedon kovasta kilpailuedusta olla jopa haittaa, kun jokainen joutuu teeskentelemään tietävänsä? Näinä hetkinä, kun omat kyvyt hahmottaa maailman kompleksisuutta ovat koetuksella, voi olla hyväksi miettiä, mistä ihan oikeasti tietää jotain. Minä tiedän, että tarvitsemme ruokaa, jota voin kasvattaa käsin vastuullisella tavalla. Tiedän, että jakamalla tietoa voin hyödyntää muita. Sellainen tieto ei ole arvailua eikä sosiaalista peliä.

Näin poikkeuksen unen kuolemisestani. Olin osaa valkoista nestettä, enkä tuntenut pakottavaa tarvetta hengittää. Vähensin pari kertaa hengittämisen olemattomaksi eikä se ollut vaikeaa. Koin sitten, että ei ole vielä aika lähteä.  

Suomen NATO- päätöksessä tasapainoilu myötäilyn ja uhmailun välillä on vaikeaa. Painostuksen alla omaksumme helposti painostajan vaatimaa asetelmaa ja kuljemme joko kohti tai päinvastaiseen suuntaan. Luulen, että parasta on kulkea sellaiseen suuntaan, jota painostaja ei ole ehtinyt kategorisoida. Onko Ukraina päätöksissään suhteessa Venäjään langennut joko-tai asetelmaan?

Nyt näkyy selvemmin, mitä tuotebrändin ”Kotimainen” takana on: runsaasti Venäläistä energia ja lannoitusta.

Periaatteessa voisimme oppia Ukrainan tapahtumista ekologisesti arvokkaita asioita. Miten palauttaa maahan ravinteita, sen jälkeen kun ovat kulkeneet ihmisen läpi? Mikä infrastruktuuri toimii resurssikestävästi? Koronan kokemus on, että oppiminen jää vähäiseksi, koska ”normaali” kutsuu ylivoimaisesti takaisin. Ymmärrettävää, sillä oppiminen poikkeusolosuhteiden kautta ei jätä kauniita muistoja.

Ukraina sota on luonut sekä syvän tunnetilan että taloudellisen pakotteen irtautua Venäläisestä energiasta. Kipuilu energian saatavuuden ympärillä on säälittävä. Miten voisimme edes kuvitella onnistuvamme rajoittaa energiankulutusta ilmastollisista syistä? Nykyään jatkuva sähkötarve ei salli edes ennen käytettyä, kellonaikaan nojautuvaa säännöstelyä. 

Hyvinä aikoina kerrytämme ne ongelmat, joita korjaamme huonoina aikoina.

Kriisitilanteissa ajattelun laajuus supistuu väistämättä. Kun silloin valitsemme jäljelle jäävistä vaihtoehdoista, mukana kulkee aina myös rakenteellinen informaatio, joka valittuun vaihtoehtoon sisältyy. Konkreettisesti: jos valitsemme NATO-option, perimme samalla symbooleja, metoodeja ja asetelmia, jotka sitovat meidän toimintaamme mekanismiin, jonka onnistumisesta liittyy epävarmuus. NATO:n suhteen tiedämme ainakin, että liittyminen viittaa suoran eskalaation suuntaan. Välttäisin sitä tekoa ja yrittäisin löytää kolmatta tai neljättä vaihtoehtoa, johon ei liity samanlaista painolastia kuin ensimmäisinä tarjoutuviin vaihtoehtoihin. Mikä sellainen vaihtoehto voisi olla? Se voisin olla esim. kansallinen ryhtyminen hajautettuun puolustukseen, aseiden jakoon, puolustuslinjojen rakentamiseen ja energia- ja huoltoriippuvuuden katkaisemiseen. Sellainen vaihtoehto on uskottavammin vain puolustukselinen kuin NATO:on liittyminen ja blokkiutuminen. Jos tilanne eskaloituisi sille tasolle, että Suomi ja Ruotsi joutuisivat hyökkäyksen kohteiksi, ollaan jo sellaisessa vaiheessa, että maailmanpalon sammumisyritykset eivät välttämättä enää kysy, onko NATO:n jäsen vai ei. Esittämäni ajatus ei ole ehdotus vaan lähinnä esimerkki siitä, että on enemmänkin vaihtoehtoja. Koska ne olisivat vähemmän reaktiivisia, ne voisivat avata portteja.

Kiitos someilmiön, meille tarjoutuu jatkuva mahdollisuus seurata muiden, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten aivoituksia. Ihmiset muodostavat näkemyksiään hyvin arvoituksellisia polkuja pitkin enkä tiedä ovatko nämä polut ajan saatossa muuttuneet. Käväisee mielessä, että onko vallitseva melko toisvarainen elämä rikkonut jotain siitä tavasta, miten luomme kuvan itsestämme. Meidän käsitys itsestämme on eri asia kuin meidän kokemus itsestämme. Minä voin KOKEA, että elämä kohtelee minua hyvin. Mutta jos USKON, että elämä kohtelee minua hyvin, se on eri asia ja johdattelee elämä toisella tavalla. Usko avaa reittejä, joita kokemus ei välttämättä tue. Mielen sisäinen viestintä on varmaan yhtä väkevä mutta salaperäisempi kuin ulkoa tuleva informaatio.

Minun demokratian määrittelyyn liittyy ratkaisevasti tapa, millä tavalla yleinen lainsäädäntö suhtautuu sitä itseään koetteleviin ja kyseenalaistaviin tekijöihin kuten esim. kansalaistottelemattomuuteen ja omatuntoon. Luin 30 vuotta sitten Valtio-opin professori Matti Wiberg:in kirja ”Oikeuden rajat”. Ilahduin niin kehittyneestä oikeusoppineisuudesta. Vierastan syvällisesti jyräävää oikeuskäsitystä a´ la talvisota.

Kieltäytyminen asepalveluksesta oli minulle aikoinaan hyvin tärkeä päätös. Aloin 14-vuotiaana keräämään kirjekuoreen pohdintoja aiheesta, sillä siihen aikaan kieltäytyjä joutuu perustelemaan päätöstään sekä kirjallisesti että astumaan lautakunnan eteen ”omatunnon” tarkistusta varten. Maailman muuttuessa moni arvioi omia kannanottojaan uudestaan. Minun ajattelun muutos on kulkenut idealistisesta pasifismista moraalis-eettiseen suuntaan. Päätöksen väkivallan käytöstä ja tappamisesta en voi luovuttaa toisiin käsiin. Merkittävässä osassa ovat myös systeemitason pohdinnat, jotka eivät koske suorastaan ihmisen kärsimystä eikä eettisyyttä vaan ihmisen luomien rakenteiden toimivuutta.

Voi olla, että ainoa aito muutos Venäjän poliittiselle arvaamattomuudelle voi tulla vain Venäjän sisältä. Venäläisten kansalaistottelemattomuuden pitäisi olla ennennäkemättömän laaja mutta voisi ehkä pyyhkiä autoritaariset perinteet menneisyyteen paremmin kuin mikään ulkovallan painostus. Ehkä.

En näe mitään perustavanlaatuista eroa katolisen kirkon ja fasistien yhteistyön ja ortodoksisen kirkon ja venäjän vallanpitäjien välillä. Miten lojaali Suomen ortodoksikirkko mahtaa olla itäänpäin? Se vaan turhauttaa, miten hengelliset johtajatkin osoittavat aina uudestaan vallan koukuttavaa voimaa. Konstantinolainen käänne on symbolinen murroskohta. (Seuraavana päivänä postaukseni jälkeen tuli selventävä kannanotto Suomen ortodoksikirkolta)

Viime aikoina ajattelin ihmisiä, joille hyveellisyys, oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen ja muu itsestään antaminen on muuttunut addiktioksi. Se ilmenee siinä, että heidän on pakko antaa vaikka ei ole tarvetta tai heidän on pakko puolustaa vaikka ei olekaan uhkaa. He saattavat olla sukua vastarannan kiiskeille, jotka kutevat periaatteessa siellä, missä mikään muu kala ei viihdy. Erityisen arveluttava tämä asenne kärjistyy olettamukseksi että vaihtoehtoinen tieto on aina luotettavampi kuin virallinen tieto.

Idealismi voi altistaa salaliittoteorioille, koska paine idealistisen näkemyksen ja ympäröivän todellisuuden yhteensovittaminen vaatii imaginaarisen tekijän. Niin kuin i=neliöjuuri(-1).

(Minulla on maailmantilanteesta paljon purettavaa. Paatuneelle maailmanparantajalle tämä tuntuu kuin olisin jollain tavalla epäonnistunut. Taipumus itseensä ottamiselle seuraa kuin varjo vaikka järki toppuuttaa.)

On liikkeellä ihmisiä, joilla on kovia pyrkimyksiä järjestellä asiat, joista heidät muistetaan. Moniko tulee tulevissa oikeusistunnoissa sanomaan, ettei hän tiennyt mitä tapahtui? Joukoittain tullaan kuulemaan, että on vain noudattanut käskyjä.

Pakotteet vaikuttavat ehkä eniten opportunisteihin muttei niihin, joilla on missio.

Naiivi suhtautuminen rahaan väittää, että raha on neutraali väline. Sen näkemyksen mukaan sen vaikutukset ovat ihmisten käsissä. Mutta keiden ihmisten?

Naiivi suhtautuminen teknologiaan väittää, että tekniikkaa on neutraali väline. Sen näkemyksen mukaan sen vaikutukset ovat ihmisten käsissä. Mutta keiden ihmisten?

Teknologia tarjoaa meille mukavaa, mutta räjähdyspotentiaalin kera. Samat mikroprosessorit kuin pelikonsolissa ohjaavat myös termobaarisen pommin. Itse asiassa sotavehkeissä ovat vielä paremmat, luotettavammat komponentit sisällä. Mukavina aikoina teknologia tuntuu olevan hallinnassa mutta aina tulevat myös ne huonot ajat, jolloin teknologian tuhokyky voi kirkkaasti ohittaa siunauksellisuuden. Tässä maailmantilanteessa ”kaipaisin” hyvät vanhat ajat, jolloin sotapolun valinneet kahelit listivät toisiaan hampain ja veitsin. Surkea suoritus mutta ei mitään maailman loppu. Teknologian vaalimiseen liittyvä ajatus, että sillä voi torjuta pahaa ansaitsee oman pitkän analyysin, joka on astuttava toiveajattelun läpi.  

Nyt on taas se aika, jolloin saa kuulla ”ryssä”- sanan  tiuhempaan. Toivoisin kuulla sitä mahdollisimman vähän eivätkä ryssävitsit naurata. Venäjällä on Navalnyt ja muu sorrettu oppositio – keskimäärin rohkeampi porukkaa kuin ryssä-sanalla uhoaajat. Kohdistetaan kauniit sanat niille jolle ne kuuluvat.

Hienosti sanottu: “Kiinassa asuessa ymmärsin, että autoritaarisessa maassa kansalaisen tärkeimpiä taitoja on oppia aistimaan puoluejohdon tunteita: mikä saa sen pelkäämään valtansa puolesta, mikä heiluttaa sen asemaa, mitä se voi katsoa sormien läpi. Pelolle on erityinen syy, kun oma valta ei perustu oikein mihinkään.” Reetta Räty kolumnissaan 22.2.2022

Kaistapäähallitsijoita on ollut, mutta ne eivät istuneet nykyisenkokoisten tuhokoneistojen puikoissa. Demokratioissa on yritetty huolehtia siitä, ettei kuka tahansa pääse näiden puikkojen lähelle. Minusta pääongelma on että näitä puikkoja kyetään rakentamaan. On vaan ajan kysymys, milloin niitä käytetään. Ja silloin ilmastoteot ovat vain vitsiä.

Toisten ja tukiaisten varassa eläminen murentaa vaivihkaa itsekunnioituksen. Rappeuma peitellään nauramalla nokkelasti päälle. Tämä on kauaskantoinen asia.   

Yhdelle arvokkaimmista resursseista, opetukselle, on käynyt käsittämättömällä tavalla.  Ihmisten opetusmahdollisuuksia on laajennettu yli sadan vuoden aikana. Silloin kun savupirteissä asuville lapsille luettiin aapista, se oli huikean iso asia, vaikka opettajalla ei välttämättä ollut kovin kummoisia pedagogisia kykyjä eikä sivistyksellistä laajuutta. Näiltä ajoilta on satsattu valtavasti opetusmateriaaleihin ja opettajuuteen. Tulos on kuitenkin, että opetuksen arvostus on laajalti romahtanut. Kysynnän ja tarjonnan fossiiliparadoksi. Yltäkylläisyys millään tasolla ei sovi ihmisille.

… ja saahan älyllisesti pullistellakin. Minusta ajetaan aivan liian vähän muskeliaivoilla väkijoukkoon.

Jos joku jää välillä ihmettelemään ajatelmiini siroteltuja heikohkoja vitsejä, noloja paljastuksia tai käsittämättömiä ajatushyppyjä, niin voin kertoa tässä syyn. Vakavuus on vähän kuin kiristyvä hirttosilmukka. Toive tulla kuulluksi siivoaa kertomisentapaa vakavamieliseen ja puritaaniseen suuntaan. Lukijoiden ehdoilla kirjoittamisessa uskottavuus kasvaa ripauksella kärsimystä, joka on sama kuin hyvitys moralisoinnille. Uholla saadaan liikkeelle patoutunutta aggressiivisuutta lähimpään uomaan (hyvä, jos uoma on jo valmiiksi luotu). Pieni itsesääli auttaa ettei vastaanhyökätä silmittömästi. En halua sellaista. Kirjoittamiseen liittyy kokonainen arsenaali etikettejä, jotka pahimmillaan haittaavat ilmaisua ja tekevät siitä henkisesti hyvin raskas. Käytän kevennyksiä palautumiskeinoina, etten tukehdu kuormaan. Hyvin tärkeä on että poliittinen korrektius saa säännöllisesti osansa, koska vain rajojen venyttäminen säilyttää ilmaisuvapauden meidän keskuudessamme. Rajojen koetteleminen heikoilla heitoilla ja itsensä vuoksi on surullista. Jotain katarttisia  oivalluksia ajattelemisesta on hyvä varjella. Harrastan täällä keskeneräisyyttä,  hiomattomuutta sekä kieli- että kirjoitusvirheitä, jotta meillä kaikilla on tila hengittää, tehdä virheitä ja heittää huonot ajatelmat romukoppaan parempien toivossa. Rehellinen ilmaisu jännittää ja saa useimpien arastelemaan sanojaan. Toisia jännityksen sietämättömyys saa heidän purkautumaan räjähtelevästi ja satuttavasti. Oletteko koskaan huomanneet miten heikon vitsi nolo alastomuus voi avata ovia kun älyllinen pullistelu pääsee tauolle :-)? Hyvää päivänjatkoa!   

Hyvinvointialueiden vahvistuessa ei ole enää tilaa imagohaitallisille nimityksille. Ehdotan että rokottamattomia kutsutaan positiivisesti ”aktiivisairastajaksi” erotuksena rokotettuihin passiivisairastajiin jotka kaikista yrityksistä huolimatta sairastuvat. (Sahasiko vitsi jotenkin omaa oksaani…?)

Mahtaako tuhkaus olla mikään viimeinen ekoteko? Haudankaivajatkin nykyään koneita käyttävät. Mutta ajatus, että puun juuret nostavat meidän jäännökset uuteen kasvuun tuntuu sopivalta tavalta loppusijoittua. En saa kiinni, mikä henkinen vire väreilee tuhkauksen suosion takana. Silloin kun Maria saattoi äitinsä viimeiselle matkalla, krematorion työntekijä innokkaasti esitteli kalustojaan ja taustalla pauhasi ”The final countdown”. Parhaimpia elämän kuriositeettejä.

Pidän hyvinkin mahdollisena, että vuosien päästä tullaan siihen tulokseen, että Koronan laantumisen syyksi ylikorostettiin rokotuksien merkitys suhteessa liikkumisrajoituksiin poliittisista syistä. (En ole vielä päättänyt, korjaanko ajatelmissa esitetyt ja pieleen menneet veikkaukset jälkeenpäin, mutta aika hyvin yleensä menevät nappiin 🙂 )

Korona pysyy keskuudessamme kun liikutaan, HIV jaksaa kun naidaan. Miten paljon hiljaista tietoa on perinteisiin kätketty? Niissä korostetaan ihmisen paikalla pysyvyyttä ja säädellään seksuaalisuutta pitkillä aikaväleillä. Perinteet saattavat olla kuin lääkkeet, joilta pakkausseloste on kadonnut. Emme tiedä miksi ne ovat olemassa koska syy ei ole enää ilmeinen ja ajattelemme niitä turhina. Aikoina kun ei voitu korjata vahinkoja oli vain mahdollisuus estää vahingon syntymistä sosiaalisen säätelyn kautta. Harrastamme monenlaisia riskialttiita asioita tietäen, että pääsemme sairaalaan, jossa korjataan poikki menneet luut. Tämä pohdinta ei väistämättä vie arvokonservatismin syyliin siksi, että me emme tosiaan tiedä millaisiin perinteisiin kätkeytyvät vuosisataiset varteenotettavat tiedot ja mitkä niistä ovat enää painolastina välttämättömien muutosten tiellä.

Voi voi, con voi, että joutuu alentamaan itseään vaatimaan halvempaa polttoainetta. Sehän edellyttää koko ilmastopulan vähättelemistä.

Talvisodan kynnyksellä valtio lähetti kaikkiin taloihin vihkosen, jossa opastettiin varautumaan vaikeaan talveen. Oppaassa kerrottiin muistaakseni lähinnä ruuan säilytyksestä. Ehkä muutamasta tehopotilaasta olisi vältytty, jos kotona sairastuville olisi annettu vinkkejä pitää huolta itsestään. Kotihoidon perustiedot olivat vanhalle väelle vielä yleissivistystä muttei enää. Kokeilkaa höyryhengitystä jos yskä vaivaa.

Luen Justukselle otteita Kahlil Gibran kirjasta ”Profeeta”.  Sisällöstä hänelle jääne hatara kuva mutta tartukoon jotain kielellisestä kauneudesta. ”Sitten Kyntömies sanoi: Puhu meille Työstä. Ja hän vastasi sanoen: Te teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu. …” Suosittelen kaikille, myös työtä tekeville. Kauniimpia ja syvällisimpiä tekstejä joita olen lukenut. Nietzschestä, suffilaisuuden ja kristillisyydestä ammentava ajattelijan elämä ei ollut järin pitkä. Stereotyyppien stereotyyppi on itsensä rikkova nero. Stereotyyppisiä ovat myös selitykset tälle ilmiölle. (Kerroin Justukselle maininnasta ja pyysi okaisemaan tiedot: hän muistaa kaiken!) 

Maailmassa käydään vääntöä ihmisen vapaudesta ja sitä, millainen se vapaus on, mitä ihminen tarvitsee, haluaa ja saa toteuttaa. Jättämällä filosofisia erittelyitä sivummalle, voin todeta, että viihdyn siellä, missä voin ajatella, ilmaista itseäni ja toimia juuri sillä tavalla kuin sen teen ja saan tehdä. Tämän yhteiskunnan ihanalla saavutuksella on vain se tahra, että tämä tila on hankittu vapauden kustannuksella muualla. Meidän hyvinvointi on pitkälti epäomavaraista tuontitavaraa. Demokratiamme on resurssikallis ja autoritaarisissa yhteiskunnissa ihmisresurssia voi ohjata rautaisella kädellä ja tulos voi syntyä verellä. Miten voisimme yhdistää vapaus, ekologisuutta ja turvata niiden tila? Maanpuolustusta ajatellaan ensisijaisesti reviirin suojaamisena, mutta osin voi suojautua myös henkisellä itsenäisyydellä ja (tervesydämellisellä) taipumattomuudella (muistattehan pientä gallialaiskylää…).

Palaan nyt edelliseen postaukseen ja kysyn uudestaan mitä kohti meitä kuljettaa mielemme vertautumistarve, jos malli on keskiarvoistettu, globaalisoitunut, kansallistettu, epäkehollistettu  ja monokulttuurinen? Tieteen maailmankuva on antoisa, jos sen osaa lukea. Mutta se altistaa voimakkaasti ajattelun köyhtymiselle jos emme tunnista tieteellisen ajattelun luonteen vaikutusta meidän mieleemme. Tieteellä on paljon yhteistä autoritaarisen ajattelun kanssa. Siihen tarrautuminen on sama kuin turvautuminen diktaattoriin samoilla tuloksilla. Kehollistukaa ja lukekaa edellisen postauksen ja jäätte kehään. Halleluja!

Ihmisluonnetta halutaan kaikkialla ja jatkuvasti muotoilla yhteisöllisten tarpeiden mukaan. Pitäisi olla tottelevaisempi – stressikestävämpi – järkiperäisempi – uhrautuvampi  tai luovempi jne.

Pois-sulkevan tieteellisen ajattelun juurruttaminen ihmisiin liittyy yksipuolistava mielenmuokkausta. Tiede luo paljon tilastollista tietoa ihmisistä. Samastumme ja vertaudumme kaikkeen ihmismäiseen. Tilastot antavat keskiarvoistettua tietoa. Saamme  esim. kuulla että tautiin kuolee 1 % sairastaneista. Mielemme rakentaa vertailukohteeksi 100 ihmisen joukon, josta yksi kuolee, eli pienestä kylästä muutama. Hän pohtii, voisiko arpa osua hänen kohdalleen ja huolestuu.

Ajatellaan nyt taudin kokemista ilman tilastollista tietoa. Tauti jyllää ja muutama ihminen kylästä kuolee. Tässä tapauksessa tunnemme uhreja, mutta huolestuneisuuttamme voi olla vähäinen, jos uhreihin ei löydy pinta-alaa samastumiselle siksi, että he ovat itseämme sairaampia, vanhempia tai muuten erilaisia. Nyt asenne muotoutuu kehollisen havainnon kautta, joka työntää tunteen uhasta kauemmaksi ja jopa perustellusti.

Havaintopsykologisesti kiinnitämme enemmän huomiota poikkeuksiin (joita esiintyy ihmisjoukon kirjavuudessa) kuin keskivertohahmoihin (joita tilastotieto tarjoaa ) . Mitä tapahtuu meille kun ihmismielemme vertautuu pysyvästi keskinkertaisuuteen sen sijaan, että katsoo moninaisuutta? Tämä kysymyksen on tärkeämpi kuin se, mihin sosiaaliseen rooliin ihminen itsensä lopulta asemoi. Jatkan seuraavassa postauksessa ajatuksen.

Mielipiteet ovat sitä rajumpia, mitä harvemmista näkökulmista ne kumpuavat. Kyky nähdä monipuolisemmin luo keskenään riiteleviä kantoja. Kulkeeko viisastuminen kohti mielipiteettömyyttä vai kohti epävarmuutta mielipiteistään? Viisaammaksi ei tulla kiertämällä vuorta helpolla polulla sen enempää kuin neroksi kehkeydytään juopottelemalla.

Kouluaikoinani valveutuneella vasemmistolla oli tapana tukea Nicaraguan sandinisteja ostamalla niiden tuottamaa kahvia. Sillä välin sandinistijohtajasta Daniel Ortegasta on kehkeytynyt korruptoitunut diktaattori. Kiusallinen muistuma menneisyydestä.

Miksi osaajat ovat usein huonoja pedagogeja? Ehkä siksi, että taituri on vaatinut itseltään paljon. Hänen on vaikea sietää omaa ja toisten kehittymättömyyttään.

(Asumis)tukien varassa eläminen on niin tavallista, ettei niitä enää mielletä tuiksi. Kun otetaan huomioon, että ihminen vaistomaisesti suojelee leipäpuutaan, meillä on vahva toisvaraisuudessa kiinni pitävä ajattelutapa vastassa.

Ei ole ehkä kovin kaukaa haettu ajatella, että ihmisen kiihtynyt elämärytmi ja nopeutunut ympäristövaikuttaminen on muuttanut muiden eliöiden, kuten virustenkin, evolutiivisen kellon nopeammaksi. Pysyykö vanha tammi enää perässä verkkaisuudellaan?

Kauan sitten yritin kiskoa itseltäni kipeän hampaan. Pääsin pitkälle muttei loppuun ja lähdin terveyskeskukseen. Seliteltyäni yritystäni, hammaslääkäri silmin nähden kärsii myötäelämisestä ja hän kysyi anelevasti saako hän puuduttaa. Vastasin myöntävästi. Olen monessa elämäntilanteessa huomannut, että myötätunnosta kärsivä ihminen haluaa kieltää toiselta kärsimyksen. Älä pillitä! Tämä on tietysti järjetön ja julmakin yritys suojata itseään.  Veikkaan, että Koronaa koskevissa päätöksissä ei ole läheskään niin paljon järkeä- eikä asiantuntijuutta takana kuin annetaan ymmärtää. Monelle terveysalan ammattilaisille on vaikeaa se, mitä he kohtaavat. Siksi osaa heistä saattaa olla altis vaatimaan poliittisesti arveluttavia ja lyhytnäköisiä pakkotoimenpiteitä – oman ahdingon helpottamiseksi.

Sosiaalinen tukehtuminen – Toivoisin meidän tarkkailevan ennakkoluulottomammin sosiaalista kanssakäymistämme ja sen toimivuuksia. Nähdäkseni sosiaalisten tilanteiden ymmärtäminen voi kärsiä erilaisten sosiaalisten menetelmien painolastista. Meillä on taipumus tehdä hyvistä rengeistä huonoja isäntiä. Innoittava tutustuminen vasaraan saa kaiken näyttävän naulalta. Niin on minusta käynyt piirityöskennellyn, puhekepin, NVC:n, sosiokratian ja aiemmin psykoterapian kanssa. Niiden dogmaattinen soveltaminen voi johtaa kierteeseen, jossa lääkettä tarvitaan aina vain lisää, joka kuluttaa voimavaroja enemmän kuin sosiaalinen eheytyminen vapauttaa. Olisi myös hyvää säilyttää kyky kanssakäymiseen ihmisten kanssa, jotka eivät näitä sosiaalisia kieliä osaa.

Sotaa ja rauhaa luomusti – Perinteisten aatemallien puuroutuminen tuntuu koettelevan eniten vanhaa vasemmistoa ja vihreitä. Vihreällä laidalla olen eniten hämmästellyt, sekä Saksassa että Suomessa, niiden nopea myötäily poliittisiin ns. ”välttämättömyyksiin”. Tämä suunta ihmetyttää lisää sikäli, että heidän jalkautumisen syyt ovat vuosi vuodelta käyneet näkyvämmäksi kaikille, joten kannatuksen hakeminen muualta ei tuntuisi kovin tarpeelliselta.

Selitän ilmiön itselleni toisella tavalla. Kriisit muuttavat ihmisiä konservatiivisiksi etenkin silloin jos aatepohja on nuori, hieman kypsymätön eikä kunnolla grillattu. Koen sen suuntaista Janne Saarikiven kolumnissa.

Perinteisesti armeijaan kriittisesti suhtautunut vasen ja vihreä laita on nyt yhtäkkiä liikkeellä. Maanpuolustus ei ollut heidän alansa ja nyt kevyt aateperusta rutistuu maailmapoliittisen vyörytyksen alla. Saarikiven kirjoituksen paras anti on, että on oltava jotain mitä oikeasti on puolustamisen arvoista. Hyppy suoraan hävittäjähankinnan tarpeellisuuteen kertoo siitä, että puolustuksellisia asioita ei ole ehkä ajateltu pitkälle. Asehankinnat eivät ole ekotekoja ja varsinkin hävittäjien kohdalla. Jos kerran vihreä laita nyt kompaa varustautumista luonnon kustannuksella, olisi paikallaan miettiä, voiko sellaista tehdä fiksummalla tavalla. Mutta se edellyttää keskustelua asioista, jotka ovat kauheita. Yksi ideologinen tuska alkaa jo maamiinakysymyksessä, jotka ovat hävittäjiin verrattuna häviävän halpoja ja omaavat pienemmän hiilijalanjäljen. Julkisuudessa kauhistellaan maamiinojen kauheasta jäljestä sotien jälkeenkin. Mutta ei hävittäjäkään tositilanteessa kukkia kylvä. Jos puhtaasta puolustuksesta puhutaan, niin maamiinoilla ei käydä uskottavasti hyökkäyssotia mutta hävittäjillä voi tunkeutua syvälle toiseen territorioon. En puhu maamiinojen puolesta, vaan rehellisyyden puolesta. Humanisteille ei ole hyvää nyt piiloutua sovinnaisen – laiskasti valtapolitiikan tarjoamien taparatkaisujen taakse. Mutta omavaraistelijalle ne vasta hankalia kysymyksiä ovat!

Yksi nykyisistä idealisointitrendeistä kumpuavia vaatimuksia on, ettei pitäisi luokitella ihmisiä. Valitettavasti meidän koko aivotoiminta perustuu aistinärsykkeiden jatkuvaan luokitteluun, joten kyse on kai sitten enemmän siitä, mitä näillä kategorioilla tehdään. Huonot kategorisoinnit eivät palvele ihmistä eivätkä ymmärrystäkään. Onnistuneet sen sijaan ovat hyvän ihmistuntemuksen perusta ja siten mahdollistavat reilun yhdessäolon. Kunhan muistaa, että kategoriat ovat tilastollisia totuuksia joita kannattaa päivittää. Ne ovat vain ymmärryksen kainalosauvoja. 

Tätä pitää toistaa aina välillä: Yhteiskunnallisten jännitteiden ja polarisaatioiden takaa löytyy monenlaisia havaintopsykologisia tapahtumia. Hämmentävinä aikoina alamme etsiä tukea sanallisista käsitteistä, symboleista, seremonioista ja rituaaleista. Samalla heikkenee meidän ymmärryksessä, että todellisuus ei ole sama kuin ne sanat ja teot, joilla yritämme sitä kuvata. Suuressa osassa nykykamppailuissa elää fetisismin henki. Se tekee vaikeaksi käsitellä asioita. Osa vanhoista maailmajärjestystä kuvaavista käsitevastaavuuksista ovat puuroutumassa lopullisesti. Onko ”vasemmistolaisuus” synonyymi solidaarisuudelle? ”Oikeistolaisuus” itsekkyydelle? ”Empaattisuus” tunneyhteydelle? Uudet kytkennät ovat kovassa haussa. Arvelen, että koska ihmisille on vaikeata tehdä ero symbolien ja todellisuuden välille, on joissain uskonnoissa kielletty kuvaamasta profeettaa tai jumalaa. Me teemme sitä maaliseksi mielletyllä tasolla urakalla ja isolla riskillä meille kaikille. Buddhalaisilla on ehkä etevin käsitys käsityksien käsityksestä.

Koronakeskustelussa minussa kasvoi muutama tärkeä kiteytys. Ensinnäkin näkyy hyvin, miten ehdottomasti arvosidonnainen on sellainenkin politiikkaa, joka yrittää perustella toimintansa tieteelliseksi. Toiseksi näkyy kaksi keskenään ristiriidassa oleva arvovalintaa. Toinen painottuu hetkellisen tuskan vähentämiseen ja toinen painottaa pidemmän linjan jatkuvuutta. Näistä pää-arvovalinnoista hetkellisen tuskan vähentäminen on ehdottomasti suosituin ja toteutuu lainaamalla tulevaisuudesta. Pidemmästä jatkuvuudesta huolehtijat hyväksyvät hetkellisen tuskaisuuden nousun osana aaltoliikettä, jonka keskiarvo tulevaisuudessakin pysyy samana. Molemmat linjaukset ovat sekä loogisesti että moraalisesti päteviä. Molempiin sisältyy oletuksia tulevasta, joista emme voi olla varmoja. Hetken korostajat joko kieltävät sen, että heidän menettelyssä olisi kyseessä lainasta tulevaisuudesta tai he ovat varmoja, että laina voi maksaa takaisin. Pitkistä linjoista huolehtijoiden olettamus tulevasta on, että hetken korostajien oletukselle ei löydy katetta. Julkisessa keskustelussa käydään kamppailu näistä oletuksista, joille ei voi löytyä edes tieteellistä varmuuttakaan. Siksi olen sitä mieltä (Saulin kanssa?), että rajuihin pakkotoimiin ei pitäisi lähteä, koska sen heittämät arvet tulevat näkymään tässä yhteiskunnassa pitkään; Koronan jatkuvuudesta riippumatta. Tämä ajatelma ei ole filosofisesti loppuunkäsitelty.

Imuskooppi, olen.

Silloin kun käytämme työkalun, unohdamme aina taidon, jolle pian emme enää löydä nimeäkään. (Tässä “työkalu” toimii synonyyminä teknologialle)

Talvisen kaunista… ! Vasemmalla ohjelmani generoima fraktaali, oikealla kuurankukkia sisäikkunassa.

Jääviyden käsitteellä yritetään tehdä näkyväksi ihmisten sidonnaisuuksia vallankäytössä. Onko nykyinen lobbaus- järjestelmä seuraus siitä, että vaikuttajat eivät saa jäädä kiinni etukytkennöistä? Vaikuttaminen on ulkoistettu bulvaanijoukolle.   

Ihmisiltä, joiden liiketoiminta Koronasta kärsii, on melko turhaa odottaa laadukkaita tilanneanalyysejä tai ehdotuksia. Sama tilanne myös ihmisillä, jotka taloudellisesti hyötyvät pandemiasta. Siitä huolimatta kummatkin ryhmät ovat äänekkäimpiä mielipidevaikuttajia. Niinpä ravinto- ja matkailuala toimii koronasatiirin eturantamalla väittämällä YLE:n välityksellä: ”Timo Lapin mukaan hallitus ei uskalla riittävän tehokkaasti puuttua pahenevan koronatilanteen perussyyhyn – rokottamattomuuteen”. Onneksi tämä on vain satiiria! Kaikkihan kotoilijat tietävät, että virus on matkailualan vapaamatkustaja.

Isot järjestelmät kohtaavat parhaillaan vakavan kriisin. Korona hidastaa niiden toimintaa ja syö niiden resursseja. Sen lisäksi sekä niiden uskottavuus että sosiaalinen vakaus ovat uhattuna. Ihmiset ovat tottuneet elämätapaan, joka on riippuvainen suurjärjestelmistä ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Avainasemassa on abstraktien (eli ”kehittyneiden”) järjestelmien herkkä resurssitalous. Nykyjärjestelmät eivät ole kestämättömiä siinä mielessä, että ne olisivat välttämättä avoimesti tuhlailevia vaan isojen järjestelmien rakenteeseen liittyy väistämättömiä resurssivuotoja, joita ei ole matalasti organisoiduilla yhteisöillä. Olen hajanaisesti kuvaillut näitä vuotoja muissa teksteissä ja törmään niihin jatkuvasti lisää, koska olen pitkän omavaraistelun jälkeen tutustumassa järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan omavaraopiston pyörittelyn kautta. Eräs uudempi havainto on, miten merkittävässä mielessä nykysysteemien pitää ylimitoittaa toimialojensa luotettavuutta. Resilienssin lisäys sitoo varoja, jotka paradoksaalisesti tekevät systeemistä entisestään haavoittuneemmaksi. Varmistukseen käytettävät varat on – sanoisin – mahdotonta kompensoida järjestäytyneemmän toiminnan kautta. Väittämäni rohkea varmuus pohjautuu siihen, että jokainen uusi tekninen abstraktiotaso saa vastaan edellisten abstraktiotasojen summautuvat resurssivuodot. Annan esimerkin todellisesta elämästäni: omavaraistellessani voin optimoida rakennelmien elinkaarta, kestävyyttä ja toimintatapa juuri sellaiseksi, että ne täyttävät tarkoituksensa. Omavaraopistoa pyörittäessäni en enää vastaa yksin jostain rakennelmasta vaan käyttäjiä on monia: aloittelijoita, kokeneita, väsyneitä, vahvoja, kärsimättömiä jne. Toimin tätä nykyä työjaollisen kuvion mukaisesti. Spesialisoituneessa maailmassa tuotetaan tavaroita käytettäväksi isolle joukolle, jolla on häviävän pieni ymmärrys sen suhteen mitä he käyttävät. Asioita pitää suunnitella ns. idioottivarmoiksi, että ne eivät ole vaaraksi kenellekään. Tämä räikeä ylimitoitus ympäröi meitä totaalisesti sellaisella itsestäänselvyydellä että sen havaitsee vasta kun osaa tuottaa asioita itselleen käytettäväksi ja vertaa niitä nykytuotteisiin. Toivottavasti onnistuin välittämään ajatuksen ilman ylimitoitettua selityksiä.

Keskitymme koronan kauheuksiin. Voiko olla, että koronan vuoksi jokin sota jää sotimatta tai muu haitallinen teko tekemättä? Vaihtoehtoisista tulevaisuuksista emme tiedä mutta niiden ajatteleminen muistuttaa meitä siitä, että emme koskaan kaikkea hahmota. Joskus ehkä tunnustamme, että Korona oli merkittävä co-evolutiivinen palikka, joka muuntumiskyvyillään haastoi haitallisen hitaiksi käyviä, liian korkean abstraktiotason saavuttaneita olentoja. Siinä se koitti erilaisia tapoja, ehkä yrittikin iskeä meidän lisääntymiskykyymme, tulehduttaa kivekset. Yhteistyössä sienten muodostuvaan neuraaliverkkoon. Kiehtovia ajatuksellisia rajankäyntejä, mutta täynnä ansoja salaliittoteorioille ja mystiikkaan taipuvaisille.

“WHO:n johtaja luottavaisena: Tämä on se vuosi, kun päätämme koronapandemian.” Miten paljon sisältyykään tähän lauseeseen! Hyväntahtoista johdattelua, poliittista retoriikkaa, ideologista pohjustusta tuleville toimenpiteille. Ennustus on niin tervetullut, että hyväksymme mahdollisen liioittelun. Ei sellaisesta joudu tilille. Arvioisin rohkeiden lupauksien psykologisen haitan pitkällä aikavälillä isoksi. Hieman fatalistisempi ote tulevaisuuteen säästää voimavaroja ja pitää paremmalla tuulella – ja tekee immuunisemmaksi mielipidemuokkaukselle. Toki ei mullakaan olisi mitään sitä vastaan, että Korona häviäisi.

———-v.2022———-

Saatesanat vuodelle 2022

Kommentoidessamme demokratiakehityksiä maailmassa, unohtuu hyvinvointivaltioiden asukkailta muutama olennainen asia. Ne jäävät sivuun siksi, että ne ovat yhtä epämiellyttäviä kuin irvokas peilikuva. Demokratia tällaisena, kuin se on meillä, on resurssi-intensiivinen yhteiskuntajärjestelmä. Siellä, missä resursseja on vähemmän vapaassa käytössä, systeemit kallistuvat voimakkaammin harvainvallan syliin. Yhteiskunta-aktiiveilla on taipumus ajatella ihmiskysymyksiä erillään resurssikysymyksistä. Sen seurauksena poliittisia konsepteja alkaa hallita ideologinen ote eivätkä ne kestä käytännössä.

Pointtini ei ole nyt se, miten oletuspohjaisia erilaiset näkemykset ovat, vaan

  • mikä on meidän demokratioiden kestävyys niukkenevien resurssien tulevaisuudessa? Minun arvaukseni on, että heikko.
  • onko muita vaihtoehtoja kuin demokratioista luisuminen totalitarismiin? Näkemykseni on, että periaatteessa voimme välttyä kehityksestä, mutta mahdollisuudet ovat huonot.
  • voiko resurssi-intensiivinen demokratiamalli muuttua toiseksi resurssikestäväksi malliksi? Sanoisin, että kyllä, mutta se on todella erinäköinen! Muutoksen todennäköisyys on heikko, koska pandemia on näyttänyt, millaista toimintamallia halutaan kriisinaikoina: vallan keskittämistä.

Minun toivomieni kehityssuuntien kannalta keskiössä on resurssien osalta omavaraistuminen. Onnistuessaan se vapauttaa sitä ylijäämää, jota tarvitsemme pitääksemme ihmissuhteet reiluina. Toiveitteni onnistumisprosenteilla ei ole merkitystä. Sen sijaan työ niiden eteen on minulle mitä merkityksellisin. Siinä ovat minun saatesanat vuodelle 2022!

” Jatkotutkimuksia tarvitaan…” taitaa olla tiederiippuvaisen ajattelun lempilause. Kyseessä on ilmiselvästi addiktio.

Pysyköön meidän mieli positiivisena! Mariseminen on tylsää! Tehkää jotain rakentavaa ja hymysuin! Jotta ajatukset eivät jumiudu suosittelen lukemistoa kohta 10 vuoden takaa. Perusasiat pysyvät ajankohtaisina aina, Lassen syvähaastattelu Elonkehässä

Justuksen ja Aamun opettajat ovat pitäneet hyvää huolta lapsistamme. Minun aikaan koulumaailma oli enemmän tehtailuluontoinen. Nyt huomioidaan oppilaita yksilöllisemmin. Kivasta huolimatta en ole vakuuttunut sen kestävyydestä. Opetuksen hienostuneisuudella on hintansa, joka ulottuu kauas systeemin resurssitasojen läpi. Optimoidessamme tuloksia suhteessa satsauksiin teemme suurimmat voitot optimoinnin alkuvaiheessa. Se tarkoittaa koulumaailmassa, että olemme ohittaneet parhaat alkuhetket viimeistään silloin kun koulusta lähtevät heikosti motivoituneita nuoria työttömyyteen. Olen melko varma, että hyvinvointiyhteiskunnassamme (joka lepää runsaudenpulan varassa) laskelmat siitä, miten satsaukset maksavat itsensä takaisin ovat ylipositiivisia. En puhu tässä yhteydessä rahallisesta takaisin maksatuksesta vaan (energia)resursseista. Terveys ja koulutusala tarjoavat runsaasti laskelmia siitä, miten esm. syöpäseulonnat maksavat itsensä takaisin säästyneinä hoitokustannuksina. Se kuuluu terveysalan perusviesteihin, joilla varmistetaan alan etenemissuuntaa. Säästö pitää todennäköisesti paikkansa johonkin pisteeseen saakka, mutta sen jälkeen tase kääntyy sen vuoksi, että meillä on vastassa kehityksiä, jotka eivät ole lineaarisia. Voimme luoda itsellemme illuusion lineaarisista kausaliteeteista vertaamalla nykyhetkeä jatkuvasti lähimenneisyyteen. Nollaamalla vertauspistettä emme huomaa käyrän epälineaarista nousua. Tekemällä näin, luomme harhan mm. jatkuvasti ympäristöystävällisemmäksi muuttuvista autoista. Samalla tavalla koulutus- ja terveysala luovat vaikutelmia etevyydestään. Tiedän, että jotkut terveysalan tuntijoista tiedostavat eturistiriidan perusterveydenhoidon ja hyvinvointiperusteisen terveydenhoidon välillä, mutta asian nostaminen julkiseen keskusteluun on itsetuhoinen teko.

Ihmisen toiminnat ohjautuvat pääpiirteissään sinne, missä energia on runsaimmin käytettävissä (ja tuhlattavissa). Nyt mennään kohti metaversumia. Metaversumin luhistuessa olemme taas perhepiirissä arkiaskareita järjestämässä tehokkaiksi, jotta ruokaenergia riittää. Koronan keskellä meidän kannattaa pohtia sosiaalista synergiaa. Muina aikoina sitä ei tarvitse miettiä ja voimme harrastaa paljon epäantoisia ihmissuhteita ja etikettejä. Uuden pienyhteisöllisyyden onnistuminen vaatii lempeää uudelleenarviointia.

Kruununperilliset.

Ajatellaan koronaskenaarioita. En tiedä, kuinka moni poliittisten kulissien takana oikeasti uskoo, että Korona on selätettävissä. Jos rokotus auttaa toiseen, se saattaa luoda uuden vallattavissa olevan ekologisen lokeron toiselle virusmuunnoksille. Tulee mieleen kreikkalaisten mytologian Hydra. Meillä on ehkä loputon torjuntataistelun ruljanssi edessä. Ankarimmissa muodoissaan tauti voi väljentää ihmispopulaation tartuntaketjulenkkien etäisyyteen. Hajautuneisuus vie voiman globalisaatiokehitykseltä ja luonto kiittää.

Ihmisellä on eräs ihmeellinen kyky ottaa vastaan ylivoimaisia voimia: ylentää niitä kuninkaiksi. Se on muunnos käyttäytymismallista ”Jota et pysty voittamaan, siihen sinun on liittouduttava.” Odotan mielenkiinnolla tulevia mielenliikkeitä. Hetki on otollinen saarnoille Puhdistavasta Tulesta silloin kun ihmiset alkavat olla väsyneitä uskomaan. Mietin, miten varautua tilanteisiin, joita kiivaimmat taistelijat pitäisivät rintamapetturuutena.

Ich habe keine berufliche Ausbildung. Mein Können beruht auf Einbildung.

Nykyinen asennepositiivisuus suosii puhumista ongelmien sijasta haasteina. Tämä ei tunnu koskevan millään lailla terveysalan tiedotuksia, joissa jaetaan runsaalla kädellä uhkia silloinkin kun ei ole mistään hengestä kyse. Samoin talouden yläpuolella leijuvat pilvet kutsutaan asennenegatiivisesti aina uhiksi.

Mitä tai ketä muuta voivat teknologiaan uskovat epäonnistuessaan syyttää kuin ihmistä?

Rokotekriittisten argumentit ovat turhauttavan huonoja ja samanlaisia. Ne eivät vakuuta muita kuin samanmielisiä. Näin ei tarvitsisi olla, mutta kun ihmiset vain kopioivat toistensa heikkoja perusteluita piiloutuen toisten olemattoman pohdiskelutyön taakse. Tämä on tyypillistä ryhmäkäyttäytymistä, jossa kuvitellaan että mielipiteiden puutteellisen laadun pystyisi korvaamaan tai ohittamaan mielipiteiden määrällä. Rokotemyönteisillä on siten helppo pysyä omassa kannassaan, joka on lähes yhtä höttöinen kuin kriittisten.

Tässä muutama pintapuolinen huomautus. En halua mennä tätä syvemmälle.

  • rokote on keskeneräinen: sellainen se pakostakin on, kun uudesta viruksesta on kyse. Kukapa lähtisi palavasta talosta sillä ehdolla että palotikkaat ovat parasta laatua? Argumentti on huono, koska sen teho häviää sen mukaan kun tietoa karttuu.
  • Media on tulvillaan täynnä asiantuntijoita, jotka paljastavat huijauksia, salaliittoja ja lahjontakytköksiä. Vaikka sellaisia ei ole poissuljettavissa, niihin ei kannata nojautua. Lähdekritiikkiä on tässä tilassa mahdotonta suorittaa. Kuka ja miten osaa arvioida kerrotaanko postauksissa miten venytettyä totuutta? Ei kukaan. Ollaan rehellisiä keinoissa!
  • Suu vaahdossa ei enää eroteta olennaisia argumentteja vähäpätöisistä. Kun niitä tulee samassa pötkössä, hyvät argumentit kärsivät huonoista.
  • Kriittiset haluavat keskustella enimmäkseen nykyhetken rajoituksista ym. Se on laiska valinta, sillä asia elää. Varteenotettavuus tulee siitä että osaa pohtia skenaarioita. Toisaalta mediassa liikkuu pitkälle vietyjä skenaarioita kontrolliyhteiskunnasta. Ei niitäkään voi poissulkea, mutta pelottelu on vaikutuskeinoista sekä vanhin että nykyään epäeettisin.
  • Faktojen tasolla kansan argumentointi on yleensä onnetonta ja vetää lyhyemmän korren teknologiavetoisessa keskustelussa. Ihmisten käsissä ovat kuitenkin arvopohdinnat. Haluammeko elää lääkeyhtiöiden jatkeena ja tukea globaalitalouden haittavaikutuksia? Missä suhteessa on elämän laatu ja pituus? Mitä odotamme elämästä? Voiko niitä toteuttaa luonnon kustannuksella? Mikä on ”hyvä” kuolema? Eettiset pohdinnat ovat tärkeä vastavoima kaiken rajattomasti haltuun ottavalle teknodiktatuurille.

Karismaa. En tunne montakaan aihetta, joiden tutkiminen on niin hankala kuin ihmisten välinen vuorovaikutus. Miksi toinen tarrautuu minuun ja toinen pitää etäällä? Miksi toinen ihminen voi olla häkellyttävän lumoava ja toinen luotaantyöntävä? Kokiessamme näitä välittömiä vaikutuksia, saatamme jo seuraavana hetkenä morkata itseämme epäreilusta, ennakkoluuloisesta ja epätasa-arvoistavasta suhtautumisesta ihmisiin.

Arkaaisille reaktioille emme mahda paljon mutta itsetuntemuksella voimme elää niiden kanssa hyvässä symbioosissa. Yleistuntemus karttuu kohisten kyselemällä rohkeita kysymyksiä muilta. Vaikka kynnys on korkea ja sosiaalinen riski olemassa, palkkiona voi olla reilumpi ja kriisinkestävämpi yhteiselo ihmisten kanssa. Miksi tämän kirjoitan? Korona, muuttuva ympäristö, kiristyvät valta-asetelmat ja muut ankeudet työntävät meitä kartoittamattomien tunnetilojen ja johtajahahmojen syliin. Hyvä ihmis- ja itsetuntemus voivat suojata meitä typeryydeltä ja vihakäyttäytymiseltä.

Ihmettelen, miten paljon ajatuksistani ovat hartaasta ajattelemisesta huolimatta vieläkin kesken vaikka aikaraudan viisari lähentelee kuuttakymmentä. Toiset hoitaa kansakunnan asioita jo kolmikymppisinä.

Lapsesta asti poikamiesvuosiin saakka olen elänyt yhteisöllisyyden reunamilla. Perheellistymisen kautta tein harppauksen sosiaaliseen hulinaan ja se vaatii vuosien tottumista. Omavaraopisto on edelleen kiristänyt niskalenkin ja jäin odottamaan mitä hermoilleni tapahtuu. Vanhojen kokemuksien pohjalta ennakoin, että kurssin jälkeen olisin riekaleena. Niin ei käynyt vaan ”pakotetun” sosiaalisuuden nostattama paine etsii toisia reittejä ulos ja sain vihdoinkin sanallistettua asioita, jotka hallitsivat sanattomasti elämäni tähän saakka. Mielenkiintoisimpia oivalluksia on suhteeni sanoihin. Niin pitkään kuin muistan, minulla on ongelmia käyttää sanoja, jotka vain vajavaisesti vastaa sitä mitä tarkoitan. Esimerkiksi ”Kiitos” ja ”Rakkaus” ovat hankalia, koska yleinen sovittu merkitys ei ole minun. Samaa koskee melko laajasti sosiaalisia ja poliittisia määreitä mutta ei mitenkään loogisella tavalla. Kielenkäyttö saattaa olla yksi tekijä, miksi minun piti välillä astua yhteisöllisyydestä sivuun haukkaamaan happea. Kun se nyt tuli sanottua, taika raukesi ja kaapin ovi aukesi ulospäin. Siitähän pieni autisti sisälläni riemuitsee kun vihdoin sai kieliyhteyden muihin murenemaan! Olen pitkään kokenut, että saatamme parhaillaan elää uus-reformaation aikoja – tilannetta jossa määritellään uudestaan kelvottomiksi käyneitä käsitteitä.

Kehittelin häivytysalgoritmin, joka sekoittelee datan mahdollisimman sattumavaraiseksi puuroksi. Sen voi käyttää kuvan, äänen ja kaikenlaisen datan kryptauksen. Salaus minua ei varsinaisesti kiinnosta mutta minua kiehtoo informaation olemus. Häivytyksellä muutan informaation kaaokseksi ja oikealla avaimella takaisin alkuperäiseen muotoon (kuva alla). Johtopäätös voi olla, että kaaos sisältää kaiken mahdollisen informaation avaimesta riippuen. Tämä ajatus on hyvin lähellä elämäfilosofiani ja suhtautumistani kaikkeen. Informaatio laajemmassa merkityksessä punoutuu kaikkeen mitä on. On ilmitason informaatio mutta paljon merkittävämpi on rakenteellinen informaatio, joka on läsnä siinäkin kun asetan mukin pöydälle…(ks. metsäyliopisto/ Pieni tutkija)

Muutos tapahtuu vain, jos se pystyy koskettamaan rakenteellisen informaation. Informaatio ja kaaoskäsitteen kautta pääsen asian äärelle, jota perinteisemmin käsitellään uskonnollisessa mystiikassa. Vertauskuvia universaaliselle informaatiolle ovat minusta Viisasten kivi ja vielä tarkemmin teosofien Akasha – kronikat, johon kaikki tapahtumat jättävät jälkensä. Viisasten kiven ovat löytäneet ne, jotka pystyvät lukemaan (avain!) sen, mitä on tallentunut. Nämä ovat kaikki minun tulkinnat, jotka kertovat enemmän itsestäni kuin käyttämistäni käsitteistä.

 

 

Aah, asiantuntijoita! Haluamme kuulla eksperttejä – oman suppean alan tuntijoita, joiden on vaikeata ymmärtää moninaisuutta. Irralliset arviot ja sanat uppoavat meihin. Helpotus jyllää. Olemme huolestuneita. Pelkäävä tarttuu oljenkorsiin ja kiittää. Pelko tekee meistä yksinkertaisia ja epävakaita. Korona on elämän opettaja kuolevaisille.  

Olipa kerran metsälaki – ehdottomasti tieteisiin perustuva. Toisaalla oli metsähävittäjiksi kutsuttuja harhaoppisia, joita piti lain voimalla panna ruotuun. Sitten muuttui metsälaki ja onneksi jäivät erilaisia metsiä jäljelle.

Olipa kerran viljelyoppeja ja hyväksi havaittuja torjunta-aineita. Oli toisinaan epäedistyksellisiä jukuripäitä jotka vastustavat kaikkea paitsi itseään. Huomattiin uusia asioita ja tuli luomu.

Olipa kerran lääkkeitä, joita kaikkien piti niellä. Vuosien mittaan kuitenkin kehot väsyivät. Onneksi oli niitäkin, jotka unohtuivat autiolle saarelle.

Olipa kerran armeijoita – ehdottomasti isänmaalisia ja välttämättömiä. Toisaalla oli vastuuta pakenevia pasifisteja, joita piti eliminoida. Sitten muuttui maailma ja onneksi muutama jäi eloon.

Olipa kerran toisinajattelijoita…

Tällaisina yhden totuuden aikoina haluan muistuttaa siitä, ettei mikään inhimillinen ajatusrakennelma ole niin täydellinen ettei siihen löytyisi yhtäkään painavaa vasta-argumenttia.

Huomenta! Kaveri lähetti hyvän pointin Koronakiemuroinnista (olen kova lainailemaan hyviä ajatuksia :-), terveisiä!): ”Jossain ajatuksissasi oli siitä, että ihmistä parhaiten rajoittavan asian on oltava persoonaton ja sitä korona aluksi oli. Nyt taitaa kuitenkin koronalle muodostua persoona, eli rokottamaton. Oman tuntumani mukaan rajoitukset eivät tahdo enää olla niin hyväksyttyjä. Liekö yhteyttä tähän koronan henkilöitymiseen. Aika “helppo” tai yleiseltä tuntuva ajatus on, että rokotus on oletus ja oikein, rokottamattomuus on poikkeus ja siten mahdollinen syyllinen. Koronan pitkittyessä syyllisen etsintä on jo saattanut yleistyä, kun oma joustokyky loppuu.” Asioiden henkilöitymisen olen useimmiten kokenut haittaavan kokonaisvaltaista hahmottamista. Vuosikymmeniä sitten yritin saada mediaan kirjoituksia ilman naamaani. Ei onnistunut. Hyväksyin sitten ehdot ja omavaraisuus sai kasvot. Tässä vaiheessa siitä ehkä ei ollut haittaa, mutta mitä tapahtuu jos omavaraisuudesta rakentuisi negatiivinen kuva? Mitä tahansa jännittynyt tila kasvattaa riskit, että syyt kasautuvat jonkin vähemmistön harteille. Minusta poliittista valtaa käyttävillä ei ole ehkä vielä selvää tuntumaa siihen, miten some voi arvaamattomasti monistaa heidän yritykset ohjailla massoja.

Toimittaja haastatteli minua omavaraisuudesta ja ihmetteli miksi korostan työn tehokkuuden merkitystä. Eikö sen piti olla kapitalismin piirre? Puhuimme erilaisista tehokkuuksista: energian ja rahan vaatimasta tehokkuudesta. Jos ajelet autolla ostoksille voit kääntyä takaisin jos jotain unohtuu. Tuhlattu matka tuntuu autossa istuen pieneltä mutta polkupyörän selässä isommalta. Hyvä ja laaja-alainen suunnittelu on omavaraistaloudessa onnistumisen kynnyskysymys.

Kiihkeiden muutoskulttuurien menettelytavoissa asuu emämunaus. Se on olettamus, että kognitiivisia prosesseja voi nopeuttaa vapaasti. Minulla on selviä omakohtaisia havaintoja siitä, että yhteiset ajattelutavanmuutokset tarvitsevat noin 15 vuoden itämisajan, eivätkä paljon välitä siitä miten kiireinen muutostarve kuten ilmastomuutos on. Arvelen, että meitä sitoo eräänlainen muutosnopeuden biologinen/sosiaalinen/psykologinen ja fyysinen vakio. Sen kiertäminen ajamalla muutosta nopeammin aiheuttaa pahoja vastareaktioita, jotka helposti romuttavat alkuperäisiä muutostavoitteita. Olen tässä tapauksessa poikkeuksellisesti  Esko Valtaojan linjoilla . Pointti on dilemma, miten voi toimia nopeasti hitaan ihmismielen kanssa. Tämä ei toimi yhden asian liikkeiden osalta. Niiden esitetty muutos asettuu, jos onnistuu, uudeksi normaaliksi 15 vuoden päästä. Isojen ja nopeiden muutoksien edellytys on monien pienten muutosten rinnakkainen käynnistäminen, joiden sato ropisee laariin sitten aikanaan. Tähän alkuun sysäämiseen on mahdollisuus vain hyvin kokonaisvaltaisilla aaterakennelmilla – hyvässä kuin pahassa. Kaikissa autoritaarisissa systeemeissä pyritään kontrolloida ihmisen toimintoja mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Suora väkivalta on pikemminkin hataran tyrannian tunnusmerkki kun taas vahvat tarvitsevat sitä vähemmän. Laajaperspektiivisellä omavaraisuudella on mahdollisuus käynnistää pehmeitä ja isoja muutoksia tahdilla, joka ei riko ihmismielen ja voi olla silti nopea. Muutoksen on oltava niin nopea kuin mahdollista, mutta niin hidas kuin tarpeellista. Sen kannattaa pysyä kaukana nopeiden irtopisteiden tavoittelusta. Kiinan valta-arkitehtuuri osaa tätä valitettavan hyvin.

Pakolaisvirrat maailmassa kasvavat – eikä vain luonnonvoimien vaikutuksesta kuten murhenäytelmät Valko-Venäjän ja Puolan rajalla näyttävät. Jospa minulla olisi aika viedä OmaKylä-hanke eteenpäin. Humanitaarisella alalla työskentelevät, tutustukaa projektiin! Jos arvailut, että pakolaisuus käytetään hybriidisodan keinona pitävät paikkansa, tällä konseptilla voisi olla maanpuolustuksellista merkitystä.

OmaKylä

Nyt kriisinaikoina lasketaan kaikenlaisia hintoja ihmisen käyttäytymistavoille. Haluan tarjota lisää matemaattisia työkaluja kokonaiskuvan laskemiseksi. Viitaan aiempaan postaukseen panos/tulos -optimoinnista olettamalla että rokotekattavuuden nostamiseksi 80%:stä 90%:een vaatii tuntuvasti enemmän satsausta kuin aiempien prosenttikymmenyksien tavoittelut. Poiketen aiemmin mainitusta eksponentiaalikäyrästä pidän raja-arvollisen ja käänteisarvollisen funktion parempana pohjana. Yhtälön tulo kuvaa yksilöön kohdistuvaa painostusta, jonka yksikkö on Brutaali. Kaava olisi B=W/(100-P)  jossa P on tavoiteltu käyttäytymiskattavuuden prosenttiluku. W on Besserwisser-vakio (Wisdom) joka muodostuu kulttuurillisesta Imperialismi (I)- kertoimesta (mittaa yhden totuuden palvonnan ja läpiviennin voimakkuutta) sekä Brutaali-kontekstissa valtaa käyttävän eliitin Sisukerrointa (S) W=I*S mukaan. Brutaali toimii hieman kuin radioaktiivista säteilyannosta kuvaava Sievert , jossa on huomioitu altistusaika.

Saamme purkaa tavaraa kunnan vanhasta homeisesta vanhainkodista. Olen usein yksin ollut irrottelemassa tavaraa illan hämyssä otsalampun valossa. Paikka on todella väkevä. Paikasta huokuu ihmisten viimeisiä vuosia ja kuolemisia. Muutaman tunnin psykedeelisten homesienten hengittelyn jälkeen paikka tuntuu ottavan itse muutaman psykoottisen hengähdyksen. Minulle on ollut todella mielenkiintoista seurata omia levottomuuden oireitani talossa useiden vuosien aikana. Usein ei ole tärkeää lyödä lukkoon, onko jokin koettu asia tosi vai harha. Tuossa paikassa kiehtoi ajatus parantamisesta, jota kohdistetaan yleensä eläviin. Miltä tuntuu ajatus parantaa takautuvasti, auttaa entisiä polvia pääsemään möröistään ja sen kautta vaikuttaa nylyisyyteen? Kuten sanoin, ei ole tärkeä onko asia tosi vai harha. Usein riittää, että se on psyykkisesti toimiva.

Purkureissuun jälkeen kävimme perheen kanssa tyttäremme koulutapaamisessa. Opettajan kanssa juteltiin ja lähtiessämme tiedostin kantavani likaisten työvaatteiden kyljessä puukkoa. Nauroin ja kerroin opettajalle. Hänkin huvittui ja sanoi, että se kuuluu minun tapaan. Amerikassa olisi heti pidätetty, jos vanhempi pyrkisi opettajan luokse aseen kanssa. Musta huumoria? Ei, vaan fantastinen sosiaalinen liikkumavara, mitä meillä Suomessa vielä on. Saan olla klovni ja performanssitaitelija vakavalla asialla.

Mitä mahtaa tapahtua koronan virusjämille? Leijailevatko niiden kuolleet kuoret ympäriinsä tarjoten meille ilmaista rokotusta?

Rajallisten resurssien kanssa työskenneltäessä tärkeä on ennakointikyky. Erilaisia mahdollisia skenaarioita läpikäymällä voimme välttää ryhtymistä toivottomiin projekteihin. Mistä tunnistan toivottaman projektin? Ensisijaisesti kokemuksesta tai sitten hyvän yleissivistyksen avulla. Olennainen on kyky hahmottaa satsauksia suhteessa tulokseen. Optimoinnissa on yleistä, että helpoimmat voitot kääritään optimoinnin alkuvaiheessa. Sen jälkeen alkaa panos-hyöty suhde huonontua eksponentiaalisesti. Paras ratkaisu löytyy välimaastosta: kohtuullisesti hyvin kitketty kasvimaa istuu kiireiseen viljelyvuoteen paremmin kuin ultrapuhdas jättiprojekti (muun toiminnan kustannuksella).

Kyky erottaa eri vaihtoehtojen toimivuutta ja siten säästää voimavaroja tärkeämpään (jota kutsutaan priorisoinniksi) on vähissä poliittisessa elämässä useista sisäänrakennetuista syistä. Poliitikot ja julkishahmot hakevat näkyvyyttä ongelmien hallitsijoina ja lankeavat helposti korostamaan epärealistisia mahdollisuuksia ja tavoitteita. Tätä he tekevät, koska sellaista toimintaa kansa janoaa ja heiltä vaatii. Se joka ei miellyttää saattaa menettää virkansa.

Sovelletaan rajallisten resurssien ajattelun koronapandemiaan. En pidä todennäköisenä, että koronan hävittäminen onnistuisi. Virusmassa muuntelulle on niin valtavasti ympäri planeettaa. On mahdollista että rokotuksia seuraa toisiaan hamaan tulevaisuuteen ja siihen käytetyt resurssit eivät kulkeudu kriisikestävämmän yhteiskunnan kehitykseen, joka tarkoittaisi suuntaamista pois kaupunkikeskeisyydestä, paikallista ja tilakohtaista tuotantoa ja hajautettuja palvelumuotoja. Nykyiset toimet saattavat osoittautua tulevaisuudessa epäjärkeviksi ja toisiin toimiin olisi jälkiviisaana pitänyt ryhtyä. Tämä skenaario on minusta hyvinkin mahdollinen. Kriisien keskellä on vaikeaa toimia resurssikestävästi mutta niihin päädytään samalla tavalla.

Mikä sana kuvastaa omavaraisuudelle tyypillistä tapaa toimia? Tapa ei ole sidoksissa vain omavaraisuuteen, vaan abstraktimpi ja eroa perustavanlaatuisesti teollisen yhteiskunnan tavoista toimia (ks. kaava).

Olen välillä käyttänyt sana ”sulautettu järjestelmä” , joka tarkoittaa, että siitä puuttuu nykyään suosittujen tietorakenteiden struktuurit kuten modulaarisuus, skaalautuvuus ja sarjallisuus.

Omavaraisuuden tehokkuus syntyy rinnakkaisuudesta ja sen tavasta optimoida työvaiheita monia asioita hyödynnettäväksi samaan aikaan, jalostusarvon vaalimisesta (ei mitään laatua käytetään heikompaan tarkoitukseen) ja ajallinen/ rakenteellinen joustavuus.

Toimintatapa voi soveltaa myös omavaraisuuden ulkopuolella osa-alueina, mutta ollakseen tehokas, se tarvitsee laajan tehtäväkentän, jotta se voi optimoida verkkomaisesti.

Ehdotuksia ovat tervetulleita!

Minusta on ilmeistä, miten julkisuudessa tieteen alan ja siihen kytköksessä olevat toimijat viljelevät yhä ylimielisempää kommentointikulttuuria. Heillä on kerta kaikkiaan vaikeata sietää ihmisluonteen epäsäännöllisyyksiä, omantunnonperäisiä päätöksiä ja tieteen valtaa kyseenalaistavia näkemyksiä. Tieteen maailmaan kuuluu pedanttisuus ja riemu löytää säännönmukaisuuksia luonnon ilmiöissä. Kaiken hienointa on kun pystytään niputtamaan kaoottista maailmaa jonkin yhtenäisteorian katon alle. Tieteen mieltymys pelkistää todellisuuden kirjon luonnonlaiksi altistaa sen tekijät asenteille yrittää samaa ihmisen suhteen. Koettavissa on tiedejulkisten pahaksi yltynyt yritys pakottaa ja johdatella kaiken inhimillisen tieteellisen yhtenäiskatsomuksen piiriin. Humanistisen näkemyksen vastavoima puuttuu. Ei edes sekularisoitunut kirkkokaan panee enää vastaan. Yksivaltaisella tieteellä on portit auki totalitarismille. Kommunismi ankkuroitui voimakkaasti tieteelliseen materialismiin ja taitteenkin piti taipua realismille. Tieteen nimessä on harjoitettu pitkin historiaa julmuuksia ja olen huolissani nykykehityksestä. Rakas tiede menee pilalle tiedemoukkien käsittelyssä.

Mahtaako olla Skepsis ry jokin tiedeskeptinen osasto?

Minua hämmentää kannanotot, kuten Heikki Pälveen mielipide, joista tuntuu puuttuvan tarkoituksellisesti jokin olennainen seikka. Pälveen olisi hyvää miettiä, että hänen näkemyksillään on arvopohja, joka on ehdottomasti ihmiskeskeinen. Elämme aikoja joissa osa ihmisistä on havahtunut, että elämätapamuutos vaatii laajempaa ajattelua. Sieltä, Heikki, sinulle käsittämättömät ajatukset saattavat nousta.

Eikö rokottamattomat ovat vallitsevan näkemyksen mukaan enimmäkseen vaaraksi toisilleen, joten riskinotto on tietoinen eikä ole toisten syyttämistä? Täydellinen vaarattomuus rokotetuille syntyisi vain jos Korona katoaisi täysin, mikä ei luultavasti ole realistista. Korkealla iällä koronakuolemat alkavat sulautua luonnollisten kuolemien joukkoon ja niistä syyttäminen lienee kohtuutonta. Mitä hoitoresursseihin tulee, laskentatapoja on monia riippuen mitä huomioi. Rokotekehittely ja jakelu on sitonut resursseja ympäri maailmaa. Kuten luonnonsuojelussakin jälkihoidot ovat kalliimpia kuin vahinkojen välttäminen. Monet kulkutaudit ovat yhteydessä meidän elämäntapoihin kuten kaupungistumiseen, globaalisen liikkumiseen ja tavarasiirtelyyn sekä elintason- että köyhyyden aiheuttamiin alttiuksiin. Silti valitsemme epäjärkevästi hoitamaan oireet.

Maksamme elämätavoistamme hinnan, joka Pälveen esittämistä laskuista puuttuu. Pidän tällaisten kommenttien yksinkertaistuksia tarkoituksellisesti harhaanjohtavina. Palautetaan mieleen yksi teoreettinen tapa saada Korona loppumaan. Tauti kuihtuisi, jos oltaisiin samanaikaisesti vain joitakin viikkoja matkustamatta ja kohtaamatta toisiamme. Mutta sitä emme halua.     

Mielenkiintoista, miten sosiaalinen paine tekee asioista epä-ajateltaviksi.

Jos irrotan rokotekeskustelusta vain moraalisen osion eli jätän pois ekologisia, laajempia yhteiskunnallisia, teknologisia, eettisiä ja tiedefilosofisia näkökulmia, ajattelisin näin.

Valtiollisessa koronatorjunnassa voi rokottaa ihmisiä tai pitää heidät erillään toisistaan. Ensimmäinen vaihtoehto koskee fyysistä koskemattomuutta ja toinen liikkumis- ja seurusteluvapautta. Nyt on oltava tarkka kun rokotuspainostus saa sosiaalisesti rokotuspakon piirteitä.

Ääritapauksessa rokotettu haluaa toteuttaa oman liikkumisvapautensa toisten fyysistä itsemääräämismahdollisuutta kaventamalla. Rokottamaton voi rajoittaa (vastuullisena ja elämäntilanteesta riippuen) liikkumisiaan ilman että kaventaisi toisten mahdollisuutta liikkumiseen. Jos tartuntaa pelkäävällä on mahdollisuus vetäytyä mahdollisten tartuttajien seurasta, sitten minusta rokotuspakko ei ole moraalisesti perusteltu.

Vastuuttomuutta voi nähdä sekä rokotettujen (suoraan) että rokottamattomien (välillisesti) vaatimuksesta vapaan liikkumiseen. Liikkumisrajoituksia voi minusta moraalisesti perustella oikeamielisemmin kuin sosiaalista/ oikeudellista rokotuspakkoa.

Omaa sanomaa saa kirkkaammaksi siivoamalla muita häiritseviä näkökulmia pois.

Kaikin puolin ylimielinen ja kapeanlainen näkemys show-bisnes-papilta. Teemu Laajasalo, olkaa hyvää ja esittäkää itseänne. 

Justuksella oli kaksi aamukysymystä:

Mistä ovat syntyneet erehtyminen ja onnistuminen?

Voiko ihminen jäätyä pystyasentoon?

Hyvää huomenta kaikille!

Taitaa kiitollisuuden tunne syntyä ymmärryksestä, että asiat voisivat olla huonommin.

Rebound- ilmiöstä on tullut jo muotisana. Alun perin taloustieteistä lähtenyt käsite kelpaa kuitenkin paljon yleisemmin kuvaamaan miten suunniteltu ideaalitilanne saattaa muuttua hyvin erilaiseksi käytännössä. Piirustuspöydällä luodut poliittiset, tekniset tai sosiaaliset uudistukset osoittautuvat usein jälkeenpäin kelvottomiksi, koska ilmaantuu yllättävä tarkoitusta kumoava käänne. Silloin hukkaantuu muutoksen kaavailtu aika- tehokkuus- ja materiaalisäästö. Kyseessä on todella merkittävä vuotokohta nyky-yhteiskuntien toiminnassa.

Esimerkkejä löytyy tavallisesta elämästä, vaikka turvallisuusjärjestelyistä:

  1. A) Todetaan tapaturmariski . B) Korjataan tilanne turvallisemmaksi. C) (sivukäänne) Ihminen luulee, että nyt on turvallista, keskittyminen herpaantuu. D) Lopputulos: tapaturmia syntyy yhtä paljon kuin ennen.

Tai tekniikan alalta: A) Talttaruuvimeisselin käyttö vaatii osaamista B) Keksitään ristipäämeisseliä. C) (sivukäänne) Ruuvaamisen harjaantuneisuus huononee D) Tulos: ristipäällä ei selviä paremmin kuin lattapäällä ennen.

Tarina jatkuu vielä kamaliin Torx-ruuveihin. Meisselin kärkipaloja kuluu, hukkaantuu eikä ruuvia saa enää ulos kepulikonsteinkaan. Lattapääruuvimeisseliä oli niin helppo hioa taas kuntoon. Rebound on pilannut ruuvimeisselikehityksen hyödyn ja resurssipohjan. Voivoi.

Korona avaa meille valtavan näkymän meidän yhteiskuntaan, toimivuuteen ja rakenteeseen. Huoli terveydestämme supistaa tätä näköalaa niin pieneksi, että siitä ei voi tehdä viisaita päätöksiä. Olemme juuri nyt alttiita tekemään kohtalokaita virheitä.

Tiede nostaa tietoisuuteen globaaleja ongelmia. Toisaalta se on osaa niitä. Tämä on vaivaanut minua jo vuosikymmeniä eikä loppua näy.

Tieteen ja vallan epäpyhä liitto10_2021

 

Rokotuksista:

Vahvalla todennäköisyydellä Korona jää meidän seuralaiseksi rokotusten kattavuudesta huolimatta.

Tästä pilkahtaa tulevaisuus, jossa eläisimme jatkossakin, vuodesta toiseen piikin tai muun menetelmän jatkeena.

Jos rokotus toimii, rokottamattomat ovat ensisijaisesti vaaraksi toisille rokottamattomille.

Silloin kun rokotus ei toimii, matkustavaiset ja seuralliset rokotetut ovat vaaraksi sekä rokotetuille että rokottamattomille.

Harvoin matkustelen, metsässä on mukavaa.

Toiset sitovat voimavaroja osastoilla, toiset lääketeollisuudessa. Valikoiva puhe rapauttaa.

Minulle on luonnonläheinen elämä merkityksellisempi kuin ihmisen suuruudenhullut luomukset.

Niiden välissä luovin. Valinnoissa itsekunnioituksen säilyttäminen on tärkeintä.

Se on niin vaativa elää maailmassa, jossa kieli ja sanat kuljettavat enemmän tarkoitusperiä kuin olisivat vain kuvaavia. Hyvän tapaista on sanoa näin ”Avun pyytäminen ei ole epäonnistumisen merkki”. Mutta rehellinen arkitodellisuus tietää, että se ei välttämättä ole totta. Samoin kun väkevässä asemassa oleva ihminen korostaa, että on “ihan tavallinen sälli”. Asianlaitojen sumutus ei ole välittämistä toisista. Suora puhe ei välttämättä sekään.

Koronan ympärillä käydään yhä enemmän tympeää voimapolitiikkaa. Yritän hapuilevin askelein jäsentää tapahtuvaa. Alku on vaikeinta.

Mikä on moraalisesti oikeutettu

 

Kai jokainen kulttuuri tarjoaa jäsenilleen helppoja tapoja osoittaa lojaaliutta ja hyveellisyyttä yhteisöään kohtaan. Nämä helpot tavat mahdollistavat, että nimenomaan ihmiset, jotka muuten kulkevat sieltä missä aita on matalin, voivat korottaa sosiaalista omakuvansa toisin tekevien yläpuolelle. Kyseessä on moderni anekauppa, jonka uskonto on vaihtunut. Sen hintana on, että työläämmät ja siten usein vastuullisemmat teot ja pohdinnat ovat vaarassa jäädä hyväksyvyyden tuolle puolen. Koronan yhteydessä voimme laajempaa pohdintaa sivuttaen ostaa itsellemme sosiaalista hyväksyntää lähtemällä piikille. Sielu on armahdettu ja voimme jatkaa samaan malliin matkustamalla, kuluttamalla ja suostumalla järjestelmään, joka tuottaa jatkossakin uusia maailmanlaajuisia ongelmia. Niitä muuttaaksemme on merkittävästi ponnistettavaa vastavirtaan. Myötävirran kulkijat eivät ole enää samalla tarmolla mukana, koska he ovat jo ratkaiseet tilanteen omalta osalta. Esittämäni näkökulma moraaliin ei luonnollisesti ole hovikelpoinen mutta sijoittuu lähelle Elokapina ja on kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen ytimessä.

Lapsemme Justus haluaa tällä hetkellä tietää kaikesta hinnan. Kysely ”paljonko maksaa” tivaa hintaa asioille, joille ei parhaalla tahdollakaan löydy markkinalista arvoa. Nuoren pojan kysymys kertoo rahan psykotrooppisesta ominaisuudesta kiinnittää meidän huomiota yhteen numeroon ja jättää tavaran tarinat, syntyprosessin, järkevyyden ja sosiaaliset vaikutukset syrjään.

Voiko toivon vihreästä energiasta enää kauniimmin tuhota? Jani Kaaro kirjoittaa. 

Korona-ajan opetuksena viilataan nyt kriisihallinnan valmiuksia. Tämä on vallitsevan yhteiskunnan kehityksen mukainen ja looginen etenemissuunta. Sen sijaan kehittyneiden järjestelmien rakenteelliseen kriisinherkkyyteen ei tartuta kuin kosmeettisesti, koska korjaustarve on lähes ylivoimainen. Ratkaisuyritykset ohjautuvat kaikissa ongelmissa (ilmastomuutos, pandemiat, sosiaalinen eriarvoisuus) yhteen suuntaan: hallintaan eikä perusongelman poistamiseen. Globalisaatio ja vinoutunut elintarvikebisnes edesauttavat viruksia, markkinatalous tuhoa pienviljelyä, omistusjako ja toisvaraisuus kehittävät köyhyyttä. Niihin ei päästä käsiksi systeemin omilla keinoilla. Siinä minun omantunnonongelmani ottaa koronarokote, koska se on minulle kuin hiljainen suostumus ”ratkaista” asioita lyhytnäköisesti ja siten vastuuttomasti. Teko hyväksyy tilanteen, että yhteiskunta kehittyy teknologian ja lääketeollisuuden panttivankina ja vahvistaa ryhmäpainetta samaiseen suuntaan.  

Omavaraopisto omavaraisuuksineen ei halua profiloitua yksilöitten elonjäämiskouluksi eikä kriisihallinnan siviiliosastoksi. Katsotaan pystymmekö miten hyvin pysymään erossa yhteiskunnan virtauspaineesta.

Kun pohditaan, miksi salaliitot nauttivat suurta suosiota, johtopäätökset menevät helposti siihen suuntaan, että salaliittoteorioihin uskovat ovat harhaisia. Yleensäkin yhteiskunnassa mielellään ulkopuolistetaan negatiivisia ilmiöitä patologisoimalla. Havaintoni on, että taipumus salaliittoajatteluun ilmenee osalla juuri sillä tavalla miten sitä parhaillaan keskustellaan. Mutta toisia se kuljettaa elämässä paikkoihin, joissa harjoitetaan salamyhkäistä vallankäyttöä tai ainakin luullaan näin. Elitistisissä kerhoissa ja poliittisissa seurueissa ilmiö purkautuu jopa hyväksyttävällä tavalla. Molemmat ryhmät, ne jotka vaistoavat salamyhkäisyyttä ja ne jotka tavoittelevat sitä, olisivat siten samaa sukua ja salaliittoajattelu olisi yleinen piirre ihmispopulaatiossa.

Olen viime vuosina koordinoinut paljon ihmisiä työnteossa ja se on vaatinut paljon voimaa. Yksin tekemisessä ei ole muuta inhimillistä tekijää kuin minä itse ja se ei tuota paljon yllättäviä käänteitä. Koordinoidessani minun pitää ennakoida mahdollisimman hyvin, mitä kaikkea voi mennä pieleen väärinymmärryksien, osaamattomuuden ja yllätyksien vuoksi. Jos en tee sitä, kokemus on, että menee pieleen. Jos työpäivä onnistuu hyvin, huokaisen helpotuksesta. Riemua koen harvemmin, koska katastrofi skenaarioiden veivaaminen (johon kuuluu myös tapaturma-arviointi) on omiaan kuormittamaan ja syö osan ilon työn tuloksista, joka syntyisi minulle jos tekisin yksin. Saanhan tietysti iloa siitä että opistohanke etenee ja niitä työmääriä en pystykään tekemään enää yksin.

Arvelen, että historiakuvauksissa vanhan ajan omavaraisuudesta ylikorostuu talkoo- ja yhdessä tekemisen merkitys, koska se on kerronnallisempi kuin puuhastelu yksin. Toinen syy arvailuuni nousee kokemuksistani, että niukoissa olosuhteissa resurssien, etenkin ajanhallinta on paremmin optimoitavissa yksin kuin porukassa. Tätä olen havainnut yleensä ihmisten yhteistyössä, johon toki vaikuttaa voimakkaasti ovatko yhteistyötä tekevät konkareita vai aloittelijoita.  

“Tietämättömyyden verho on moraalifilosofian oivaltavimpia keksintöjä. Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) kehitti sen kuvaamaan tilannetta, jossa meidän pitäisi valita itsellemme mieluinen yhteiskunta. Valinta pitää tehdä ”verhon takaa” eli tietämättä, missä asemassa itse olisimme tuossa yhteiskunnassa.

Emme siis tietäisi, olemmeko köyhiä, keskiluokkaisia vai rikkaita. Emme tietäisi ulkonäköämme, älyllisiä lahjojamme, ihonväriämme, terveydentilaamme, sukupuoltamme, persoonallisuuden piirteitämme – toisin sanoen mitään, minkä nykymaailmassa voi kuvitella vaikuttavan siihen, millaisiin asemiin elämässä päädymme.” (Mikko Puttonen)

Millainen on omavaraistelijan jääviys toivomansa yhteiskunnan suhteen?

En muuten pidä itseäni synkkämielisenä 🙂

Yhteiskunnan ylärakenteet eivät tule kuin romahtamalla alas. Joka niiden kestävyyteen ei usko, ei kannata kiivetä ylös. Täällä alhaalla on tekemistä.

Suomessa tutkijat ja oppilaitokset vaativat lisää tutkimusrahoituksia. Perusteluissa vedotaan mediaseksikkäästi mm. ilmasto- ja ympäristötutkimukseen. Vaikka olen tiedemyönteinen, tiedän myös että tieteenteko tähtää ensisijaisesti teknologian ja rahatalouden kasvattamiseen. Oppilaitokset tuottavat vain itsensänäköistä tietoa. Meillä on periaatteessa tieto hallussa joka riittää hyvään ja ekologiseen elämäntapaan ja tutkimistakin sillä alalla löytyy riittämiin. Emme tarvitsisi enemmän. Tämä suunta ei vaan ihmiskunnalle kelpaa. Haluamme sanella luonnolle ehdot miten sitä hoidetaan. Kolonialistinen luonteemme kaipaa aina jotain kommenneltavaa. Ja jos ei kelpaa sitten tuhoutukoon. Meillä on rajaton kyky oikeuttaa sitä mitä haluamme muutenkin tehdä ja vakuutamme toisillemme yhtenään , miten oppivaisia, kuuntelevaisia ja ymmärtäväisiä olentoja me olemmekaan.

“Koska ilmastonmuutos on ihmisen aikaansaannosta, voimme korjata asian” Mitäs tästä otsikosta sanoisi? On ymmärrettävä, että luonnonsuojeluaktiivit yrittävät saada ihmisiä toimimaan ruokkimalla toivoa paremmasta. Samalla he kylvävät alttiuden pettyä silloin kun toiveet eivät toteudu. Herätäkseen toivon, he ovat alttiita kuvailemaan muutoksen mahdollisuutta liian helpoksi korostamalla ihmisen tahtotilan ja vähättelemällä kehityksen raiteilla pitävän rakenteellisen logiikan. Mikä on hengennostatuksen hinta jos ilmastomuutoksen todennäköinen suuntaa jatkuu? Miljoonien ihmiseen pettyneiden vihaisten ihmisten lauma on kova hinta. Mitä jos ihminen ryhtyisi ilmasto- ja luontotekoihin yksinkertaisesti siitä syystä että se tuntuu oikealta? Hän säästyisi toivon menetykseltä. Järjestöjen toivon viljely käyttää hyväksi ihmisten halun tulla palkituksi hyvästä teosta. Ennen se oli lupaus päästä taivaaseen.

Tietokone ohjelmoinnissa sekä ohjelmiston kehittelyssä on sellainen piirre, että mitä monimutkaisemmaksi ohjelma on kehitelty, sitä varovaisemmin muutoksia ohjelmaan on tehtävä. Raju muutos helposti epävakauttaa järjestelmää korjauskelvottomaksi. On edettävä pienin ja runsain väliaskelein, varmuuskopiota tehden. Tämä on rinnastettavissa yhteiskunnalliseen muutokseen. Harkitsematon radikaalius johtaa todennäköisemmin isompiin ja laaja-alaisempiin ongelmiin kuin puutteet joita oli tarkoitus korjata. Siitä minun mielestä johtuu historiallisesti monimutkaisten yhteiskuntien haavoittuvuus romahtaa silloin kun vakaat olosuhteet horjuvat.  Matalampaa abstraktiutta omaavilla yhteiskunnilla on mahdollisuus selviytyä vähemmällä. Arvelen, että nykyinen muutospaine (ilmasto, luonnonvarat, taudit, viljelykelpoinen maa-ala, maailman sosiaaliset ongelmat) ovat liian iso muutostaakka kehittyneille yhteiskunnille pysyäkseen vakaina. Parempi on olla muuttamatta liikaa yhteiskunnan sisäistä toimintaa sillä  varmuuskopiota entisestä ei ole ja mokailtu muutos tou peruuttamattomia lisäongelmia. Se sijaan kannattaa keskittyä tarmokkaasti rinnakkaisten järjestelmien kehittelyyn, joilla on kyky korvata rikkoontuvia rakenteita. En näe paljon mahdollisuuksia perinteisellä luonnonsuojelulla, sosiaalityöllä, kehitysavulla, päästökaupoilla  ja muilla rahatalouden keinoilla katkaista vääjäämätöntä alastuloa enkä ole niin varma niiden hidastavastakaan vaikutuksesta. Hidastus ja uuden rakentaminen kilpailevat samoista resursseista – ihmisen käytettävästä ajasta.

Viileässä mökissä asuminen ei ole mikään ongelma, jos osaa hakea keholle peruslämpöä heti aamulla. Puoli tunti polttopuiden teko tai vastaavaa riittää. Jos ilman sitä istahtaa kirjoitushommiin, nivelet kärsivät. Olen poikamiesvuosina pärjännyt hyvin sydäntalvella 5-10 asteen sisälämpötiloilla ilman asketismia.

Omavaraisuuden voi toki yhdistää asketismiin, mutta se on yleensä vain välivaihe ennen kuin osaa homman riittävän hyvin. Aika moni keskeyttää ja palaa sinne mistä on tullut. Joillekin se voi olla vaikea pala. Usein omavaraisuuteen liitetään myös pyrkimys erakko-elämään. Sen haluaminen on nähdäkseni useammin suojautumiskeino ihmisiä kohtaan kuin vapaa tahto. Omalta kohdalla kävi näin, että kun saavutin riittävän riippumattomuuden suojan, minun ei tarvinnut enää pyrkiä erakoksi.

Kokonaisvaltaisessa ajattelussa ei välttämättä ajatella ”suuria” asioita, vaan jättäydytään ripustautumatta yksitäisiin ajatuspalasiin.

…Korona avaa täydellisen keskustelumahdollisuuden teemasta ihmiskunnan jatkuvuudesta maapallolla. Jatkammeko teknologista varustelua olemalla erottamaton osa pilleri- ja rokoteteollisuutta vai etsimmekö ratkaisuja suunnalta, joka katkaisee monokulttuurisen kehityksen kulkua. Monimuotoistuva ajattelu tarjoaa pitkällä aikavälillä parempaa selviytymispohjaa kuin teknokulttuurin tarjoamat lyhyen näkökulman helpotukset. Teknologiaan nojautuva ratkaisukeskeisyys sitoo lisääntyvästi resursseja ja synnyttää varustelukierteen jota ihmisen on mahdotonta voittaa…

Epäilyttää Suomen ortodoksien vaitonaisuus Venäjän ortodoksikirkon ja valtiovallan yhteenliittymisestä. Hyvin tavallista on esittää epäpoliittista ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän kovallekin politiikalle.

Hankala matkaseuralainen on fani, sillä hän on omien mielikuviensa perässä hiihtäjä.

Lainaan tässä toisen osuvia sanoja: “…olen pohtinut ihmisten vuorovaikutusta ja esimerkin voimaa. Naruanalogia on ilmeisen hyvä tässäkin yhteydessä. Toiseen ihmiseen vaikuttaminen (esim. kannustaminen) on kuin narulla vetämistä/työntämistä. Jos kannustat ihmistä itseäsi kohti, vedät häntä puoleesi, jos taas kannustat häntä johonkin mihin et ole ehkä itsekään vielä ryhtynyt, työnnät häntä kauemmas itsestäsi. Kannustaminen menettää helposti stabiiliutensa, kun et vedä toisia omalle reviirillesi…”

Uudelleen arvioidessamme, millaisiin luonnon- ja ihmisvaroihin meidän elämää nojaa, ei oikein riitä, että keskitymme aikaan jolloin siirryimme fossiiliseen energiakäyttöön. Jo ennen sitä ihmiskunta osasi elää yli varojensa, tuhota pitkälti Euroopan metsät ja hävitä eläin- ja kasvilajeja. Fossiilitalous päästi meidät vain harjoittamaan taipumuksiamme moninkertaisella tehokkuudella. Nämä meidän taipumukset ovat edelleen mukana vaikka miten vannotaan ilmastomuutos- ja ekosiidintorjunnan nimeen. Taipumuksemme ovat saaneet yhteiskunnassamme rakenteellisen muodon eivätkä sieltä häviä tarmokkailla puheilla eikä näennäisillä teoilla.

Voimme nykyään markkinoida itseämme sosiaalisesti luultavasti paljon kauniimmin kuin vanhassa vähemmän työ- ja toimialaeriytyneessä yhteiskunnassa. Ihminen voi esittää itsestään parhaat puolet työpaikallaan tai somessa ja harjoittaa aivan erilaista käytöstä muualla. Elämätavat, joissa yksityisyys ja työelämä sulautuvat lähes täydellisesti toisiinsa kuten meillä, Lassella ja Marialla, mahdollisuudet viettää varjoelämää ovat aika vähäiset. Se tuottaa jonkin verran ongelmia, koska vallitseva käytäntö luo kiiltokuvastandardeja, joita voi olla suorastaan mahdotonta täyttää ja pysyä samalla henkisesti tasapainossa. Se voi olla haastava omavaraistumiselle jossa saatetaan jälleen yhteen elämä ja työ, paikallisuutta ja (pari)suhteita.

Hyvät ihmiset, miettikää vähän kun plaraatte sää- ennusteita netistä! Minkälaista kiilaa laitatte itsenne ja luonnon välille! Ihminen on tarkkailut säätä siitä asti kun ryömii alkumerestä rantaliejuun. Meillä on sisäänrakennetut eväät olla käyttämättä satelliittiteknologian luontoa kuluttavaa kuiskutusta avaruudesta. Sen lisäksi: kun aamulla katson taivaalle, saan selkeän kuvan päivän ulko- tai sisätöistä ja motiivin ryhtyä niihin. Asia toimii pään sisällä ihan erilailla, jos kytken työinspiraation ruutu-tuijotteluun ja unohdan senkin että hyvää ja tehokas työnteko tiedostaa ja ottaa huomioon epävarmuuden.

Olen paljon ja järjestelmällisesti käyttänyt puutteen liikkeelle panevana voimana. Huono vaate on hyvä syy tehdä uutta. Kierrätystavaran käsittämätön määrä tuhoa tämän motivaation ja puute täyttyy jollain polyesteritekeleellä. Jos puute johtaa siihen että lahjoitan itselleni kotitekoisen villapaidan, puutteen kielteinen merkitys katoaa.

Tänään Justus kysyi: Miksi koulussa ei ole aamupiiriä?

Käytetäänkö e-urheilussa e-pillereitä?

Rahankäyttö suosii tuotannossa halvan fossiilienergian käytön kalliin ihmistyövoiman sijaan. Samaa suosiminen tapahtuu aikapankki kokeiluissa. Esitän maksuvälineeksi Fossi-raha (yksikkö olisi Musta Markka), joka on sidottu hiilikantaan. Arvo olisi käänteinen: mitä enemmän maksaa sitä haitallisempi tuote, nolla Musti olisi hiilineutraali. Rahareformin aiheuttama lama synnyttäisi uuden ammattiryhmän joka muuntuneessa tietoisuuden tilassa laskee hiilitaseet taas kaupankäyntiä edistäviksi ja luovat käsitteen harmaasta ja valkoisesta hiilestä. Valkoinen hiili on heidän mielestä loppujenlopuksi vain se aine, joka muutenkin jo leijuu ilmakehässä ja edistää metsänkasvua.

En ole koskaan nähnyt niin paljon surunvaippoja lentelvän ympäriinsä kuin tänä kesänä!

Ihmisen toiminta maapallolla muuttuu oleellisesti vain uskonnon kaltaisella murroksella. Millainen se voisi olla? En usko uudelleen lämmitettyyn uskonnollisuuteen, fundamentalismiin eikä ns. uskonnottomuuteen. Mielen murros on oltava jotain, mihin tiede ei kykene ja papit eivät (enää?) osaa tarjota – sidosainetta meidän ja maailman välille, oivallus elämästä ja elottomuudesta.

Ulkopuolinen arvioi asioita viisaudella, sisäpuolinen tietämyksellä.

Instituutioiden kuuluu toteuttaa tasavertaisuutta, mutta minusta niiden ei pitäisi liputtaa yhden ihmisryhmän puolesta. Tapa johtaa siihen, että seuraava ryhmä kokee itseään väärinkohdelluksi, koska ei saa samanlaista näkyvyyttä. Pride-liputukset julkisilla laitoksilla ovat minusta myönnytys populistiselle politiikanteolle ja antavat lisävaltaa somessa käydylle arveluttaville painostusmetodeille. Ks. Oulu

 

Raha on meitä voimakkaampi

 

 

Kapitalismin ja vaihtoehtoisuuden ero: Luontaistaloudessa osaava pärjää perusluovuudella vuodesta toiseen. Kapitalismi luo toimijoilleen alituisen luovuuden pakon, mikäli aikoo pysyä markkinoilla hengessä. Siellä tehdään järjestelmällistä kehitystyötä – kuka tekee sellaista vaihtoehto kentällä, jossa tulosvastuu ei hengitä niskaan? Tämä taitaa olla perustavalaatuinen syy, miksi innovaatioihin tähtäävät investoinnit suuntautuvatkin lähinnä kaupallisiin yhteyksiin. Miksi on äärimmäisen harvassa ei-kaupallisia harrastajia, jotka paneutuvat vuosikymmeniä systemaattisesti esim. omavaraisuuteen kelpaavien siemenlajikkeiden jalostukseen? Markkinatalouden puolella sellainen olisi peruskauraa. Kysymys on siitä, kumpi vie ja kumpi vikisee: vallitseva kierouma vai varteenotettava muutos.

Lähes yhteen sovittamaton yhtälö: työnjako ja tehokkuus.

Hiilidioksidipäästöt nousevat uusiin huippulukemiin 2023 – investoinnit puhtaaseen energiaan vain kaksi prosenttia koronaelvytyksestä

Onko ylivoimainen enemmistö todella sitä mieltä, että  hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on rahatekninen tai lainsäädännöllinen ongelma?   

Resurssijalanjäljen hahmottamisen kannalta on tärkeä tietää materian jalostusasteesta. Polttopuun jalostusaste on alhainen, saunanlauteiden on jo korkeampi ja koristeveistoksen jalostusaste on korkea. Vastaavasti valmistukseen kuluvia satsauksia tuhoutuu sitä enemmän mitä korkeammin jalostetusta hyödykkeestä on kyse. Viljellyn ruoan jalostusaste on matala, joten viljelyllä ei voi paljon painaa resurssijäljen alas, jos jättää korkean jalostusasteen omaavan polkupyöränsä sateeseen ruostumaan.

Jos palataan vuosikymmeniä taaksepäin, poliittinen kansalaisaktivismi näkyi enimmäkseen  punk-, anarkisti-, eläinsuojelu-, nais- ja ympäristöliikehdintänä. Asenne yhteiskuntaa kohtaan ulottui kriittisestä totaaliseen ”systeemi on mätä”. Epäluuloa viljeltiin kosolti.

Mikä on ero nykypäiviin? Epäluulo on syvempi kuin koskaan ja rehottaa aivan toisella tavalla ja muualla kuin vanhan opposition piireissä. Oliko se silloin vain turvallinen leikki, jota vanha oppositio järjesti itsenäisyyspäivinä? Turvallinen siksi, että toiminnalla ei ollut todennäköisyyttä jäädä muuksi kuin marginaalipuuhaksi. Nykyinen populistinen aktivismi on ihan eri luokkaa ja on vienyt vanhojen aktivistien työkalupakin eteisestä ja sanat suusta. Vaikuttaa siltä, että skene ei ole kyennyt käsitellä tapahtunutta ja on osin siirtynyt mm. sateenkaariliikkeen osaksi. Siellä on nykyään helpompi olla kuin ennen. Avoin kysymys.

Odotellessamme käänteentekeviä teknisiä ratkaisuja, saatamme menettämään arvokasta aikaa muuttaa elämämme kestävämmäksi kiistattoman tehokkailla tavoilla:  viljelemällä ja katkaisemalla kulutuskierteen.

Jeps, juhannukseen tarvitaan rimanalitusta:

Imukuppi – kumihippi

Juhannussima – Juhan nussima

Kohti talvea – tahti kolvessa

Olin 21-vuotiaana au-pair suhteessa  Hongkongissa. Tutustuin silloin politiikka- ja kulttuuriaktiiveihin, joita huolestutti Hongkongin palautus Kiinalle. Nyt heidän huolet ovat käymässä toteen. Olen aina vähän kuulolla mitä siellä tapahtuu. En tiedä parempaa keinoa kuin mahdollisimman täydellinen kulutusboikottia Kiinalle ja (hiljaistakin) yhteistyöstä irtisanoutumista avointa sortoa harjoittavan valtion suhteen. Kiinasta tulee huomattava osa tekniikkaa joko suoraan tai välillisesti – mm. aurinkokennoja.

Tällä hetkellä näen erilaisia johtajuuden muotoja: 1). johtajuutta johon hakeudutaan 2). johtajuutta johon ajaudutaan 3). johtajuutta johon suostutaan 4). johtajuutta jolta onnistuu välttymään.

Yhtenäiskulttuurin tuolla puolen ovat heimostuneet ihmisryhmät, jotka elävät eriasteisesti eriytyneenä toisistaan. Haaste on miten heimojen välillä voi valita sopua kun jättävät kohtaamatta? Murroksen keskellä on näkyvissä vääjäämätöntä heimopiireihin jakautumista. Ekologisesti se on askel kestävämpään elämäntapaa mutta sosiaalisesti se voi olla mitään vaan.

On olemassa ajatus, että samoja faktoja hyväksyvät ihmiset tulisivat jotenkin automaattisesti samansuuntaisiin johtopäätöksiin. Tämä ajatus on suosiossa ihmisryhmissä, joilla on mieltymys määritellä todellisuutta muidenkin puolesta. Faktojen lisäksi päätöksiämme pohjana on kuitenkin ajatus maailmasta ja elämästä. Tulenvarastelijan Prometheuksen tapaus jakaa vieläkin. Toisten mielestä meidän ei olisi pitänyt ottaa käyttöön riskiteknologiaa, jonka hallinnan kanssa meillä on perustavanlaatuisia ongelmia. Toisten mielestä meillä olisi paljon tylsempää, jos olisimme pitäneet sormet erossa tulesta. Molemmat perustelut ovat faktojenkin valossa melko riittäviä kunnon mielipiteen muodostumiselle, joten arvot ratkaisevat. Käytännössä monista faktoistakaan ole yksimielisyyttä. Mielipidemuokkauksessa ollaan aika herkkiä julistamaan faktoiksi asioita, joiden totuusarvo saattaa romahtaa äkistikin.

Välillä faktaa: erään sekä kaupunki- että maalaistarinan mukaan nykyisiä karkaistuja sahanteriä ei pysty teroittamaan. Se ei pidä aukottomasti paikkansa! Kokeilkaa itse (tylsään!) sahaan. Teroittaminen toimii lähes kaikille kaarisahojen terille, muutama kummallista poikkeusta lukuun ottamatta (joiden kovuuus rikkoo viilan). Olen kuullut väittämää 40 vuotta eri maissa. Johtuuko siitä, että karkaisu on kulunut pois? Eikös ole ihmeellistä?

Yhteiskunnat piilottavat systemaatisesti eettiset ongelmakohtansa.

Juuri näin toteutuu teknologinen harha: kestävyyttä luodaan kestämättömyydellä. Sori, tähän uskominen on liikaa vaadittu. Olemme siirtämässä yhä enemmän resursseja kulttuurimme aiheuttamien vahinkojen hoitamiseen kuin niiden ehkäisyyn. Tämä käytäntö näkyy myös Korona- toimenpiteissä ja sinetöinee kriisiytyvien yhteiskuntien kehityskulun.

Kun muutamme traktorin tiivistämää peltomaata puutarhaksi, ymmärtää paremmin, mistä maatalouden vesistöjä kuormittavat pintavalumat syntyvät.

Haluan nähdä salaliittoteoreetikon, joka osaisi hylätä teorian näytön puutteesta.

Onko trendikkäämpää olla introvertti kuin ekstrovertti?

Alan ymmärtää mistä on kyse kun yleisesti tunnetut henkilöt muuttuvat kansan mielestä ”ylpeiksi”, ”itsekeskeisiksi” tai ”diivailijoiksi”. Julkisen huomion kohteeksi siirtyminen tekee vaikeaksi kuulla enää omaa sisäistä ääntä. Epäsymmetrinen ihmissuhde pakottaa sulkeutumaan. Opiston sivuopintoja.

Suhtaudumme luonnon rikkomiseen useimmiten ”tekemällä sattuu”- mentaliteetilla, tahattomana vahingontekona tai välinpitämättömyytenä. En väittäisi päinvastaista, mutta mietin, onko meidän mieliin haudattuna jokin vire, joka sittenkin tahtoo rikkoa maapalloa, koska se ei meille riitä.      

Esiintyykö eskapismi tieteissä? Ehkä joo.  Syväjäädytettyjä kehoja holveissa ajatellen menettelystä olisi mielenkiintoista tehdä  elinkaari- ja hiilijalanjälkianalyysi. Jos tulokset ovat kestämättömiä, voitaisiin kokeilla minun kehittämäni marjojen kääntelymenetelmää.

Hieno, että elämme sellaisten rohkeitten, vanhojen naisten seurassa kuten Leena Krohn ja Margaret Atwood. Toki somemaailmassa tiedetään, että kannattaa valita kohteensa huolella.

Yhteiskunnan murroksessa entisistä liittolaisista voi tulla vastakkaisia voimia. Liikehdinnän pragmaattinen haara etsiytyy useammin ja helpommin vallankäytön äärelle. Sille aatteellinen haara voi jäädä silmäntikuksi, koska se ei taivu strategisille vaatimuksille. Omavaraopistolla ei ole pyrkimyksiä hallinnolliseen valtaan.   

Suhtaudun kriittisesti taiteisiin ja urheiluun ammatteina. Kaiken vähiten sympatiaa heruu e-urheilulle, jossa koen melko suorannaista yhteyttä siviili- ja sotilaallisen toiminnan välillä. Olohuoneessaan sotapeleissä kunnostautunut lentäjä saattaa olla hyvinkin kiinnostava rekrytointikohde asevoimille. Joka tapauksessa e-urheilu pitää yllä kysyntää tietotekniikan uusimmille innovaatioille ja käytönotolle. Peliaddiktoituneen sukupolven olisi hyvä tietää, että on olemassa sellainen käsite kuin sotateollinen kompleksi. Sen vaikutusvallasta varoitti itse Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower vuonna 1961.

Olisiko kuviteltavissa että joskus valtiot pystyisivät luopumaan alueittensa aggressiivisesta kiinnipitämisestä puhumattakaan laajentamispyrinnöistä ja jopa antaisivat separatistisille liikehdinnöille tilaa? Reaktio tottumattomille ajatuksille on yleensä jyrkkä ei! Mutta onko ajatus oikeasti poissuljettu, jos siirtymisistä sovitaan ja luodaan uusia rinnakkaisolon muotoja? Syy tähän pohdintaan on resurssisotiin ajautuvat suurjärjestelmät ja niiden aiheuttamien tuhojen mittakaavat. Minusta meillä on vahvaa näyttöä, että valtiojärjestelmillä on, ja on aina ollut perustavanlaatuisia ongelmia ratkaista tietynlaisia rakenteellisia kysymyksiä joiden mittakaava suurvaltojen dominoivassa maailmanjärjestyksessä on kasvanut kohtalokkaan vakavaksi. En keksi eloonjäämiselle muuta lääkettä kuin valtakeskittymien suunnitelmallinen hajauttaminen. Se on parempi vaihtoehtoo kuin samaan tulokseen johtava rytäkkä. Epätotunnaisten ajatusten testaus ja käyttöönotto ei ole pragmaattisten arkipäiväpoliitikkojen vahvoja puolia. He tulevat vasta kansalaiskeskustelun perässä.

En keksi paljon asioita jotka säilyvät kulttuurimme kasvudynamiikan ulkopuolella. Pienestä on pakko tulla isompaa, vajaasta täydellistä. Mitkä olisivat mekanismit, jotka jarruttaisivat totaaliksi tulemisen trendiä? Yksi välttämätön tekijä totaalistumiselle on varmasti raha. Olisiko jonkinlainen lahjatalous vaikeuttamassa globalisaatiokehitystä vaikeuttamalla erilaisten pääomien kertymistä? Ehkä olen siksi kauan vierastanut henkisen pääoman edunvalvontaa. Käytän toisten henkistä työtä ja annan omani käyttöön. Ei maksuja.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan on hyvin tärkeä tarkkailla, miten valtasuhteet jakautuvat uudestaan. Syntyvät valtatyhjiöt täyttyvät alta aikayksikön ja usein suunnalta, joka on hyvässä ”maineessa”, koska näkyväksi tullutta vallankäyttöä osaamme jo tunnistaa. Asialla on merkitystä muutoksen kulkuun ja on lähes mahdotonta korjata jälkeenpäin. Johonkin moraalipoliisimaiseen käytökseen ei kannata silti ryhtyä, sillä osoitellessa tunnetusti kolme sormea näyttää itseään päin.

Toiset rehvastelevat aikaansaannoksillaan, toiset yläpuolisuudellaan.   

Varmaan ”Maailmanlopun profeetan” maineen välttämiseksi menee moni ihan asiallinen pohdintaa maailman tilasta hukkaan. Erikseen ovat ne, joille tämä rooli liimautuu täydellisesti egoon. Tietynlainen fatalismi suojaa pelkojen aiheuttamasta ylireagoinnista, jolloin päästään kiperissä keskusteluissa jopa asiaintasolle. Ehkä siitä syystä fatalismillakin on huono maine, koska se vaikeuttaa ihmisten tunneperäisen ohjailun ja päästään ajattelussa pintaa syvemmälle.  

Olen tehnyt 35 vuotta omavaraisuuden edistämistyötä yhdestä hyvin inhimillisestä syystä: jos alkaa mennä huonosti en halua joutua tilanteeseen, että monet kaverit alkaa muistaa että landella on mukavaa ja siellähän asuvat Lasse ja Maria! Jos menee huonosti, astuu voimaan mitä ikävin priorisointi ja kokematon renki ei pysty tuottamaan sitä, mitä hän kuluttaa. Miksi en ole kirjoittanut tätä aiemmin? Koska en halua ratsastaa pelkokuvilla. Ehkä huolet eivät käy toteen.

Hierarkioita emme pysty purkamaan, jos emme osa huolehtia perustarpeistamme itse. Muu puhe on sanahelinää.

Meneillään olevissa sosiaalisissa välienselvittelyissä aiempi loukkaava käytös on osin korvautumassa loukkaantumisrituaalilla, joka mahdollistaa vallankäyttöä ”puhtain paperein”, eli uhrin roolista käsin. Askel tästä eteenpäin mentäessä minua vähän puistattaa omakohtaiset kokemukset Lähi – idän maissa yleisestä käsityksestä perheen ja suvun kunniasta, joka on todella kova tapa hallita ihmisiä. En toivoisi sellaisen yleistyvän täällä, mutta täälläkin meidän antamat symbolimerkitykset asioille alkavat elää omaa ja varsin tulkinnanvaraista elämää. Vainoharhaisessa kyydissä satiiri, karikatyyrit ja pilapiirrokset ovat kohta undergroundia.

Tässä linkki Joonas Konstigin kolumniin. Erinomainen kuvaus toisinajattelijuudesta ja mitä se ei ole. Suosittelen erityisesti niille, jotka haluavat olla omilla aivoilla ajattelevia. Lisäisin kirjoitukseen vain ajatuksen, että itsellisemmäksi ajattelijaksi tuleminen edellyttää, että ymmärtää omaa  laumasielunsa. Se nimittäin tahtoo sensuroida ajattelua koko ajan – hyvää tarkoittaen.

Onko omavaraisuudella kerrottava jotain painavaa isojen konfliktien sattuessa? Taikka jo ennen niiden ilmenemistä? Vain Gandhin kansalaistottelemattomuuteen viittaaminen on hieman laiska teko. Hajautetulla yhteiskunnalla jää vain epäsymmetrinen reagointi teknologiaan perustuvan sorron vastustamisessa. Toimiminen kaukonäköisesti on omavaraisuudessa olennainen taito. Tämä pätee myös konfliktitilanteiden arvioinnissa. Ennakoivasti on tärkeätä luopua varsinkin kaupallisesta yhteistoiminnasta sellaisten tahojen kanssa, jotka ovat kasvattamasta sotilaallista ja muuta ylivalta huolestuttavalla tavalla. Mitä voi tehdä Kiinan osalta? Kysymys on todella keskeinen ihmisille, jotka etsivät kestävyyttä. Tiedämme kokemuksesta vain, että maailmasta sotimiset eivät häviä. Mutta niiden mittasuhteisiin voi ehkä vaikuttaa. Euroopan unionin perustamiselle yksi syy oli luoda tiiviit kauppayhteydet maitten välillä ja siten tehdä hankalammaksi aggressiivisen politiikan harjoittamisen. Mahtaako tämä nykyään enää toimia samalla tavalla? Näistä omavaraisuuden vaikeista aiheista oli tarkoitus kirjoittaa tänä talvena, mutta en ehtinyt. Harmi. Jospa joku muu?

Medialukutaito on osaa sosiaalilukutaitoa. Yhteistä niile on ihmisen viestiminen, johon olosuhteet vaikuttavat enemmän kuin viesti itse. Hyvä, että on alettu ravistella myytti autuaasta vanhemmuudesta. Aihe on esimerkki yleisestä käänteisviestinnästä, jotta on syytä lukea rivien välistä. Moni lapsenkasvatukseen väsynyt yrittää pitää itsensä voimissaan toistelemaan itselleen positiivista mantraa. Eli hän viestii itselleen jotain mitä hänelle ei ole välttämättä tosi. Myytti syntyy kun luotavaksi tarkoitettu totuus siirtyy kulttuuritasolle. Sanonta – puhe mistä puute – on viestilukutaidon ikivihreä hitti.

Metoo- kampanjan aiheellinen alku raivasi myös tien laajaan kostomielialaan ja hengestään fasistisen 0-toleranssin vaatimukseen. Ja kulkusuunta jatkuu. Käynnistynyt tapahtumaketju epäilytti jo silloin ja on kasvattanut arvaamattoman sosiaalisen riskin, joka näyttää rikkovan tavoitteen ihmisten paremmasta kanssakäymisestä tulevaisuudesta. Toivottavasti olen väärässä.

Nämä uutiset tekevät minua surulliseksi. Kuvitellaan, miten asiaa puitaisiin jos runoilijan ja kääntäjän ihonvärit olisivat päinvastaiset! Ihanteiden tavoittelunnimessä on tehty pitkin historiaa ikäviä asioita. Viime vuosien vimma hävittää lopullisesti kaikki epäkohdat on muuttunut itse epäkohdaksi. Hyvät taitelijat, jatketaan viimeiseen saakka: Bachia vain miespianisteille ja Kaija Saariaho vain naismusikoille! ABBA –coverit vain eronneille artistipareille! Ja koska teatterissa näytteleminen on kriisissä, jättäkää Jim Morrisonin rooli vain alle 27 vuotiaalle todennetulle narkkarille. Ja sitten tuo Hamlet vielä … poliittinen populismi sai rinnalleen taidepopulismin.

Energia- ja luonnonvarat määräävät kehittyneiden yhteiskuntien kestävyyden puitteet. Heti sen jälkeen kestävyyden ratkaisevat epämääräisemmät henkiset ja sosiaaliset tekijät. Arvelen, että historiallisten korkeakulttuurien hajoamiseen liittyy olennaisesti sosiaalinen hajoaminen, jonka yhtenä tekijänä voisi olla ihmisen kapeneva ymmärrys toisia kohtaan. Korkeakulttuurin pitkälle viedystä työjaosta voisi seurata tällainen erkaantuminen. Voimistunut kuplassa – elämisen mahdollisuus rampauttaa sosiaaliset taidot yhtä lailla kuin pakotettu sosiaalisuus.

Nie war der Horizont so öde wie damals,

Nie waren die Reden so verlogen wie damals,

Nie war der Himmel so leer wie damals,

Nie standen wir alle so nackt da wie damals,

Nie waren die Minister so bombig wie damals,

Nie war die Angst so nah wie damals.

Vielen von uns war damals die Weste zu eng,

Vielen von uns war damals die Weste zu eng. (Spliff 1982)

Aikuiselle nykyhetki voi tuntua vakaalta, koska hänelle on muotoutunut personaalisuus eikä taivu enää mihin tahansa. Lapsi sen sijaan astuu huomiseen. Lapset perivät Koronasta jotain, mitä ei vedä vertoja sota-aikaan. Läheisyyden romahduksen. Kehittäkäämme pienyhteisöllisyyttä.

Yksinkertaistettu perusasetelma: toisvaraisen on aina ollut pakko hallita omavaraisen. Omavaraisen piti suojautua toisvaraisen alistavilta pyrkimyksiltä. Teknologia muuttaa valta-asetelma ja luo uuden alisteisen: ympäristön. Hierarkioista puhuminen on aika laiha, jos ei näe missä niiden juuret ovat. Ekologisesti eri ammatit eivät ole yhtä arvokkaita. Nyky-yhteiskunta sen sijaan vaatii tämä näkemyksen jo yhteiskuntarauhan vuoksi.

…Muistetaan, että valmiuslainsäädännön yksi tarkoitus on taata taloustoiminnan edellytyksiä, enkä usko että sillä tarkoitetaan vaihdantataloutta.
Lähtiessäni omavaraisuuteen pyrin olemaan mahdollisimman hyödytön yksilö silloin kun systeemi pakottaa ihmisiä omiin elvytystalkoisiin. Uskokaa tai älä: tämä ajatus myötävaikutti olla hankkimatta ajokorttia ja ammattia… ja metsittämään pellot.

Pakina rahasta

Rahaihmiset yleensä kieltäytyvät hyväksymästä ajatusta, että raha ei ole neutraali väline. Heidän mielestä raha ei lukitse yhteiskunnallista kehitystä mihinkään tiettyyn suuntaan eli ei ole ekologisen rakennemuutoksen esteenä. Usein he vertaavat raha puukkoon: sillä voi tehdä sekä hyvää että pahaa. Juuri se valinta mitä puukolla tekisi, edellyttää meiltä vapaa tahtoa ja kykyä tehdä päätöksiä. Niinpä puukko väkivaltaisuuksiin taipuvaisen ihmisen käsissä ei ole neutraali kapistus.

Kun katsoo ihmisten elämää ja niiden valinnat – matkailu, kännykät, sosiaalinen käyttäytyminen – siinä on hyvin paljon yhdenmukaisuutta, jota kaverit naamakirjan puolelta tykkäävät kovasti profiloida. Etenkin silloin ihmiset eivät käyttäydy hirveän omaperäisesti kun joutuvat jonkun käskystä esimerkiksi rintamalle. Siellä heidän kiväärinsäkään on yhtä vähän neutraali, vapaasta päätöksestä riippuvainen työkalu kuin teräase puukkojunkkarin kädessä. Samalla tavalla rahan käyttö ei ole kenenkään hallinnassa mutta siitä huolimatta se liikkuu ja pitää nykykehityksen lujasti radallaan.

Meidän seuraan hakeutuu usein ihmisiä, jotka toivovat meiltä eräänlaisia synninpäästöjä: miksi heidän autonsa on niin välttämätön, miksi he perheellisinä eivät voi matkusta julkisilla tai syödä luomua. Tai miksi fyysinen työ ei heille sovi. Se on kiusallista, koska meillä ei ole taivaallisia valtuuksia armahtaa. Siitä huolimatta, että opiston vetäminen erkaannuttaa Maria ja minua omasta omavaraisuudestamme, pidämme hyvin tärkeänä, että ihmiset löytävät polkunsa verstaisiin ja kasvimaille huolehtimaan omista perustarpeista.

Meillä on laajat vapaudet hakeutua ammatteihin, jotka ovat herkkiä maailman muutoksille. Yleensä se menee niin: mitä kauempana alkutuotannosta, sitä toisvaraisempi ja haavoittuvampi. Jo lapsia kannattaisi opettaa perusasioita, jotta he myöhemmin, rahat pörsissä tuhlattuaan, eivät syytä yhteiskuntaa epäonnistumisestaan. Kuten huomaatte, muotoilin tämän nyt hyvin epämääräiseksi, jotta en saa liikaa suuttumusta niskoilleni. Ongelma on kuitenkin, että pettyneet ihmiset muodostavat hyvin epävakaan pohjan väistämättömille muutoksille.

Omavaraisuuden kautta voi ymmärtää nyky-yhteiskunnan perusteet.

Poliittinen vaikuttaminen painottuu vaatimiseen tekemisen sijaan.

Meillä on tapana olla liittämättä asioita toisiinsa, koska silloin voi vaivatta tavoittaa asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

Tässä Kari Enqwistin kolumnissa on minusta tärkein mitä hän sanoo äärivoimien hallitsemisesta.

Kun astut sairaalaan, monista asioista on jo päätetty sinun puolesta. Sairaalat, niin kuin muutkin yhteiskunnan voimapaikat ovat henkisesti hyvin hallitsevia, joten vaihtoehtoinen ajattelu kaikoaa kauas. Yllätyn siitä aina uudestaan. Mieti ensin mitä haluat.

Enhän minä mikään ulkopolitiikan ekspertti ole, mutta diplomaattien karkottaminen on minusta huonoimpia vaihtoehtoja osoittaa mieltä. Diplomaatit ovat sentään yhteyshenkilöitä. Paremmin istuisi kaupalliset pakotteet – jotka toki käyvät kalliimmaksi kuin diplomaatin matkalippu. Niissä olisi kuitenkin enemmän moraalista selkäruotoa.

Halu luonnonläheiseen elämään ei suojaa hurahtamiselta tai ylisuorittamiselta. Tutkin joskus maassa ollutta hiilenpalasta ja näin miten kasvien juuret viihtyivät sen sisällä. Olen sittemmin käyttänyt hiiltä maanparannusaineena. Sitten tuli biohiilivillitys ja jotkut ovat valmiita kaatamaan puita biohiileksi. Käsivetoisessa taloudessa on jo ihan riittävästi työtä polttopuiden saamisessa metsästä uuniin, joten puun suoraan kyydittäminen hiileksi ilman lämmön hyödyntämistä ei ole mitä todennäköisimmin läpiajateltu juttu. Meillä vuoden polttopuista jää sivuvirtana 2-3 sangollista tuhkasta seulottua hiiltä. Kostutettuna pissalla siitä kasvoi hienoja kurkkuja.

Nykyhetkellä ei ole mitään tekemistä kahden edellisen postauksen kanssa.

Typerä fatalismi yrittää pyhittää laiskuuden, viisas fatalismi on sujut elämän ja sen rajallisuuden kanssa.

Jos keskustelussa on pulaa hyvistä argumenteista pyritään korvaamaan laatu määrällä. Vastaansanomattomalla  argumentilla on oltava moitteeton faktapohja mutta ankkuroituu viime kädessä johonkin elämänkatsomukseen. Jos sitä ei uskalla paljasta, argumentointi on käytävä faktoista. Vanha filosofinen lopputulema on kuitenkin se, että ”faktoilla” ei voi ratkaista, mikä on hyvää elämää.    

Ihmettelen miten moni tuttu kaveri on uponnut salaliitojen suohon. Alempana oleva kommentti ehkä liittyy siihen. Silloin kun öykkäritiede ei anna sielulle kotia, keho alkaa etsiä sitä.

Mahtavaa, kun nykyään on myös ratkaistu, mikä on uskonnollinen ja eettinen vakaumus! Ylen uutisissa se kerrotaan: “…Myöskään eettisen tai uskonnollisen vakaumuksen ei tämänhetkisen tiedon mukaan pitäisi estää rokotuksen ottamista. Rokotteet tuotetaan synteettisesti, eli ne eivät ole millään tavalla eläinperäisiä…” Ikään kuin eettisen vakaumuksen tunnusmerkki olisi kasvissyönti. Minun eettisiin valintoihin vaikuttaa myös ekologia, teknologiakriittisyys, globaalin rahatalouden vallan seuraukset ja näkemys ihmisestä. 

Luonto ei ihmistä paranna eikä heimokaan pelasta. Luokseni on tullut vuosikymmenten aikana ihmisiä jotka arvelivat saavansa apua luonnonläheisestä elämästä. En muista nähneeni ihmeparannuksia missään muussakaan simuloidussa heimo- tai survivalympäristössä. Eikä meihin siirry esivanhempiemme henki koskettamalla rukkiin tai kirveeseen. Rekvisiittavälitteinen kasvupyrkimys voi lähennellä fetisismiä. Luonto, yhteisöllisyys ja esineistöt luovat lähinnä hälystä vapaamman tilan joka auttaa keskittyä. Mutta sitten vasta varsinainen työ alkaa.  

“Sitten hänen rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän metsän, aurinkopaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää.” -Robin Hood-

Eläämme huhu-taloudessa. Se on tila, jossa oletetusti jokaisen viestin takana on pakko olla totuuden siemen.

Nähdäkseni nyt, kriisien keskellä on kaksi pahinta kuoppaa mihin saatamme langeta: suoranainen johtajankaipuu tai epäpersonaalisen johtajuuden haku tieteistä ja teknologiasta.

Jo 150 vuotta sitten pidettiin teollistumiskehityksestä varoittelevia ihmisiä pelleinä. Niin nytkin. Silti – jos näitä konerikkojia, junanvastustajia ja lopunajanprofeettoja olisi kuunneltu tarkemmin, emme ehkä olisi tilanteessa jossa teknologia olisi mahdollistanut ilmastomuutoksen. Turha jossitella, olisiko maailma silloinkaan nykyistä mukavampi, mutta ei sitä voi pois-sulkeakaan.

Teknologiakriittisyyttä on vaikeampaa ilmaista kuin sen lapsenomainen kannattaminen. Siinä, missä insinööri voi maalailla jonkin saavutuksen potentiaalia, arvostelija voi vain viitata epämääräisiin mahdollisiin seurauksiin – ehkä vain uskonnollisia vertauskuvia käyttäen. Vakuuttavuuden epäsymmetria juontuu osittain siitä että osapuolet ajattelevat hyvin erilaisilla aikaperspektiiveillä. Silloin nopea hurmos päihittää myöhempää päänsärkyä.

Paradoksaalista kyllä, että sadan vuoden takaiset tieteen ja teknologian kehitysoptimistit kokevat taas olevan ratkaisurintaman kärkijoukkuetta ja osa epävarmoista sieluista on valmis etsimään turvaa konseptista, joka on saattanut meidät tähän tilaan. Tämäkö on meidän parantumaton tauti? Ihmeen odotus.

On mielenkiintoista olla olemassa.

Minun suosikkini on “kokeellinen” luonnontiede, koska sen taustalla ei ole mikään luonnontieteellisen päämäärän loppuun saattaminen. Dogmaattinen luonnontiede saattaa oikeuttaa luonnon hyväksikäytön, kuten eläinkokeita, oman päämääränsä saavuttamiseksi. Kokeellinen luonnontiede ei välttämättä hylkää arkisen empaattiuden luontoa kohtaan. Newtonin fysiikkaa ehkä sijoittuu tuohon käännekohtaan, jolloin maailma oli alkemian ja luonnontieteiden rajamailla, vailla luonnontieteiden ylimielisyyttä. Jos näkemykseni aatehistoriasta pettää, kirjoittakaa minulle ja julkaisen teidän vastalauseita poikkeuksellisesti tällä sivulla!

Päivän mielettömin sana: “Gotteswahn”!

Vieraantuneisuuden oireyhtymä: muoto on tärkeämpi kuin sisältö, sana on todempi kuin todellisuus, diagnoosin saaminen nautinnollisempi kuin olotilaan selvittäminen. Kollektiivinen identiteettikato törmää todenäköisesti jossain vaiheessa kipeästi realiteetteihin ja kätkee itseensä vainojen aikaa. Suojautua voi harkitulla etäisyydellä massaliikkeisiin. Entisajan pienyhteisöllisyys ei antanut meidän kivikausiaivoillemme tällaista kasvualustaa.  

Millaisiin johtopäätöksiin täydellinen tekoäly mahtaisi tulla. Vanha vitsi on, että ihmislaji on tuhottava jotta muu voi elää. Vai johtopäätös, että se itse ei sovi ihmisten käsiin.

Olen suosinut ajatella kuolemaa äkillisenä. Saappaat jalassa kuoleminen säästäisi minut ajattelemasta kuolemaa. Mutta useammin ihminen kuolee pala palalta, tietoisesti. Menee näkö, kuulo, käsi ja tiedän, että joskus ei ole enää paljon jäljellä.

Vähennyslasku: katso itseäsi ulkopuolisin silmin, vähennä kuvasta kaikki, mitä arvelet olevasi. Mitä jää jäljelle? 

Positiivisissa asenteissa on vain se hankaluus, että ne eivät siedä negatiivisia asenteita.

Ihmettelin jo aikaisemmin ajatelmissani, miksi kansalaisliikkeillä usein tuntuu olevan taipumus jatkaa taisteluaan silloinkin, kun tavoitteet ovat jokseenkin ja pääpiirteissään saavutettu (toki tiedän, että on vaikeaa sanoa, mitä tarkoittaa “saavutettu”). Kuitenkin pidän historian aatekamppailuissa merkittävänä seikkana, että monesta kumouksista seuraa usein yhtä hallitsemattomia jälkitiloja kuin oli tarkoitus poistaa. Käsityöläinen tietää, että rautalankaa täytyy ylitaivuttaa, jos haluaa tietyn kulman. Johdatteleeko fyysinen kokemus tiedostamatta sosiaaliseen vaikuttamiseen? Minkä verran meidän olettamus tapahtumien kulusta vaikuttaa tapahtumien kulkuun?    

Häiritsevää nykytilassa on, että teknoyhteiskunnan viranhaltijoilla on niin vaikeaa hahmottaa, milloin he julkisissa kannanotoissaan lähtevät kauas osaamisalueiltaan. Tiedespesialistit eivät välttämättä ole erityisen hyviä kokonaisvaltaisessa ajattelussa. Itsestäni voisin sanoa näin: osaan ajaa autoa, mutta minusta ei ole kuskiksi.

Haluamme kaiken mitä pystymme saamaan – suklaata ja loputtomasti energiaa. Miksi haluaisimme muuta epämukavaa? Vasta taustatieto voi muuttaa tilanteen. Haluammeko syödä orjien korjaaman kaakaon tai huolehtia energian ydinjätteestä tai voimaloiden joenperkauksista? Olen tehnyt elämäntyöni kurkistamalla mukavuuksien taakse ja punnitsemalla hyvän vaatimaa hintaa.

Tapa miten Koronahaaste käsitellään ja pyritään ratkaisemaan on olosuhteisiin reagoivan pragmaattinen. Mutta siitä puuttuu taustapohdinta ihmisen osallisuudesta tautien syntyyn ja ihmisen osasta luonnossa. Mitä luontoa saamme uhrata itseämme vuoksi? Ennen tieteen vallankumousta tätä alaa hoitivat  papit. Nyt jopa paavi taitaa odottaa rokotteet ilman syvempää hengellistä ohjausta. Rokotuspäätöksien taustalla on kysymys, keitä me olemme. Rokotekriittisyyden takana voi olla jotain aivan muu asia kuin vastuuttomuus tai välinpitämättömyys – jopa päinvastoin! Jälkeenpäin Matti Nykäsen sanoin ”Ehkä otin, ehkä en”. Toisin kuin Matti, jätin ottamatta.

———-v.2021———-

Kaikkein karmaisevimmat vapauden myytit tuntuvat syntyvän väkivallan seurassa: sotasankaruus, uhrautuminen ja ylevä kuoleminen. Populaarikulttuurin puolella lännen elokuvat, James Dean ja Easy rider. Mitä vapauden sanaa vaivaa?

Palefacin “Emme suostu pelkäämään!” voisi koskea ytimeltään myös pandemiatilaa. Siellä jossain on ymmärryksen polku Koronan vähättelemisen ja pelon tuolla puolen, joka jäänee meiltä kiireisiltä löytämättä. Koronalla ei ole kiirettä. 

 

 

 

Tosiuskovainen ei usko mitään. Kukaan ei usko tosiuskovaista.

Kova teksti! Onko Vartiotorni tullut pandemian keskellä vakuuttuneemmaksi, että mainitut raamatunkohdat kylväävät hyvää sanomaa?

 

“Putin hyväksyi lain, joka antaa elinikäisen syytesuojan Venäjän entisille presidenteille” Yksivaltiuden riskit kasvavat. Pitäisikö vähentää äänestäjien syytesuoja mikäli heidän valinnoista koituvat yhteiskunnalle pysyviä vahinkoja?

“… Minä suhtaudun ehkä fatalistisemmin ja epävarmasti Koronaan. Olen käsitellyt kirjoituksissani sitä moraallista mahdottomuutta reagoida rajoittavasti ihmisen tekemisiin tällä pallolla. Ainoa sosiaalisesti parhaiten siedettävän rajoittavan voiman on oltava epäpersonaallinen. Nyt sellainen on täällä, mutta iloinen siitä en ole, vaikkakin ihminen pitkälti korjaa mitä kylvää. Siinä mielessä rokote palvelee meitä mm. sillä tavalla, että meidän ei tarvitse pohtia, mistä pöpöt tulee. Olisi mielenkiintoista jutella tästä (en kuvittele sinun olevan samaa mieltä). …”  Kirjeestä ystävälle

Miellyttääkö ajatus maailmasta jonka hallitsijat ovat Google, Pfizer ja muut kovan teknologian jätit?

Mahtaako olla tämä ajan ilmiö vai ikääntyvän tarkkailijan näköharha: tuntuu että monella ihmisellä on enää vaikeata hahmottaa kuka hän itse on – toisille ja itselleen. Sisäinen ääni ei erotu yhteisöllisyyden tuottamasta äänestä ja johdattelevuudesta. Oman paikan etsintä saa hätäisiä piirteitä ja väkinäisiä ratkaisuja, ryhmittymisiä ja identiteettilainauksia. Mitä sosiaalipsykologialla olisi kerrottava ihmisen käyttäytymisestä menneinä hajaannuksen aikoina? Hämmennykseen liittyy minun mielestäni läheisesti myös, että viestien välittämisessä some-yleisö ottaa paikoin viestien ymmärtämisestä suuremman vallan kuin viestijällä on. Ihmisillä tuntuu olevan vaikeaa erottaa symboolit todellisuudesta (sanat, meemit) itse todellisuudesta. Kollektiiviseen mieleen on kertynyt huolestuttava painolasti, jota vaikutushakuiset haluavat kiihkeästi hyödyntää.   

Unennäössä voi kokea juonessa yllättäviä käänteitä, vaikka on itse unensa käsikirjoittaja!

Jaa päiväaikaasi kahteen yhtä suureen osaan. Puolet ajastasi käytät kulutuksenvähentämiseen, esimerkiksi viljelemällä itse, jättämällä matkustamisen väliin ja vaihtamalla polkupyörään.  Toisen osan käytät palkkatyössä olemiseen, joka on osa fossiilisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Millaiseksi arvelet hiilitaseesi kehittyvän? Fossiilisen energian avulla työpanoksesi vaikutus monistuu teolliseen systeemiin  syötettynä enemmän kuin downshiftaukseen ohjattuna, joten veikkaan, että hiilitaseesi siirtyy vain hitusen verran parempaan suuntaan.

Fyysisessä elämässämme saatamme kompastua, astua kuoppaan tai repiä naulankannasta vaatteitamme. Vastaavia asioita voi tapahtua myös ajatusmaailmassa. Totean selvästi miten somen myötävaikutuksesta vaihtoehtoiset maailmanselitykset ovat levinneet kaveripiirissänikin. Maailma on toki täynnä huonosti selitettävissä olevia asioita. Mutta varokaa kuitenkin mielen basiliskeja. Edelleen hyvä ohjenuora selityksien arvioinnille on: jos selitys on immuuni vastaväitteille, se on joko jumalallisen hyvä tai todennäköisemmin kelvottoman huono.   

Ihan hyvä pohdiskeltavaa minullekin, jonka suhtautuminen koronatoimiin on epävarma: Rajkumar Sabanadesanin kolumni

Sosiaalinen kontrolli pitää lakia voimakkaammin huolta siitä, että asiat muuttuvat hitaasti. Sosiaalisen kontrollin hylkääminen pitää huolen siitä, että lakikaan ei muutu.

Kysymys onko Jumala olemassa vai ei, ei ole minusta relevanttia. Se on vain johdatteleva.

Oman elämän hallinnan kannalta on ensijaisen tärkeätä tunnistaa, milloin voimavarat alkavat olla niin vähissä että ohjauskyky heikkenee.

Parhaiten löytää keskitien astelemalla veitsenterän molemmilla puolilla.

Miksi suuri osa tulevaisuutta käsittelevistä elokuvista ja kirjoista ovat dystooppisia?  Arvelen, että arkielämä pakottaa meitä jatkuvasti ohittamaan pieniä epäilyksen siemeniä siitä, onko ihmiskunnan kulkusunta sittenkin lupaava. Sosiaalisesti torjutut tuntemukset resonoivat sitten viihdetuotannossa.

Vaikka elokuvan ohjaaja saattaisi kertoa, että hänen tarkoituksenaan oli herkistää katsojansa teknologian aiheuttamiin vaaroihin, minä pitäisin hänen toimintansa enemmän nykykehitystä tukevana kuin sitä jarruttavana, koska hän tarjoaa meille ahdistusta helpottavan viihdenappulan.

Mitä mielivaltaisemmiksi maailman johtajat muuttuvat, sitä tärkeämpää on, että ihmiset irtautuvat tukemasta näitä koneistoja ja verkostoutuvat rajojen yli. Kiinan, Venäjän, USA:n ja muut mahdit ovat vaaraksi kaikille. Kiinaa huolettaa, koska sillä on perinteisesti ollut tapana ratkaista konflikteja kovaotteisesti. Sieltä ostamme aurinkopaneeleja ja vihreää energiaa.  

Joisitko kahvisumpin, jos vastaisit työlläsi kahvijuonnin ylellisyydestä?

Fossiilittomampi tulevaisuus läpäisee kaikki elämän alueet – myös meidän tapaa oppia: Poisoppimisen mahdoton tavoite

Hei ihmiset, jotka haluatte lähemmäs omavaraisuutta: miettikää eläintaloutta kolmasti ja vielä kahdesti. Kestävä eläintalous on hyvin vaativa ja edellyttää rautaista osaamista nimenomaan myös eläintenpidon ulkopuolella. Jos haluaa lemmikkejä, on hyvin vaikeaa yhdistää siihen öljytöntä kestävyyttä. Hevosen kanssa ei päästä plussanpuolelle, jos silloin tällöin siirretään romanttisesti puunrunko.

En kommentoi Yhdysvaltain presidenttivaaleja!

Sosiaalisten normien hyväksymä, hyväntahtoinen (ja siksi tiedostamaton) valehtelu, totuuden venyttäminen ja sanoitta jättäminen, saattaa olla vakava este yhteiskunnalliselle muutokselle. Vastalääke tälle ei ole tietenkään julma suorasanaisuus.

NVC (väkivallaton kommunikaatio) – harrastajien parissa olen usein törmännyt siihen, että sanoja valitaan mallikkaasti, jopa kiitetään palautteesta, vaikka tunteet raivoavat. Tulos on ristiriitainen kaksoisviesti. Yleensä koen piilotetun raivon vahingollisempana kuin ilmeisen ruman sanan, josta voi pyytää anteeksi.

Mitäs jos ottaisimme tavaksi liittää jokaisen kritiikin rinnalle harkittu ehdotus miten asian voisi hoitaa paremmin?

Vaikka meidän pitäisi puhua, vaikenemme pelosta.

“Omavaraopisto on ihan paska. Siellä ei ole edes pelikonetta” (eräs poika)

En oikein usko, että vaihtoehtokulttuuri nykyisessä muodossa pystyy ottamaan vastaan nykymaailman haasteet valtavirrasta puhumattakaan. Pintaraapaisu

Tänne tullaan useammin down-shiftamisen kuin uratavoittelun kautta. 

Ajattelu sammui rokotetta odotellessa.

Denialismi – asioiden kieltäminen – kulkee aina mukanamme. Yksi tuttu yritti kieltää myös suhteellisuusteorian asiaan liiemmin perehtymättä. Suomessa on myös kymmeniätuhansia vapaa-ajan talouseksperttejä, jotka suvereenisesti ovat jotain mieltä. Kyse on kai yrityksestä typistää mutkikkaan todellisuuden oman ymmärryksen mittaiseksi. Vaatii opettelua kunnioittaa sitä, ettei kaiken ymmärtää ja selvittää sitä mitä kuitenkin ymmärtää. Sokrates: tiedän, että en tiedä.

Yksi ihmisen piirre on minusta erityisesti tutkimisen arvoinen: kyky antaa asioiden mennä överiksi. Kyvyttömyys pysähtyä ajoissa ennen kuin tulokset muistuttavat lähtökohtaa.

Yksilö voi olla viisas – joukko ei koskaan?

Olen ollut joskus vapaamatkustajana – silloin kun minut pyydettiin tai pakotettiin kyytiin. Muuten en.

Omavaraisuuden kehittely on voimakas muutosten työkalu ja samalla melko turvallinen, sillä se on luonteeltaan rakentavaa toimintaa.

Meidän kannattaa tottua ajatukseen, että voimme yhä vähemmän tehdä valintoja selkeän “kivan” ja “ikävän” väliltä.

Jos me ihmiset paneudumme oma-aloitteisesti ja kunnolla ympäristötekoihin, voimme vähentää valtiovallan tarvetta puuttua asiaan. Etu on siinä, että oma-aloitteisina  voimme räätälöidä vapaammin itsellemme soveltuvia ratkaisuja kuin mihin lainsäätäjä kykenee.

Ei mitään estää vähemmistöjen muuttua suvaitsevaisuuden lippulaivoista tiukimman tuomitsevuuden jyriksi. Tämä on tuttu historiastakin. Nöyrytys kääntyy kostoksi. Vallankumouksien verinen jatkumo.   

On aina vallankäytön muotoja, joiden kohdalla emme voi tietää onko niille oikeutusta vai ei. 

Onko kysymystä joka ei johdattelisi vastausta?

Kansalaisvaikuttamisessa ongelmana on juuri sen päämäärä saada ihmiset liikkeelle. Tämä tavoite vie huomion muualle, pois sisällön laadusta. 

Nähdäkseni nyt, kriisien keskellä on kaksi pahinta kuoppaa mihin saatamme langeta: suoranainen johtajankaipuu tai epäpersonaalisen johtajuuden haku tieteistä ja teknologiasta.

Jo 150 vuotta sitten pidettiin teollistumiskehityksestä varoittelevia ihmisiä pelleinä. Niin nytkin. Silti – jos näitä konerikkojia, junanvastustajia ja lopunajanprofeettoja olisi kuunneltu tarkemmin, emme ehkä olisi tilanteessa jossa teknologia olisi mahdollistanut ilmastomuutoksen. Turha jossitella, olisiko maailma silloinkaan nykyistä mukavampi, mutta ei sitä voi pois-sulkeakaan.

Teknologiakriittisyyttä on vaikeampaa ilmaista kuin sen lapsenomainen kannattaminen. Siinä, missä insinööri voi maalailla jonkin saavutuksen potentiaalia, arvostelija voi vain viitata epämääräisiin mahdollisiin seurauksiin – ehkä vain uskonnollisia vertauskuvia käyttäen. Vakuuttavuuden epäsymmetria juontuu osittain siitä että osapuolet ajattelevat hyvin erilaisilla aikaperspektiiveillä. Silloin nopea hurmos päihittää myöhempää päänsärkyä.

Paradoksaalista kyllä, että sadan vuoden takaiset tieteen ja teknologian kehitysoptimistit kokevat taas olevan ratkaisurintaman kärkijoukkuetta ja osa epävarmoista sieluista on valmis etsimään turvaa konseptista, joka on saattanut meidät tähän tilaan. Tämäkö on meidän parantumaton tauti? Ihmeen odotus.

Voiko hyvinvointiyhteiskunta olla ekologisesti kestävä? Onko resurssikeskeinen elämäntapa epäinhimillinen?

Meillä ihminen saa hoitoa, vaikka on tietoisesti pilannut terveytensä. Täällä ei jätetä kaveria vaikka hän ei aiokaan tehdä mitään muiden hyväksi. Resurssiajattelun ja ekologisen kestävyyden kannalta ajateltuna taattu ja vastikkeeton huolenpito  on sekä käytännöllisesti että moraalisesti vaikea pala.

Kehittyäkseen tiedostavaksi tarvitsemme palautetta ympäristöstämme. Siinä mielessä hyvinvointiyhteiskunta katkaisee osan oppimisprosessista turvatakseen sosiaalista rauhaa.

Tiedämmehän toisaalta, että epätasa-arvosta nousevat sosiaaliset levottomuudet tai sodat tuhoavat valtavasti resursseja. Tästä syystä ei ole yksiselitteistä, onko hyvinvointi- ja resurssikeskeinen yhteiskunta ristiriidassa keskenään.

Kyky myötätuntoon ja eläytymiseen pidetään yleensä hyvänä luonteenpiirteenä. Samalla on nykyään ilmassa erittäin jyrkkä vaatimus tuomita mitä milloinkin käytöstä ja sanomaa, reaaliajassa ja takautuvasti. Myötäeläytymisestä ei häivääkään! Miksi? Pelkäämmekö eläytymistä itsellemme vieraaseen mieleen siksi että olemme huolissamme saavamme tartunnan? Ehkä joidenkin kannattaakin pysyä erossa joistakin koukuttavista ajatuskehistä, mutta yleensä eläytymiskyky avaa tien parempaan ymmärtämiseen ja siten huolehtii meistä paremmin kuin tuomioiden julistaminen.

Kumpi on tuloksellisempi: opettaa vai inspiroida ihmisiä oppimaan?

On mielenkiintoista havaita, miten ihmisten käyttämä ilmaisuvapaus muuttuu sosiaalisen paineen alla – etenkin niiden, joiden omakuvaan kuuluu olla kriittinen.

Todennäköisesti en ota Covid19- rokotetta. Se ei pure perusongelmiin vaan ohittaa niitä. Koronan ilmaantuminen on yhteydessä elämäntapoihimme. En halua osallistua siihen, että voimme jatkaa kaupungistamista, matkailua ja eläinten massatuotantoa. En halua olla nykyisenkaltaisen lääketeknologian kuluttaja, enkä seiso sen levittämän elämänkäsityksen, eläinkokeiden ja resurssikäytön takana. Tämä pandemia on pitkälti ihmisen kollektiivisen tyhmyyden tuote ja minun vastuunkantoni on siinä, että kieltäydyn liittymästä tähän ratkaisukonseptiin. Päätös muistuttaa aseistakieltäytymistä ja vasta-argumentitkin muistuttavat toisiaan.

Tähän liittyen: oikeus olla tarttumatta aseisiin oli aikoinaan todella iso juttu. Taustalla olivat sodan muistot ja silloinen maailmanloppu oli lähinnä atomisodan näköinen. Hyväksyttiin omatunnonvapaus jättäytyä pois sotakoneistosta. Nyt meillä on muitakin uhkia (teknologia mukaan lukien), joiden osaksi pois jättäytyminen voi olla omatunnon kysymys.

1970/80- luvun Saksassa puhuttivat metsien massakuolemat etenkin eteläisessä Saksassa. Näin itse silmään kantamattomia aavemaisia ja kuolleita rankametsiä. Opin silloin, että puilla ja kasveilla voi olla ennen kuolemansa hämäävän hyviä siemensatoja. Sen jälkeen en pystynyt enää täysin varauksetta tulkita hyviä sieni- tai marjasatoja suoraan merkeiksi luonnon hyvävointisuudesta.

Silloin kun ekologinen tasapaino horjuu, luonnossa aktivoituu korjausmekanismeja. Sukupuuttojen toisessa päässä toiset eliöt runsastuvat jopa räjähdyksenomaisesti. Mahtaako olla viisasta ja luonnon tasapainon kannalta hyvää tukkia näitä hätäventtiilejä ja jäädyttää petojen, hyönteisten, kasvien ym. kannanvahvuuksia ja levinneisyysalueita samalle tasolle, jotka vallitsivat ennen tasapainon järkkymistä?

Kansaihmisten ilmastotekojen merkitys jää pieneksi, jos uusia kylmiä sotia ja asevarusteluja ei pystytä estämään.

Koronakeskstelun uuvuttamina vain harvat puhuvat enää pandemian opettavaisista puolista, taantuman ilmastohyödyistä tai koe-eläimistä lääketehtaissa. Eikä kaupunkikulttuurin ja eläinkasvatuksen ongelmista ja yhteydestä koronaan jakseta. Kaikki teknologiakin on jees eikä muita vaihtoehtoja ole olemassakaan.

Hetkeksi korona pysäytti ajattelemaan, nyt se paimensi meidät takaisin normaaliin.  

Se, joka ryhtyy keksimään pyörän uudelleen, saattaa löytää kävelyn.

Hämmästelen aina uudestaan, miten kaupunkiympäristö etäännyttää minun ajatteluni ekologisuudesta ja valaa muutostyöhön toivottomuuden ja absurdiuden tunteen. Kotiin palattuani olen taas entinen ja koen työni merkityksellisyyden. 

Silloin kun tavoitamme humanistisia ideaaleja teknologian avulla, olemme pahassa riippuvuussuhteessa josta on ylivoimaista päästä pois. Polun päässä odottaa arvojen romahdus.

Ei ole mitään niin ylevää ihannetta, ettei se kelpaisi väärin käytettäväksi.

Harva ihminen pyrkii vapauteen. Monet pyrkivät vain pois siitä mikä rajoittaa heitä. Ilman vastuuta.

Maailmassa käytetään jokaista ihmistä kohti neljä tonnia betonia (ja asfalttia) joka vuosi. Tämä on infrastruktuurin haukkama osa, eikä se ole suorassa yhteydessä ihmisten oman kulutuksen hiilijalanjälkeen. Jokaista ihmistä kohti kuluu joukko muitakin aineita tonneittain vain järjestelmän ylläpidon vuoksi. 

Jos ennen uskonto oli oopiumia kansalle, niin nykyään se on viihde.

Hauras ja vääryyttä kokenut ihminen voi olosuhteiden vaihtuessa muuttua yllättävän helposti itse vahingontekijäksi.

Ikävä kyllä, nykyisellä (hyvään tähtäävällä) mielipidekontrollilla mennään todennäköisesti ojasta allikkoon. Jotta uudesta ikävästä välttyisimme, hyvä tahto tarvitsee rinnalleen (empaattisen) ymmärryksen ihmisen pimeistä puolista.  

Säikyn, pelokkaan tai epävarman ihmisen on vaikeaa olla rehellinen vaikka ei tietoisesti valehtelekaan. 

Mitä ylevämpiä humanistisia tavoitteita yksilö pyrkii täyttämään, sitä suurempi on vaara, että hän muuttuu tietämättään tekopyhäksi.

Oikeamielisyys tarvitsee sopivan etäisyyden aatteista. Liian kaukana aatteista oikeamielisyys hajoaa välinpitämättömyydeksi.

Ratkaisuyritykset ovat usein väärissä olosuhteissa luotuja malleja oikeisiin tilanteisiin.

Kierrätys alkaa siitä, kun tavaroista halutaan päästä eroon. Siinä on motivaatio-ongelma: ostaessamme tuotteeseen kohdistuu myönteisiä tuntemuksia ja huolimme sitä. Poistettaessa tavaraan kohdistuu kielteisiä tuntemuksia, jotka vaikeuttavat vastuullista kierrätystä.

Ei kannata panostaa elvytystalkoisiin. Käyttäkää voimianne sellaiseen, jonka toimivuudesta voitte olla varmoja.

Rakenteellinen muutos on sellainen, jossa luovutaan aiemmasta toimintalogiikasta ja avataan kehitystä aiemmin estettyihin suuntiin.

Politiikassa sana käytetään harhaanjohtavasti isojen toimenpiteiden yhteydessä, jotka jatkavat tähänastisen kehityssuunnan paremman toivossa.

Taide on oikean elämän esikartano. Turvallinen maistiainen todellisesta. Simuloitua ekstaasia.

Sata vuotta on maa- ja metsätalouden alalla sovellettu kunkin aikakauden tiukkaa tieteellistä totuutta ja hintana on syntynyt osin peruuttamattomia vahinkoja. Nyt lääketiede jyllää sokeassa voimantunnossa.

Silloin kun on enää yksi mielipide olemassa, ollemme rakentaneet totalitarismin. Rokotepakko. Keino syö tarkoituksen.

Kunpa omavaraistuminen ei rakentuisi totalitaaristen valtioiden ja yhtiöden varaan. Huomattava määrä “vihreistä” auringonkennoista ja muuta elektroniikaa tuotetaan Kiinassa.

Tällainen maailma tuli rakennettua:

 

Maailma on kärsinyt enemmän häikäilemättömistä johtajista kuin vastuullisista. Siitä kehittyi demokratia.

Nyt maailma kärsii kansalaisista, joiden aika ei riitä perehtyä kompleksisen maailman toimintaan. He valtuuttavat johtoon itsensä näköisiä toimijoita. Asiantuntijoita ei ole, vain asiaan tutustuneita. 

Koska ongelma on inhimillinen, etsitään ratkaisua ihmisajattelun ulkopuolelta: algoritmit johtoon heikentyneen parviälyn tilalle.

Voimme olla varmoja siitä, ettei ihminen alistu tekoälyn epämieluisille johtopäätöksille. Tulevaisuus on siellä, missä ihmisen mieltymys valtaan ei todellistu teknologian avulla.    

Jatkuvuuden kannalta meidän olisi syytä myöntää kykenemättömyyttämme ratkaista monia isoja pulmia, jotta saisimme realistisemman kuvan siitä, mihin pystymme.  

Mitä sanoo teekkari, joka ei aio ottaa, mutta silti sen tekee? Skippis!

Muutokset ajattelussa ovat hitaita silloinkin kun on kiirettä ja väärinkäsityksien riski suuri. Niinpä opetellaan lukemaan tarkasti: Yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän. Bios: väestön kasvun perusasiat haltuun

Korona- jäljittäjien toiminta ei ole tiede-eettisesti eikä oikeudellisesti ongelmaton. 

Korona on sysännyt meitä globaalisti tilanteeseen, johon hurjimmat ilmastotavoitteet eivät yltäneet. Samalla sosiaalinen rauha on säilynyt suhteellisen hyvin. Jos yhteiskunnat näin edullisista lähtökohdista huolimatta eivät kykene ympäristöpolitiikan niin kuka ja milloin sitten? Lue Janne Saarikiven kolumni tai Tiekartta tulevaan

Kokonaisvaltainen hahmottaminen ei ole sama kuin laaja-alainen hahmottaminen, jolla tiede yrittää saavuttaa kokonaiskäsityksen kaikesta.

Meillä on meneillään projekti yhdistää maahanmuutto ja omavaraisyhteisöt keskenään. Povattu työttymyyden kasvu on sosiaalinen riski ja olisi hieno löytää mielekkäitä ja ekologisesti kestäviä tekemisen kohteita. 

Ihannoimme yhteen hiileen puhaltamista. Monen ihmisen samansuuntaisella liikehtimisellä on riskinsä ekosysteemille. Vähemmän järjestäytynyt toiminta on turvallisempi selviytymisstrategia populaatiolle ja säästää ympäristön, jossa populaatio elää. Eripuralla on oma tärkeä tehtävänsä!

Maailmassa vallitsee ristiriitainen suhde monikulttuurisuuteen. Toisaalta alkuperäiskansoja muka suojellaan, toisaalta estetään uusien kulttuurien syntyä. Tiede ja kova teknologia muodostavat yksinapaisen ajattelumallin joka yhä vähemmän salli poikkeamista vedoten milloin mihinkin. Humanistiset tieteet elävät suojatyöpaikoissaan. Tiede ja teknologia ovat aiheuttaneet maapallon suurimmat ongelmat, miten ne voisivat olla yhtäkkiä nyt niiden ratkaisjoita? Koronan ja ilmastomuutoksen myöten tiede ja teknologia ovat ottaneet totaalisen johtajuuden ja mitä se merkitsee, tiedetään historiasta. Jos olisin vapaa-ajattelija, alkaisin vaihtaa puolta.

Ruokapakkauksien “ravinnonsaantisuosituksen” voisi korvata työnantisuosituksella. Se kertoisi ruoka-annoksen eteen tehtävästä työajasta jos ei käytettäisi fossiilista energiaa 🙂

Ihmisen työpanoksen yhteishyvään ei tarvitse toteutua rahana.

Energiankäytön vähentäminen omavaraisuuskokeiluissa on vaikein tekninen yksityiskohta, joka ratkaisee, kestääkö talous. Helpompaa on rakentaa nollasta ylöspäin kuin downshiftata.
 
Miten tähän pitäisi suhtautua? Ihminen edistää toiminnallaan tautien syntyä (tihea eläintenpitoa, eläinreservaatteihin tunkeutuminen), nyt eläimet saavat palvella eläinkokeissa, joilla etsitään rokotteita Koronaa vastaan.  
 
Nämä asiat eivät ole välttämättä samoja:
Perinnerakentaminen/ ekologinen rakentaminen
Rahattomuus/ köyhyys
Omavaraisuus/ kestävyys,
Hierarkiattomuus/ ei vallankäyttöä
Omavaraisuus/ luonnonmukainen
Fiksu/ järkevä
Temperamentikas/ rehellinen
Nöyrä/ reilu
Huolehtivainen/ uhrautuva
Vilpitön/ vastuullinen 
 
Toteutus ja kokonaisuus ratkaisee. 
 
 
Corona-epidemia osoittaa asioita, joita urbaaniyhteiskunta ohittaa:
– Epidemiat riehuvat kovimmin siellä mihin ihmiset paakuntuvat kaupunkeihin.
– Toisvaraisuuden tyysijona siellä hätäkin on suurin kun infra pettää.
– Kriisiherkkä urbaanikulttuuri päättää suurista asioista urbaani-näkökulmasta. Se julistaa poikkeustiloja ja sotia. Urbaanikulttuuri on itse itseään ruokkiva, toistuva inhimillinen erehdys.
– teknohälytyksen keskellä on yksinkertainen ja luonnonmukainen konsti. Hajaannutaan ja halitaan toistaiseksi vain ajatuksen tasolla.

Päivän tiedekysymys:

Voiko elektroni mädäntyä?

(Justus, 5v)

1980-luvulla sattui Meksikossa maanjäristys, joka erityisesti tuhosi korruptoituneiden rakennusfirmojen huonosti tehtyjä ja köyhien asuttamia taloja. Anarkistiverkostot ympäri maailmaa aktivoituivat ja perustivat “Vihreät prikaatit”, jotka auttoivat jälleenrakentamisessa. Johtoajatus oli: jos kerran betonilähiöt ovat rikki, kannattaa luoda ihmisläheistä rakennuskulttuuria. Nyt globaali talousjärjestelmää yskii ja hallitukset päättävät jättielvytyspaketeista, joiden tarkoitus on saada talouden Coronan jälkeen jatkamaan epäekologisella tavalla kriisiherkkää toimintansa. Voisiko ekologinen jälleen alkaa tästä?   

Jos maailmanlaajuiset ponnistukset Coronaan kohdistuisivat ilmastovaikutuksien hillitsemiseen, se olisi huikea saavutus – varsinkin kun ilmastomuutokseen tulee kuolemaan moninkertainen määrää. Silti Coronaa koetaan suuremmaksi uhaksi.

Isojen kriisien vastaanottamisessa yhteiskunnalla on 2 päävaihtoehtoa: 1) Luottaminen vapaehtoisuuteen, 2) Turvautuminen pakkotoimiin. Käytäntö on aina kallellaan voimakäyttöön. Kriisien tihentyessä suunta on totalitarismi. Omavaraisuuteen perustava yhteiskunta ei edellytä ideaalitilaa 1. eikä mahdollista tilannetta 2.

Justuksen näkemys Koronaviruksesta
Justuksen näkemys Koronaviruksesta

Tiedemaailmalla on iso ongelma. Se pyrkii öykkärimäiseen määräysvaltaan ja on samalla ratkaisevasti osa globaaleja ongelmia. Onko tieteen eettinen itsetarkkailu koskaan toiminut?   

Muuttuuko Corona kriisihallinnan kenraaliharjoitukseksi ja joukkopsykologian testikentäksi? Uhan ja jännitteensekainen ilmapiiri saattaa kertoa jotain siitä, miten joskus marssittiin sotaan euforisin tuntein. Täyttääkö politiikka nyt enemmän kansalaisten turvallisuuden kaipuuta kuin epidemian hillitsemistä? Tällaisina hetkinä meissä voimistu laumakäyttäytyminen, joka arveluttaa aina. Arviointia tekee vaikeaksi, koska yltiömäinen omien aivojen käytön korostaminen tai lauman johtajaroolin tavoittaminen ovat nekin osaa laumakäyttäytymistä.

Kriisin hetket herättävät erityisesti miehissä johtajahakuisuutta. Tiukka paikka naisvetoisessa hallituksessa!

Spesialisti tehostaa asioita aina kokonaisuuden kustannuksella.

Lävitsemme vyöryävässä viihde- ja somekultturissa opimme hyväksikäyttämään mielikuvituksiemme kohteita. Kohteekseen joutuneet saattavat valita populismin selviytyäkseen hengessä. 

Hiilineutraaliuden huuman keskellä unohtuu, minne ongelma on ulkoistettu.

Yritän opetella havaitsemista katsomisen sijaan.

Valtaosalla ihmisillä on vaikeus hahmottaa todennäköisyyksiä. Tartuntataudeissa, lotottaessa, liikennekuolemissa, tulevaisuusskenaarioissa.

Ihminen on auttaessaan muita erityisen altis loukata autettavien tunteita. 

Jaksaako elää luontaistaloudessa, jos odottaa työstä ennenkaikkea viihteellisyyttä, jännitystä ja valinnanvapautta? Työ on antamista.   

 

———-v.2020———-

Joulurauhaa bakteereille! (Justus, 5 vuotta)

On monia hienoja julkisen keskustelun avauksia vallankäytöstä, tasa-arvosta ja eettisyydestä. Määrä koettaa ihmisten vastaanottokykyä. Onko se sosiaalisesti kestävä? Onko vaihtoehtoja?

Asiantuntevuus ja jääviys kulkevat usein käsi kädessä silloin kun ammattiryhmät ajavat intressejään.

Maapalolla vallitsi miljoonia vuosia täysin erilainen hiilitase kuin se, johon nyt pyritään ja pidetään – kestävänä?   

Monessa vaaditaan elinkaariselvitystä ja isossa rakentamisessa tutkitaan sosiaalisia vaikutuksia. Päiväpolittiikkaa ei paljon tulevaisuuden skenaarioita pui.  

Tänään saatettu koiramme tuonpuoleiseen 12 vuoden jälkeen. Emme koskaan halunneet koiraa, mutta otettiin koska olisi muuten “nukutettu”. Hyvät ihmiset, miettikää lemmikkien ottamista ja elättämistä ilmastopaineiden ja hiilijalanjälkien keskellä!

Helpompi on surra ihmistä ilmastomuutoksen uhrina kuin ilmastomuutosta itse.

Kasvisbisnes valtaa markkinat liha-alalta. Ilmastotalkoista tulisi uskottavampia, jos kauramaito- ja härkkisvalmistajat toimisivat avoimen lähdekoodin hengessä. Tietoa kotivalmistukseen! 

Silloin kun maaöljy tekee työt ihmisen puolesta, voimme katsoa ihmisen työn tehokkuutta leväperäisemmin.

Esko Valtaoja katsoo, että ennen teknologiaa ihmiset elivät äärimäisessä köyhyydessä. Hallitsijat ja sodat verottivat ihmisten elinvoimaa enemmän kuin luontaistalous.

Vastakkainasetteluun päädytään silloin kun lähtökohdat ovat köyhtyneet vastakohdikseen. On muutakin maa- ja metsätaloutta kuin se mitä MTK edustaa (pienviljely). On muutakin kasvisyöntiä kuin mitä vegaaniliitto edustaa.

Ihminen on tehnyt itsestään väkevän osapuolen ekologisesta tasapainosta. Hän on tuhonnut ja suojellut sitä fossiilisen energian voimalla, jolla ei voi jatkaa. Vetäytyminen suojelijan ja ympäristömuokkaajan roolista samaan aikaan muistuttaa rauhaturvaajan dilemmaa vetäytyessä kriisialueelta: “Kaverit, äläkö riidelkö enää!” 

Jos bensahinnankorotus saa ihmisen raivoihinsa, mikä on hänen sietokykynsä kohdata vakavampia asioita?

Jatkuva paine on monille sietämätön. Ilmastoahdistus voi sytyttää heissä maailmaloppuhurmoksen. 

Ei haittaa jos et ymmärrä minua. Pahempi, jos en ymmärrä sinua. 

Lihattomuus – lapsettomuus – lemmikittömyys – tuotantoeläimettömyys – keho…

On erilaisia ihmisen toimintaa kuvaavia käyriä: maailmanlaajuisia, paikallisia, henkilökohtaisia, vaikutuksellisia. Mikä voi olla paikallisesti hyvää voi olla tuhoisa kerrattuna maailman ihmismäärällä. Käyrien lukutaito saattaa ratkaista mihin ojaan päädymme. 


Lukko

Lähtötila:

Ovi
 Ovi ja harja
  Ovi ja vartija
   Silta, ovi ja vartija

Seppien aika:

     Huono ovi, avaa nostamalla
      Lukollinen ovi
       Avain maton alla

IT-aika:

        Oma talo – 256- bittinen elektroninen lukko
         Virtuaalinen hautuumaa, salasana
          Taivaan portit: suljettu koska täynnä
Nyt:

           Locked in – syndrooma
            Olet turvassa


 

Lihasta puhutaan, koska se on helpompi aihe kuin ilmastonmuutos. (YLE-uutinen)

Ensimmäisen kerran ihmisen historiassa olemme tilanteessa, jossa ekologinen jälleenrakentaminen ehkä ei ole enää mahdollinen. Sen tiedon kanssa eläminen on ennennäkemätön haaste meidän henkisille kyvyille.

Silloin kun puhumme isoista ratkaisuista, kannattaa pitää mielessä, että ihminen arvioi asioita oman, pienen kokemushorisontin sisältä.

Joka tykkää laskemisesta ohittaa helposti asioita joita on vaikeaa laskea.

Ei ole mitään pientä ja kaunista käytäntöä luontaistaloudessa joka ei tärveltyisi koneiden hampaissa. 25 vuotta kerroin rahkasammaleen käyttömahdollisuuksista. Nyt aletaan hyödyntää sitä “kunnolla”. Arg!

Meillä on kaikilla kokemuksemme. Toisen ihmisen kokemuksen mitätöiminen tai halveeraaminen on kohtuutonta. Mistä meidän kokemus sitten nousee? Näkemisestä vai kuulopuheista, valikoivasta havaitsemisesta vai avarasta huomioimisesta, vihasta vai myötätunnosta? Kun tämä selviää, tiedämme mitä olemme kokeneet.

Esteettinen kokeminen on julkisen arvion kohteena ja pitää olla korrekti!

Polttoainehinnan nostaminen tulistuttaa ihmisiä, vaikka se on ympäristötekojen kannalta aloite heiveröisimmistä päästä ja edustaa vasta ensiaskeleita!


Vapauttakaa Eino!

Eino ei voi hyvin. Hän unohtuu silloin kun toisilla menee lujaa. Hauskaa ei ole häntä varten.

Taustalla, meidän näkemättä hän tekee työtä katkeamatta, sytyttää valoon ihmisen temppelit ja tuo valoa poluillemme.

Hän polkee meille sähköä kellarissa silloin kun me juhlimme talossa.

Tere Vaden vertaa öljyä Lovecraftilaiseen demoniin, jota olemme varomatta loihtineet maan uumenista elämämme keskelle.

Ei ole oikein demonisoida: Eino se vain on, joka kantaa mukanaan miljoonien vuosien kertymän elämästä. Musta kuin hiili ja liukas kuin öljy.

Eino on meidän orja ja se kertoo meistä kaiken.


 

Moniongelmaisissa tilanteissa saatamme haluta ratkaista ensin helpoimmat ongelmat. Silloin voi jäädä huomaamatta, että ne ovat isomman ongelman seurauksia.

Muutoksen pitää olla niin nopea kuin mahdollista ja niin hidas kuin tarpeellista.

Strateegisesti ajatteleva ihminen ei paljasta korttejaan. Luottamus syntyy avoimuudesta tai uskosta.

Nykyinen tietosuoja saattaa palvella enemmän ihmisten hallitsemista kuin heidän suojaamista hallitsijoilta. 

Ekologisessa jälleenrakentamisessa ajattelun uudistamisella pitäisi olla kvanttihypyn verran etumatkaa ratkaisujen esittämiseen nähden. Oikeaan muutokseen tarvitaan esteettinen kokemus!  

Silloin kun yhteiskunnalliselta vaikuttajalta loppu myötätuntoa toisinajattelevia kohtaan, hänen kannattaa pysähtyä hetkeksi.

Koirat susia hankalampia. Koira puri reiteen. Laiminlöin hoidon. Ehkä lääkärissäkäynti edessä. Ei hyvä esimerkki kestävyyden ja vastuun ajattelusta.

Esiteollisena aikana Keski-Saksa oli hakattu raudanvalmistuksen vuoksi melko puuttomaksi. Sen jälkeen öljy korvasi puun ja metsä alkoi palautua. Kummastako suurempi haitta?

Kuka tunnustaa olevansa vieraantunut? Miten sitä tunnistaa?

“Niin sanotut tolkun ihmiset ovat polarisaation kannalta kaikista käyttökelpoisin voimavara.” (sotilasprofessori, everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen)

Teknologia osa aina luvata hyvää ja me kaipaamme kuulla sitä. Droonit kuljettavat räjähteitä, kryptovaluutalla huijataan valtiotasolla ja viestintäteknologialla koukutetaan aivoja.

Hyvinvointikehitys on saanut meidät laittamaan sormen hauen kitaan. Sitä ei saa enää takaisin rikkomatta yhteiskuntarauhaa.

Silloin kun ihminen vieraantuu elämän perusedellytyksistä, hän ei tiedä enää ihmisistä, joiden kanssa hän elää. 

Joka hakee avustusta elämiseen kevyin perustein, rapauttaa myötätunnon oikeasti hädässä olevia kohtaan. Solidaarisuus rakentuu myötätunnon varaan.

Salaliittoteoriat ovat usein (vai useimmiten?) mielen epätoivoinen yritys selittää asioita, jotka ylittvät sen oman käsityskyvyn.

Talonmistaja sanoo “olen valmis pudottamaan elintasoani jos toisetkin näin tekee”. Napuri sanoo samaa. Mihin he ryhtyvät? Riittääkö heille 50% – enemmistö ryhtyjiä vai 100% ?

Saapui viesti: “WWF mukana tuhoamassa alkuperäiskansoja Intiassa maan hallituksen uusia luonnonsuojelunormistoja muodostettaessa.” Ihminen osaa harjoittaa rajoittuneisuuttaan monella tavalla – myös pelastusyrityksissään. Lisää tällaista on odotettavissa.

Ihmisessä epävarmuuden olo lisää kaavamaista (lauma)käytöstä ja tämä edesauttaa, että yhteiskunnan kehityksessä toteutuvat samat vanhat mallit. Vaikeina aikoina luovuus vähennee mutta nokkeluus saattaa lisääntyä. 

Elämän laatu ja pituus eivät aina ole samaa asiaa.

Ihminen on aina osannut tuhlata käytettävissä olevat resurssit riippumatta niiden määrästä.

Ajattelen vanhuudenpäiviäni itse rakentamassa hirsitalossani, näköala kasvimaallepäin. Ilmastomuutos on käsittämätön. 

Uutta ajattelua torjuttaessa ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, mistä ovat eri mieltä. Silloin kun ajattelumuutoksesta tulee pysyvä, opportunisti  etsii niitä asioita joista hän on (aina) ollut samaa mieltä. 

Greta Thunbergin laukaisema nuorten ilmastoliike on liian kiinnostava ilmiö, että aikuisaktiivit jättäisivät  sen rauhaan. Luultavasti hyödyntämisyritys aiheuttaa lähinnä haittaa. Gretalle toivon paljon, paljon voimaa. 

Somekulttuuri raivoaa. Onko anteeksipyynnön vaatimisesta tullut osaa kostoa? Ritualisoitunut anteeksi pyytäminen ja vaatiminen ei ole sama kuin anteeksi pyytäminen ja antaminen mielen tasolla

Brexit kuvaa vaikeutta purkaa abstraktien yhteiskuntien ylärakenteita. Sellaisiin muutoksiin liittyy hallitsemattomuus ja siksi ne jäävät useimmissa tapauksissa tekemättä silloinkin kun muutos olisi välttämätön.

Mitä tapahtuisi, jos sitä energiaa, jonka ihmiset käyttävät muutoksen vaatimiseen, käytettäisiin muutokseen itse?

Omavaraisuus – tila, jossa ei vieritetä vastuuta muille kannettavaksi.

Itse-tekemällä saa hiilijalanjäljen alas ilman että siihen tarvitaan infrastruktuuria.

Hieno, että on keksitty sana “ekokyttäys”. Huolissaan olevat ihmiset ovat alttiita ylikorjaaviin liikkeisiin. Vuoroveden lailla kulkevassa mielipideaaltoilussa toteutuu kaavamaisuus, joka enteilee miele- eikä ympäristötekoja.  

Poliitikon lupaus, että asioille voi tehdä jotain on peräisin hänen sidonnaisuudesta ammattiinsa eikä välttämättä totta.

Miten suhtautua menneisyyden virheisiin? Ei merenkulkija vihaa taakse jäävää mertaa.

———-v.2019———-